Marlon Brando

yhdysvaltalainen näyttelijä

Marlon Brando Jr. (3. huhtikuuta 1924 Omaha, Nebraska1. heinäkuuta 2004 Los Angeles, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen kahdesti Oscar-palkittu näyttelijä.

Marlon Brando
Marlon Brando elokuvassa Vihan riivaama (1961).
Marlon Brando elokuvassa Vihan riivaama (1961).
Henkilötiedot
Koko nimi Marlon Brando Jr.
Syntynyt3. huhtikuuta 1924
Omaha, Nebraska
Kuollut1. heinäkuuta 2004 (80 vuotta)
Los Angeles, Kalifornia
Ammatti näyttelijä, elokuvaohjaaja, aktivisti
Puoliso
Lapset 11
Näyttelijä
Aktiivisena 1944–2001
Merkittävät roolit Stanley Kowalski (Viettelyksen vaunu)
Terry Malloy (Alaston satama)
Vito Corleone (Kummisetä)
Palkinnot

Parhaan miespääosan Oscar
1954 Alaston satama
1972 Kummisetä

Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet

New Yorkin teatterissa uransa 1940-luvulla aloittanut Brando nousi elokuvayleisön suosioon 1950-luvun alussa Elia Kazanin elokuvilla Viettelyksen vaunu ja Alaston satama. Brandon metodinäyttelemisen tyyli teki hänestä myös monen kuuluisan näyttelijän esikuvan. Brandoa on yleisesti kutsuttu elokuvahistorian merkittävimmäksi näyttelijäksi.[1][2]

Nuoruus

muokkaa

Marlon Brando syntyi Nebraskassa vuonna 1924 myyntimies Marlon Brandon ja amatöörinäyttelijä Dorothy Pennebaker Brandon perheeseen. Hänellä oli kaksi isosiskoa.[3] Äiti oli sukujuuriltaan hollantilainen, ja isä ilmeisesti hollantilais-irlantilais-englantilaista sukua. Suvun saksankielinen sukunimi kirjoitettiin alun perin Brandau.[4]

Perhe muutti Evanstoniin Illinoisiin vuonna 1930. Brandon isä piti kovaa kuria, ja äiti oli alkoholisti. He erosivat vuonna 1935, mutta palasivat kahden vuoden kuluttua takaisin yhteen ja muuttivat lasten kanssa Libertyvilleen.[3]

Brando on kuvannut lapsuutensa olleen useimmiten onneton.[4] Epävakaassa perheessä kasvaneesta Brandosta tuli jo nuorena kapinallinen. Hän osasi imitoida ihmisten maneereja, mutta koulussa hän ei menestynyt. Hänet lähetettiin sotilaskouluun Minnesotaan. Siellä hän menestyi urheilussa ja teatteriopinnoissa mutta huonosti lukuaineissa, joten hän jätti koulun kesken.[3]

Teatteriura

muokkaa

Brando työskenteli ojankaivajana, kunnes hän muutti 18-vuotiaana äitinsä ja siskojensa perässä New Yorkiin ryhtyäkseen näyttelijäksi. Hän pääsi Stella Adlerin oppiin New Schooliin Greenwich Villagessa. Adlerin ohjauksessa Brando kehitti näyttelemistekniikan, johon kuuluivat realismi, spontaanisuus, ajattelu, tunne ja tietynlainen viipyilevästi reagoiva ja mumiseva replikointi. Brando kävi 1940-luvun lopulla myös kuuluisan The Actors Studion tunneilla, ja häntä pidetään Konstantin Stanislavskin kehittämän ”metodinäyttelemisen” kuuluisimpana edustajana.[3] Näyttelemistekniikkansa hän oppi kuitenkin Stella Adlerilta, joka opetti Brandon rentoutumaan lavalla ja erottamaan itsensä roolihahmostaan. Tämän seurauksena Brando kykeni muuntautumaan roolihahmoikseen liikkumisensa, puheensa ja ulkonäkönsä muuttamisen kautta.[5]

Vuonna 1944 Brando sai kaksoisroolin Gerhart Hauptmannin näytelmässä Hannele’s Way to Heaven sekä roolin Shakespearen Loppiaisaatossa. Ne johtivat hänen ensimmäiseen Broadway-rooliinsa näytelmässä I Remember Mama.[3]

Brandon läpimurto tapahtui vuonna 1947 Broadway-näytelmässä Viettelyksen vaunu, jossa hän esitti Stanley Kowalskia. Brando sai erinomaiset arvostelut ennennäkemättömästä roolisuorituksestaan. Brando esitti Kowalskin roolia myös näytelmästä tehdyssä samannimisessä elokuvassa vuonna 1951. Brando jätti teatterin lopullisesti vuonna 1953.[3]

Elokuvaura

muokkaa
 
Eva Marie Saint ja Marlon Brando elokuvassa Alaston satama.
 
Marlon Brando Viettelyksen vaunun trailerissa.

Brandon ensimmäinen elokuva oli Miehet (1950).[3] Siinä hän näytteli vammautunutta sotaveteraania. Hän tavoitteli todenmukaisuutta ja valmistautui rooliin viettämällä aikaa veteraanisairaalassa ja liikkumalla pyörätuolilla.[6]

Julius Caesarissa (1953) Brando osoitti pystyvänsä näyttelemään myös klassiseen selväsanaiseen tyyliin. Brando sai 1950-luvun alussa neljä peräkkäistä parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta: Viettelyksen vaunu (1951), Viva Zapata (1952), Julius Caesar (1953) ja Alaston satama (1954), jonka Terry Malloyn roolista hän lopulta voitti Oscarin. Brandon mainetta kapinallisena vahvisti pääosa moottoripyöräjengiläisistä kertovassa elokuvassa Hurjapäät (1954).[3]

Brando jatkoi uraansa rooleilla, joiden valinnalla hän pyrki monipuolistamaan kuvaansa. Enkeleitä Broadwaylla -elokuvassa hän lauloi ja tanssi, Sayonarassa hän oli etelävaltiolainen ilmavoimien lentäjä, Nuoret leijonat -elokuvassa saksalainen upseeri, Kapina laivalla -elokuvassa englantilainen keikaroija, Armottomissa sheriffi, ja Heijastuksia kultaisessa silmässä -elokuvassa homoseksuaali.[3]

Vuonna 1961 Brando tuotti, ohjasi ja näytteli elokuvassa Vihan riivaama. Hänen uransa oli alamaissa 1960-luvun lopulla, ja hän näytteli tuolloin monessa huonosti menestyneessä vaikkakin kalliissa elokuvassa.[3] Omaelämäkerrassaan Songs My Mother Taught Me (1994) hän kuitenkin kirjoittaa tehneensä mielestään parhaan roolisuorituksensa englantilaisena agenttina Karibialla vuoden 1969 elokuvassa Queimada.[7]

Brando nousi takaisin huipulle mafiaelokuvan Kummisetä (1972) nimiosasta Vito Corleonena. Brando oli ollut elokuvan pohjana olleen romaanin kirjoittajan Mario Puzon suosikki elokuvan nimirooliin, ja myös ohjaaja Francis Ford Coppola halusi Brandon Don Corleoneksi. Koska Brando tiedettiin vaikeaksi henkilöksi, elokuvan tuottajat suostuivat hänen palkkaamisensa vain sillä ehdolla, että Brando suostuisi rooliin melkein ilmaiseksi ja antaisi rahalliset takuut siitä, ettei lähtisi kesken kaiken pois. Brandon täytyi myös vakuuttaa tuottajat koe-esiintymisessä. Siinä Brando onnistui muuntautumaan itseään 20 vuotta vanhemmaksi amerikanitalialaiseksi mafiapäälliköksi ja sai roolin. Brando toi Kummisedän kuvauksiin oman tapansa näytellä: hän ei opetellut vuorosanojaan kunnolla, vaan vilkuili kaikkialle sijoitettuja lunttilappuja saadakseen replikointinsa vaikuttavan luonnollisella tavalla sanoja haeskelevalta. Hän myös improvisoi paljon. Brando kutsui elokuvan kuvauksia uransa yhdeksi parhaista kokemuksista.[8]

Brando sai Vito Corleonen roolistaan toisen Oscar-palkintonsa.[3] Hän ei kuitenkaan vastaanottanut palkintoa Oscar-gaalassa, vaan lähetti intiaaniaktivisti Sacheen Littlefeatherin lavalle puolestaan. Littlefeather kertoi buuausten saattelemana siitä, kuinka Hollywood kuvasi hänen kansaansa.[9]

Brando sai Oscar-ehdokkuuden seuraavanakin vuonna Viimeinen tango Pariisissa -elokuvan pääosasta.[10] Rahapulasta kärsinyt Brando ansaitsi uskaliaan eroottisesta elokuvasta neljä miljoonaa dollaria. Sitä seurasi sarja yhtä rahakkaita rooleja.[11] Brandon viimeiset elokuvat 1970-luvulla ovat Missouri, Teräsmies ja Ilmestyskirja. Nyt.[3] Brando palasi 1970-luvulla myös televisioon, ja hän sai ainoan Emmy-palkintonsa uusnatsin roolistaan sarjassa Roots: The Next Generations (1979).[12]

Brando oli lihonut 1970-luvulla huomattavasti, mikä rajoitti hänen roolivalintojaan. Vaikka hän ilmoittikin vuonna 1980 lopettavansa näyttelemisen, hän palasi vuonna 1989 ja esiintyi sen jälkeen vielä monessa sivuosassa. Elokuvasta Valkoinen kuiva kausi (1989) hän sai parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden.[3]

Brandon viimeiseksi elokuvaksi jäi vuonna 2001 valmistunut Valtikka.[3] Elokuvan kuvausten aikana Brando kieltäytyi näyttelemisestä ohjaaja Frank Ozin ollessa läsnä, minkä vuoksi Ozin ohjaustyö tapahtui etäyhteydellä Robert De Niron ja apulaisohjaajan avustamana.[13] Samana vuonna Brando esiintyi myös Michael Jacksonin musiikkivideolla "You Rock My World".[14]

Aivan uransa lopussa Brando ääninäytteli Vito Corleonen Kummisetä-tietokone- ja videopeleihin. Ohjaaja Bryan Singerin mukaan Superman Returns -elokuvassa (2006) käytettiin Brandon filmistä Teräsmies ylijäänyttä materiaalia. Myös Richard Donnerin viimeistelemässä Teräsmies II -elokuvan uudessa versiossa (2006) käytettiin lähes kolmekymmentä vuotta vanhoja, ennen näkemättömiä kohtauksia, joita ei ollut mukana Richard Lesterin ohjaamassa teatteriversiossa Teräsmies II (1980). Näin ollen Brandon filmografiaan tuli kaksi elokuvaa lisää hänen kuolemansa jälkeen.

Kuolema

muokkaa

Brando kuoli 1. heinäkuuta 2004 hengitys- ja sydänhäiriöihin. Viimeisinä vuosinaan hän oli kärsinyt diabeteksen oireista ja maksasyövästä.[15] Brandon tuhkat siroteltiin Tahitille ja Kuolemanlaaksoon Kaliforniaan.[3]

Yksityiselämä

muokkaa

Brando oli naimisissa kolme kertaa: Anna Kashfin kanssa 1957–1959, Movita Castanedan kanssa 1960–1962 ja tahitilaisen Tarita Teriipaian kanssa 1962–1972.[6] Brando myönsi eräässä haastattelussa olleensa suhteissa myös miesten kanssa.[3]

Brandolla oli ensimmäisestä avioliitostaan yksi poika, toisesta avioliitostaan kaksi lasta ja kolmannesta kaksi lasta. Hänellä oli lapsia myös avioliittojensa ulkopuolella.[6] Testamentissaan Brando tunnusti yksitoista lasta.[16] Brandon vanhin poika Christian surmasi vuonna 1990 siskopuolensa, Brandon tyttären Cheyennen poikaystävän, ja muutamaa vuotta myöhemmin Cheyenne teki itsemurhan. Tämä järkytti Brandoa niin, että hän erakoitui.[3]

Brando rakastui Etelämerellä sijaitsevaan Tahitiin ja sen asukkaisiin ollessaan kuvaamassa Kapina laivalla -elokuvaa 1960-luvun alussa, ja osti sieltä Tetiaroan atollin itselleen.[17] Brando vietti atollilla paljon aikaansa perheensä kanssa, kehitti sitä isolla rahalla ja omisti sen kuolemaansa asti.[18]

Brando oli myöhempinä vuosinaan radioamatööri nimellä Martin Brandeaux.[19] Tahitilla hänen radioamatööritunnuksensa oli FO5GJ ja Kaliforniassa Beverly Hills KE6PZH.[19]

Yhteiskunnallinen toiminta

muokkaa
 
Brando (oik.) mustien kansalaisoikeusmarssilla Washingtonissa vuonna 1963.

Brando oli poliittisesti aktiivinen ja puolusti afroamerikkalaisten ja intiaanien oikeuksia.[3]

Brando vieraili syksyllä 1967 Suomessa Unicefin Helsingin kaupunginteatterissa järjestämässä hyväntekeväisyysjuhlassa. Gaala televisioitiin kolmeentoista maahan. Brandon vierailun lähtökohtana oli hänen Intian Biharissa näkemänsä nälänhätä, ja hän esitti siellä kuvaamansa elokuvan lehdistölle ja kutsuvieraille. Hän puhui kehitysmaiden lasten oikeuksien ja kehitysavun puolesta.[20] Brandoa haastatelleen Lenita Airiston mukaan suomalaismedian huomio kuitenkin keskittyi enemmän Brandoon tähtenä kuin hänen sanomaansa köyhyydestä.[21] Brando sai juhlan jälkeen sairauskohtauksen ja hänet vietiin sairaalaan tutkittavaksi.[21]

 
Marlon Brando Helsingissä syksyllä 1967.

Vierailusta valmistui vuonna 2011 dokumentti Marlon Brando tuli Suomeen, jonka ohjasivat Jukka Kuosmanen, J. P. Pulkkinen ja Nina Stenros.[20]

Merkitys ja jälkimaine

muokkaa

Brando toi näyttelemiseen uudenlaisen realismin ja spontaanisuuden. Hän esitti usein vieraantuneita kapinallisia ja loi mumisevalla replikoinnillaan nuoren amerikkalaisen arkkityypin, joka on samanaikaisesti kapinallinen ja velvollisuudentuntoinen. Brandolta ovat ottaneet näyttelemiseensä vaikutteita esimerkiksi James Dean, Robert De Niro, Al Pacino, Jack Nicholson ja Johnny Depp.[3]

Brandoa on kutsuttu sukupolvensa merkittävimmäksi näyttelijäksi.[22] Forbes-lehti on nimennyt Brandon Hollywoodin historian toiseksi suurimmaksi näyttelijäksi.[23] Yhdysvaltain elokuvainstituutin listalla Brando on neljäntenä suurimpien amerikkalaisten miesnäyttelijälegendojen joukossa.[24]

Brando kuitenkin jakoi mielipiteitä, ja osa hänen muistokirjoituksistaan oli kriittisiä. Esimerkiksi listology.com-verkkosivusto kutsui Brandoa maailman viidenneksi yliarvostetuimmaksi näyttelijäksi, ja The Wall Street Journalin teatteriarvostelija Terry Teachout kutsui Brandoa omahyväiseksi ja kurittomaksi ylinäyttelijäksi.[25]

Brando itse vähätteli koko ikänsä näyttelemistä ja omaa uraansa. Hän rinnasti näyttelemisen putkimiehen ja leipurin työhön, eikä pitänyt näyttelijöitä lainkaan taiteilijoina. Näyttelemistä Brando kutsui lähinnä vain hyväksi tavaksi ansaita rahaa, mutta tyydytystä hän etsi mieluummin kärsivien ja voimattomien ihmisten auttamisesta.[26]

Valikoitu filmografia

muokkaa

Palkinnot, palkintoehdokkuudet ja muut kunniat

muokkaa

Brando voitti kaksi parhaan miespääosan Oscar-palkintoa: Terry Malloyn roolista elokuvassa Alaston satama (1954) ja Vito Corleonen roolista elokuvassa Kummisetä (1971). Oscar-ehdokkuuksia hän sai niiden lisäksi viisi sekä lisäksi yhden parhaasta miessivuosasta.[10] Jälkimmäisen pääosa-Oscarin otti vastaan Brandon sijaan Oscar-gaalassa intiaaniaktivisti Sacheen Littlefeather.[27]

Yhdysvaltain elokuvainstituutti sijoitti vuonna 1999 Brandon neljänneksi listallaan yhdysvaltalaisista miesnäyttelijälegendoista, jotka aloittivat uransa vuonna 1950 tai aiemmin.[28]

Lähteet

muokkaa
  • Kanfer, Stefan: Somebody: The Reckless Life and Remarkable Career of Marlon Brando. Alfred A. Knopf, 2008. ISBN 978-1-4000-4289-0.

Viitteet

muokkaa
  1. Method to the Madness: 3 actors that took method acting to the next level 11.11.2015. New York Film Academy. Viitattu 3.6.2024.
  2. Kari Salminen: Suurin kaikista?. Ilta-Sanomat, 2009, nro 14.1., s. 37.
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Phillips, Lela (toim. Gorman, Robert F.): ”Brando, Marlon”, Great Lives from History: The 20th Century 1901–2000, s. 486–489. Salem Press, 2008. ISBN 978-1-58765-345-2.
  4. a b Marlon Brando History & Heritage. New Netherland Institute. Viitattu 6.5.2016. (englanniksi)
  5. Jacob Davis: I’m With Terry: Marlon Brando’s Method Performance in ‘On the Waterfront’ The Film Magazine. 11.3.2023. Viitattu 16.6.2024.
  6. a b c Ellen Wulfhorst: Marlon Brando: The Life Story You May Not Know Newsweek. 10.4.2021. Viitattu 2.6.2024.
  7. Arun Starkey: The movie Marlon Brando said was “the best acting I’ve ever done” Far Out. 15.4.2023. Viitattu 3.6.2024.
  8. Kanfer 2008, s. 235–248.
  9. Steven Jay Schneider: 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään. WSOY, 2009.
  10. a b Marlon Brando Academy Awards Database. Academy of Motion Picture Arts and Sciences. Viitattu 19.2.2020. (englanniksi)
  11. Kanfer 2008, s. 261–273.
  12. Kanfer 2008, s. 273.
  13. Brando creates tension on set of The Score News Story. 9.7.2001. The Guardian. Viitattu 21.1.2024. (englanniksi)
  14. Michael Jackson - You Rock My World (Music Video) Music Television Company. Toukokuu 2013. The-Indies-Network. Viitattu 21.1.2024. (englanniksi)
  15. Jonathan Heaf: Everything you thought you knew about Marlon Brando was a lie GQ. 3.4.2020. Viitattu 2.6.2024.
  16. Brando cuts adopted child out of will The Age. 10.7.2004. Viitattu 19.2.2020. (englanniksi)
  17. Kanfer 2008, s. 173, 187, 194–195.
  18. Kanfer 2008, s. 233, 249, 271, 315.
  19. a b Amateur Radio Hall of Fame RadComms. 22.6.2009. VK3KBC. Viitattu 21.1.2024. (englanniksi)
  20. a b Peltonen, Timo: Brando Suomessa ja šeriffinä (painetun lehden s. D 7) Helsingin Sanomat. 17.12.2011. Sanoma Media. Viitattu 31.12.2022.
  21. a b Lindfors, Jukka: Marlon Brando jätti Suomeen rintakarvoja ja vaikuttuneita naisia Yle Elävä Arkisto. 15.12.2011. Yleisradio (Yle). Viitattu 21.1.2024.
  22. Marlon Brando Encyclopaedia Britannica. 28.5.2024. Viitattu 17.6.2024.
  23. Rosa Escandon: The 30 Greatest Actors And Actresses In Hollywood History Forbes. 4.5.2024. Viitattu 17.6.2024.
  24. AFI's 100 YEARS...100 STARS: The 50 Greatest American Screen Legends American Film Institute. Viitattu 17.6.2024.
  25. Kanfer 2008, s. 312–313.
  26. Kanfer 2008, johdanto ix–xiii.
  27. Sun, Rebecca: Sacheen Littlefeather, Who Delivered Marlon Brando’s Oscar Rejection Speech, Dies at 75 Movies. 2.10.2022. Hollywood Reporter. Viitattu 21.1.2024. (englanniksi)
  28. Greatest Film Star Legends AMC Filmsite. Viitattu 19.2.2020.

Aiheesta muualla

muokkaa
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Marlon Brando.