Marlon Brando

yhdysvaltalainen näyttelijä

Marlon Ernest Brando Jr. (3. huhtikuuta 1924 Omaha, Nebraska1. heinäkuuta 2004 Los Angeles, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen Oscar-palkittu näyttelijä, joka saavutti kulttimaineen kanonisoituaan metodinäyttelemisen Elia Kazanin elokuvissa Viettelyksen vaunu ja Alaston satama. Hänen näyttelytyylinsä inspiroi koko länsimaisen populaarikulttuurin mieskuvaa, ja Robert De Niro, Paul Newman ja James Dean ovat kutsuneet Brandoa esikuvakseen. Brando on The Actors Studiossa opiskelleista näyttelijöistä nimekkäimpiä. Jotkut pitävät häntä 1900-luvun merkittävimpänä näyttelijänä.[1]

Marlon Brando
Marlon Brando elokuvassa Vihan riivaama (1961).
Marlon Brando elokuvassa Vihan riivaama (1961).
Henkilötiedot
Koko nimi Marlon Ernest Brando Jr.
Syntynyt3. huhtikuuta 1924
Omaha, Nebraska
Kuollut1. heinäkuuta 2004 (80 vuotta)
Los Angeles, Kalifornia
Ammatti näyttelijä, elokuvaohjaaja, aktivisti
Puoliso
Lapset 11
Näyttelijä
Aktiivisena 1944–2001
Merkittävät roolit
Palkinnot

Parhaan miespääosan Oscar
1954 Alaston satama
1972 Kummisetä

Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet

Varhainen elämäMuokkaa

 
Eva Marie Saint ja Marlon Brando elokuvassa Alaston satama.

Marlon Brando syntyi 3. huhtikuuta 1924 Omahassa, Nebraskassa. Brandon äiti oli harrastelijanäyttelijä ja sukujuuriltaan hollantilainen, ja isä ilmeisesti hollantilais-irlantilais-englantilainen. Suvun saksankielinen sukunimi kirjoitettiin alun perin Brandau.[2]

Marlon oli kolmilapsisen perheen ainut poika ja nuorimmainen. Hän on kuvannut lapsuutensa olleen useimmiten onneton, sillä hänen isänsä oli alkoholisti ja äitikin ryhtyi juomaan.[2] Hän kuvaa muistelmissaan isäänsä ”täysveriseksi mulkuksi” ja ”öykkäriksi”, joka joi paljon viinaa ja tappeli kapakoissa, eikä äiti ollut sitä paljoakaan parempi.lähde tarkemmin? Brando purki sitä usein kapinoimalla auktoriteetteja vastaan. Vuonna 1935, kun hän oli 11-vuotias, vanhemmat erosivat ja äiti muutti lapsensa kanssa Santa Anaan Kaliforniaan ja 1937 Libertyvilleen Illinois’hin. Brandon käytyä high schoolin loppuun isä lähetti hänet Shattuckin sotakorkeakouluun, josta hänet lopulta erotettiin huonon käytöksen vuoksi. Shattuckissa Brando sai ensikosketuksensa teatteriin näytelmäkerhon kautta.

NäyttelijänuraMuokkaa

Uran alku ja menestyksen kausiMuokkaa

Marlon Brando esiintyi ensimmäisen kerran valkokankaalla elokuvassa Miehet vuonna 1950, jossa hän näytteli vammautunutta sotaveteraania. Hän tavoitteli todenmukaisuutta ja valmistautui rooliin viettämällä kuukauden veteraanisairaalan vuoteessa.

 
Marlon Brando Viettelyksen vaunun trailerissa.

Hänet noteerattiin vasta seuraavana vuonna Stanley Kowalskin roolissa elokuvassa Viettelyksen vaunu. Hän sai parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden. Ehdokkuus toistui seuraavina kolmena vuonna elokuvissa Viva Zapata (1952), Julius Caesar (1953) ja Alaston satama (1954).

Alastomasta satamasta Brando voitti vihdoin Oscar-palkinnon. Elia Kazanin taidokkaassa teatterimaisessa ohjauksessa Brando hyödynsi metodinäyttelyn opintojaan ja improvisointikykyjään ja loi roolisuorituksen, joka paljastaa jotain uutta joka kerta kun sen näkee. Hän improvisoi suurimman osan Rod Steigerin kanssa käymästään dialogista, jota esittäessään hän istuu taksin takapenkillä.

Uran hiipuminenMuokkaa

Brando jatkoi uraansa rooleilla, jotka uhmasivat ennakko-odotuksia: Enkeleitä Broadwaylla -elokuvassa hän esitti laulavaa Sky Mastersonia, Elokuun teehuone -elokuvassa hän esitti japanilaista tulkkia nimeltä Sakini, Sayonarassa hän oli ilmavoimien lentäjä, ja Nuoret leijonat -elokuvassa hän teki natsiupseerin roolin. Vaikka hän saikin vielä Oscar-ehdokkuuden Sayonarasta, 1950-luvun alun jälkeen parhaat vuodet olivat ohi.

Brandon uran hiipuminen jatkui 1960-luvun vaisujen roolisuoritusten takia, kun hän esiintyi oudoissa komedioissa ja lännenelokuvissa, Kapina laivalla -elokuvan näyttäessä tietä. Koska Brandoa yleisesti pidettiin vaikeana näyttelijänä, oli hänen uransa vuosikymmenen loppuun mennessä lähes ohi. Hän esiintyi lähinnä marginaalisissa tai ylibudjetoiduissa elokuvissa. Omaelämäkerrassaan Songs My Mother Taught Me (1994) hän kuitenkin kirjoittaa tehneensä mielestään parhaan roolisuorituksen vuoden 1969 elokuvassa Queimada.[3]

KummisetäMuokkaa

Marlon Brandon rooli Vito Corleonena Kummisetä-elokuvassa nosti hänet takaisin Hollywoodin luonnenäyttelijöiden ehdottomalle huipulle. Francis Ford Coppola innostui välittömästi Brandosta mafiaperheen päänä, mutta joutui taistelemaan tuotantoyhtiön kanssa saadakseen tahtonsa läpi. Brandolta vaadittiin koekuvaus, hänen piti esiintyä ilmaiseksi, ja tuotantoyhtiölle vaadittiin vastuuvapaus hänen mahdollisten kommenttiensa varalta. Coppola onnistui tekemään koekuvauksen selittämällä Brandolle tekevänsä maskeeraustestin elokuvaa varten, ja koekuvauksen nähtyään tuotantoyhtiö hyväksyi Brandon elokuvaan. Roolistaan Brando voitti toisen Oscar-palkintonsa.

Brando oli toinen näyttelijä, joka on kieltäytynyt Oscar-palkinnosta (ensimmäinen oli George C. Scott). Hän ei vastaanottanut palkintoa, vaan lähetti amerikanintiaani Sacheen Littlefeatherin puolestaan lavalle, ja tämä kertoi buuausten saattelemana siitä, kuinka Hollywood kuvasi hänen kansaansa.[4] Lopulta Oscar-patsas toimitettiin Brandon kotiin. Kohtauksesta huolimatta Brando sai Oscar-ehdokkuuden vielä seuraavanakin vuonna Viimeinen tango Pariisissa -elokuvasta.

Uran myöhäisvaiheMuokkaa

Brandon uran viimeiset merkittävät roolisuoritukset olivat elokuvissa Teräsmies (1978, Brando esitti Jor-Elia, Teräsmiehen isää) ja Ilmestyskirja. Nyt (1979, eversti Kurtzin roolissa). 1980-luvulla Brando nähtiin ainoastaan kahdessa elokuvassa: Salainen kaava (1980) ja Valkoinen kuiva kausi (1989), josta hän sai Oscar-ehdokkuuden. 1990-luvulla hänet nähtiin muutamissa elokuvissa, kuten Johnny Deppin Soturi-elokuvassa (1997).

Brandon viimeiseksi elokuvaksi jäi vuonna 2001 valmistunut Valtikka. Elokuvassa hän näytteli yhdessä Robert De Niron ja Edward Nortonin kanssa. Samana vuonna hän esiintyi myös Michael Jacksonin musiikkivideolla "You Rock My World".

Viimeiset elämänvaiheetMuokkaa

2. heinäkuuta 2004 Brandon asianajaja ilmoitti, että Brando oli kuollut edellisenä päivänä. Asianajaja piti kuolinsyyn salattuna perheen tahdosta ja näin jatkoi Brandon valitsemaa, julkisuudesta ja juorulehdistä pidättäytyvää linjaa. Myöhemmin paljastui, että Brando oli kuollut keuhkojen toimintahäiriöön. Paino-ongelmat leimasivat hänen elämänsä ja uransa loppuvaiheita.[1]

Aivan uransa lopussa Brando ääninäytteli Vito Corleonen Kummisetä-tietokone- ja videopeleihin. Ohjaaja Bryan Singerin mukaan Superman Returns -elokuvassa (2006) käytettiin Brandon filmistä Teräsmies ylijäänyttä materiaalia. Myös Richard Donnerin viimeistelemässä Teräsmies II -elokuvan uudessa versiossa (2006) käytettiin lähes kolmekymmentä vuotta vanhoja, ennen näkemättömiä kohtauksia, joita ei ollut mukana Richard Lesterin ohjaamassa teatteriversiossa Teräsmies II (1980). Näin ollen Brandon filmografiaan tuli kaksi elokuvaa lisää hänen kuolemansa jälkeen.

YksityiselämäMuokkaa

Brando oli naimisissa kolme kertaa: Anna Kashfin kanssa 1957–1959, Movita Castanedan kanssa 1960–1962 ja Tarita Teriipaian kanssa 1962–1972. Brandolla oli ensimmäisestä avioliitostaan yksi poika, toisesta avioliitostaan kaksi lasta ja kolmannesta kaksi lasta. Hänellä oli lapsia myös avioliittojensa ulkopuolella. Testamentissaan Brando tunnusti yksitoista lasta.[5][6]

Brando halusi pitää yksityiselämänsä yksityisenä ja antoi harvoin haastatteluja. Hän vietti usein pitkiäkin aikoja erakkona omalla saarellaan. Yksityiselämässään hän kunnostautui kuitenkin erilaisten vähemmistöryhmien puolustajana, etenkin intiaanien.

Brando oli myöhempinä vuosinaan radioamatööri nimellä Martin Brandeaux. Tahitilla hänen radioamatööritunnus oli FO5GJ ja Californiassa, Beverly Hills KE6PZH.

Suomen-vierailuMuokkaa

Brando vieraili syksyllä 1967 Suomessa Unicefin Helsingin Kaupunginteatterissa järjestämässä hyväntekeväisyysjuhlassa. Gaala televisioitiin kolmeentoista maahan. Brandon vierailun lähtökohtana oli hänen Intian Biharissa näkemänsä nälänhätä, ja hän esitti siellä kuvaamansa elokuvan lehdistölle ja kutsuvieraille. Hän puhui kehitysmaiden lasten oikeuksien ja kehitysavun puolesta.[7]

Vierailusta on valmistunut vuonna 2011 televisiossa joulukuussa 2011 esitetty dokumentti Marlon Brando tuli Suomeen, jonka ohjasivat Jukka Kuosmanen, J. P. Pulkkinen ja Nina Stenros.[7]

Valikoitu filmografiaMuokkaa

Palkinnot, palkintoehdokkuudet ja muut kunniatMuokkaa

Brando voitti kaksi parhaan miespääosan Oscar-palkintoa: Terry Malloyn roolista elokuvassa Alaston satama (1954) ja Vito Corleonen roolista elokuvassa Kummisetä (1971). Oscar-ehdokkuuksia hän sai niiden lisäksi viisi sekä lisäksi yhden parhaasta miessivuosasta.[8]

Yhdysvaltain elokuvainstituutti sijoitti vuonna 1999 Brandon neljänneksi listallaan yhdysvaltalaisista miesnäyttelijälegendoista, jotka aloittivat uransa vuonna 1950 tai aiemmin.[9]

Kulttuurinen merkitysMuokkaa

Brandon esiintyminen kapinallisena moottoripyöräjengiläisenä Hurjapäissä on osoittautunut aikaa kestäväksi kuvaksi populaarikulttuurissa.[10] Moni postuumi viittaus hänen nuoruuden vuosiinsa kuitenkin ekspliittisesti viittaa myös hänen pitkään uraansa, ristiriitaiseen ikonisuuteensa ja vääjäämättömään romahdukseen.[11] Hänen elämänsä myöhemmistä vaiheista ja tahriintuneesta julkisuuskuvasta huolimatta The Guardianin Peter Bradshaw korostaa, että ilman Brandoa ”koko rock- ja teinikulttuuri olisivat voineet näyttää erilaiselta”.[12] Erityyppisten roolien takia hänen imagonsa on kuitenkin hyvin vaihteleva, toisinaan jopa machismon ja misogynian leimaama.[13][14][15]

LähteetMuokkaa

  1. a b Kari Salminen: Suurin kaikista?. Ilta-Sanomat, 2009, nro 14.1., s. 37.
  2. a b Marlon Brando, New Netherland Institute
  3. DVD:n takakansiteksti
  4. Steven Jay Schneider: 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään. WSOY, 2009.
  5. Feeney, F. X.: Marlon Brando: His Animal Self, s. 180–181. Taschen, 2006. ISBN 978-3-82282002-5.
  6. Brando cuts adopted child out of will The Age. 10.7.2004. Viitattu 19.2.2020.
  7. a b Arto Pajukallio, Brando Suomessa ja šeriffinä, Helsingin Sanomat 17.12.2011 sivu D 7
  8. Marlon Brando Academy Awards Database. Viitattu 19.2.2020.
  9. Greatest Film Star Legends AMC Filmsite. Viitattu 19.2.2020.
  10. Shepherd, Hilary: Remembering Marlon Brando on His Birthday CR Fashion Book. 3.4.2019. Viitattu 20.5.2020. (englanniksi)
  11. Bolton, Lucy & Wright, Julie Lobalzo: Lasting Screen Stars: Images that Fade and Personas that Endure, s. 193. Palgrave Macmillan, 2016. ISBN 9781137407337. (englanniksi)
  12. Bradshaw, Peter: An actor's journey: from electrifying youth to the heart of darkness TheGuardian.com. 3.7.2004 kello 08.55 paikallista aikaa. Viitattu 20.5.2020. (englanniksi)
  13. O’Rourke, John: Marlon Brando Revealed 1.10.2014. Bostonin yliopisto. Viitattu 5.6.2020. (englanniksi)
  14. Puranen, Kaisu: Paljastuskirja Brandosta: Sophia Loren haisi dinosaurukselta IS.fi. 28.6.2014 kello 20.00. ”- Hänen julkinen imagonsa oli raju, väkivaltaisuuteen taipuva macho, mutta todellisuudessa hän oli herkkä, kaunopuheinen, lempeä, hellätunteinen ja kyltymättömän utelias mies. Brandon tiedonnälkä oli yhtä kyltymätön kuin hänen tunnetumpi himonsa naisiin ja ruokaan, [Susan] Mizruchi kertoo.” Viitattu 5.6.2020.
  15. Walden, Laura: Mä alan muistuttaa Brandoa Viimesessä Tangossa: populaarikulttuurinen intertekstuaalisuus Paperi T:n albumilla Malarian Pelko (PDF) (Kandidaatintutkielma) JYX-julkaisuarkisto. huhtikuu 2018. Jyväskylän yliopisto. Viitattu 24.3.2020.

Aiheesta muuallaMuokkaa

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Marlon Brando.
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Marlon Brando.