Elizabeth Taylor

brittiläis-yhdysvaltalainen näyttelijä

Elizabeth Rosemond Taylor (27. helmikuuta 1932 Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta23. maaliskuuta 2011 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) oli brittiläis-yhdysvaltalainen näyttelijä ja 1950-luvun suurimpia filmitähtiä. Hän aloitti uransa lapsinäyttelijänä 1940-luvulla ja jatkoi uraansa menestyksekkäästi 1960-luvulle, jolloin hän oli alan parhaiten palkattu naistähti. Taylor pysyi tunnettuna julkisuuden henkilönä elämänsä loppuun asti. American Film Institute nimesi hänet seitsemänneksi suurimmaksi naiselokuvatähdeksi vuonna 1999.

Elizabeth Taylor
Taylor elokuvayhtiön kuvassa.
Taylor elokuvayhtiön kuvassa.
Henkilötiedot
Koko nimi Elizabeth Rosemond Taylor
Syntynyt27. helmikuuta 1932
Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Kuollut23. maaliskuuta 2011 (79 vuotta)
Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat
Ammatti näyttelijä
Puoliso
Lapset 4
Näyttelijä
Taiteilijanimet Liz Taylor
Aktiivisena 1942–2003
Merkittävät roolit
Palkinnot

Parhaan naispääosan Oscar
1960 BUtterfield 8
1966 Kuka pelkää Virginia Woolfia?
Parhaan naispääosan Golden Globe
1959 Äkkiä viime kesänä
Cecil B. DeMille -palkinto 1985
Parhaan naispääosan Bafta
1966 Kuka pelkää Virginia Woolfia?

Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet

Taylor eli lähes koko elämänsä julkisuuden valokeilassa ja kameroiden ympäröimänä. Äitinsä ponnistelujen ansiosta hän nousi tähdeksi 11-vuotiaana Yli esteitten -elokuvan pääosassa. Vuosien varrella hänestä kehittyi Hollywoodin hallitseva kauneuskuningatar ja yksi alansa arvostetuimmista näyttelijöistä. Taylor oli 1950-luvulla studionsa Metro-Goldwyn-Mayerin suurimpia kassamagneetteja elokuvien Paikka auringossa (1951), Jättiläinen (1956) ja Kissa kuumalla katolla (1958) ansiosta. Uran kulta-aikoina hänen imagoaan kuitenkin murensivat useat julkiset skandaalit.

Taylor palkittiin parhaan naispääosan Oscarilla rooleistaan elokuvissa Ei rahasta (1960) ja Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966). Jälkimmäisestä hän sai myös Baftan vuonna 1967. Lisäksi Taylor voitti Golden Globen vuonna 1960 elokuvasta Äkkiä viime kesänä.

Taylor muistetaan myös myrskyisästä yksityiselämästään, johon kuului muun muassa seitsemän aviomiestä, ylellinen elämäntyyli sekä terveyskriisit. Näyttelijä Richard Burtonin kanssa Taylor avioitui kahdesti. Burtonin kanssa hän myös teki osan tunnetuimmista elokuvistaan, kuten Kleopatran (1963). Taylorilla oli avioliitoistaan kolme biologista lasta sekä yksi adoptiolapsi. 1980-luvulta alkaen Taylor teki uraauurtavaa ja ansiokasta työtä AIDS-potilaiden hyväksi. Hän kärsi myöhempinä vuosinaan vakavista terveysongelmista ja kuoli sydämen vajaatoimintaan maaliskuussa 2011.

Sukutausta ja varhaisvaiheetMuokkaa

Elizabeth Taylor syntyi helmikuussa 1932 varakkaassa Hampsteadin kaupunginosassa Lontoossa. Hänen vanhempansa Francis Lenn Taylor (1897–1968) ja Sarah Warmbrodt (1895–1994) olivat amerikkalaisia, jotka asuivat tuolloin Englannissa. Elizabeth oli pariskunnan toinen lapsi, hänen isoveljensä Howard oli syntynyt 1929. Molemmilla oli syntyjään Britannian sekä Yhdysvaltain kaksoiskansalaisuus.[1]

Taylorin vanhemmat olivat kotoisin pienestä Arkansas Cityn teollisuuskaupungista Kansasissa. Molemmat olivat myös lähtöisin alemmasta keskiluokasta. Elizabethin isä oli ammatiltaan taidekauppias ja äiti entinen teatterinäyttelijätär, taiteilijanimeltään Sara Sothern. Vanhempien sukujuuret olivat enimmäkseen Illinoisin ja Ohion alueelta, mutta Sarah Warmbrodt oli isänsä puolelta myös neljännesosaksi sveitsiläinen. Sara Sothern pääsi teini-ikäisenä mukaan kokeelliseen mykkäelokuvaan sekä varieteeryhmään, eteni 1920-luvulla Broadwaylle asti ja niitti suurta mainetta Channing Pollockin näytelmässä The Fool. Sen jälkeen hänen uransa kuitenkin laski nopeasti. Hän tapasi New Yorkissa uudelleen Francis Taylorin, jonka oli tuntenut pintapuolisesti jo Kansasissa. Sothern lopetti näyttelijänuransa avioiduttuaan Taylorin kanssa lokakuussa 1926.[2]

Taylorit kiertelivät aluksi Eurooppaa, ja vuonna 1929 he asettuivat Lontooseen, jonne Francis Taylorin eno Howard Young perusti taidegallerian. Taylorin perhe eli Lontoossa ylellistä seurapiirielämää, mikä oli paljolti Elizabethin epävirallisen kummisedän, majuri Victor Cazaletin ansiota. Heillä oli palveluskuntaa, maaseutuasunto Kentissä sekä rantahuvila Devonissa. Elizabeth alkoi kolmevuotiaana käydä balettitunneilla ja opetteli ratsastamaan omalla hevosellaan. Jo tuolloin Sara Taylor toivoi tyttärestään elokuvatähteä.[3]

Taylorit palasivat vuonna 1939 Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan uhan kasvaessa. Sara Taylor matkusti laivalla kahden lapsensa kanssa, Francis-isä seurasi myöhemmin perässä. Hän avasi Howard-enonsa kanssa uuden gallerian Los Angelesiin elokuvaväen suosimaan Château Élysée -hotelliin. Perheen yhteydet viihdemaailmaan syntyivätkin taidegallerian kautta, kun Hollywood-tähdet olivat hyvin kiinnostuneita eurooppalaisesta taiteesta. Elizabeth ja Howard ilmoitettiin läheiseen Hawthorne Schooliin, jonka oppilaina oli paljon elokuvaväen lapsia. Samaan aikaan Sara Taylor pyrki sinnikkäästi saamaan Elizabethille filmisopimuksen.[4]

UraMuokkaa

Ensimmäiset roolitMuokkaa

Elizabethin äiti kierrätti tytärtään koekuvauksissa, ja tämä sai ensimmäisen sopimuksensa Universal Picturesilta vuonna 1941. Elizabeth teki valkokangasdebyyttinsä yhdeksänvuotiaana elokuvassa There’s One Born Every Minute, jossa hänellä oli pieni rooli. Se jäi hänen ainoaksi elokuvakseen Universalille. Vuoden sisällä studio erotti Elizabethin, koska roolitusvastaavan mielestä hän näytti ikäistään vanhemmalta. Seuraavan sopimuksensa hän sai Metro-Goldwyn-Mayerilta, joka oli myös kiinnostunut ruskeatukkaisesta ja syvän sinisilmäisestä tytöstä. Elizabethin sopimus MGM:n kanssa takasi hänelle 100 dollarin viikkopalkan, ja hän sai pikkuroolit elokuvista Lassie palaa kotiin (1943) ja Doverin valkeat kalliot (1944). Hänet lainattiin vaatimattomaan osaan myös 20th Century Foxin elokuvaan Kotiopettajattaren romaani (1943).[5]

Taylorit tutustuivat jo ennen Yhdysvaltoihin muuttoa merkittävään juorukolumnistiin Hedda Hopperiin, joka oli siitä lähtien vahvasti läsnä Elizabethin elämässä; hän oli alun perin ehdottanut Elizabethia Tuulen viemää -elokuvaan Bonnien rooliin. Kun Elizabeth oli tekemässä läpimurtoaan lapsitähtenä, Hopper yritti innokkaasti saada itselleen kunnian Elizabeth Taylorin ”löytämisestä” ja uskoi, että juuri hän oli tehnyt Elizabethista tähden. Myöhemmin hän yritti kaikin keinoin mustata Taylorin maineen.[6]

Nuori tähdenalkuMuokkaa

 
Mickey Rooney ja Elizabeth Taylor elokuvassa Yli esteitten (1944).

Pienet roolit arvostetuissa tuotannoissa eivät näyttävyydestään huolimatta edistäneet 11-vuotiaan Elizabethin uraa. Sara Taylor haki kesällä 1943 sitkeästi tyttärelleen suurta roolia, joka tekisi hänestä maailmanluokan tähden. Elizabeth koekuvattiin Yli esteitten -elokuvan päärooliin, johon tarvittiin englantilaisella korostuksella puhuvaa ja ratsastustaitoista tyttöä. Tuottaja Pan Berman piti Elizabethia liian nukkemaisena ja pienikokoisena esittämään teini-ikäistä kilparatsastajaa Velvet Brownia, mutta Sara Taylor vakuutteli, että tyttö kasvaisi pituutta. Lopulta Elizabeth sai roolin ilmeisesti sen vuoksi, ettei tuottajan olisi tarvinnut opettaa toista tyttöä ratsastamaan tai käyttäytymään perienglantilaisesti. Elizabeth alkoi viihtyä MGM-studioilla päästessään näyttelemään ja ratsastamaan.[7] Kalifornian Pebble Beachilla kuvatusta elokuvasta tuli suurmenestys, ja sen myötä Elizabeth Taylorista tuli 12-vuotiaana hänen äitinsä toivoma suuri Hollywood-tähti. Elokuvan muissa osissa olivat nuoret näyttelijät Mickey Rooney ja Angela Lansbury. Vuosia myöhemmin Taylor kutsui tuota elokuvaa tekemistään ”kaikista jännittävimmäksi”, vaikka kärsikin selkäviasta, jonka hän oli saanut kuvauksissa pudottuaan hevosen selästä.[8]

Yli esteitten -elokuvan markkinoinnissa MGM alkoi vauhdilla rakentaa Elizabethin julkista imagoa. Hänen mainostettiin kasvaneen rooliaan varten vaaditut sentit määrätietoisuutensa ansiosta. Elizabeth esiteltiin julkisuudessa neitseellisen puhtoisena tyttönä, mutta jo kuvausten aikana hän oli alkanut saada naisellisia muotoja. Lähestyessään kolmattatoista ikävuottaan hän näytti äkkiä paljon ikäistään kypsemmältä, minkä studio pelkäsi vesittävän koko elokuvan. Sara Taylorin käskettiin pitää tytärtään entistä tarkemmin silmällä, vaikka tämä oli yhä lapsenomaisen riippuvainen äidistään muun muassa pukeutumisessa ja ruokavaliossa. Lehdistön esittelemä Elizabeth oli viaton ja viehkeä, mutta todellisuudessa hän oli luonteeltaan sisukas, pikkuvanha ja jopa ronskipuheinen. Yhdessä seuraavan elokuvansa Urhean Lassien kanssa vuonna 1946 ilmestyi Elizabethin itsensä kirjoittama kirja Nibbles ja minä, joka oli ensimmäinen nerokas pr-tempaus hänen urallaan (Nibbles oli Elizabethin lemmikkiorava, jonka hän otti mukaan jopa haastatteluihin).[9]

Noustuaan nopeasti kaikkien tuntemaksi elokuvatähdeksi Elizabeth Taylor joutui myös osaksi suuren filmiyhtiön kalustoa. Hän joutui usein lähtemään kuvauksiin kesken oppituntien, opettelemaan käsikirjoituksia, olemaan lehtikuvauksissa sekä osallistumaan tanssi- ja puhetekniikkatunneille. Hänen yksityiselämänsä muuttui samalla julkiseksi, ja Elizabeth kaipasi aikoja, jolloin hän oli saanut olla tavallinen lapsi. Kun hänen ikätoverinsa kävivät tavallista koulua ja leikkivät tavallisia leikkejä, hän jo elätti perhettään.[10] Taylor kertoi myöhemmin olleensa elämässään vain harvoin todella onnellinen. Yksi tällainen aika oli lapsuus ennen näyttelijänuraa. Hän olisi halunnut 12-vuotiaana Yli esteitten -elokuvan jälkeen pelata pelejä ja leikkiä muiden lasten kanssa, mutta häntä alettiin pitää jonkinlaisena outolintuna.[11]

Kohti aikuisroolejaMuokkaa

 
Elizabeth Taylor ja Spencer Tracy Morsiamen isän promokuvassa.

Yli esteitten -elokuvan roolista saadun ylistävän kritiikin myötä Elizabeth sai MGM:llä lisää rooleja, jotka veivät häntä kohti kypsää tähteyttä. Uuden sopimuksensa nojalla hän ansaitsi 750 dollaria viikossa. Elizabeth jatkoi viattomien nuorten esittämistä MGM-elokuvassa Ensilempi ja Warner Brosin tuotannossa Isä ja me. Molemmat ilmestyivät 1947. Elokuvassa Tapaamme illalla (1948) Elizabeth pääsi todistamaan kykyjään Jane Powellin esittämän hahmon parhaan ystävän roolissa. Ennakkona siirtymisestä aistillisempiin rooleihin oli samana vuonna ilmestynyt elokuva Vanha rakkaus ei ruostu, jossa 15-vuotias Elizabeth suuteli 24-vuotiasta Peter Lawfordia. Erään arvostelijan mukaan hän oli ”MGM:n taikasauvan kosketuksesta muuttunut aidoksi 14 karaatin seireeniksi, jolle on urkenemassa aivan uusi ura – –”. Taylor sai mainetta jatkuvasti menestyvänä nuorena näyttelijänä, lempinimenään ”One-Shot-Liz”, joka viittasi hänen kykyynsä näytellä kokonainen kohtaus yhdessä otoksessa. Siihen asti merkittävin elokuva Elizabethin uralla oli historiallis-romanttinen Pikku naisia (1949), jossa hän esiintyi omahyväisen Amyn osassa, mikä jäi hänen viimeiseksi teiniroolikseen.[12]

16-vuotias Taylor nähtiin “aikuisen naisen” roolissa ensi kerran Englannissa kuvatussa melodraamassa Conspirator vuonna 1950. Hän näytteli 21-vuotiasta naista, joka menee tietämättään naimisiin kommunistivakoilijan kanssa. MGM lykkäsi elokuvan ensi-iltaa, koska pelkäsi sen aiheuttavan diplomaattisia ongelmia Neuvostoliiton kanssa.[13] Kaikkien aikojen kohmelon (1950) roolia varten Taylor maskeerattiin vieläkin kokeneemman aikuisen näköiseksi. MGM halusi muuttaa hänen imagoaan kypsempään suuntaan, joten hän alkoi pukeutua merkittävien muotisuunnittelijoiden, kuten Balmainin ja Diorin, uusimpiin luomuksiin. ”Opin näyttämään aistilliselta ja poseeraamaan provosoivasti. Seksuaalinen vetovoimani lisääntyi, vaikka tiesinkin, että lapsi sisimmässäni ei ollut vielä kasvanut täysin aikuiseksi”, Taylor muisteli.[14]

Taylor oli 1950-luvun alussa MGM-yhtiön kuumin tuote, uhkean romanttinen unelmatyttö. Hänen suurena valttinaan pidettiin silmiä, joita oli alettu kutsua ”orvokinsinisiksi”. Hänellä oli lisäksi geenivirheen aiheuttama kaksinkertainen rivi silmäripsiä. Taylorilla oli studioilla oma avustaja, kaikki hänen menonsa olivat pr-henkilöiden järjestämiä ja julkisuutta varten studio järjesti hänelle jopa poikaystäviä.[15] Taylorin sekä hotelliperijä Conrad ”Nicky” Hiltonin häät toukokuussa 1950 olivat studion järjestämä suuri mediatapahtuma. Häät toimivat samalla julkisuuskampanjana Taylorin seuraavalle elokuvalle, komedialle Morsiamen isä (1950). Taylorilla oli häihinsä valmistautuvan nuoren morsiamen osa, isän roolissa oli Spencer Tracy. Elokuvasta tuli MGM:n suurimpia kassamenestyksiä, ja sille tehtiin seuraavana vuonna menestyksekäs jatko-osa Isän pikku osinko.[16]

Ohjaaja George Stevens halusi Taylorin naispääosaan draamaelokuvaan Paikka auringossa (1951), joka kuvattiin ennen Morsiamen isää. MGM oli suostunut lainaamaan hänet Paramountille elokuvaa varten. Ulkokuvaukset tehtiin Tahoejärvellä lokakuussa 1949. Taylor sai osan, joka poikkesi hänen aiemmista rooleistaan: hän esitti hemmoteltua mutta nöyrää seurapiirineitoa, joka tulee kahden rakastavaisen väliin. Hän piti sitä ”ensimmäisenä elokuvana, jossa minun ei tarvinnut näytellä vain itseäni”, ja sai runsaasti kiitosta roolityöstään. Itse elokuvakin oli jättimenestys ja nappasi kuusi Oscaria.[17][11]

Stevens kertoi halunneensa Taylorin rooliin, sillä ”hänestä huokui suuri kypsyys, hänellä oli kaikki emotionaaliset valmiudet, älyä... Hän pystyi kaikkeen, mihin vain halusi.” Taylorin vastanäyttelijöinä olivat Montgomery Clift ja Shelley Winters. Taylorin ja Cliftin välinen kemia toimi valkokankaalla, ja heistä tuli keskenään läheisiä ystäviä. Lehdistössä kohistiin pitkään myös heidän tosielämän ”rakkaussuhteestaan”, joka oli todellisuudessa vain julkisuustemppu; lisäksi Clift oli julkisesti homoseksuaali. Vasta 17-vuotiaaseen Tayloriin oli jo liitetty useita skandaaleja ja sensaatiojuttuja, mutta Paikka auringossa -elokuvan tunteikkaasta loppukohtauksesta tuli hänen urallaan käänteentekevä; tällöin hän kohosi ensiluokan filmitähtien joukkoon.[18]

SupertähteysMuokkaa

 
Elizabeth Taylor julkisuuskuvassa 1954.

Paikka auringossa -elokuvan jälkeen Taylor sai studioltaan lähinnä mitäänsanomattomia rooleja kepeissä elokuvissa, joista hän ei erityisemmin pitänyt. Britanniassa kuvattu epookkielokuva Ivanhoe (1952) oli maailmanlaajuinen menestys, vaikka Taylorilla oli siinä vain pienehkö rooli.[19] Lisäksi hän muun muassa tuurasi Vivien Leigh’tä elokuvassa Norsupolku (1954). Vasta samana vuonna ensi-iltaan tullut romanttinen draama Muistojeni Pariisi oli Taylorille mieluinen, sillä hän pääsi tulkitsemaan tavallista moni-ilmeisemmän hahmon, jolla oli myös yhtäläisyyksiä hänen omaan persoonaansa. Taylorin vastanäyttelijänä oli Van Johnson, jonka kanssa hän oli näytellyt neljä vuotta aiemmin Kaikkien aikojen kohmelossa. Muistojeni Pariisi ei tuottanut yhtä hyvin kuin useat muut Taylorin elokuvat, mutta sai enimmäkseen myönteisiä arvioita.[20][21]

Taylor oli saanut negatiivista julkisuutta jätettyään aviomiehensä Nicky Hiltonin kahdeksan kuukautta kestäneen liiton jälkeen; seuraava skandaali syntyi heti perään Taylorin ja ohjaaja Stanley Donenin lyhyestä suhteesta.[22] Toisen avioliittonsa Taylor solmi Conspiratorin kuvauksissa tapaamansa Michael Wildingin kanssa hiukan ennen 20-vuotispäiväänsä. Avioliitto toimi ennen kaikkea ratkaisuna Taylorin maineen kohentamiseksi skandaalin jälkeen. Sopimuksensa päättyessä Taylor suostui jäämään MGM:lle sillä ehdolla, että studio ottaisi myös Wildingin sopimusnäyttelijäkseen. Taylorin ja Wildingin liitosta syntyi kaksi poikaa, joista nuorempaa Taylor alkoi odottaa kuvatessaan Muistojeni Pariisia. Häntä alettiin esittää lehdissä paitsi filmitähtenä myös perheenäitinä.[21][23]

Vuonna 1955 Taylor kuvasi yhden merkittävimmistä elokuvistaan, Edna Ferberin romaaniin perustuvan ja Warner Brosin tuottaman Jättiläisen, joka kertoi suurkarjatilallisista ja öljypohatoista kolmessa sukupolvessa. Ohjaajana toimi jälleen George Stevens ja miespääosissa olivat Rock Hudson ja James Dean. Jättiläinen oli Warnerin historian laajimpia ja kalleimpia tuotantoja; television yleistyessä vauhdilla elokuvayleisöä haluttiin tuoda takaisin teattereihin uuden CinemaScope-laajakuvamenetelmän avulla. Jättiläisessä Taylor näytteli haastavan roolin Leslie Benedictinä ja joutui laajakuvan vuoksi luopumaan vähäeleisestä näyttelemistyylistään. Kuvaukset tehtiin Texasissa kesän ja syksyn 1955 aikana, ja ne oli keskeytettävä useaan kertaan Taylorin sairastelujen vuoksi. Hänellä oli kahnauksia ohjaaja Stevensin kanssa, ja lisäksi James Dean kuoli auto-onnettomuudessa vain muutama päivä kuvausten päättymisen jälkeen. Tästä huolimatta Jättiläinen oli ilmestyessään valtaisa yleisömenestys ja sai arvostelijoilta laajasti kiitosta. Myös Taylorin roolisuoristus luettiin hänen vahvimpien töidensä joukkoon.[24]

MGM roolitti Taylorin ja Montgomery Cliftin jälleen rakastavaisiksi elokuvaan Sadepuun maa (1957), jolla yritettiin toistaa Tuulen viemää -elokuvan (1939) suurmenestys. Elokuva sijoittui Yhdysvaltain sisällissodan aikaan. Taylor näytteli mieleltään häiriintynyttä etelävaltalaista neitoa ja piti roolia ”kiehtovana”, joskaan ei tykännyt itse elokuvasta, jossa oli panostettu lähinnä näyttävyyteen.[25] Kuvausten aikana Monty Clift joutui auto-onnettomuuteen lähdettyään illanvietosta Taylorin ja Wildingin luota. Taylor ryömi sisälle romuttuneeseen autoon ja pelasti Cliftin hengen kaivamalla ylös hänen kurkkuunsa juuttuneet katkenneet hampaat.[26]

Taylorin filmatessa Sadepuun maata hänen ja Wildingin suhde oli jo muuttunut sisarelliseksi, ja avioeron jälkeen Taylor alkoi nopeasti seurustella vauraan elokuvamogulin Mike Toddin kanssa.[27] Sadepuun maa oli kassamenestys, vaikkei yltänytkään klassikoksi Tuulen viemään tavoin. Taylor sai roolistaan ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa. Hän oli edennyt urallaan tasolle, jossa alkoi saada arvostusta monipuolisena näyttelijänä eikä vain suurten miestähtien hohdokkaana vastaparina; samaan aikaan hänen yksityiselämäänsä värittivät edelleen skandaalit.[28]

Kissa ja kodinrikkojaMuokkaa

Taylorin seuraava elokuva Kissa kuumalla katolla (1958) perustui Tennessee Williamsin samannimiseen näytelmään. Hän ja Mike Todd olivat ennen tuotannon alkamista saaneet tyttövauvan ja tehneet matkan Aasiaan Neuvostoliiton kautta, eikä Taylorilla ollut Toddin tarjoaman yltäkylläisen elämän ansiosta edes tarvetta palata töihin. Hän oli kuitenkin MGM:lle velkaa vielä kaksi elokuvaa ja alkoi innostua ”kissa-Maggiesta”, joka on alkoholisoituneen miehen seksuaalisesti turhautunut vaimo.[29] Rooli toi esille Taylorin sensuellin puolen, ja hän pääsi näin irtaantumaan lopullisesti viehkeistä tyttörooleista.[30] Elokuvasta tuli valtaisa kassamagneetti, kriitikot pitivät Taylorin suoritusta erinomaisena, ja hän sai roolistaan sekä Oscar- että Bafta-ehdokkuuden.[31]

Maaliskuussa 1958 Taylor oli ehtinyt filmata Kissaa kuumalla katolla vain pari viikkoa, kun Mike Todd sai surmansa lento-onnettomuudessa. Taylor sai koko lehdistön myötätunnon puolelleen ja hänen suruaan kuulutettiin niin Yhdysvaltojen kuin ulkomaidenkin medioissa. Toddin hautajaisissa surun murtama Taylor pyörtyi veljensä syliin.[32] Taylor sai Kissan kuumalla katolla kuvaukset päätökseen, mutta muutoin hän vietti hiljaiseloa Beverly Hillsin kodissaan.[33]

 
Paul Newman ja Elizabeth Taylor elokuvan Kissa kuumalla katolla trailerissa.

Kissa kuumalla katolla -tuotannon aikana Taylorin julkisuuskuvaa romutti jälleen uusi skandaali, kun hän aloitti suhteen kuolleen aviomiehensä suojatin, naimisissa olleen laulaja Eddie Fisherin kanssa. Lehdistö oli juhlistanut Fisheriä ja näyttelijä Debbie Reynoldsia Amerikan ”ihanneparina”, vaikka heidän liittonsa oli alusta saakka ollut vain kulissia. Juorutoimittaja Hedda Hopper, joka aiemmin oli suosinut Tayloria ja edesauttanut tämän julkisuuskuvan syntyä, otti suhteen henkilökohtaisena loukkauksena. Hänen vanavedessään ihailijalehdet sekä kotiäidit ympäri maata tuomitsivat suhteen, jolloin Taylorin imago muuttui surevasta leskestä ”kodinrikkojaksi”.[34] Aikuistähtenä häntä oli luonnehdittu aistilliseksi, palavahenkiseksi ja sydämelliseksi, mutta nyt hänestä annettiin karkea ja hävytön kuva, jota kiihkeä tulkinta ”kissa-Maggiesta” vain vahvisti. MGM puolestaan käytti skandaalia hyväkseen elokuvan markkinoinnissa, ja Taylor oli suosionsa huipulla huolimatta häneen kohdistuneista pilkkapuheista ja juoruilusta. Hän piti Maggien roolia yhtenä uransa ”kohokohdista”, vaikka se ajoittuikin hänen elämässään hyvin vaikeaan ajanjaksoon.[11][35]

Taylor näytteli seuraavaksi ensimmäistä kertaa riippumattoman tuottajan, Sam Spiegelin draamaelokuvassa Äkkiä viime kesänä (1959), joka oli niin ikään Tennessee Williamsin aiheeseen perustuva tuotanto. Siinä hän esiintyi kolmatta kertaa Montgomery Cliftin vastanäyttelijänä, toisessa naispääosassa oli Katharine Hepburn. Taylor ansaitsi puoli miljoonaa dollaria roolistaan naisena, joka joutuu mielisairaalaan nähtyään serkkunsa kannibalistisen murhan. Joseph L. Mankiewiczin ohjaama Äkkiä viime kesänä kertoo siitä, kuinka torjuttu homoseksuaalisuus voi tuhota perheen.[36] Elokuva ei saanut hyviä ensiarvioita, jolloin Spiegel keksi hyödyntää Taylorin uutta ”tuhman tytön” imagoa. Mainosjulisteissa kaupattiin muodokasta Elizabeth Tayloria valkoisessa uimapuvussa ja vähäteltiin sisällön synkeyttä. Temppu toimi, ja Äkkiä viime kesänä oli ilmestyessään yleisömenestys ja vuoden 1960 neljänneksi tuottavin elokuva. Taylor oli myös roolistaan kolmannen kerran Oscar-ehdokkaana ja voitti ensimmäisen Golden Globensa.[37][38]

Vuonna 1959 Taylor oli vielä velkaa yhden elokuvan MGM:lle. Studio päätti jälleen käyttää hyödyksi hänen julkisuuskuvaansa ”avioliiton rikkojana”, sillä se oli jo taannut suuren yleisönsuosion. Draamaelokuva Ei rahasta (1960), jossa Taylor esitti seksityöläistä, provosoi entisestään ihailijoita, jotka olivat kääntyneet häntä vastaan edellisen skandaalin keskellä. Taylor inhosi kyseistä elokuvaa, mutta oli suostunut tekemään puhelintyttö Glorian roolin, kunhan elokuva kuvattaisiin New Yorkissa. Lisäksi hän vaati Eddie Fisherin kiinnittämistä elokuvaan sympaattiseen sivurooliin. Seksuaalista vapautta ylistävä Ei rahasta oli kaupallinen menestys, ja Taylor sai roolistaan ensimmäisen Oscar-palkintonsa. Taylorin uusi ”syntisen naisen” imago ja hänen terveydentilastaan kertovat otsikot toivat elokuvalle yhä enemmän huomiota. Hän mullisti vanhan ajan hyveellisen naisihanteen nostamalla ihannekuvaksi ”tuhman tytön”. Tom Mankiewicz totesi: “Jok’ikinen nainen Amerikassa halusi olla Elizabeth Taylor, ja jokainen mies halusi häntä.”[39]

Vuodet huipullaMuokkaa

 
Richard Burton Marcus Antoniuksena ja Elizabeth Taylor Kleopatrana.

Vuonna 1961 Taylor otti pääroolin 20th Century Foxin tuottamasta Kleopatrasta, joka tuolloin oli suuritöisin ja kallein koskaan tehty elokuva. Avioliitto Eddie Fisherin kanssa oli kariutumassa, ja molemmat käyttivät runsaasti päihteitä. Jo ennen tuotannon aloittamista Taylor sairastui ja joutui kahdesti sairaalahoitoon Lontoossa. Lehdistössä arvuuteltiin hänen diagnoosistaan suurin otsikoin, ja Taylorin kirjoitettiin käyneen jopa kuoleman porteilla hänen oltuaan keuhkokuumeen vuoksi tehohoidossa. Mukaan mahtui myös yksi virheellinen uutinen hänen kuolemastaan. Hänen kotiutumisensa sairaalasta ”ihmeparantumisen” jälkeen maaliskuun lopulla 1961 oli jälleen kansainvälinen sensaatiouutinen.[40]

Taylorille maksettiin Kleopatrasta ensimmäisenä naisnäyttelijänä miljoonan dollarin palkkio, ja lisäksi hän sai 10 % osuuden sen tuotoista.[41] Kuvatessaan elokuvaa Roomassa Taylor rakastui vastanäyttelijäänsä, naimisissa olleeseen Richard Burtoniin. Heidän suhteestaan tuli uusi julkinen skandaali, josta uutisoivat jopa Vatikaanin lehdet. Paparazzit pitivät vartiota Taylorin väliaikaisen asuintalon edustalla Roomassa ympäri vuorokauden. Kleopatran tuotanto venyi moneen kertaan ja saatiin päätökseen vasta heinäkuussa 1962. Taylor ei itse ollut tyytyväinen elokuvaan tehtyihin leikkauksiin, eikä teos juuri tehnyt kriitikoihinkaan vaikutusta, mutta Kleopatra oli tästä huolimatta suurmenestys ja vuoden 1963 tuottoisin elokuva.[42]

Taylorista ja Burtonista tuli Kleopatran myötä aikansa tunnetuin pari; heidän seuraava yhteinen elokuvansa Hotel International tuotiin nopeasti markkinoille, jotta romanssiin kohdistuvaa mielenkiintoa saatiin hyödynnettyä. Taylor näytteli vaimoa, joka leikittelee ajatuksella jättää aviomiehensä rakastajan vuoksi. Juonen ironinen viittaus tosielämään veti puoleensa katsojia. Taylorille maksettiin roolista jälleen miljoonapalkkio sekä kymmenen prosentin osuus elokuvan tuotoista.[43] Hotel Internationalin jälkeen hän piti parin vuoden tauon elokuvista. Lehdistö seurasi Tayloria ja Burtonia kaikkialle, myös kuvauspaikalle Meksikon Puerto Vallartaan, jossa Burton näytteli Liskojen yössä. He ottivat avioeron entisistä puolisoistaan ja menivät naimisiin Montrealissa 15. maaliskuuta 1964. Pariskunnan saapuessa Bostoniin villi ihailijalauma piiritti heidät ja jopa repi vaatteita Taylorin päältä. Seuraavana päivänä tapauksesta otettuja valokuvia julkaistiin kymmenissä sanomalehdissä.[44]

Taylor esiintyi teatterinäyttämöllä ensimmäisen kerran eräässä varainkeruutilaisuudessa kesäkuussa 1964. Hän lausui yhdessä Burtonin kanssa lavalla runoja, muun muassa Dorothy Parkeria, D. H. Lawrencea ja T. S. Eliotia. Lausuntaesitys keräsi paikalle suuren yleisön. Taylor totesi esiintymisestään: ”Tiesin kyllä, että 85 prosenttia yleisöstä oli maksanut sievoisen summan vain nähdäkseen minun epäonnistuvan.” Hän sai kuitenkin suuret aplodit ja oli itsekin ylpeä runonlausunnastaan. Taylor ja Burton näyttelivät seuraavaksi yhdessä MGM-elokuvassa Kuuma ranta, joka tietoisesti peilasi heidän tosielämän romanssiaan ja yleisölle painotettiin suhteen vilpittömyyttä. Median nimittämien ”Lizin ja Dickin” pysyminen lehtiotsikoissa oli hyvää mainosta elokuvalle; Kuuma ranta sai ilmestyessään sekalaiset arviot mutta suuren yleisönsuosion.[45]

Vuonna 1965 Taylor ja Burton näyttelivät päärooleja Mike Nicholsin ohjaamassa elokuvassa Kuka pelkää Virginia Woolfia?, joka perustui Edward Albeen samannimiseen näytelmään. Sen rienaava kieliasu säilytettiin elokuvakäsikirjoituksessa. Nelikymppisen ja rappiolle joutuneen Marthan rooli oli Taylorin uralla poikkeuksellinen – siinä ei ollut glamouria eikä myyntivalttina toimivaa kauneutta, vaan Taylorin oli oltava mahdollisimman uskottava alkoholisoituneena ja katkerana Marthana. Ensimmäistä kertaa urallaan hän myös harjoitteli koko käsikirjoituksen läpi Burtonin ja kuvausryhmän kanssa. Marthan roolia varten Taylor lihotti itseään ja hänet maskeerattiin kymmenen vuotta vanhemman näköiseksi. Vaikka rooli hermostutti Tayloria alusta lähtien, hän lopulta sai tuntuman hahmoon: ”Nyt pystyn heittäytymään Marthaksi. Se on helpoin rooli mitä olen esittänyt. On vaikeata näytellä itseään, mutta Martha on kaukana minusta.”[46] Kuka pelkää Virginia Woolfia oli ilmestyessään uraauurtava aikuisteemansa ja sensuroimattoman kielen ansiosta. Kriitikot pitivät Taylorin suoritusta hänen uransa parhaana; hän oli paitsi säälimätön ja kavala, myös myötätuntoa herättävä. Elokuva oli vuoden 1966 kolmanneksi suosituin, ja Taylorille myönnettiin roolistaan toinen Oscar-palkinto, joskaan hän ei ollut paikalla gaalassa.[47]

Taylorin ja Burtonin viimeinen yhteinen menestysteos oli Roomassa kuvattu Franco Zeffirellin ohjaama Kuinka äkäpussi kesytetään (1967). Taylor ei ollut koskaan näytellyt Shakespeare-roolia, mutta koki villin ja kesyttömän Katharinan hahmon itselleen sopivaksi. Elokuva menestyi kaupallisesti hyvin siihen nähden, että Shakespeare-tuotannoista ei yleensä tullut kassamagneetteja.[48] Niin ikään vuonna 1967 Taylor teki naispääosan John Hustonin elokuvassa Heijastuksia kultaisessa silmässä. Hän työskenteli nyt ensimmäistä kertaa neljään vuoteen ilman Burtonia vastanäyttelijänään. Taylor ei ollut mielissään projektista, sillä hän oli toivonut miespääosaan ystäväänsä Montgomery Cliftiä, mutta tämä kuoli ennen kuvausten alkua. Cliftin tilalle kiinnitetyn Marlon Brandon ja Taylorin välillä esiintyi ristivetoa. Elokuva ei saanut suurmenestystä, eivätkä myöskään Taylorin ja Burtonin samana vuonna ilmestyneet yhteiselokuvat Tri Faustus ja Näyttelijät menestyneet odotetusti.[49]

Uran lasku 1970-luvullaMuokkaa

 
Elizabeth Taylor kunniatapahtumassaan 1981.

Taylor oli maineensa huipulla ja maailman suosituin henkilö 1960-luvulla, mutta 1970-luvulle tultaessa hänen elokuvauransa hiipui. Vuonna 1968 ensi-iltaan tullut psykedeelinen ja aikaansa edellä ollut Tuonen enkeli sai murska-arviot. Taylorin kolmenkymmenen vuoden ura kassamagneettina oli päättynyt, eikä elokuvien teko muutenkaan enää innostanut häntä. Lähes kaikki elokuvat, joissa Taylor oli mukana vuoden 1968 jälkeen, olivat hänelle epämieluisia ja useimmiten floppeja. Taylor oli jäänyt elokuvateollisuudessa muuttuvien aikojen jalkoihin; hän oli alkanut lihoa, ja hän lähestyi keski-ikää, eikä enää sopinut elokuvan niin kutsutun ”uuden aallon” tuotantoihin, joita tähdittivät parikymppiset naisnäyttelijät, kuten Jane Fonda ja Julie Christie. Vanhemman polven elokuvayleisö, joka oli aikoinaan keksinyt Elizabeth Taylorin ja tehnyt hänestä filmitähden, jäi kotiin. Sen tilalle tulivat hippikulttuuri sekä auteur-ohjaajat. Taylor esiintyikin 1970-luvulla lähinnä B-elokuvissa.[50]

Elokuvatähteyden hiipuessa Taylor pysyi edelleen otsikoissa varsinkin Burtonin hänelle ostaman Cartierin timantin ansiosta, joka on siitä lähtien tunnettu ”Taylor-Burton-timanttina”. Pariskunnan viimeinen yhteiselokuva oli vuonna 1972 walesilaiselle televisiokanavalle tehty Divorce His, Divorce Hers. Heidän avioliittonsa oli tuolloin jo päätepisteessään. Burton alkoholisoitui, ja pariskunnan riidat kärjistyivät jopa kuvauspaikoilla. Taylorin ja Burtonin myrskyisä romanssi oli kiehtonut ja villinnyt kokonaista sukupolvea, mutta 1970-luvulla jotkut olivat alkaneet jo kyllästyä heihin ja kritisoivat heidän tuhlailevaa elämäntyyliään. Nopean yhteen paluun jälkeen he ottivat toisen avioeron vuonna 1976, ja molemmat menivät vielä uudestaan naimisiin.[51]

Teatteri- ja televisiotyötMuokkaa

1980-luvulla Taylor esiintyi enimmäkseen televisiossa. Hän vieraili muun muassa sarjoissa General Hospital ja Jaettu maa. Vuonna 1980 hän näytteli Agatha Christien romaaniin perustuvassa elokuvassa Tuijottava katse, jossa oli mukana monia studioajan kollegoja, kuten Angela Lansbury, Kim Novak, Rock Hudson ja Tony Curtis.[52] Taylor teki myös useita televisioelokuvia, joista osa keräsi korkeat katsojaluvut ja osa jäi vaille huomiota. Samalla hän oli aktiivisesti mukana tukemassa kuudennen aviomiehensä John Warnerin senaattorikampanjaa Virginiassa. Taylorin oli paljon yksinään pariskunnan kotona Georgetownissa, ja hänen alkoholinkäyttönsä lisääntyi ja hän lihoi entisestään. Tämä antoi hänestä myös julkisuuteen huonoa kuvaa.[53]

Taylor halusi haastaa itseänsä ja debytoi teatterissa syksyllä 1980 Lillian Hellmanin näytelmässä Pienet ketut. Sen ennakkonäytökset pidettiin Floridan Fort Lauderdalessa. Taylor rakensi roolihahmostaan Regina Giddensistä elinvoimaisen ja haavoittuvaisen naisen ja purki siten Hellmanin alkuperäisen tunteettoman ja juonittelevan Reginan. Hän laihdutti rooliaan varten ja omaksui tulkinnassaan piirteitä omasta filmitähden imagostaan. Pienet ketut siirtyi Broadwaylle 7. toukokuuta 1981 ja oli kauden suurmenestyksiä. Vaikka Taylorin roolityö ei miellyttänyt kaikkia kriitikkoja, hänet palkittiin roolistaan teatterialan Tony- ja Drama Desk -palkinnoilla.[54] Taylor jatkoi Pienten kettujen esittämistä tuottoisalla Yhdysvaltain-kiertueella ja 1982 Lontoon West Endissä, mutta näytelmä sai brittilehdistössä laajalti negatiiviset arviot.[55]

Menestyksen rohkaisemana Taylor perusti yhdessä tuottaja Zev Buffmanin kanssa tuotantoyhtiön Elizabeth Taylor Repertory Company. Sen ainoaksi tuotannoksi jäi Noël Cowardin näytelmä Private Lives, jonka Taylor teki viimeisenä yhteistyönään Richard Burtonin kanssa. Näytelmän ensi-ilta oli Bostonissa alkuvuodesta 1983. Private Lives oli taloudellinen menestys, vaikka Taylor ja Burton saivat enimmäkseen kielteisiä arvioita. Jotkut kriitikot huomasivat entisen avioparin olleen esityksessä ilmeisen huonokuntoisia. Taylor kirjautui sisään vieroituskeskukseen pian näytösten päätyttyä, ja Burton kuoli seuraavana vuonna.[56]

Uran päättyminenMuokkaa

1990-luvulla Taylor teki muun muassa vierailevan ääniroolin Simpsoneihin ja pienen sivuroolin Kivisissä ja Sorasissa, joka jäi Taylorin viimeiseksi teatterielokuvaksi. Hän teki viimeisen roolinsa televisioelokuvassa Leidit lavalla (2001), minkä jälkeen ilmoitti jäävänsä eläkkeelle.[57]

Taylor sai 1980-luvulta alkaen useita kunnianosoituksia pitkästä urastaan. Hänelle myönnettiin muun muassa elokuva-alan Cecil B. DeMille -palkinto vuonna 1985[58] ja Yhdysvaltain elokuvainstituutin elämäntyöpalkinto vuonna 1993.[59] Myöhemmin hän sai myös elämäntyö-Baftan ja -SAG-palkinnon.[60][61] Englannin kuningatar Elisabet II aateloi hänet vuonna 2000 Brittiläisen imperiumin ritarikunnan ritarikomentajaksi.[62]

Aids-aktivismi ja muut hankkeetMuokkaa

 
Elizabeth Taylor elokuvafestivaaleilla Ranskassa vuonna 1985.

Elizabeth Taylor oli 1980-luvulla ensimmäisiä julkisuuden henkilöitä aids-aktivistina ja keräsi mittavia rahasummia sairaudesta kärsivien hyväksi. Taylor aloitti aidsin vastaisen työn nähtyään, ettei taudin hoitamisen eteen tehty juuri mitään huolimatta jatkuvasta mediahuomiosta. Vuodesta 1984 alkaen hän oli mukana järjestämässä rahankeräyksiä aids-potilaille ja perusti oman säätiönsä Elizabeth Taylor AIDS Foundationin, joka auttaa jakamaan tietoa taudista sekä tarjoaa tukipalveluja. Aids-potilaat olivat lähellä Taylorin sydäntä senkin vuoksi, että hänen pitkäaikainen ystävänsä Rock Hudson oli kuollut tautiin. Taylor perusti myös washingtonilaisen klinikan yhteytteen omaa nimeään kantavan hiv/aids-tutkimuskeskuksen testausta ja hoitopalveluja varten. Hän puhui Yhdysvaltain senaatissa sekä edustajainhuoneella hiv/aids-rahaston puolesta ja kritisoi julkisesti presidenttejä Bill Clintonia ja George H. W. Bushia siitä, etteivät he ottaneet tautia ja sen leviämistä vakavasti.[63]

Taylor sai useita palkintoja hyväntekeväisyystyöstään, muun muassa Kunnialegioonan kunniamerkin vuonna 1987, Jean Hersholtin humanitaarisen palkinnon 1993 ja GLAAD-mediapalkinnon 2000.[64]

Taylor loi ensimmäisenä julkisuuden henkilönä oman hajuvesibrändinsä ja lanseerasi kaksi bestseller-tuoksua: Passion ilmestyi 1987 ja White Diamonds 1991. Taylor valvoi henkilökohtaisesti kaikkien yhdentoista nimikkotuoksunsa kehittämistä ja tienasi niiden myynnillä enemmän kuin koko urallaan. Hänen hajuvesihankkeensa aloitti trendin, jonka seurauksena useat muut kuuluisuudet alkoivat lanseerata omia tuoksujaan. Myöhemmin Taylor loi myös oman korusarjansa.[65]

Tähti- ja henkilökuvaMuokkaa

 
Elizabeth Taylor studion promokuvassa 1953.

Elizabeth Taylor oli niin kutsutun ”studiokauden Hollywoodin” viimeisiä suuria tähtiä. Elokuvayhtiö Metro-Goldwyn-Mayer teki hänestä tähden 12-vuotiaana, minkä jälkeen studio rakensi huolella hänen julkista imagoaan. Taylor osasi kuitenkin pitää puolensa vaativia studiopäälliköitä ja määräileviä ohjaajia, kuten George Stevensiä vastaan. Hän joutui teini-ikäisenä ikävään välikohtaukseen MGM:n johtajan Louis B. Mayerin kanssa. MGM:llä Taylor oppi kameranäyttelemisen ja tarkoin säännellyn päiväohjelman lisäksi saamaan tahtonsa läpi tarvittaessa. Hän päätti omien sanojensa mukaan jo varhain pitää omanarvontuntonsa erillään julkisuuskuvastaan: ”Aloin nähdä itseni kahtena erillisenä ihmisenä: toinen oli Elizabeth Taylor henkilönä ja toinen Elizabeth Taylor tuotteena. Ymmärsin, että julkisuuskuvani ja todellinen minäni ovat kaksi eri asiaa.” Omaehtoisuutensa ansiosta Taylor ei romahtanut studion painostuksen alla Judy Garlandin tavoin.[66]

Kun Hollywoodin perinteinen studiojärjestelmä alkoi purkautua 1960-luvun vaihteessa, Taylor oli luomassa perustaa uudenlaiselle elokuvateollisuudelle. Hän oli ensimmäinen naistähti, jolle maksettiin miljoona dollaria elokuvalta ja lisäksi osuus tuotoista. Elokuvauransa aikana Taylor myös loi valkokankaalla henkilögallerian, jonka hahmot yleensä rakentuivat jollain tavoin hänen oman persoonansa varaan. Uransa alussa hän näytteli viattomia naapurintyttöjä, myöhemmin vaativampia ailahtelevien ja vahvatahtoisten naisten osia. Taylorin aikuisroolit korostivat usein myös hänen seksuaalista vetovoimaansa. Useista palkituista rooleistaan ja kunnianhimostaan huolimatta Taylor ei arvostanut elokuviaan kovin korkealle. Vaikka hän oli lapsesta lähtien tottunut huomion keskipisteenä oloon, hän ei kuitenkaan tavoitellut tähteyttä vaan piti sitä keinona mahdollistaa haluamansa elitistinen elämäntyyli.[67]

Taylor eli suurimman osan elämästään julkisuuden valokeilassa ja kameroiden ympäröimänä. Kaikki, mitä hän teki 1950-luvun lopussa ja 1960-luvulla nousi otsikoihin: skandaalisuhteet, aviomiehet, terveyskriisit, ylellinen elämäntyyli ja intohimo timantteihin. Aiemmin viihdeuutisoinnista pidättäytynyt vakava lehdistökin ryhtyi raportoimaan Taylorin elämän käänteistä. Romanssi naimisissa olleen Richard Burtonin kanssa tapahtui aikana, jolloin ihmiset alkoivat kyseenalaistaa vanhoja arvoja. Suuren näkyvyytensä vuoksi tämä suhde vauhditti moraalikäsitysten mullistusta.[68] Tayloria on myös usein pidetty filmitähteyden mittapuuna. Ihmisenä hän oli vilpitön ja lämminsydäminen sekä aina altavastaajien puolella. Vaikka Taylor (jota media kutsui hänen inhoamallaan lempinimellä ”Liz”) oli studion pr-koneiston luomana ”tuotteena” aidompi kuin useat muut tähdet, hän osasi myös hyödyntää skandaalejaan sekä kääntää kritiikin edukseen.[69]

YksityiselämäMuokkaa

Elizabeth Taylorin kimurantti ja värikäs yksityiselämä oli julkista koko hänen aikuisikänsä. Se sai maailmanlaajuista huomiota mediassa ja aiheutti ajoittain myös pahennusta. Taylor oli naimisissa kaikkiaan kahdeksan kertaa, joista kahdesti saman miehen kanssa. Romanssit ja avioliitot pysyivät hänen kuuluisuutensa keskeisinä tekijöinä filmitähteyden aikana sekä sen jälkeen.[70]

RomanssitMuokkaa

Taylorin varhaiset seurustelusuhteet olivat hänen studionsa MGM:n lavastamia mainostemppuja, joilla hänen imagoaan pönkitettiin. Hän tapaili vuonna 1948 jalkapalloilija Glenn Davisia ja oli sen jälkeen hetken kihloissa Yhdysvaltain Brasilian-suurlähettilään pojan, William Pawley nuoremman kanssa. Kaikki parin yhteiset menot oli suunniteltu etukäteen MGM:n pr-osastolla, ja studion lehdistötiedotteet sekä Photoplayn kaltaiset ihailijalehdet tekivät niistä suuria tapauksia.[71] Kun kihlaus päättyi, Taylor joutui useiden kolumnistien epäsuosioon ja häntä alettiin pitää oikukkaana ”miehennielijänä”.[72] Taylorilla oli myöhemminkin elämänsä aikana useita lyhyitä romansseja, mukaan lukien ohjaajien Joseph L. Mankiewiczin ja Stanley Donenin, elokuvatoimittaja Max Lernerin sekä Mike Toddin alaisena työskennelleen Kevin McCloryn kanssa.[73]

Avioliitot ja perheMuokkaa

 
Taylor vieressään vastasyntynyt Liza-tytär, pojat Michael ja Christopher sekä aviomies Mike Todd 1957.

Taylor solmi ensimmäisen avioliittonsa 18-vuotiaana toukokuussa 1950 Hilton-hotelliketjun perijän, Conrad ”Nicky” Hilton nuoremman kanssa. Häät, kuten itse avioliittokin, olivat jokaista yksityiskohtaa myöten MGM:n oma järjestely, jolla haluttiin markkinoida Taylorin uusinta elokuvaa Morsiamen isää. Lisäksi avioliitto vapautti Taylorin äitinsä huomasta. Taylor jätti aviomiehensä kahdeksan kuukauden jälkeen; Hilton oli osoittautunut väkivaltaiseksi alkoholistiksi, joka pahoinpiteli Taylorin lähes sairaalakuntoon. ”Eroaminen Nickystä oli ensimmäinen kypsä päätös, jonka tein täysin itsenäisesti”, Taylor on kertonut.[74]

Toinen aviomies, näyttelijä Michael Wilding oli Tayloria 20 vuotta vanhempi. Heidän avioliittonsa toimi pääasiassa ratkaisuna Taylorin imago-ongelmiin. MGM halusi elvyttää suurimman tähtensä mainetta avioeroskandaalin jälkeen, kun taas Wilding koki liitosta olevan hyötyä omalle uralleen. Parin vihkiäistilaisuus Lontoossa helmikuussa 1952 oli koruton. Heidän esikoispoikansa Michael Howard syntyi 6. tammikuuta 1953, ja Taylorin 23-vuotispäivänä 27. helmikuuta 1955 syntyi Christopher Edward. Vaikka liitto Wildingin kanssa oli myös lavastettu julkisuutta varten, Taylor koki sen tuoneen hänelle kaipaamiaan turvaa ja seesteisyyttä.[75] Parissa vuodessa hän kuitenkin alkoi vieraantua miehestään, eikä Wildingin laskussa oleva ura auttanut asiaa. Kun Taylor oli kuvaamassa Jättiläistä vuonna 1955, juorulehti Confidential aiheutti skandaalin väittämällä Wildingin viihdyttäneen striptease-tanssijoita pariskunnan kotona Beverly Hillsissä.[76]

Taylor avioitui 49-vuotiaan elokuvatuottajan Mike Toddin kanssa Acapulcossa 2. helmikuuta 1957, kaksi päivää sen jälkeen kun avioero Wildingista oli tullut voimaan. Hän odotti tuolloin jo lasta Toddille. Vaikka Tayloria houkutti Toddin varallisuus, kyseessä oli myös hänen ensimmäinen todellinen rakkausliittonsa. Hän synnytti 6. elokuuta 1957 pariskunnan tyttären Elizabeth Francesin (kutsumanimeltään Liza).[77] Julkisuustempuistaan tunnettu Todd järjesti kesäkuussa 1957 spektaakkelimaiset vuosipäiväjuhlat New Yorkin Madison Square Gardenissa. Pariskunta matkusteli paljon, muun muassa Euroopassa, Aasiassa ja Australiassa. Toddin kuolema Liz-yksityiskoneensa maahansyöksyssä New Mexicossa maaliskuussa 1958 oli suuri järkytys Taylorille. Häntä lohdutti Toddin suojatti Eddie Fisher, josta runsaan vuoden päästä tuli hänen neljäs aviomiehensä. Kyseessä oli laastarisuhde, joka sai aikaan julkisen skandaalin, sillä Fisher oli suhteen alkaessa yhä naimisissa Debbie Reynoldsin kanssa. Taylor leimattiin tällöin ”kodinrikkojaksi”. Fisherin ura oli kuitenkin tyssännyt, eikä hänellä ollut samanlaista varallisuutta kuin Toddilla. Taylor tajusi erehdyksensä varsin pian, mutta sai avioeron Fisheristä vasta 1964.[78]

Kuvatessaan Kleopatraa Roomassa vuonna 1962 Taylor rakastui vastanäyttelijäänsä Richard Burtoniin, joka oli vielä naimisissa Sybilin kanssa. Huhut romanssista levisivät mediassa nopeasti, ja suhde varmistui paparazzi-valokuvalla Taylorista ja Burtonista yhdessä huvijahdilla Ischian saarella.[79] Taylor ei tällä kertaa välittänyt suhteen aiheuttamasta skandaalista, ja hänestä ja Burtonista tuli heti suihkuseurapiirien seuratuin pari. Vaikeiden välienselvittelyjen jälkeen he saivat avioerot puolisoistaan ja menivät naimisiin maaliskuussa 1964 Montrealin Ritz-Carltonissa. Toisin kuin Fisher aiemmin, Burton loi läheiset suhteet Taylorin kolmeen lapseen ja adoptoi hänen tyttärensä Liza Toddin.[80] Taylor ja Fisher olivat adoptoineet vuonna 1961 Saksasta köyhille vanhemmille syntyneen tyttövauvan, jonka nimeksi tuli Maria. Kolmen vaikean synnytyksen jälkeen Taylor arveli, ettei enää selviytyisi uudesta raskaudesta. Taylorin uuden avioliiton myötä lapsen adoptioisäksi nimettiin Burton.[81]

Ylellistä elämää viettänyt pari sai mediassa nimen ”Liz ja Dick”. He tekivät yhdessä yksitoista elokuvaa sekä tuhlasivat miljoonia muun muassa turkiksiin, timantteihin, kalliisiin vaatteisiin, matkusteluun, ruokaan ja alkoholiin. Heillä oli myös käytössään huvijahti sekä yksityislentokone. Kymmenen vuoden avioliittoa varjosti molempien runsas alkoholinkäyttö. Burtonin alkoholismi paheni lopulta siinä määrin, että pari riiteli vähän väliä. Heidän ensimmäinen avioeronsa vahvistettiin 26. kesäkuuta 1974. Jonkin ajan kuluttua pari löysi uudelleen toisensa, ja he avioituivat toistamiseen 10. lokakuuta 1975. Liitto kesti vain vajaat kymmenen kuukautta, ja Burtonit erosivat uudelleen 1. elokuuta 1976.[82][83]

Taylorin kuudes aviomies oli republikaani-senaattori John Warner, jonka hän tapasi pian erottuaan Burtonista. Heidät vihittiin joulukuussa 1976, minkä jälkeen Taylor omisti aikansa miehen senaattorinvaalikampanjan hyväksi. Warner puolestaan tarjosi Taylorille hänen haluamansa ylellisen elämäntavan. Kun Warner valittiin osavaltionsa Virginian senaattoriksi, Taylor alkoi kokea elämänsä poliitikon vaimona Washingtonissa tylsäksi ja yksinäiseksi. Hän alkoi saada ylipainoa ja tuli riippuvaiseksi alkoholista sekä reseptilääkkeistä.[84] Taylor ja Warner ottivat avioeron vuonna 1982.[85]

Taylor avioitui lokakuussa 1991 rakennusmies Larry Fortenskyn kanssa, jonka hän oli tavannut vieroitushoidossa muutama vuosi aiemmin. Häät pidettiin Taylorin läheisen ystävän Michael Jacksonin omistamalla Neverland Ranchilla. Pari erosi vuonna 1996. Vaikka Taylorin viimeinenkään avioliitto ei osoittautunut kestäväksi, hänelle ja Fortenskylle jäi lämpimät välit, ja he pitivät yhteyttä Taylorin kuolemaan asti. Taylor itse tunnusti myöhemmin: ”Kaikki miehet Richardin jälkeen olivat oikeasti vain seuranpitäjiä.”[86]

Muu yksityiselämäMuokkaa

Taylorin vanhemmat erosivat vuonna 1946. Hän oli tuolloin kasvanut jo pitkään Sara-äitinsä kaitsemana, sillä tämä omistautui täysin tyttärensä uralle. Sen on sanottu johtaneen avioliiton kariutumiseen, vaikka Taylorin vanhempien suhde oli alun perinkin ollut lähinnä toverillinen; hänen isänsä oli myös homo, joskaan ei julkisesti. Tultuaan lapsitähdeksi Taylorilla ei enää ollut läheistä suhdetta vaitonaiseen isäänsä. Francis Taylor kuoli vuonna 1968, minkä jälkeen Elizabeth Taylor alkoi huolehtia äidistään ristiriitaisista väleistä huolimatta. Sara-äiti kuoli 99-vuotiaana 1994.[87] Taylorista tuli isoäiti 39-vuotiaana vuonna 1971, kun hänen esikoispoikansa Michael sai vaimonsa kanssa Laela-tytön. Kaikkiaan Taylor sai kymmenen lastenlasta ja vietti paljon aikaa heidän kanssaan.[88]

Kristillisen tieteen opeilla kasvatettu Taylor kääntyi juutalaisuuteen vuonna 1959.[89] Hän oli siitä lähtien myös sionismin aktiivinen kannattaja. Kun Taylor osti sadantuhannen dollarin arvosta israelilaisia arvopapereita, hänen kaikki elokuvansa pantiin muslimimaissa esityskieltoon.[90] Taylorilla oli syntyjään Britannian ja Yhdysvaltojen kaksoiskansalaisuus, mutta luopui jälkimmäisestä verosyistä vuonna 1965. Hän asui tällöin Burtonin kanssa Euroopassa heidän yhteisellä jahdillaan, minkä lisäksi heillä oli asunnot Meksikossa ja Sveitsissä. Taylor haki Yhdysvaltain kansalaisuutta uudelleen vuonna 1977 palattuaan sinne vakinaisesti.[91]

Taylorin läheisimmät ystävät olivat homoseksuaaleja miehiä, kuten näyttelijät Rock Hudson, Montgomery Clift ja Roddy McDowall. Viimeksi mainitun kanssa hän tutustui Lassie palaa kotiin -kuvauksissa, ja siitä alkoi Taylorin ja McDowallin elinikäinen ystävyys. Taylorin läheisimpiin luotettuihin kuului niin ikään hänen pitkäaikainen henkilökohtainen avustajansa Dick Hanley, jonka Taylor oli tuntenut jo lapsitähtenä.[92] Taylor tunnettiin intohimostaan timanttikoruihin sekä ruokaan; hän piti erityisesti friteeratusta kanasta ja jäätelöstä. Hän oli myös mieltynyt ranskalaiseen muotiin, ja herätti varsinkin Euroopassa paljon huomiota pukeutumisellaan.[93]

Taylor oli käyttänyt runsaasti alkoholia koko aikuisikänsä, mutta siitä tuli hänelle ongelma vasta 1980-luvun alussa. Tuolloin hän kärsi myös lääkeriippuvuudesta. Taylor oli kahdesti vieroitushoidossa Betty Ford -klinikalla, ensin vuodenvaihteessa 1983–1984 ja toisen kerran vuonna 1988.[94] Vuodesta 1982 kuolemaansa asti Taylor asui Kalifornian Bel Airissä osoitteessa 700 Nimes Road.[95]

EläkevuodetMuokkaa

1990-luvulta lähtien monet vaikeat sairaudet piinasivat Tayloria. Hän kärsi terveysongelmista lähes koko elämänsä; synnynnäisen skolioosin lisäksi hänen selkärankansa murtui Yli esteitten -elokuvan kuvauksissa sattuneessa onnettomuudessa, joka jätti hänelle krooniset selkäkivut.[96] Taylor sairasti ensimmäistä kertaa lähes kuolemaan johtaneen keuhkokuumeen Kleopatran kuvausten aikoihin vuonna 1961. Tuolloin hänelle oli tehtävä trakeostomia. Taylor oli kova tupakoitsija, kunnes vuonna 1990 sairasti jälleen lähes kohtalokkaan keuhkokuumeen, jolloin hän lopetti tupakoinnin. 1990-luvun puolivälissä Taylor kävi kahdessa leikkauksessa, joissa hänelle asennettiin tekolonkat. Häneltä leikattiin aivokasvain vuonna 1997, ja myöhemmin hän toipui myös ihosyövästä.[88]

Taylor ilmoitti vuonna 2004, 72-vuotiaana kärsivänsä sydämen vajaatoiminnasta.[97] Viimeiset vuotensa hän liikkui selkävaivojensa takia pyörätuolilla. Kuusi viikkoa ennen kuolemaansa Taylor hakeutui sydänongelmien vuoksi hoitoon Los Angelesissa sijaitsevaan Cedars-Sinai Medical Centeriin, jossa hän kuoli 79-vuotiaana 23. maaliskuuta 2011.[88] Juutalaisen tavan mukaisesti Taylor haudattiin jo seuraavana päivänä Forest Lawn Memorial Parkin hautausmaalle Kalifornian Glendaleen. Hänen toiveestaan siunaustilaisuus aloitettiin 15 minuuttia aikataulusta jäljessä. Tiedottajansa mukaan Taylor ”halusi myöhästyä jopa omista hautajaisistaan”.[98]

JäämistöMuokkaa

Taylorin miljoonaomaisuudesta merkittävin oli hänen laaja jalokivikokoelmansa, johon kuului muun muassa 33,29 karaattia käsittävä Kruppin timantti, 69,42-karaattinen ”Taylor-Burton-timantti” sekä 50 karaatin La Peregrina -helmi. Kaikki kolme olivat Richard Burtonilta saatuja lahjoja.[99] Taylorin kuoleman jälkeen hänen kaikki korunsa ja muut henkilökohtaiset esineet huutokaupattiin Christie’sillä. Jalokivet myytiin ennätyksellisillä 116 miljoonalla dollarilla.[100]

MerkitysMuokkaa

Elizabeth Tayloria pidetään viimeisenä klassisen Hollywoodin ikonina sekä historian ensimmäisenä modernina julkisuuden henkilönä. Hän on saanut mainetta myös muoti- ja kauneusikonina niin ulkonäkönsä kuin persoonallisen tyylinsä ansiosta. Elokuvissa hänen rooliasunsa olivat yleensä Helen Rosen, Edith Headin tai Irene Sharaffin suunnittelemia.[101] Taylorin mustalla rajauskynällä tehdyt silmärajaukset Kleopatra-elokuvassa aloittivat ”kissarajauksena” tunnetun meikkitrendin.[102]

Tayloria on pidetty naisten esikuvana seksuaalisen vapautumisen eturintamassa. Hän rikkoi seksuaalisuuden rajoja 1960-luvulla, sillä hän poseerasi lähes alastomana Playboy-lehdelle ja riisuutui hienovaraisesti valkokankaalla Kleopatra-elokuvassa. Taylor muistetaan paitsi Hollywood-glamouristaan, myös moraalinormien mullistajana kuuluisalla Burton-romanssillaan.[62] Paparazzeista tuli maailmanlaajuinen mediakulttuurin ilmiö vasta hänen myötään, ja hän loi määritteen uudenlaisesta julkisuuden henkilöstä, jonka yksityiselämä oli jatkuvan yleisen mielenkiinnon kohteena.[103] Taylor on lisäksi tunnustettu homoikoni, sillä hän ansioitui seksuaalivähemmistöjen parissa aidsin vastaisessa taistelussa ja halusi häivyttää tautiin liittyviä ennakkoluuloja.[104]

Valikoitu filmografiaMuokkaa

Elokuvat
Vuosi Nimi Rooli
1944 Yli esteitten Velvet Brown
1949 Pikku naisia Amy March
1950 Morsiamen isä Katherine ”Kay” Banks
1951 Paikka auringossa Angela Vickers
1956 Jättiläinen Leslie Lynnton Benedict
1958 Kissa kuumalla katolla ”kissa-Maggie” Pollit
1960 Ei rahasta Gloria Wandrous
1963 Kleopatra Kleopatra
1966 Kuka pelkää Virginia Woolfia? Martha
1967 Kuinka äkäpussi kesytetään Katharina

LähteetMuokkaa

  • Kashner, Sam; Schoenberger, Nancy: Furious Love: Elizabeth Taylor, Richard Burton, and the Marriage of the Century. JR Books, 2010. ISBN 978-1-907532-22-1.
  • Mann, William J.: Elizabeth Taylor – Hollywoodin kuningatar. How to be a Movie Star: Elizabeth Taylor in Hollywood, Houghton Mifflin Harcourt, 2009. Suomentanut Jakobson, Ruth. Helsinki-kirjat, 2011. ISBN 978-952-5874-45-7.
  • Walker, Alexander: Elizabeth: The Life of Elizabeth Taylor. Grove Press, 1990. ISBN 0-8021-3769-5.

ViitteetMuokkaa

  1. Mann 2009, s. 76
  2. Mann 2009, s. 68, 69, 81
  3. Mann 2009, s. 63, 82
  4. Mann 2009, s. 83
  5. Mann 2009, s. 64, 73, 79
  6. Mann 2009, s. 75, 101
  7. Mann 2009, s. 93
  8. Mann 2009, s. 102
  9. Mann 2009, s. 99, 100, 103
  10. Mann 2009, s. 88
  11. a b c I refuse to cure my public image Viitattu 20.12.2014
  12. Mann 2009, s. 111
  13. Walker 1990, s. 75
  14. Mann 2009, s. 112, 113
  15. Mann 2009, s. 117
  16. Walker 1990, s. 99–105
  17. Mann 2009, s. 110, 126
  18. Mann 2009, s. 135, 138, 157
  19. Walker 1990, s. 129-132
  20. Mann 2009, s. 165
  21. a b Walker 1990, s. 153
  22. Mann 2009, s. 151, 152
  23. Mann 2009, s. 166–168
  24. Mann 2009, s. 161, 165, 208
  25. Walker 1990, s. 166-177
  26. Mann 2009, s. 203, 204
  27. Mann 2009, s. 192
  28. Mann 2009, s. 198, 199
  29. Mann 2009, s. 240, 241
  30. Mann 2009, s. 243, 244
  31. Mann 2009, s. 268, 309–313
  32. Mann 2009, s. 265, 266
  33. Walker 1990, s. 195
  34. Walker 1990, s. 203-210
  35. Mann 2009, s. 312
  36. Mann 2009, s. 318, 319
  37. Mann 2009, s. 324, 325
  38. Walker 1990, s. 210
  39. Mann 2009, s. 326, 340-343
  40. Mann 2009, s. 336, 337
  41. Mann 2009, s. 322, 323
  42. Mann 2009, s. 360, 392, 393
  43. Mann 2009, s. 391, 396
  44. Mann 2009, s. 396–400
  45. Mann 2009, s. 403–405
  46. Mann 2009, s. 412–415, 423
  47. Mann 2009, s. 444, 447
  48. Mann 2009, s. 443, 446
  49. Mann 2009, s. 446, 450
  50. Mann 2009, s. 458–459
  51. Mann 2009, s. 456, 460, 465
  52. Kashner & Schoenberger 2010, s. 435
  53. Mann 2009, s. 465–467
  54. Mann 2009, s. 476, 477
  55. Walker 1990, s. 347
  56. Kashner & Schoenberger 2010, s. 413–425
  57. Kashner & Schoenberger 2010, s. 436
  58. Elizabeth Taylor Golden Globes Hollywood Foreign Press Association. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  59. 1993 Elizabeth Taylor Tribute American Film Institute. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  60. 34th Lifetime Achievement Award Recipient 1997: Elizabeth Taylor Screen Actors Guild. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  61. 100 BAFTA Moments – Dame Elizabeth Taylor Recieves the BAFTA Fellowship British Academy of Film and Television Arts. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  62. a b Mann 2009, s. 20
  63. Collins, Nancy: Liz’s AIDS Odyssey Vanity Fair. Viitattu 18.5.2022. (englanniksi)
  64. Timeline Elizabeth Taylor AIDS Foundation. Viitattu 2.6.2022.
  65. Hughes, Sali: Elizabeth Taylor: the original celebrity perfumer The Guardian. 29.3.2011. Viitattu 18.5.2022. (englanniksi)
  66. Mann 2009, s. 119
  67. Mann 2009, s. 19
  68. Mann 2009, s. 15, 16
  69. Mann 2009, s. 17–19
  70. Mann 2009, s. 141
  71. Mann 2009, s. 115–117
  72. Mann 2009, s. 124
  73. Mann 2009, s. 29, 197
  74. Mann 2009, s. 148–151
  75. Mann 2009, s. 168–173
  76. Walker 1990, s. 164, 165
  77. Mann 2009, s. 221, 240
  78. Walker 1990, s. 201–210
  79. Kashner & Schoenberger 2010, s. 27–34
  80. Mann 2009, s. 382, 399, 431
  81. Mann 2009, s. 38
  82. Kashner & Schoenberger 2010, s. 193
  83. Mann 2009, s. 462
  84. Mann 2009, s. 465–469
  85. Kashner & Schoenberger 2010, s. 410
  86. Kashner & Schoenberger 2010, s. 437
  87. Mann 2009, s. 82, 121, 475
  88. a b c Lehtosalo, Heini: Elizabeth Taylor: ”Onnellista avioliittoa ei voi rikkoa” Apu. 28.3.2021. Viitattu 1.6.2022.
  89. Mann 2009, s. 315
  90. Elizabeth Taylor and Israel, a lasting love Washington Post. 25.3.2011. Viitattu 30.5.2022. (englanniksi)
  91. Mann 2009, s. 436
  92. Mann 2009, s. 136, 163
  93. Mann 2009, s. 451, 452
  94. Walker 1990, s. 366–368
  95. Tour Elizabeth Taylor’s House and Garden in Bel Air Viitattu 1.6.2022.
  96. Walker 1990, s. 40–47
  97. Elizabeth Taylor suffers from heart condition USA Today. 30.11.2004. (englanniksi)
  98. "Private burial service held for Elizabeth Taylor" CNN. 25.3.2011. Viitattu 1.6.2022. (englanniksi)
  99. Kashner & Schoenberger 2010, s. 237, 258, 275
  100. Elizabeth Taylor jewellery auction fetches $116m BBC. 14.12.2011. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  101. As a fashion icon, Elizabeth Taylor could turn simple into sexy, elegance into excess Los Angeles Times. 23.3.2011. Viitattu 3.6.2022. (englanniksi)
  102. Kashner & Schoenberger 2010, s. 135
  103. Gabler, Neal: Taylor’s celebrity: her lasting legacy CNN. 25.3.2011. Arkistoitu 23.11.2015. Viitattu 3.6.2022. (englanniksi)
  104. Green, Jessica: Elizabeth Taylor remembered as 'extraordinary' gay rights ally PinkNews. 23.3.2011. Viitattu 3.6.2022. (englanniksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Elizabeth Taylor.