Islam Marokossa

Islam on Marokossa virallinen valtionuskonto ja väestön ehdoton valtauskonto, sillä 99% marokkolaisista oli vuonna 2022 muslimeja. Marokossa vallitseva islamin muoto on maliki-koulukuntaa ja aš'ariittista teologiaa edustava sunnalaisuus. Imaamit ovat valtion kouluttamia ja valtio valvoo moskeijoita. Kuningas on perustuslain 41. artiklan mukaan "uskovien komentaja" (amīr al-mu'minīn), ja hänellä on ylin valta uskonasioissa. Hän on fatwoja antavan korkeimman pappisneuvoston puheenjohtaja ja päättää, mitä asioita se käsittelee. Perustuslain mukaan Marokko edustaa "maltillista islamia." Kuningashuone valvoo erityisesti, ettei Lähi-idässä vaikuttava salafismi saa sijaa Marokossa. Kuninkaan auktoriteetin kieltäneiden islamin suuntausten toiminta on estetty. Hallinto on estänyt ei-islamilaisen uskonnollisen kirjallisuuden levittämisen, sanoin sellaisen aineiston, joka on ristiriidassa sunni-islamin maliki-aš'ari-koulukunnan kanssa.

Islamilaisten pyhimysten (marabout) haudoille perustettuja muistomerkkejä on Marokossa tuhansittain.

Maan itsenäistymistä (1956) edeltäneestä kahdestasadasta tuhannesta noin kolmeentuhanteen supistunut juutalaisväestö ja maan 25 000–50 000 kristittyä ovat syrjityssä asemassa. Kristillistä avioliittoa ei tunnusteta virallisesti. Laki rankaisee yrityksestä käännyttää muslimi pois uskostaan. Islamin arvostelu on kiellettyä ja rangaistaan sakoilla tai vankeudella. Islamin arvostelu on kielletty myös puolueilta.

Marokkolaisen islamin muotoja

Marokkolaiseen islamiin kuuluu kolme tärkeää sosiaalista rakennetta, siyyid, zāwiya ja maxzen, jotka muodostivat keskenään puhdasoppisesta islamista poikkeavan synteesin. Niiden ulkopuolelle jäi kirjanoppinut islam, joka joutui taistelemaan asemasta oikeana tulkintana islamista.

Siyyd ja maraboutit

Sidi Mesaudin hauta Cazazan kukkulalla Marokossa.

Siyyid -kompleksi on Geertzin mukaan tribalistinen ilmiö, vaikka se esiintyy myös marokkolaisissa kaupungeissa. Sanalla siyyid tarkoitetaan sekä kuollutta pyhimystä että hänen hautaansa, josta usein tuli kulttikeskus ja pyhiinvaelluksen kohde. Siyyid-kompleksiin kuuluivat lisäksi pyhimyksen isälinjaa kulkevat jälkeläiset sekä kultti, jonka avulla pyhimyksen baraka eli hänen siunauksellinen voimansa siirrettiin myös kultin harjoittajille. Hautarakennus on tyypillisesti matala, valkoinen, usein kupolilla varustettu kivirakennus puun alla, kukkulalla tai avoimessa maastossa sijaitsevana bunkkerina. Marokossa niitä on tuhansittain.

Maraboutit ovat kunnioitettuja pyhiä miehiä, itsensä nimittäneitä saarnaajia, suufiryhmien johtajia, Koraanin opettajia tai vaeltavia askeetteja. Maraboutien voima perustui siihen, että heillä oli baraka eli yliluonnollinen voima, joka teki heistä pyhimyksiä. Maraboutien baraka tarkoittaa siunausta jumalallisen suosion mielessä. Siunaukseen kuului myös aineellinen vauraus, fyysinen hyvinvointi, onni, runsaus ja maagiset voimat. Pyhyys ilmeni maan päällä siten erityisenä voimana ja kykynä. Sitä oli ihmisissä vaihtelevassa määrin mutta maraboutilla erityisen runsaasti. Henkilö oli marabout joko ihmetekojensa perusteella tai siksi, että hän oli Muhammedin jälkeläinen (šarif), tai molemmista syistä.

Pyhimys, joka antaa nimensä pyhimyshaudalle ("Sidi Lahsen Lyusi", "Sidi Ahmed ben Yussef") on melkein aina kvasimytologinen hahmo. Hän eteläeurooppalaiseen tapaan samalla eräänlainen suojeluspyhimys, jonka varjelun kohteena on alue, kylä, kaupunki, satama tai ammattikunta. Rituaalisen kultin muodot vaihtelevat paikasta toiseen eläinuhreista massarukouksiin, henkiparantamiseen, hevoskilpailuihin. Niihin osallistujille islam oli sitä, mitä barakaa omistavat maraboutit edustivat; he olivat profeetan lihaa ja verta.

Zāwiya

Aissawa-veljeskunnan rituaalinen tanssi uskonnollisessa juhlassa Fesissä.

Zāwiya-kompleksilla viitataan veljeskuntien asemaan marokkolaisessa islamissa. Zāwiya on veljeskunnan päämaja ja pyhiinvaelluskohde etenkin, jos niihin kuului myös pyhimyshauta.

Alaviitti-dynastian hallitsemien vuosisatojen aikana on perustettu kymmenittäin erilaisia suufilaisia veljeskuntia, kuten Nasiri, Derqawi ja Kittani. Kaupunkien veljeskunnat olivat suhteellisen puhdasoppisia islamin suhteen, mutta maaseudun heimoyhteiskunnissa tilanne oli toinen, vaikka sulttaanit yrittivät suitsia niitä. 1800-luvun alussa sulttaani Suleiman bin Mohammed yritti wahhabismin hengessä vähentää hautojen palvontaa ja kieltää jotkut veljeskunnat kokonaan. Seurauksena oli berberikapina ja sulttaanin syökseminen valtaistuimelta. Suufilaisuutta ei kyetty ohjaamaan keskuksesta käsin. Se oli myös tärkein muoto, jolla julkisesta elämästä pois suljetut naiset omaksuivat islamin.

Veljeskuntien rituaalit ulottuivat Jumalan nimien toistamisesta veriuhreihin, miekkatansseihin, tulen tai käärmeiden käsittelyyn, keskinäiseen ruoskimiseen ja moneen muuhun. Rituaali antoi veljeskunnalle identiteetin, mutta muuten ne olivat väljiä paikallisia ryhmiä, joiden tärkeimmät johtajat olivat myös paikallisia. Veljeskuntaa johtava šeikki oli rituaalien laillinen opettaja, ja hän oli myös lähimpänä aitoa pyhyyttä. Jos henkilöllä katsottiin olevan riittävästi barakaa, häntä alettiin myös pitää šarifinä, eli Muhammedin jälkeläisenä.

Viidennes marokkolaisista miehistä kuului vuonna 1939 johonkin kahdestakymmenestä kolmesta suurimmasta veljeskunnasta.

Maxzen

Marokossa kuningas perii pyhyyden takaavan barakan sukulaisuuden nojalla. Kuningas Hassan II ja tuleva Mohammed VI.

Maxzen-kompleksilla viitataan hallitsijan asemaan marokkolaisessa islamissa. Marokon hallitsijat ovat idriseistä lähtien olleet šarifeja eli profeetta Muhammedin jälkeläisiä Muhammedin tyttären Fatiman ja Muhammedin vävyn Alin kautta. Tällaisia sukutauluja oli helppo tehdä, sillä niiden totuudenmukaisuutta oli mahdoton tarkistaa. Marokossa sukulaisuudesta Muhammediin tuli vallitseva tapa legitimoida hallitsijan valta. Perustelua heikensi vain se, että Marokko oli täynnä Muhammedin jälkeläisiä. Tämän lisäksi hallitsijan on katsottu omistavan myös maagisia voimia, joten hänen pyhyydellään oli kaksi lähdettä. Kuninkaalliseen kulttiin kuului sellaisia asioita kuin asema uskonoppineiden esimiehenä, uskonnollisten virkailijoiden nimittäminen ja perjantairukousten julistaminen sulttaanin nimissä. Baraka oli myös sulttaanien ominaisuus, vaikka veljeskunnat olivatkin usein oppositiossa sulttaania vastaan.

Marokkolainen tulkinta hallitsijasta on islamilaisessa maailmassa poikkeuksellinen, sillä yhdistää sunnalaisen ja šiialaisen tulkinnan hallitsijasta. Sunnalaisuudessa kalifin legitimiteetti perustuu epämääräisesti muotoiltuun virkaan asettamiseen, jonka perusteina ovat henkilön ominaisuudet ja se, että hän on yhteisön virkaansa asettama. Šiialaisuudessa hallitsija on imaami, jonka asema perustuu Muhammedin sukulaisuuden nojalla syntyneeseen pyhyyteen. Marokossa hallitsija ammentaa laillisuutensa molemmista lähteistä. Hallitsija on tällä tavoin maan ylin marabout, ykköspyhimys, jonka valta on hengellistä. Toisaalta hän on asianmukaisesti valittu islamilaisen yhteisön johtaja, jonka valta on poliittista. Nämä auktoriteetin puolet eivät silti jakautuneet tasaisesti, sillä hallitsijaa voitiin usein vastustaa poliittisena vallankäyttäjänä. Hän hallitsi periaatteessa kaikialla, mutta määräsi vain tietyissä paikoissa, sillä maa jakautui yleisen sanonnan mukaan kahteen osaan hallituksen maahan (blad l-maxzen) ja toisinajattelun maahan (blad s-siba). Jälkimmäiseen kuuluivat vuoristot, autiomaat ja arot, joilla hallitsivat heimot. Marokossa monarkia on silti erikoislaatuisella tavalla myös uskonnollisen järjestelmän pääinstituutio.

Islamin historiaa Marokossa

Islamisoituminen

Marokon beduiinivalloitus kohtasi 600-luvun lopussa uskonnollisesti kirjavan väestön. Välimeren etelärannikon alueelle olivat levinneet sekä kristinusko että paikoitellen juutalaisuus, kun taas enin osa sisämaassa asuvista berbereistä oli animismia ja polyteismia harjoittavia pakanoita. Valloittajien uskonnosta on ristiriitaisia tietoja. Islamilaisen perimätiedon mukaan he olivat muslimeja, mutta valloittajien uskonnosta kertova tärkein aikalaisdokumentti, vuonna 691 rakennettu Kalliomoskeija Jerusalemin Temppelivuorella, osoitti, että arabien pyhä kaupunki oli Mekan asemesta Jerusalem, eikä pyhäkön seinäkirjoitus anna yksiselitteistä kuvaa uskonnon sisällöstä. Todisteita islamista ei löydy vielä arabivalloituksen ensimmäiseltä vuosisadalta 700-luvulta. Espanjassa (al-Andalus) varhaisimmat viittaukset siihen ilmaantuvat lähteisiin vasta 800-luvulla. Valloituksen jälkeen kristinuskon katoamiseen meni vuosisatoja niin, että vasta uudella tuhat-luvulla väestön enemmistö oli kääntynyt islamiin. Esimerkiksi Marokon Fèsissä toimi vielä 800-luvulla kristillinen kirkko. Marokkolaiset olivat silti nopeita omaksumaan valloittajien kulttuuria jo 700-luvulla, mistä todistavat uudet hautaustavat ja sianluitten vähäisyys tunkioissa. Islamiin kääntyminen tapahtui usein heimoittain.

Maraboutismin nousu

Marokon kaupungit olivat perustaltaan heimojen luomuksia ja pääasiassa pysyivätkin sellaisina. Jokainen Marokon historian suuri muutos alkoi uskonkiihkoisen heimoliiton valloitussodista kaupunkeihin. Marokkoon ei toisaalta syntynyt puskurivyöhykkeeksi maanviljelyskulttuuria maantieteellisistä syistä ja siksi, että 1200-luvulta alkaen uusien ryöstelevien arabiheimojen tunkeutuminen heikensi sen edellytyksiä. Sekä kaupungeissa että maalla elettiin samojen tribalististen ihanteiden mukaan. Johtomotiiveja olivat vahvan miehen politiikka ja pyhän miehen hurskaus, jotka toisinaan yhdistyivät samassa henkilössä. Idris II perusti 800-luvulla Fesin ja edusti näitä molempia puolia. Almoravidit ja Almohadit saivat uskonkiihkoisen visionsa Lähi-idästä ja panivat ne myös täytäntöön.

Kun 1400-luvulta alkaen maaseudun maraboutit nousivat esiin, keskusvallan ote vastaavasti heikkeni. Siirtomaaherruuteen asti Marokolle oli Clifford Geertzin mukaan ominaista se, että kulttuurinen keskus ei sijainnut suurissa kaupungeissa vaan tribalistisella, liikkuvalla ja aggressiivisella paimentolaisalueella. Niistä olivat lähtöisin Marokon islamilaista sivilisaatiota muovanneet impulssit ja sen saama mielenlaatu. Geertzin mukaan berberi-islam oli ja on osaksi edelleen pyhimysten palvontaa, moraalista jyrkkyyttä, magiikkaa ja aggressiivista hurskautta yhtä hyvin Fesissä ja Marrakechissä kuin Atlasvuorilla ja Saharassa.

Maraboutismin haastaminen ja paluu

Puhdasoppiselle islamille maraboutismi oli harhaoppia. Marokossa sitä vastaan polemisoitiin Al-Karaouinen madrasassa Fèsissä 1700-luvun alusta lähtien. Madrasa koulutti lahjoitusvaroin uskonoppineita tuomareiksi ja muihin tehtäviin. Kuitenkin vasta salafistisen liikkeen synty 1800-luvun lopulla antoi arvostelulle lisävauhtia, niin että 1870-luvulla Al-Karaouinen madrasassa saarnattiin kaikenlaista suufilaisuutta vastaan ja vaadittiin paluuta Koraaniin ja haditheihin. Kirjallisen islamin kannattajat saivat arabialaisen kutsumanimen taleb, joka tarkoitti oppilasta.

Eurooppalaisten valtojen tunkeutuminen Marokkoon varsinkin 1800-luvulla muutti islamin entistä suuremmaksi osaksi marokkolaisten itseidentiteettiä, sillä eurooppalaiset eivät tunteneet siihen vetoa, ja kääntymiset olivat harvinaisia. Kehitys vahvisti erityisesti islamilaista skripturalismia eli sitoutumista Koraaniin ja haditheihin. Eurooppalaisuus tuotti näin vastareaktion, joka kohdistui myös Marokon omaan islamilaiseen perinteeseen.

1900-luvulle tultaessa kiista maraboutismin ja puhdasoppisuuden välillä oli muuttunut avoimeksi. Sulttaani pyrki toimimaan eri leirien välittäjänä ja korostamaan näin uskonnollista asemaansa ensimmäisenä muslimina. Puhdasoppisen islamin levittäjät olivat tavallisesti maata kiertäviä, köyhiä koraanikoulun opettajia, joiden omat tiedot islamista olivat puutteelliset. He opettivat, ettei Koraani ollut vain barakaa huokuva fetissi, vaan myös kirja, jota piti opiskella. Heidän toimintansa loi pohjaa salafismin leviämiselle.

Vuodesta 1912 lähtien Marokosta tuli Ranskan siirtomaa. Ensimmäiset kansallismieliset järjestöt Marokossa, kuten Allal al-Fassin vuonna 1930 perustama Kutlat al-'Amal al-Watani olivat puhdasoppisen liikkeen seurauksia ja ilmauksia sekä poliittisen itsetietoisuuden että uskonnollisen uudistumishalun kasvusta. Itsenäisyyden saavuttamisen jälkeen vuonna 1956 puhdasoppinen islam joutui epäsuosioon, kun Marokon monarkia alkoi jälleen rakentaa legitimiteettiä marokkolaisen perinteen pohjalle. Kuningas Muhammed V:n myötä – hän oli jo 22. alaviittisulttaani – marabouttinen kuninkuus palasi entiselle paikalleen.

Nykyaika

Islam esiintyy Marokon kaupunkiköyhälistölle vastauksena yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kuningashuoneelle se on tämän takia keino heikentää vasemmistolaisuutta, ja hallinto onkin voimakkaasti tukenut islamilaisia järjestöjä. Tämä on johtanut jopa islamilaisten oikeusoppineiden koulutuksessa liian suureen valmistuneiden määrään. Islamistinen Oikeudenmukaisuus ja kehitys -puolue on Marokossa saanut etenkin köyhien ääniä ja noussut vaikuttavaksi voimaksi.

Lähi-idästä levinnyt Saudi-Arabian tukema puhdasoppinen ja radikaali salafismi on myös saanut maassa kannatusta, mikä johti vuonna 2003 terrori-iskuihin Casablancassa. Sen jälkeen noin 8000 henkilöä pidätettiin epäiltynä yhteyksistä terroristeihin.

Lähteet

• Chronicle of 754. Teoksessa: K. B. Wolf (toim.) Conquerors and Chroniclers of Early Medieval Spain. 2nd ed, s. 91–128. Liverpool University Press, 2011. ISBN 978-0-85323-554-5. (englanniksi)
• Collins, Roger: The Arab Conquest of Spain 710–797. Blackwell, 1989. ISBN 0-631-19405-3.
• Collins, Roger: Caliphs and Kings. Spain, 796–1031. Wiley, 2014. ISBN 978-1-118-73001-0. (englanniksi)
• Fenwick, C.: The Arab Conquests and the End of Ancient Africa? Teoksessa: Hitchner, R. B. (toim.) A Companion to North Africa in Antiquity from the Vandal Kingdom to the Arab Conquest (439-711 CE), s. 424-438. Wiley & Sons, 2022.
• Fernandez-Morera, Dario: The Myth of the Andalusian Paradise. Muslims, Christians and Jews under Islamic Rule in Medieval Spain. ISI Books, 2016. ISBN 9781610170956. (englanniksi)
• Geertz, Clifford: Islam Observed, Religious Development in Morocco and Indonesia. The University of Chicago Press, 1968. ISBN 0-226-28511-1.
• Gellner, Ernest: Muslim Society. Cambridge University Press, 1981. ISBN 978-0-521-27407-4.
• Handley, M.A.: Disputing the End of African Christianity. Teoksessa: Merrills, A. (toim.): Vandals, Romans and Berbers. New perspectives on Late Antique North Africa, s. 291-310. Routledge, 2004. Amazon.com.
• Juntunen, Marko: Marokkolaisen kaupunkiköyhälistön islam. Teoksessa: Maristo, Joonas & Sergejeff, Andrei (toim.) Aikamme monta islamia, s. 204–227. Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-371-9.
• Robinson, David: Muslim Societies in African History. Cambridge University Press, 2011 (1. painos 2004). ISBN 978-0-521-53366-9. (englanniksi)