Mike Nichols
Mike Nichols (synt. Michael Igor Peschkowsky, 6. marraskuuta 1931 Berliini, Saksa[1] – 19. marraskuuta 2014 New York, New York, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen ohjaaja, tuottaja ja käsikirjoittaja. Hän työskenteli sekä elokuvien parissa että teatterissa.
| Mike Nichols | |
|---|---|
 Elaine May ja Mike Nichols vuonna 1960. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 6. marraskuuta 1931 Berliini, Saksa |
| Kuollut | 19. marraskuuta 2014 (83 vuotta) New York, New York, Yhdysvallat |
| Ammatti | ohjaaja, tuottaja, käsikirjoittaja |
| Ohjaaja | |
| Aktiivisena | 1955–2014 |
 Nimikirjoitus |
|
| Palkinnot | |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Nichols syntyi saksalais-venäläiseen juutalaisperheeseen. Hän pakeni vuonna 1939 perheensä kanssa Yhdysvaltoihin ja sai maan kansalaisuuden vuonna 1944. Hän opiskeli jonkin aikaa Chicagon yliopistossa lääketiedettä, muuta hylkäsi akateemisen uran pyrkiäkseen New Yorkissa näyttelijäksi. [1]
Yhteistyö Elaine Mayn kanssaMuokkaa
Ennen kummankin erillisiä ohjaajauria Mike Nichols ja Elaine May tunnettiin komediallisesta yhteistyöstään teatterissa, yökerhoissa ja televisiossa. Se alkoi vuonna 1955 The Compass Players -nimisessä improvisaatioryhmässä Chicagossa. Heidän välinen kemiansa auttoi heitä tekemään nopeaälyisiä improvisaatioita, jotka parodioivat aikansa tv-haastatteluja ja ihmisten keskusteluja ajankohtaisista aiheista. Heitä alettiin kutsua vierailijoiksi kymmeniin televisio- ja radio-ohjelmiin.[2] Heidän Broadway-näytelmänsä pysyi vuonna 1961 näyttämöllä kokonaisen vuoden 1961. Menestys jatkui seuraavilla kausilla muun muassa Robert Redfordin kanssa.[1]
ElokuvauraMuokkaa
Teatterimenestysten jälkeen Nichols pääsi ohjaamaan elokuvia. Esikoisohjaus vuonna 1966 perustui Edward Albeen näytelmään Kuka pelkää Virginia Woolfia? ja sen pääosia esittivät Elizabeth Taylor ja Richard Burton. Filmi sai viisi Oscar-palkintoa, mutta Nichols sai tällöin vain ehdokkuuden.[1]
Ohjaajana Nicols pystyi luomaan vaivattomasti etenevän tarinan. Hänellä oli tarkka yksityiskohtien taju ja tehokas kyky työskennellä näyttelijöiden kanssa. Ohjaukset ovat tarkkaan harkittuja ja mekaanisilta ajoituksiltaan lähellä täydellisyyttä.[1]
PalkintojaMuokkaa
Nichols sai uransa aikana kaikki neljä merkittävintä yhdysvaltalaista viihdemaailman palkintoa: Emmyn (neljä kertaa), Grammyn, Tonyn (kahdeksan kertaa) ja Oscarin. Vuonna 2001 hänelle myönnettiin National Medal of Arts ja vuonna 2010 Yhdysvaltain elokuvainstituutin elämäntyöpalkinto.
Nichols sai vuonna 1967 elokuvastaan Miehuuskoe (1967) Oscarin parhaasta ohjauksesta ja seuraavana vuonna Golden Globen. Hän oli Oscar-ehdokkaana myös elokuvista Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966), Tapaus Silkwood (1983) ja Working Girl – tieni huipulle (1988). Nichols ohjasi myös monia menestysnäytelmiä Broadwaylla. Hänen viimeisemmät ohjauksensa olivat Iholla (2004) ja Charlie Wilsonin sota (2007).
Nichols kuoli kotonaan 83-vuotiaana sydänkohtaukseen.[3]
TuotantoMuokkaa
ElokuvaohjaajanaMuokkaa
- Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966)
- Miehuuskoe (1967)
- Teach Me! (1967)
- Me sotasankarit (1970)
- Miehuusvuodet (1971)
- Operaatio Alfa (1973)
- Akka jota ei saatu hengiltä (1975)
- Gilda Live (1980)
- Tapaus Silkwood (1983)
- Sydän karrella (1986)
- Elämäni kesä (1988)
- Working Girl – tieni huipulle (1988)
- Terveisiä unelmien reunalta (1990)
- Tapaus Henry (1991)
- Wolf (1994)
- Lainahöyhenissä (videojulkaisuna Birdcage, 1996)
- Päävärit (1998)
- Seksitutkija ulkoavaruudesta (2000)
- Elämän opetukset (DVD:llä Henki, 2001)
- Iholla (2004)
- Charlie Wilsonin sota (2007)
LähteetMuokkaa
- ↑ a b c d e Otavan suuri ensyklopedia. Täydennysosa 1, s. 9764, art. Nichols, Mike. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-05124-5.
- ↑ Nichols, Mike (1931—) and Elaine May (1932—) (Arkistoitu – Internet Archive), St. James Encyclopedia of Popular Culture, Gale 2000. Vaatii HighBeam-tilauksen.
- ↑ Mike Nichols, Graduate director, dies at 83 bbc.com. 20.11.2014. BBC. Viitattu 20.11.2014. (englanniksi)
Aiheesta muuallaMuokkaa
- Mike Nichols Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
- Mike Nicholsin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa