Wikipedia

Siiri Rantanen

suomalainen maastohiihdon olympiavoittaja
(Ohjattu sivulta Äitee)

Siiri Johanna ”Äitee” Rantanen (o.s. Lintunen; 14. joulukuuta 1924 Tohmajärvi – 5. toukokuuta 2023 Lahti[1]) oli suomalainen maastohiihtäjä, joka saavutti urallaan kolme olympiamitalia ja viisi MM-mitalia. Talviolympialaisissa vuonna 1956 hän oli voittamassa viestin olympiakultaa. Rantanen edusti uransa parhaat vuodet Lahden Hiihtoseuraa ja hiihti arvokisamitalien lisäksi muun muassa 11 Suomen-mestaruutta. Hänet valittiin neljä kertaa Vuoden naisurheilijaksi ja uran jälkeen Suomen urheilun Hall of Fameen. Rantanen oli kuollessaan vanhin elossa ollut suomalainen olympiaurheilija.[2]

Siiri Rantanen
Henkilötiedot
Syntynyt14. joulukuuta 1924
Tohmajärvi
Kuollut5. toukokuuta 2023 (98 vuotta)
Lahti
Uran tiedot
Lempinimi Äitee
Seura Wärtsilän Teräs
Joensuun Kataja
Lahden Hiihtoseura
Pertunmaan Ponnistus
Laji maastohiihto
Maailmancup
Kaudet 1946–1969
Mitalit
Maa:  Suomi
Naisten maastohiihto
Olympiarenkaat Olympialaiset
Kultaa Kultaa Cortina 1956 3 × 5 km
Pronssia Pronssia Oslo 1952 10 km
Pronssia Pronssia Squaw Valley 1960 3 × 5 km
MM-kilpailut
Hopeaa Hopeaa Falun 1954 10 km
Hopeaa Hopeaa Falun 1954 3 × 5 km
Hopeaa Hopeaa Lahti 1958 3 × 5 km
Pronssia Pronssia Lahti 1958 10 km
Pronssia Pronssia Zakopane 1962 3 × 5 km

Nuoruus muokkaa

Siiri Lintunen syntyi 14. joulukuuta 1924 Tohmajärvellä Kaurilan kylässä.[3] Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Lintunen ja emäntä Anna Puustinen.[4] Siiri oli perheen kolmas lapsi. Yhteensä Juho ja Anna saivat kuusi lasta.[5]

Lintusten tilaa kutsuttiin Okkulaksi, ja Juho Lintunen oli perinyt sen vanhemmiltaan. Okkula oli aikanaan keskisuuri tila. Siihen kuului 30 hehtaaria metsää ja 10 hehtaaria peltoa.[6] Siiri osallistui aikalaislastensa tavoin töihin, ja omien sanojensa mukaan kuusivuotiaana lypsämään. Tilan töihin kuuluivat myös maitotonkkien peseminen ja voin kirnuaminen sekä marjojen ja sienien kerääminen.[7]

Rantanen muisteli myöhemmin olleensa lapsena poikatyttö, joka ”huruutti” poikien kanssa kotipihassa. Toisena tärkeänä tekijänä urheilu-uralle päätymiselle oli enon suksentekotaito.[8]

Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan myötä kaakkoisraja siirtyi lännemmäksi, ja sen tuntumasta perhe lähti evakkoon. Naisten puolisotilaalliseen Lotta Svärd -järjestöön Siiri Lintunen ei koskaan liittynyt.[9]

Anna Lintunen kuoli 38-vuotiaana marraskuussa 1941 keskenmenoon. Annan kuoleman jälkeen Juho-isä kotiutettiin rintamalta, mutta tämä oli lamaantunut vaimonsa kuolemasta. Siiri joutui ottamaan vastuuta perheen hoitamisesta, sillä hänen vanhemmat sisaruksensa olivat jo muuttanet kotoa ja nuoremmista sisaruksista vanhin oli vasta 13-vuotias.[10]

Juho Lintunen meni uudestaan naimisiin vuonna 1942. Siiri lähti kotoa, kun Junon uusi vaimo Hilma muutti taloon.[11] Tämä oli ilmoittanut, että haluaa tulla taloon emännäksi.[12]

»Se ol sanonu jolleki, että voi kun Siiri tuosta lähtis. Sillo mie sanoin, että kyllä se miusta erroo piäsee, ja pakkasin äitin huiviin kimpsuni ja kampsuni ja lähin.»
(Rantanen muisteli myöhemmin lähtemistään kotoaan.[12])

Ura muokkaa

Kilpauran alku muokkaa

Rantanen aloitti hiihtouransa Wärtsilän Teräksessä ja sai ensimmäisen hiihtopalkintonsa 1944 Teräksen järjestämästä kansallisesta kilpailusta.[9] Rantanen oli mennyt paikalle kuultuaan paikallisista hiihtokilpailuista. Hän oli hiihtänyt kotoaan ja osallistui kilpailuun äitinsä vanhoilla suksilla.[13] Hänellä ei ollut vielä tässä vaiheessa seuraa, mutta kilpailussa piti edustaa jotain seuraa. Hänen seurakseen merkittiin Wärtsilän Teräs, joten hänestä tuli Teräksen jäsen. Rantanen voitti naisten sarjan ylivoimaisesti minuuttien erolla.[14] Hän innostui tämän seurauksena entistä enemmän hiihtämisestä ja harmitteli myöhemmin, ettei päässyt ollenkaan nuorten kisoihin, koska sota-ajan takia kilpailuja järjestettiin harvakseltaan.[15]

Vuoden 1946 SM-kilpailut olivat ensimmäiset, joihin Rantanen osallistui. Hän sijoittui 10 kilometrillä 12:nneksi.[4] Siiri ja Kalle Rantanen muuttivat vuonna 1947 Liperiin, ja Siiri jatkoi hiihtouraansa Joensuun Katajassa. Hän sijoittui kolmanneksi ensimmäisessä kilpailussa, johon osallistui Joensuussa. Seuraava kilpailu oli loppiaisena 1947 järjestetty Pohjois-Karjalan maakuntaviesti. Joensuun Kataja voitti viestin, ja myöhemmin tammikuussa Rantanen voitti selvästi Outokummun Partion järjestämän hiihdon. Rantasen ensimmäinen matkakilpailu oli Jyväskylässä tammikuun lopulla. Hän voitti selvästi Laajavuoren vaativissa maastoissa pidetyn kilpailun.[16]

Joensuun Katajan johto päätti lähettää Rantasen myös aikansa suurtapahtumiin kuuluneisiin Puijon kisoihin. Tämä sijoittui 10 kilometrin hiihdossa kolmanneksi. Rantanen sai hyvän suorituksen ansiosta tilaisuuden myös Suomen suurimmassa talviurheilutapahtumassa Salpausselän kisoissa. Vuoden 1948 kisoihin naiset pystyivät osallistumaan ensimmäisen kerran sotavuosien jälkeen. Rantanen sijoittui 10 kilometrin hiihdossa toiseksi. Hän hävisi Kerttu Pehkoselle vain kuusi sekuntia. Myöhemmin saman vuoden aikana Outokummussa hiihdetyissä SM-kilpailuissa Rantanen sijoittui ensimmisestä kertaa SM-mitaleille. Hän oli hopealla Pehkosen jälkeen.[17]

Rantanen harrasti urheilua monipuolisesti ja osallistui kesäisin yleisurheilussa Pohjois-Karjalan piirinmestaruuskilpaluihin. Kesällä 1948 hän voitti mestaruuden 800 metrin juoksussa ja kuulantyönnössä. Piirinmestaruusmitaleja hän sai uransa aikana kaikkiaan toistakymmentä.[18]

Rantanen ei hiihtänyt perheen lisäyksen takia talvella 1948–1949 kilpaa, eikä hän harjoitellut vielä kesälläkään 1949.[19] Rantanen sai kilpasiskoiltaan seuraavalla kaudella lempinimekseen ”Äitee”, sillä vuoden 1950 alussa kotiin jäivät kaksi pientä poikaa. SM-kilpailuissa 1950 Rantanen jäi 10 kilometrillä viidenneksi, mutta Puijon kisoissa hän otti ensimmäisen merkittävän voittonsa.[20]

Rantanen valittiin loppuvuodesta 1950 Vuokatille maajoukkueleirille, jonne Hiihtoliitto otti ensimmäistä kertaa mukaan naisia. Kansainvälinen Olympiakomitea oli alkuvuodesta päättänyt lisätä Oslon vuoden 1952 talviolympialaisiin naisten 10 kilometrin hiihdon. Rantasen kisavuosi 1951 alkoi kahdella kisavoitolla Outokummussa.[21] Hän epäonnistui voitelussa Tainiokosken SM-kilpailuissa ja sijoittui viidenneksi. Rantanen kuitenkin edustamaan Suomea Sundsvalliin Ruotsiin.[22] Hän hiihti Sundsvallin 10 kilometrillä Tyyne Widemanin jälkeen toiseksi.[23]

Rantasen puoliso oli saanut töitä Lahdesta, ja Rantaset muuttivat alkuvuoden 1951 aikana. Rantanen siirtyi Joensuun Katajasta Lahden Hiihtoseuraan. Hän teki uudessa kotikaupungissaan myös suksisopimuksen. Järvisellä oli tehdas Lahdessa, ja Rantanen pääsi sen johtajan Esko Järvisen puheille. Järvinen lupasi Rantaselle aina uusimmat sukset, ja tämä hiihtikin uransa loppuun asti Järvisen suksilla. Naiset hiihtivät pääosin yhdella suksiparilla, koska heillä ei ollut vielä tuohon aikaan sponsoreita. Sukset olivat kalliit, eikä hiihtäjillä ollut varaa useisiin pareihin. Suksisopimuksen myötä Rantanen pystyi käyttämään talven aikana useampia pareja.[24]

Olympia- ja maailmanmestaruusmitalit muokkaa

Kolmoisvoitto Oslossa 1952 muokkaa

 
Sirkka Polkunen, Siiri Rantanen ja Lydia Wideman talviolympialaisissa 1952.

Naisten ensimmäinen olympiakatsastus oli 12. tammikuuta 1952 Iisvedellä. Rantanen voitti sen, mutta keskeytti reilun kahden viikon päästä toisen katsastuksen.[25] Valmentaja Veli Saarinen päätyi valitsemaan Osloon katsastuskilpailujen voittajat Rantasen ja Lydia Widemanin sekä kummassakin kisassa aivan kärjen tuntumassa olleet Sirkka Polkusen ja Mirja Hietamiehen.[26]

Naisten 10 kilometrin kilpailu hiihdettiin olympialaisten kolmanneksi viimeisenä päivänä. Kisalatu oli vaativa, ja ylä- sekä alamäet olivat lyhyitä ja jyrkkiä. Wideman oli kilpailussa ylivoimainen ja johti 5,5 kilometrin kohdalla minuutilla toisena ollutta Hietamiestä. Rantanen oli puolimatkassa neljäntenä, mutta hän hiihti toisen vajaan puolikkaan kaikista nopeimpaa ja ohitti ruotsalaisen Märta Norbergin. Suomi otti matkalla kolmoisvoiton: Wideman oli voittaja, Hietamies toinen ja Rantanen kolmas. Polkunenkin sijoittui viidenneksi.[27]

Olympialaisten jälkeen Rantanen hiihti vielä kotimaan suuret kilpailut. Sekä Puijon että Salpausselän kisoissa hän sijoittui kolmanneksi. SM-kilpailuissa 1952 Rantanen oli 10 kilometrillä hopealla uransa lopettaneen Lydia Widemanin jälkeen. SM-kilpailujen viestissä Lahden Hiihtoseura voitti kultaa. Rantanen oli ankkurina ja nosti seuransa voittoon, vaikka lähti viimeiselle osuudella puolitoista minuuttia johtanutta kaksikkoa jäljessä.[28]

Naiset ensimmäisen kerran mukana MM-kilpailuissa muokkaa

Rantanen ja Mirja Hietamies hallitsivat kotimaan kilpailuja talvella 1953. Rantanen voitti Kouvolan kisat, mutta jäi Joensuun SM-kilpailuissa hopealle. Hän voitti myös Helsingin olympiastadionin lähettyvillä pidetyt Eläintarhan hiihdot sekä ensimmäisen kerran urallaan Salpausselän 10 kilometrin.[29]

Kansainvälinen hiihtoliitto hyväksyi hiihdon vuoden 1954 MM-kilpailuihin myös naiset mukaan.[30] Suomalaisten odotukset olivat korkealla vuoden 1952 olympialaisten ansiosta. Neuvostoliitto oli kuitenkin tulossa mukaan ensimmäistä kertaa, ja jo ennen kilpailuja liikkui huhuja neuvostoliittolaisten kovasta kunnosta. Falunin MM-kilpailut muuttaisivatkin kansainvälistä dynamiikkaa, sillä aiemmin Suomi, Ruotsi ja Norja olivat hallinneet maastohiihtolajeja.[31] Rantanen oli vakuuttava vuoden 1954 ensimmäisissä kilpailuissa. Hän voitti Jämsänkosken kisat sekä Kuopion SM-kilpailut, joiden jälkeen valittiin myös Suomen MM-joukkue.[32]

MM-kilpailuissa Rantanen sijoittui hopealle sekä 10 kilometrillä että viestissä. Ensimmäisenä lajina hiihdettiin viesti. Rantasen kanssa joukkueessa hiihtivät Mirja Hietamies ja Sirkka Polkunen. Rantanen oli Suomen ankkurina ja joutui lähtemään viimeiselle osuudelle seitsemän sekuntia Neuvostoliiton Valentina Tsarevan perässä. Rantanen otti Tsarevan kiinni, mutta tämä veti kovaa matkavauhtia ja onnistui kolmen kilometrin kohdalla jättämään ylämäessä Rantasen. Eroa tuli lopulta 25 sekuntia.[33] 10 kilometrin hiihdossa Rantanen hävisi kullan 16 sekunnilla Ljubov Kozyrevalle. Rantasen loppukiri oli ollut vahva, sillä puolimatkassa hän oli 40 sekuntia Kozyrevaa jäljessä. Rantasen suoritukset toivat hänelle Vuoden naisurheilijan tittelin.[34] Hänen huonoin sijoituksensa koko kauden aikana oli kolmas.[35]

Välivuodesta Cortinan viestikultaan muokkaa

Rantaselle vuosi 1955 oli pitkälti välivuosi. Hänen nuorimmaisensa meni kouluun, eikä hän päässyt töiden takia liiton leirille. Rantanen työskenteli huonekaluompelijana, ja töitä tehtiin 5–6 päivänä viikossa. Hän osallistui SM-kilpailuihin helmikuussa, mutta sijoittui kuudenneksi, ja Salpausselän kisoissa hän oli vasta 13:s.[36]

Rantanen sopi miehensä Kallen kanssa, että kesällä 1955 Siiri panostaisi aiempaa kovemmin harjoitteluun. Hän juoksi viisi linkkiä viikottain. Hänellä ei kuitenkaan vielä ollut mitään valmennussuhdetta, sillä Hiihtoliitto ei tarjonnut naisille valmentajaa eikä harjoitusohjeita.[37] Rantasen kauden 1956 avauskilpailu oli heti olympiakarsinnat Kuopiossa. Sen voitti yllättäen Sanna Kiero, ja Rantanen sijoittui neljänneksi. Cortinan olympialaisiin valittiin lopulta hiihdon neljä parasta sekä Mirja Hietamies.[38] Koska ennen olympialaisia ei ehditty Kuopion-hiihtojen jälkeen kilpailemaan uudestaan, Veli Saarinen päätti järjestää lisäkarsinnat paikanpäällä Cortina d’Ampezzossa. Viidestä olympiahiihtäjästä vain neljä voitiin valita 10 kilometrille ja kolme viestiin. Rantanen oli kahdeksan kilometrin karsinnan nopein.[39]

Henkilökohtainen matka oli naisten ensimmäinen laji Cortinassa. Suomalaiset pärjäsivät hiihdossa heikosti, ja Rantanen oli joukkueen paras. Hän sijoittui viidenneksi. Naisten mukaan hiihdon pilasi huono voitelu. Heidän suksensa olivat voidelleet yhdistetyn mieskilpailijat.[40] Viestimatkalle naiset voitelivat itse suksensa. Rantanen hiihti joukkueen ankkurina, ja kaksi muuta hiihtäjää olivat Sirkka Polkunen ja Mirja Hietamies.[41] Viimeisen osuuden alkaessa hän oli kuusi sekuntia kymmenellä kilometrillä toiseksi sijoittunutta Neuvostoliiton Radja Jerošinaa perässä. Tämä teki alkumatkasta hieman lisää eroa Rantaseen mutta kaatui eräässä alamäessä. Rantanen onnistui ohittamaan neuvostoliittolaisen, joka kuitenkin vielä hetkellisti nousi Rantasen perään. Viimeisessä pitkässä mäessä Rantanen onnistui kuitenkin jättämään Jerošinaan selkeä eron ja nostamaan Suomen kultamitalille.[42][43]

Rantanen jatkoi olympiamatkan jälkeen aktiivisesti hiihtämistä kotimaassa ja osallistui lähes joka viikonloppu johonkin kilpailuun. SM-hiihdoissa helmikuussa hän sijoittui Hietamiehen jälkeen hopealle. Helmikuun lopussa järjestetyissä Holmenkollenin kisoissa Rantanen oli kolmas ja maaliskuussa Salpausselällä toinen. Kummankin kilpailun voitti ruotsalainen Sonja Edström.[44] Rantanen valittiin vuoden 1956 naisurheilijaksi.[45]

Lahden MM-kilpailut muokkaa

Hiihtokauden 1957 ensimmäisessä kilpailussa Rantanen ankkuroi Lahden Hiihtoseuran maakunvatiestien voittoon. Rantanen oli kotimaassa melko voittamaton, mutta Neuvostoliitossa järjestyissä talvikisoissa hän jäi kymmenenneksi. Neuvostoliittolaiset eivät tässä vaiheessa vielä kiertäneet Pohjoismaissa järjestetyissä kilpailuissa mutta kutsuivat muut omiin talvikisoihin. Paikalliset hiihtäjät ottivat peräti vitoisvoiton. Hiihdon SM-kilpailuissa Rantanen otti mestaruuden lähes kahden minuutin erolla ennen Pirkko Korkeeta. Hiihdon MM-kilpailut 1958 järjestettiin Lahdessa, ja helmikuun 1957 Salpausselän kilpailut toimivat esikisoina. Neuvostoliiton hiihtäjät olivat Salpausselällä varsin ylivoimaisia, ja Rantanen oli parhaana suomalaisena kolmas.[46]

 
Rantanen Hiihdon MM-kilpailuissa 1958.

Rantasen kilpavuosi 1958 alkoi heti tammikuussa ensimmäisen MM-katsastuksen, mikä tarkoitti jo varmaa paikkaa Lahden MM-kilpailuihin. Toisessa katsastuksessa hän sijoittui Pirkko Korkeen jälkeen toiseksi. SM-hiihdoissa Rantanen voitti kultaa sekä viestistä että 10 kilometriltä.[47]

MM-kilpailuissa naisten 10 kilometrin hiihdolla oli selkeä lähtötilanne: Rantanen vastaan neuvostoliittolaiset. Kisapäivän keli oli hankala, ja suksien pohjiin kerääntyi paakkuja eikä suksissa ollut juurikaan luistoa. Rantanen oli lopputuloksissa kolmas. Hän hävisi Alevtina Koltšinalle minuutin ja 13 sekuntia ja Ljubov Kozyrevalle 34 sekuntia. Suomi ja Neuvostoliitto hallitsivat hiihtoa, sillä yhdeksän parhaan joukossa ei ollut muiden maiden edustajia.[48] Viestikilpailussa Neuvostoliitto oli ylivoimainen, mutta Suomi myös yhtä selkeä hopeamitalisti. Rantanen oli ankkuriosuudella jo niin paljon jäljessä, että voitosta ei tullut kunnollista taistelua: ”Mitäs siinä muuta kuin hiihdellä maaliin. Yleisöä oli ladunkin varressa hienosti, ja sen kannustuksen voimin laskettelin menemään kohti maalia.” Rantasella mitali oli uran neljäs MM-kilpailuissa, mutta joukkueen kaksi muuta jäsnetä eli Pirkko Korkee ja Toini Pöysti saivat ensimmäiset mitalinsa.[49]

Rantanen aloitti kilpakauden 1959 poikkeuksellisesti Keski-Euroopasta, missä naisten hiihdon arvostus oli nousussa. Paikallisiin kilpailuihin kutsuttiinkin hiihtäjiä Suomesta ja Ruotsista. Rantanen hiihti voittoon Sveitsin Grindelwaldissa järjestyssä kilpailussa. Hän oli ykkönen myös Salpausselän kisoissa helmi-maaliskuun vaihteessa. Sen sijaan SM-hiihdoissa hän jäi hopealle sekä 5 että 10 kilometrin hiihdossa. Vitonen oli ensimmäistä kertaa mukana SM-kilpailujen ohjelmassa. Mestaruuden vei kummallakin matkalla Eva Hög. Rantanen hiihti puolestaan Lahden Hiihtoseuran joukkueessa viestin voittoon.[50]

Vuoden 1960 olympialaiset ja SM-mitalistiksi myös maastojuoksussa ja maantiepyöräilyssä muokkaa

Rantanen oli monena kesänä harrastanut yleisurheilua, mutta kesällä 1959 hänet ilmoitettiin mukaan maastojuoksun SM-kilpailuihin. Hän oli voittanut ylivoimaisesti SVUL:n Lahden piirimestaruuden ja lähti Lahden Urheilijoiden joukkueessa SM-maastoihin. Rantanen oli kilpailuissa seuran ykkösjuoksija ja sijoittui henkilökohtaisella matkalla seitsemänneksi. Lahden Urheilijat oli myös viestissä samalla sijalla.[51]

Squaw Valleyn olympialaisissa 1960 Rantanen oli 10 kilometrin matkalla vasta 15:s. Matka meni suomalaisilta heikosti, ja parhaana suomalaisena Toini Pöysti oli kuudes.[52] Rantanen oli hiihti viestissä Suomen avausosuuden. Rantasella meni osuudella sauva poikki, ja lisäksi hän väsyi pahasti loppumatkasta. Neuvostoliiton edustaja Radja Jerošina oli kaatunut kärkipaikalta, ja sen jälkeen Rantanen ja kaksi muuta hiihtäjä olivat törmänneet häneen. Rantanen tippui katkenneen sauvan takia viimeiseksi, mutta hän onnistui nostamaan kovalla kirillä Suomen takaisin kärkijoukkoon. Sen jälkeen hän kuitenkin väsähti ja hänen selkänsä puutui. Rantanen tuli vaihtoon vasta toiseksi viimeisenä. Eeva Ruoppa ja Pöysti pystyivät nostamaan Suomen lopulta kolmanneksi.[53]

Rantanen aloitti kesällä 1960 myös kilpapyöräilyn, mutta ei päässyt vielä SM-kilpailuihin, kun hän saanut tarvittavaa määrää pisteitä eri kisoista. Lokakuussa hän oli jälleen mukana maastojuoksun SM-kilpailuissa ja voitti naisten kahden kilometrin matkan.[54] Hiihtokauteen 1961 Rantanen valmistautui kuitenkin hieman aiempaa rauhallisemmin, eikä hiihtomaajoukkuekaan leireillyt yhtä ahkerasti arvokisojen välivuoden takia. Rantanen harjoitteli kotimaastoissa, ja SM-kilpailuissa 1961 hän otti kultaa 5 kilometriltä. 10 kilometrillä hän oli vasta kuudes, mutta viestissä tuli SM-hiihtojen toinen kulta. Rantanen osoitti kovaa kuntoaan Salpausselän kisoissa, joissa hän voitti 10 kilometrin matkan 35 sekunnin erolla Pöystiin.[55]

Rantanen oli kesällä 1961 mukana maantiepyöräilyn SM-kilpailuissa, joihin hän pääsi kerättyään pienemmistä kilpailuista tarpeeksi pisteitä. Hän sijoittui hopealle 60 kilometrin makalla. Lahden Pyöräilijöitä edustanut Rantanen osallistui myös tempoajon SM-kilpailuihin, joista hän saikin Suomen mestaruuden. Maastojuoksun SM-kilpailuissa Rantanen jäi yksilökilpailuissa kuudneneksi, mutta joukkuekilpailuissa Lahden Urheilijat oli mestari.[54]

MM-kilpailut 1962 ja välirikko Lahden Hiihtoseuraan muokkaa

Alkutalvesta 1962 hiihtäjillä oli panoksena valinnat Zakopanen MM-kilpailuihin. Rantanen ja vasta 19-vuotias Mirja Lehtonen olivat kotimaankisojen hallitsijat. MM-kilpailuissa hiihdettiin ensimmäistä kertaa myös naisten 5 kilometrin hiihto, joten SM-kilpailut olivat merkittävä näytönpaikka urheilijoille. Lehtonen voitti yllättäen 10 kilometrin matkan ja sillä matkalla toiseksi tullut Rantanen 5 kilometrin matkan. Rantanen ei puolestaan edustanut SM-hiihtojen viestissä Lahden Hiihtoseuraa, sillä muiden seuran naishiihtäjien kanssa tehtiin päätös, että Rantanen voi keskittyä henkilökohtaisille matkoille. Lahden Hiihtoseura oli ylivoimanen, mutta seuran johtohenkilöt olivat vihaisia Rantaselle, koska tämä ei ollut suostunut heidän vaatimuksiin osallistua viestiin.[56]

Rantasen ensimmäinen matka MM-kilpailuissa oli 5 kilometriä, jolla neuvostoliittolaiset kuitenkin ottivat kolmoisvoiton. Rantanen oli neljäs ja hävisi pronssin 18 sekunnin erolla Marija Gusakovaan.[57] Neuvostoliitto oli omaa luokaansa myös 10 kilometrillä, ja Alevtina Koltšina voitti senkin 5 kilometrin tavoin. Rantanen jäi seitsemänneksi.[58] Hänet laitettiin viestimatkalla ensimmäiselle osuudelle, mutta hänen voitelunsa epäonnistui ja suksenpohjat jäätyivät matkan aikana. Vaihtoon Suomi tuli vasta kuudentena 2 minuuttia 22 sekuntia Neuvostoliittoa perässä. Suomen toisen osuuden hiihtäjän Eeva Ruopan sukset ehdittiin voidella uudestaan, ja hän pystyi nostamaan Suomen mitalitaisteluun ja Mirja Lehtonen toi ankkuriosuudella Suomen pronssille. Rantanen sai siis viimeisistä arvokisoistaankin mitalin.[59]

Rantanen hiihti MM-kilpailujen jälkeen kotimaassa vielä Lahdessa Salpausselän kisat ja Kokkolan hiihdon. Salpausselällä hän sijoittui neljänneksi.[60]

Lahden Hiihtoseura asetti Rantasen maaliskuussa 1962 lopputalven mittaiseen kilpailukieltoon. Tämä oli seurasta SM-hiihtojen viesteistä, jotka Rantanen oli jättänyt väliin.[60] Tämän seurauksena Lahden Hiihtoseuran kakkosjoukkue ei voinut osallistua kilpailuun. Rantanen ilmoitti ennen johtokunnan kokousta eroamalla itse seurasta, mutta johtokunta langetti silti Rantaselle kilpailukiellon.[61] Lahden Hiihtoseura ei olisi pystynyt antamaan kilpailukieltoa ilman Hiihtoliiton hyväksyntää. Liitto oli myös asiassa aktiivinen ja pudotti Rantasen olympiavalmennattavien ryhmästä, vaikka tämä oli vielä MM-kilpailuissa sijoittunut aivan kärjen tuntumaan.[62]

»Puheenjohtaja tuli luokseni ja ilmoitti, että saan rangaistuksen, kun en hiihtänyt viestiä SM-kisoissa. Selvitin hänelle, että olimme päätyneet siihen yhdessä tyttöjen kanssa, mutta hän sanoi, että sillä ei ole merkitystä. Koska en hiihtänyt, minua rangaistaisiin. Tuumin siihen, että vai niin. Jos niin tapahtuu, sittem tiemme erkanevat ja eroan seurasta.»
(Siiri Rantanen[61])

Kilpauralta kuntourheilijaksi muokkaa

Rantanen jatkoi uraansa ja siirtyi Pertunmaan Ponnistukseen. Rantasen harjoitusmäärät kuitenkin vähentyivät, eikä hänen tarvinnut anoa enää palkattomia vapaita.[62] Rantasen hiihtokausi 1963 alkoi loppiaisena maakuntaviesteissä, joissa Ponnistus sijoittui kolmanneksi. Lahden piirinmestaruuskilpailuissa Rantanen nosti viestin ankkuriosuudella Ponnistuksen voittoon ennen Lahden Hiihtoseuraa. Rantanen voitti vielä henkilökohtaisen 10 kilometrin matkan. SM-kilpailuissa Rantanen puolestaan jäi epäonnistuneen voitelu jälkeen 10 kilometrin kymmenenelle sijalle.[63] Viestissä Ponnistus sijoittui kolmanneksi. Rantasen viimeinen maajoukkue-edustus oli Salpausselän hiihdot, joissa hän oli viidenneksi paras suomalainen. Hän sijoittui seitsemänneksi ja edellä oli vain suomalaisia ja neuvostoliittolaisia.[64]

Rantasen tulokset kevään 1963 aikana olivat nii hyviä, että hän olisi tehokkaammalla harjoittelulla ollut mahdollisuus Innsbruckin olympialaisiin 1964. Hiihtoliitossa ei kuitenkaan oltu samaa mieltä, eikä Rantanen itsekään enää halunnut panostaa kansainvälistä menestystä varten. Hänen tavoitteensa oli enää ”kiusata” nuorempiaan.[65]

Rantasen viimeinen yleisen tason SM-mitali tuli SM-kilpailuissa 1964. Hän ankkuroi Pertunmaan Ponnistuksen viestissä toiseksi. Hän hävisi loppukirissä Lahden Hiihtoseuran Saara Saariselle. Henkilökohtaisella vitosella Rantanen oli yhdeksäs.[66]

Rantanen hiihti kilpaa pitkään, sillä hän osallistui vielä vuoden 1969 SM-kilpailuihin. 44-vuotias Rantanen sijoittui 5 kilometrillä seitsemänneksi. Hän palasi kilpakuntoilijana radalle, kun 75 kilometriä pitkä Finlandia-hiihto aloitettiin 1970-luvun puolivälissä. Rantanen oli Finlandia-hiihdon nopein nainen sekä 1976 että 1977, jolloin hän oli jo 52-vuotias. Hän hiihti viimeisen täysmittaisen Finlandiansa 71-vuotiaana vuonna 1996.[4] Rantanen osallistui kaikkiaan 24 kertaa Finlandia-hiihtoon.[67] Hänen viimeinen Finlandiansa oli vuoden 2005 hiihto, jolloin hän hiihti 60 kilometrin matkan. 80-vuotias Rantanen hiihti matkan reilussa 5,5 tunnissa.[68]

Rantanen hiihti Finlandian lisäksi useissa pitkien matkojen Worldloppet-sarjan kilpailuissa. Hän osallistui hiihtoihin Saksassa, Itävallassa, Japanissa, Norjassa ja Ruotsissa.[68]

Rantanen osallistui 1980-luvulla myös veteraanikilpailuihin. Lammilla järjestettiin 1982 ensimmäiset veteraanien SM-kilpailut. Rantanen voitti tuolloin 20 kilometrin Suomen-mestaruuden. Seuraavan kerran hän osallistui veteraanien SM-kilpailuihin 1986, jolloin hän voitti 60-vuotiaiden sarjan 10 kilometrin. Seuraavana vuonna hän voitti neljä kultaa veteraanien MM-kilpailuissa. Rantasesta tuli maailmanmestari 60-vuotiaiden naisten 10, 15 ja 20 kilometrillä sekä viestissä.[69]

Rantanen voitti 1987 ja 1988 viiden kilometrin matkalla 60-vuotiaiden sarjan. Vuonna 1988 hän hiihti 63-vuotiaana Päijät-Hämeen Veteraaniurheilijoiden 35-vuotiaiden joukkueessa viestiin, jossa joukkue sijoittui kolmanneksi. Veteraanien pidempien matkojen SM-kilpailuissa 1988 Rantanen voitti 60-vuotiaiden 20 kilometrin. Muutaman vuoden tauon jälkeen 67-vuotias Rantanen voitti kultaa 1992 viidellä kilometrillä.[70]

Rantanen otti 1996 kolme mestaruutta 70-vuotiaiden Masters World Cupissa Kuopiossa. Hän voitti 10, 15 ja 20 kilometrin matkat.[70] Rantanen jätti vuoden 1996 jälkeen veteraaniurheilun, koska ”Eihän siellä saanut vastusta. Yksin piti hiihdellä.”[71]

Yksityiselämä muokkaa

Siiri Rantanen oli naimisissa varastonhoitaja Kalervo ”Kalle” Rantasen kanssa (k. 2004). Heille syntyi kaksi lasta, Martti (s. 1946) ja Aarre (1949–2023).[4][72] Perhe-elämä oli sovittelua Siiri Rantasen uran ja lastenhoidon välillä. Rantanen muisteli myöhemmin, että hänen miehensä oli luvannut kahden lapsen jälkeen mahdollisen päästä taas kilpahiihdon pariin. ”Yhden jälkeen se mies sanoi sitte, että jos mä toisen teen, niin sitte pääset hiihtämään. Yhestä ei pääse.”[73] Kalle Rantanen tuki kaikesta huolimatta vaimonsa hiihtouraa, mikä ei ollut aikanaan itsestäänselvyys. Naisella oli vielä tuolloin käytännössä kaksi hyväksyttyä roolia, työssä käyvä neiti-ihminen tai naimisissa oleva kotiäiti.[74]

Rantanen sai lisänimensä ”Äitee”, sillä hän oli 1950-luvulla jo perheenäiti, mikä oli tuohon aikaan naisurheilussa poikkeuksellista.[75] Työuransa Rantanen teki huonekaluverhoilijana.[4]

Rantasen vasen jalka jouduttiin tammikuussa 2021 amputoimaan verenkiertohäiriöiden vuoksi.[76] Hänellä oli kriittinen alaraajaiskemia, joka oli alkanut varpaiden kivuista. Hänellä oli jo syksyllä 2020 kovat kivut, ja hän oli joutunut käymään useasti sairaalassa. Rantanen oli kuitenkin saanut vain kipulääkkeitä eikä varsinaista syytä ollut löydetty.[77]

Rantanen kuoli 98-vuotiaana Lahdessa 5. toukokuuta 2023.[78] Hän oli asunut viimeisen vuotensa palvelutalossa, jonka tehostetun palveluasumisen osastolla hän kuoli. Rantasen poika Aarre oli kuollut vain kaksi viikkoa aiemmin Päijät-Hämeen keskussairaalan palliatiivisella osastolla.[79]

Tunnustukset muokkaa

 
Toivo Pelkosen suunnittelema Siiri Rantasen patsas Timantti hangella Lahden urheilukeskuksessa paljastettiin vuonna 1998.[80]

Lahden kaupunginhallitus myönsi Rantaselle 1. marraskuuta 1995 Lahti-mitalin numero 35.[81] Vuonna 2000 hän sai Pro Urheilu -tunnustuspalkinnon.[82] Vuonna 2009 Rantaselle myönnettiin Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuri ansioristi.[83] Rantanen valittiin 2012 Suomen urheilun Hall of Fameen,[84] ja vuonna 2017 hänet palkittiin Suomen urheilugaalassa Elämänura-palkinnolla.[85]

Rantanen sai 2015 täyden urheilijaeläkkeen ensimmäisenä Suomessa.[86] Rantanen hiihti 92-vuotiaana kunniakierroksen Lahden MM-kisoissa 2017.[87]

Rantasesta ilmestyi syksyllä 2020 Docendon kustantama, Jari Porttilan ja Osmo Kärkkäisen kirjoittama elämäkertakirja Äitee – Siiri Rantasen tarina.[88]

Lahtelainen Ainopuiston teatteri esitti kesällä 2019 Timo Taulon kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Äitee ja kilpasiskot, joka kertoi 1950-luvun suomalaisesta naisurheilusta.[89] Vuonna 2021 valmistui Ylelle Jani Walleniuksen ohjaama ja Promedia Finlandin tuottama televisiodokumentti Äitee – Sisulla voittoon, joka kertoi naishiihdon historiasta ja Siiri Rantasesta.[90] Rantasella itsellään oli pieni rooli Lahden kaupunginteatterin musiikkiteatteriteoksessa Karnevaali 2020. Teoksen suunnittelija Jemina Sillanpää halusi tuoda näyttämölle eri-ikäisiä ihmisiä. Rantanen oli näytelmässä vanhan ihmisen rooli, ja hän esitteli itsensä ja videolta näytettiin hänen lausumansa runo.[91]

Lähteet muokkaa

  • Arponen, Antti O.: Rantanen, Siiri (1924–). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 28.2.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  • Kari, Jaana: ”Naiseuden kuperkeikka – Hiihtoäiteen tarinoita”. Teoksessa Urheilun etiikka ja arki. Heikki Roiko-Jokela & Esa Sironen (toim.). Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirja. Jyväskylä: Docendo, 2020. ISBN 951-796-239-8. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 21.5.2024).
  • Porttila, Jari & Kärkkäinen, Osmo: Äitee. Jyväskylä: Atena, 2001. ISBN 978-952-291-821-5.
  • Sorvali, Leena & Ritvanen, Tuulikki: Äitee tulosten takana. Rovaniemi: Väyläkirjat, 2023. ISBN 978-952-396-113-5.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Mestarihiihtäjä Siiri Rantanen on kuollut yle.fi. 5.5.2023. Viitattu 5.5.2023.
  2. ↑ Tchir, Paul: List of the Oldest Living Olympians acsweb.ucsd.edu. Viitattu 11.1.2022.
  3. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 13.
  4. ↑ a b c d e Arponen: Kansallisbiografia-verkkojulkaisu.
  5. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 21.
  6. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 16.
  7. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 17.
  8. ↑ Kari 2020, s. 186.
  9. ↑ a b Stubin, Teemu: Tässä on Siiri Rantasen ensimmäinen hiihtopalkinto Iltalehti. 14.12.2014. Alma Media Oyj. Viitattu 6.12.2017.
  10. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 37.
  11. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 20.
  12. ↑ a b Sorvali & Ritvanen 2023, s. 38.
  13. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 40.
  14. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 21.
  15. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 41.
  16. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 25.
  17. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 26–27.
  18. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 51.
  19. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 29.
  20. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 30–31.
  21. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 33.
  22. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 33.
  23. ↑ Mannerla, Einari & Pirhonen, Pentti: Mitä Missä Milloin 1952, s. 349. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1951.
  24. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 35.
  25. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 38–39.
  26. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 40.
  27. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 44–48.
  28. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 51.
  29. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 54.
  30. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 55.
  31. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 71.
  32. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 55.
  33. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 57.
  34. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 59.
  35. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 73.
  36. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 63.
  37. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 74–75.
  38. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 66–67.
  39. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 69–70.
  40. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 74–77.
  41. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 80.
  42. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 83–85.
  43. ↑ Stubin, Teemu: Äitee ei unohdu - eikä unohda Iltalehti. 14.12.2014. Alma Media Oyj. Viitattu 6.12.2017.
  44. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 91–92.
  45. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 89.
  46. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 95–96.
  47. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 99.
  48. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 100–101.
  49. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 103.
  50. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 112–114.
  51. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 115.
  52. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 89.
  53. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 90.
  54. ↑ a b Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 142–143.
  55. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 146–147.
  56. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 149–150.
  57. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 153.
  58. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 155–156.
  59. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 157–161.
  60. ↑ a b Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 162–163.
  61. ↑ a b Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 164.
  62. ↑ a b Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 165–166.
  63. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 167–168.
  64. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 169.
  65. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 170–171.
  66. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 173.
  67. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 182.
  68. ↑ a b Sorvali & Ritvanen 2023, s. 97.
  69. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 184.
  70. ↑ a b Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 185.
  71. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 186.
  72. ↑ Arkimies, Tuomas: Ystävä kertoo: Siiri Rantanen kohtasi valtavan surun juuri ennen kuolemaansa Ilta-Sanomat. 5.5.2023. Viitattu 6.5.2023.
  73. ↑ Kari 2020, s. 190.
  74. ↑ Kari 2020, s. 192.
  75. ↑ Siiri Rantanen (s. 14.12.1924) Suomen urheilun Hall of Fame. Urheilumuseo. Arkistoitu 7.12.2017. Viitattu 6.12.2017.
  76. ↑ Olympiavoittaja Siiri Rantasen, 96, vasen jalka amputoitiin – ”Vielä minä tässä elämässä kävelen” Ilta-Sanomat. 12.1.2021. Viitattu 12.1.2021.
  77. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 163–164.
  78. ↑ Hiihtäjä­legenda Siiri Rantanen on kuollut Helsingin Sanomat. 5.5.2023. Viitattu 5.5.2023.
  79. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 183.
  80. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 191.
  81. ↑ Äitee - Suomen hiihtokuningatar Siiri Rantanen
  82. ↑ Pro Urheilu -palkinnot jaettu (Arkistoitu – Internet Archive)
  83. ↑ "Äitee" Rantaselle merkittävä kunnianosoitus yle.fi. 27.3.2009. YLE. Viitattu 28.3.2009.
  84. ↑ Hall of Fame täydentyi neljällä nimellä Yle Urheilu. 16.1.2012. Yleisradio. Viitattu 6.12.2017.
  85. ↑ Husu, Atte: Siiri ”Äitee” Rantanen, 92, sulatti Urheilugaalan yleisön sydämet juhlapuheellaan: ”Menohalut ovat kovat” Ilta-Sanomat. 17.1.2017. Sanoma. Viitattu 6.12.2017.
  86. ↑ Parkkinen, Jaakko: Ensimmäiset urheilijaeläkkeet myönnettiin - lista täynnä legendoja 23.7.2015. Yle. Viitattu 19.1.2017.
  87. ↑ Olympiavoittaja Siiri Rantanen palaa MM-kisaladulle: "Kunhan näkevät, että olen vielä elossa" yle.fi. Viitattu 3.3.2017.
  88. ↑ Kirja: Suomen valmentajat varastivat naisten sukset – kun Siiri ”Äitee” Rantanen piti naisten puolia, liiton herrat kostivat: ”Todella nolo juttu” www.iltalehti.fi. Viitattu 14.10.2020.
  89. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 153.
  90. ↑ Lehtisaari, Matti: Siiri Rantasen taival suomalaiseksi hiihtosankariksi Yle Uutiset. 31.12.2020. Viitattu 17.4.2022.
  91. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 159.

Aiheesta muualla muokkaa

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Siiri_Rantanen&oldid=22401166”