Wikipedia

Vandaalisota

Bysantin ja vandaalien välinen sota 533–534

Vandaalisota käytiin Pohjois-Afrikassa nykyisen Tunisian alueella vuosina 533–534. Sodassa Itä-Rooman valtakunnan joukot valtasivat vandaalien valtakunnan, jonka vandaalit olivat perustaneet Pohjois-Afrikkaan 400-luvulla.

Vandaalisota
Sodan kartta.
Sodan kartta.
Päivämäärä:

kesäkuu 533 – maaliskuu 534

Paikka:

Pohjois-Afrikka (nykypäivän Tunisia ja Algerian itäosa)

Lopputulos:

Itä-Rooman voitto, vandaalien valtakunnan tuhoutuminen

Aluemuutokset:

African provinssi jälleen roomalaisten hallintaan

Osapuolet

Itä-Rooman valtakunta

Vandaalien valtakunta

Komentajat

Belisarius

Gelimer

Vahvuudet

16 000[1]–18 000[2][3][4]

noin 20 000[5]

Vandaalisodan taistelut
Ad Decimum - Trikamaron
Eri germaaniheimojen hyökkäykset Rooman valtakuntaan vuosina 100–500 jaa. Vandaalien liikkeet sinisellä.
Hilderik lyöttämässään kolikossa
Itä-Rooman keisari Justinianus I (hallitsi 527–565).

Vuonna 530 vandaalien roomalaismielinen kuningas Hilderik syrjäytettiin, mikä antoi Itä-Rooman keisari Justinianukselle verukkeen ryhtyä sotaan vandaaleja vastaan. Itä-Rooman joukot nousivat sotapäällikkö Belisariuksen johdolla maihin Tunisian itärannikolla vuonna 533 ja kukistivat vandaalien kuningas Gelimerin johtaman armeijan Ad Decimumin taistelussa 13. syyskuuta. Taistelun jälkeen Belisarius marssi Karthagoon, joka antautui roomalaisille. Kun Belisarius kukisti vandaalit uudelleen Trikamaronin taistelussa saman vuoden joulukuussa, oli jo selvää, että roomalaiset tulisivat voittamaan sodan. Gelimer pakeni Numidian vuorille, mutta antautui roomalaisille maaliskuussa 534, jolloin sota päättyi. Se merkitsi vandaalien kuningaskunnan loppua.

Taustaa muokkaa

Vandaalien kuningaskunta muokkaa

Pääartikkeli: Vandaalien kuningaskunta

Vandaalien germaanikansa oli tunkeutunut Galliaan vuonna 406 ja Hispaniaan vuonna 409. Vuonna 429 vandaalikuningas Geiserik perusti valtakunnan Pohjois-Afrikkaan, ja vuonna 439 vandaalit valtasivat Karthagon ja tekivät siitä valtakuntansa pääkaupungin.[6] Itä-Rooman yritykset Pohjois-Afrikan takaisin valtaamiseksi epäonnistuivat. Keisari Theodosius II lähetti vuonna 441 laivastonsa kukistamaan vandaaleja, mutta se jouduttiin kutsumaan takaisin, kun hunnit ja persialaiset uhkasivat Itä-Rooman rajoja. Theodosius solmi rauhan vandaalien kanssa seuraavana vuonna. Sopimuksessa tunnustettiin vandaalien hallitsemat alueet erilliseksi, itsenäiseksi valtakunnaksi entisen Rooman valtakunnan rajojen sisällä. Tämä oli merkittävä tapahtuma, sillä aiemmin Rooman valtakuntaan asettuneet germaanikansat olivat virallisesti Rooman liittolaisia (foederatus).[7] Vuonna 455 Geiserikin johtamat vandaalit ryöstivät Rooman kaupungin. Itä-Rooman keisari Leo I käynnisti vuonna 468 suuren sotaretken vandaalien lyömiseksi, mutta se päättyi katastrofiin, kun vandaalit onnistuivat tuhoamaan roomalaisten laivaston.[8][9] Vuoteen 476 mennessä Itä-Rooma teki rauhan Geiserikin kanssa. Vandaalien hallussa olivat Pohjois-Afrikka, Sisilia, Sardinia, Korsika ja Baleaarit.[10]

Geiserik kuoli vuonna 477, ja hänen poikansa Hunerik (hallitsi 477–484) aloitti laajat katolisten vainot. Vandaalit olivat areiolaisia kristittyjä, joita katoliset pitivät harhaoppisina. Vainot jatkuivat Gundamundin hallituskaudella (484–496), kunnes kuningas Trasamund (hallitsi 496–523) lopetti ne ja päätti mieluummin yrittää käännyttää katoliset rauhanomaisin keinoin. Trasamundin seuraajaksi nousi vuonna 523 Hunerikin poika Hilderik. Hänen aikanaan suhteet Itä-Roomaan olivat hyvät. Hilderik lopetti roomalaisten alamaistensa käännyttämisen areiolaisuuteen,[11] kutsui karkotettuja katolisia piispoja takaisin ja avasi useita kirkkoja.[3] Hilderik oli myös Itä-Rooman keisari Justinianus I:n henkilökohtainen ystävä. Hilderikin aikana vandaalien poliittinen ja sotilaallinen vaikutusvalta alkoi kuitenkin heiketä. Armeija kärsi tappioita maureja vastaan, ja liitto ostrogoottien kuninkaan Theoderik Suuren kanssa purkautui. Hilderik yritti korvata tämän lähentymällä keisari Justinianusta ja nimittämällä kuuluisan sotapäällikön ja serkkunsa Gelimerin armeijan komentajaksi, mikä osoittautui kuitenkin vakavaksi virheeksi.[6]

Gelimer syrjäyttää Hilderikin muokkaa

 
Eurooppa vuonna 500 jaa.

Gelimer kukisti maurit taistelussa ja alkoi neuvotella heidän kanssaan liiton solmimisesta. Hän oli kuitenkin huolissaan Hilderikin harjoittamasta politiikasta. Gelimer oli perimysjärjestyksessä toisena Hilderikin jälkeen, ja hän pelkäsi menettävänsä perintöoikeutensa siksi, että Hilderik nöyristeli roomalaisia. Gelimerin voittoisa sota maureja vastaan oli nostanut hänen arvostustaan sotilaskomentajana ja lisännyt hänen vaikutusvaltaansa. Gelimer väitti Hilderikiä liian heikoksi kuninkaaksi, ja vandaalit pelkäsivät, että tämä luovuttaisi valtakunnan roomalaisille.[12] Gelimer onnistui saamaan puolelleen ylimystön tuen, ja toukokuussa 530 hän teki vallankaappauksen. Hilderik ja hänen läheisimmät seuraajansa vangittiin ja Gelimer nosti itsensä kuninkaaksi.[6]

Gelimer yritti solmia ystävälliset suhteet naapurivaltioihin. Hän lähetti lahjoja keisari Justinianukselle, joka kuitenkin kieltäytyi ottamasta niitä vastaan tai tunnustamasta Gelimeriä. Justinianus lähetti viestin myös ostrogooteille ja neuvoi heitä toimimaan samoin. Justinianus syytti Gelimeriä kapinasta ja uhkasi sodalla, jos Hilderikiä ja muita vangittuja ei vapautettaisi ja päästettäisi matkustamaan Konstantinopoliin. Hilderikin vapauttaminen olisi kuitenkin horjuttanut Gelimerin asemaa, eikä hän uskonut, että Justinianus pystyisi hyökkäämään.[6]

Valmistelut sotaa varten muokkaa

Hilderikin syrjäyttäminen antoi Justinianukselle verukkeen ryhtyä sotaan vandaaleja vastaan, ja hän alkoi neuvotella ostrogoottien kanssa saadakseen luvan käyttää Sisiliaa tukikohtanaan. Goottien kuningatar Amalasuntalla oli henkilökohtaista kaunaa vandaaleja vastaan, sillä vandaalit olivat vanginneet hänen sukulaisensa Amalafridan, joka oli myöhemmin kuollut vankeudessa. Amalasunta salli roomalaisten pysähtyä Sisiliassa ja ostaa tarvikkeita ja hevosia Syrakusasta.[13]

Myös Gelimerin valtakunnassa oli tyytymättömyyttä. Aikalaishistorioitsija Prokopioksen mukaan Gelimer oli taitava sotilas, mutta myös ovela ja häikäilemätön. Hänen väitettiin teloittaneen useita vandaaliylimyksiä ja takavarikoineen ihmisten omaisuutta.[6] Vandaalit olivat myös vainonneet katolisia,[3] jotka olivat pyytäneet apua Konstantinopolista, ja Justinianus käytti avunpyyntöjä lisäoikeutuksena sodalle.[13]

Roomalaiset olivat vuodesta 527 lähtien käyneet sotaa Persian sassanideja vastaan, eivätkä he voineet aloittaa sotaa myös vandaaleja vastaan ennen kuin Persian kuningas Kavadh I:n kuolema vuonna 531 mahdollisti rauhanneuvottelut. Vuonna 532 solmittu "ikuinen rauha" vapautti Rooman joukkoja käytettäväksi vandaaleja vastaan ja vähensi sotilaallista painetta itärajalla.[12][13]

Justinianuksen neuvonantajat eivät ilahtuneet sotasuunnitelmasta. Roomalaiset olivat epäonnistuneet kahdesti Pohjois-Afrikan takaisin valtaamisessa, eikä yksikään sotilaskomentajista halunnut lähteä riskialttiille sotaretkelle. Lisäksi Johannes Kappadokialainen ja muut taloudelliset neuvonantajat pitivät sotaretkeä liian kalliina. Prokopioksen mukaan Justinianus alkoikin epäröidä, mutta kun eräs piispa kertoi unesta, jossa jumala oli luvannut tulla roomalaisten avuksi, Justinianus innostui uudestaan ja päätti aloittaa sodan.[14] Konstantinopolissa oli myös joukko vaikutusvaltaisia kauppiaita, kirkonmiehiä ja syrjäytettyjä maanomistajia, jotka painostivat Justinianusta.[3][10] Sotaretken komentoon valittiin Belisarius, joka oli taistellut persialaisia vastaan idässä ja ollut mukana kukistamassa Nika-kapinaa Konstantinopolissa.

Armeijan koostumus muokkaa

Aikalaishistorioitsija Prokopios, joka osallistui myös itsekin sotaretkelle ja kirjoitti teoksen "Justinianuksen sotien historia", on kuvannut Belisariuksen armeijaa yksityiskohtaisesti. Armeijan pääosa koostui 5 000 miehestä ratsuväkeä ja 10 000 miehestä jalkaväkeä. Armeijaan kuului myös foederatus -joukkoja ja Belisariuksen henkilökohtaiset vartiojoukot bucellariukset, joita nykyhistorioitsija J. B. Bury arvioi olleen noin 1 400–1 500.[1] Lisäksi armeijassa oli kaksi osastoa palkkasotureita: 400 herulia ja 600 hunnia, joita Prokopios kehuu rohkeiksi ja kestäviksi.[2] Joukkojen kuljettamiseen tarvittiin 500 alusta, joissa oli 30 000:n hengen miehistö, pääosin egyptiläisiä, kilikialaisia ja joonian kreikkalaisia.[15] Armeijaa saattamassa oli 92 nopeaa sota-alusta, dromonia, joissa oli 2 000 sotilasta soutajina. Belisariuksen vaimo Antonina ja kirjuri Prokopios lähtivät myös mukaan sotaretkelle.[16] Belisarius oli sotaretken ylipäällikkö, mutta vähentääkseen hänen taakkaansa Justinianus nimitti armeijan prefektiksi entisen pretoriaaniprefektin Arkhelaoksen, joka vastasi armeijan huollosta.[2]

Historioitsija Ian Hughes katsoo, että perinteinen näkemys 15 000 sotilaan armeijasta on väärä, sillä Prokopios ei näytä laskeneen Belisariuksen omia joukkoja tai palkkasotilaita mukaan tähän lukuun ja on myös epäselvää, kuuluiko foederatus -osasto siihen. Hughesin mukaan armeijaan saattoi kuulua ainakin 17 000 miestä ja se oli suuri ja hyvin tasapainotettu.[2] Irlantilainen historioitsija J. B. Bury arvioi armeijaan kuuluneen enintään 16 000 miestä,[1] James Evans ja Warren Treadgold puolestaan noin 18 000.[3][4]

Vandaalien armeijan koosta ei ole tarkkaa tietoa. Historioitsija Ian Hughes arvioi vandaaleiden väkiluvuksi noin 100 000, mistä voidaan laskea taistelukykyisten miesten määräksi noin 25 000. Vandaalit kärsivät kuitenkin tappioita maureja vastaan, joten armeijaan saattoi Hughesin mukaan kuulua 20 000 miestä.[5] J. B. Buryn mukaan vandaalien armeija oli Geiserikin kuoltua menettänyt tehokkuuttaan, eikä hän usko siinä olleen enempää kuin 30 000 miestä.[1]

Kapinat Vandaalien kuningaskunnassa muokkaa

 
Vandaalien kuninkaan Gelimerin (hallitsi 530–534) lyöttämä kolikko.

Samaan aikaan Vandaalien kuningaskunnassa syttyi kaksi kapinaa. Tripolitaniassa Pudentius nousi kapinaan ja pyysi apua Justinianukselta luvaten liittyä Itä-Rooman valtakuntaan. Justinianus lähetti pienen sotajoukon Tripolitaniaan, joka liittyi Pudentiuksen joukkoihin. Vandaaleilla ei ilmeisesti ollut joukkoja Tripolitaniassa, sillä roomalaiset saivat alueen nopeasti haltuunsa. Tämä tapahtui luultavasti vuonna 533 keväällä tai alkukesällä.[17] Sardiniassa goottilainen Godas, jonka Gelimer oli nimittänyt saaren komentajaksi, nousi kapinaan ja pyysi myös apua Justinianukselta. Historioitsija Ian Hughesin mukaan on todennäköistä, että molemmat kapinajohtajat olivat olleet yhteydessä Justinianukseen, sillä kapinat sattuivat lähes samaan aikaan roomalaisten hyökkäyksen kanssa.[6] Gelimer lähetti veljensä Tzazonin kukistamaan Godasta 5 000 miehen ja 120 aluksen kanssa, mutta joukkoja ei riittänyt enää Pudentiusta vastaan. Suurin osa vandaalien parhaista laivoista lähti Tzazonin mukaan, joten Belisariuksen laivastolla oli vapaa pääsy Pohjois-Afrikkaan.[16] Godas lähetti Justinianukselle kirjeen, jossa hän pyysi lähettämään joukkoja avukseen mutta sanoi myös, ettei tarvinnut roomalaista sotapäällikköä. Kyrillos, yksi foederatus-joukkojen komentajista, lähetettiin 400 miehen kanssa Sardiniaan. Kyrillos matkusti Belisariuksen laivaston mukana, mutta Prokopioksen tekstistä ei kuitenkaan käy ilmi, oliko hänen miehensä otettu Belisariuksen armeijasta.[2]

Sodan kulku muokkaa

Laivaston matka muokkaa

Belisariuksen joukot lähtivät matkaan kesäpäivänseisauksena 533. Laivasto pysähtyi ensin viideksi päiväksi Herakleiaan (nykyinen Marmara Ereğlisi), missä saatiin mukaan paljon hevosia Traakiasta. Herakleiasta laivasto jatkoi Abydokseen, mihin se joutui tuulen puuttuessa jäämään neljäksi päiväksi. Belisarius piti yllä kovaa kuria ja teloitutti kaksi hunnisotilasta, jotka olivat tappaneet humalassa toverinsa.[18] Sotilaat valittivat päätöksestä, sillä heidän mielestään juopunut mies ei ollut vastuussa tekemisistään. Belisarius pysyi kuitenkin lujana, vaikka levottomuus levisi muihin armeijan osiin. Hunnit olivat tyytymättömiä Belisariukseen, ja heidän uskollisuutensa horjui lopun sotaretken aikana.[19]

Estääkseen laivaston hajoamisen myrskyssä Belisarius ja hänen upseerinsa matkasivat kolmessa laivassa, joiden purjeet oli maalattu osittain punaisiksi ja joihin oli kiinnitetty lyhtyjä tunnistamisen helpottamiseksi. Abydoksesta laivasto purjehti Sigeioniin ja sieltä Aigeianmeren yli Maléakseen Peloponnesokselle. Matka jatkui edelleen Tainaroniin ja lopulta Mothoneen, Messeniaan. Methonessa roomalaiset saivat Valerianuksen ja Martinuksen toimittamia vahvistuksia.[20] Niiden lukumäärää ei kuitenkaan tiedetä. Matkaa ei pystytty jatkamaan tuulettomuuden vuoksi, ja Belisarius käski joukkonsa maihin organisoidakseen ne paremmin. Samaan aikaan viisisataa sotilasta kuoli syötyään pilaantunutta ruokaa. Johannes Kappadokialainen oli yrittänyt karsia sotaretken menoja ja hankkinut muonaksi leipää, joka ei ollut tarpeeksi hyvin paistettua.[21] Belisarius käski sotilaiden syödä paikallista ruokaa ja lähetti tapahtuneesta tiedon Justinianukselle, mutta ilmeisesti Johanneksen toimet jäivät rankaisematta. Methonesta laivasto jatkoi Zakynthokselle, jossa vesivarastot täytettiin, minkä jälkeen laivat lähtivät ylittämään Adrianmerta. Tuuli oli kuitenkin heikkoa ja vesi ehti pilaantua. Laivasto pääsi Sisiliaan Etnan lähistölle 16. päivänä. Huonot tuuliolosuhteet olivat hidastaneet matkantekoa.[18] Todennäköisesti Kyrillos lähetettiin nyt 400 miehen kanssa Sardiniaan.[20]

Belisarius lähetti Prokopioksen Syrakusaan ostamaan ruokaa ja tarvikkeita joukoille, ja hän sai myös tehtäväkseen hankkia tietoja vandaaleista. Syrakusassa Prokopios tapasikin vanhan ystävänsä, joka toimi kauppiaana. Kauppias kertoi, että hänen palvelijansa oli palannut Karthagosta kolme päivää aikaisemmin ja sanonut, etteivät vandaalit odottaneet hyökkäystä. Tzazon oli lähetetty 5 000 miehen kanssa Sardiniaan, ja kuningas Gelimer oli Hermianan kaupungissa Byzacenassa, neljän päivämatkan päässä rannikosta. Roomalaiset voisivat siis purjehtia Afrikkaan ennen kuin vandaalit saisivat tietää heistä. Prokopios matkasi kauppiaan palvelijan kanssa Cataniaan, missä Belisarius saisi kuulustella häntä henkilökohtaisesti. Dorotheos oli sillä välin kuollut, ja joukot surivat häntä suuresti. Belisarius käski laivaston matkaan. Roomalaiset ohittivat Gauluksen (nykyinen Gozo) ja Melitan (nykyinen Malta) saaret ja rantautuivat vastarintaa kohtaamatta syyskuun alussa Caput Vadassa (nykyinen Ras Kaboudia).[20] Roomalaiset pystyttivät leirin ja löysivät sattumalta raikasta lähdevettä, mitä pidettiin hyvänä enteenä sotaretkelle.[22]

Kohti Karthagoa muokkaa

 
Osa Ravennassa sijaitsevaa mosaiikkia, jonka uskotaan esittävän Belisariusta.

Roomalaisten saavuttua Afrikkaan Belisarius rankaisi joitakin sotilaita, jotka oli saatu kiinni ruoan ryöstelystä. Hän halusi pysyä hyvissä väleissä paikallisten asukkaiden kanssa ja määräsi, että sotilaiden oli maksettava heille ruoasta. Sotilaille kerrottiin, että alueen asukkaat olivat yhä roomalaisia ja heitä tuli kohdella hyvin, jotteivat he siirtyisi vandaalien puolelle. Samana päivänä Belisarius lähetti osaston bucellarius -ratsumiehiä Boriadesin komennossa valtaamaan Syllectumin kaupungin, joka oli päivämarssin päässä. Boriadesta kiellettiin tiukasti vahingoittamasta kaupungin asukkaita. Roomalaiset pääsivät kaupunkiin huomaamatta vankkurien joukossa ja ottivat portin haltuunsa. Kun kaupungin asukkaat huomasivat tämän, he antautuivat ja luovuttivat kaupungin porttien avaimet Belisariukselle. Roomalaiset vangitsivat erään vandaalien lähetin, ja Belisarius antoi hänelle kultaa ja kirjeen vietäväksi vandaalien johtajille. Siinä selitettiin hyökkäyksen syyt, ilmoitettiin, että Justinianus ei käynyt sotaa vandaalien kansaa vaan Gelimeriä vastaan, ja pyydettiin vandaalijohtajien tukea. Lähetti kuitenkin pelkäsi, että hän jäisi kiinni propagandan levittämisestä, eikä vienyt kirjettä perille.[18][23]

Kun Gelimer sai tietää maihinnoususta, hän käski ensin veljensä Ammatan teloittaa Hilderikin.[20] Seuraavaksi hän komensi Ammatan joukot Ad Decimumin solaan, noin 12 kilometriä Karthagosta etelään, minne hän suunnitteli väijytystä. Ammatan piti tukkia solan pohjoinen ulosmenotie, ja kun Belisariuksen joukot saapuisivat, Ammata hyökkäisi heidän etujoukkojaan vastaan ja ajaisi roomalaiset takaisin solaan, toivon mukaan aiheuttaen sekaannusta ja epäjärjestystä. Samalla Gelimerin joukot saapuisivat etelästä ja hyökkäisivät roomalaisten selustaan. Suunnitelma oli yksinkertainen, mutta sen toteutuminen oli pitkälti sen varassa, että Ammatan ja Gelimerin joukot pystyisivät hyökkäämään oikeaan aikaan.[24]

Belisarius marssitti samaan aikaan armeijaansa kohti Karthagoa. Hän antoi 300 bucellariusta optionsa Johannes Armenialaisen komentoon. Tämä oli optiona vastuussa Belisariuksen palveluskunnan raha-asioista mutta toimi myös sotilaskomentajana.[25] Johannes sai tehtäväkseen kulkea pari kilometriä pääjoukon edellä ja raportoida vihollisen liikkeistä, ja 600 hunnin piti vartioida samalla tavoin armeijan vasenta sivustaa. Belisarius piti parhaat osastonsa jälkijoukossa siltä varalta, että Gelimerin armeija hyökkäisi etelästä heitä vastaan, ja laivaston piti seurata armeijaa merellä. Roomalaiset marssivat Syllectumiin, missä asukkaat ilmoittivat tukevansa Belisariusta. Armeija marssi noin 14 kilometriä päivässä, ja sen kohtaamat kaupungit antoivat tukensa Belisariukselle. Joukot marssivat Leptis Minorin kaupungin läpi Hadrumetumiin ja sieltä edelleen Grasseen, josta oli Karthagoon 64 kilometriä ja jossa Gelimerin lähettämät etummaiset joukot ottivat yhteen Belisariuksen armeijan jälkijoukkojen kanssa. Lyhyen kahakan jälkeen molemmat osapuolet vetäytyivät leireihinsä. Belisarius kohtasi nyt matkan vaarallisimman osan: Karthagoon vievä tie jatkui sisämaahan, mutta rannikko kaartoi pohjoiseen muodostaen Cap Bonin niemen, ja laivasto joutui purjehtimaan niemen ympäri Belisariuksen näkymättömiin. Belisarius antoi prefekti Arkhelaokselle ja laivaston päällikölle Kalonymokselle ohjeen suunnata kohti Karthagoa mutta pysytellä ainakin 35 kilometrin päässä.[24] Sitten hän johti joukkonsa kohti Karthagon tien kymmenen mailin kiveä (Ad Decimum).[18]

Ad Decimumin taistelu muokkaa

Pääartikkeli: Ad Decimumin taistelu
 
Vandaalien suunnitelma Ad Decimumin taistelussa.

Belisarius pystytti leirin 6 kilometrin päähän Ad Decimumista 13. syyskuuta ja lähetti Johanneksen joukot edelle, samalla kun hunnit turvasivat yhä vasenta sivustaa. Jalkaväen Belisarius sijoitti puolustusasemiin leiriin, minne hän jätti Antoninan ja kuormaston, ja lähti ratsuväen kanssa tiedustelemaan vihollisen sijaintia ja vahvuuksia. Samalla hän lähetti foederatus-joukot ottamaan yhteyttä Johannekseen. Belisarius ei aikonut taistella tässä vaiheessa. Gelimer puolestaan oli lähettänyt sukulaisensa Gibamunduksen turvaamaan Karthagon, mutta hunnit kohtasivat Gibamunduksen osaston, kukistivat sen ja surmasivat Gibamunduksen. Gelimer ja Ammatas eivät onnistuneet ajoittamaan hyökkäyksiään oikein. Johannes kohtasi Ammataksen joukkojen kolonnan kärjen, ja Ammatas sai surmansa ja hänen joukkonsa pakenivat. Foederatus-joukotkin saapuivat pian paikalle ja ottivat yhteen Gelimerin joukkojen kanssa. Gelimer ajoi ne pakoon, mutta pysähtyi haudatakseen veljensä Ammataksen ruumiin. Sillä aikaa Belisarius saapui paikalle, käytti vandaalien sekaannusta hyväkseen ja kukisti Gelimerin osaston. Ad Decimumin taistelu oli päättynyt Belisariuksen voittoon.[26][27]

Karthagon antautuminen muokkaa

Ad Decimumin taistelun jälkeen Gelimer pakeni länteen kohti Bulla Regian tasankoa ja Numidian rajaa.[28] Belisariuksen armeija järjestäytyi uudelleen ja lähti etenemään kohti Karthagoa, jonne se saapui 14. syyskuuta. Oli kuitenkin jo ilta, ja Belisarius pelkäsi väijytystä, vaikka portit olivat auki ja kaupunki oli valaistu. Hän halusi myös pitää miehiään silmällä, jotta he eivät ryhtyisi ryöstelemään. Samaan aikaan laivasto oli purjehtinut Cap Bonin ympäri. Kuultuaan Belisariuksen voitosta laivaston päälliköt päättivät lähestyä Karthagoa ja ankkuroituivat Stagnumiin, seitsemän kilometrin päähän. Kalonymos kokosi joukon merimiehiä ja antoi heidän ryöstellä lähistön kauppiaiden omaisuutta, Belisariuksen käskyistä piittaamatta. Syyskuun 15. päivän aamuna Belisarius ryhmitti joukkonsa taistelumuotoon ja muistutti yhä, ettei asukkaita saanut vahingoittaa. Sitten joukot marssivat Karthagoon, missä asukkaat toivottivat roomalaiset tervetulleiksi. Belisarius ja hänen upseerinsa söivät voittonsa kunniaksi Gelimerin palatsissa juhla-aterian, jonka vandaalit olivat valmistelleet omia voitonjuhliaan varten. Belisariuksen joukot käyttäytyivät hyvin asukkaita kohtaan, ja tämä sai suurimman osan heistä tukemaan valloittajia. Kauppiaat tosin valittivat Belisariukselle Kalonymoksen toimista, ja Prokopioksen mukaan Kalonymos lupasikin palauttaa varastetut tavarat mutta ei koskaan täyttänyt lupaustaan. Kauppiaat onnistuttiin kuitenkin rauhoittamaan.[29] Jotkut vandaalit olivat paenneet kaupungin temppeliin mutta tulivat ulos saatuaan lupauksen, ettei heitä vahingoitettaisi.[30][27]

Belisarius päätti vahvistaa Karthagon puolustusta vandaalien hyökkäyksen varalta, teetti kaivantoja kaupungin ulkopuolelle ja korjautti muurit.[30] Seuraavien viikkojen ajan Belisarius pysyi Karthagossa seuraamassa linnoitustöiden edistymistä. Samoihin aikoihin Tzazon oli kukistanut Godaksen kapinan, ja koska hän ei tiennyt Karthagon valloituksesta, hänen lähettinsä tulivat kaupunkiin kertomaan voitosta. Belisariuksen joukot vangitsivat heidät. Kyrillos oli myös palannut Karthagoon, ja hänen miehensä olivat tervetullut vahvistus Belisariuksen joukoille. Gelimer oli lähettänyt miehiä visigoottien kuningas Theudiksen luo ehdottamaan liittoa. He olivat kuitenkin matkanneet hyvin hitaasti, ja Theudis, joka oli jo saanut tietää Karthagon valloituksesta, torjui liittoutumisehdotuksen. Gelimerin lähetit palasivat Karthagoon, ja Belisariuksen joukot vangitsivat heidätkin. Belisarius oli näin saanut hyvät tiedot Välimeren tapahtumista. Samaan aikaan Gelimer odotti turhaan tietoja läheteistään ja Tzazonista. Jotkut mauripäälliköt olivat liittoutuneet Gelimerin kanssa, mutta useimmat lupasivat auttaa Belisariusta taistelussa vandaaleja vastaan.[29] Belisarius lähetti heille lahjoja, mutta maurit eivät kuitenkaan osallistuneet taisteluihin vaan pysyttelivät niistä sivussa.[27]

Trikamaronin taistelu muokkaa

 
Africa ja Numidia.

Samaan aikaan kun Belisariuksen joukot korjasivat Karthagon muureja, Gelimer ei jäänyt toimettomaksi. Hän jakoi Bulla Regian tasangon asukkaille rahaa ja yritti saada heidät tukemaan vandaaleja, ja hän lupasi myös palkkion jokaisesta tapetusta roomalaisesta. Gelimeriin liittyivät pian hänen maurilaiset liittolaisensa, joiden lukumäärä tosin oli vähäinen. Hän kutsui myös Tzazonin takaisin Sardiniasta, ja tämän joukot saapuivat ehkä lokakuun puolivälissä. Gelimer päätti marssia Karthagoa vastaan ja houkutella Belisariuksen taistelemaan kaupungin ulkopuolella. Vandaalit olisivat voineet vielä voittaa yhden, ratkaisevan taistelun, mutta heillä ei olisi mahdollisuuksia, jos sota pitkittyisi. Gelimer tuhosi osan Karthagoon johtaneesta akveduktista ja leiriytyi kaupungin lähelle.[31][28]

Gelimer odotti leirissään ja toivoi, että alueen asukkaat tai Belisariuksen armeijan areiolaiset joukot vaihtaisivat puolta. Hän neuvotteli myös hunnien kanssa, jotka olivat tyytymättömiä palvelukseen roomalaisten riveissä. Belisarius puolestaan vältti taistelua ja odotti, että kaupungit muurit olisi korjattu kokonaan. Hän pysyi valppaana petoksen varalta ja antoi seivästää erään karthagolaisen, joka oli liittynyt vandaalien palvelukseen. Se sai kaikki puolenvaihtoa suunnitelleet karthagolaiset perumaan aikeensa. Belisarius lupasi hunneille, että sodan jälkeen heidän annettaisiin palata kotiinsa ryöstösaaliin kanssa. Hunnit pysyivätkin toistaiseksi Belisariuksen puolella mutta päättivät kuitenkin odottaa, kumpi osapuoli selviytyisi todennäköisemmin voittajana.[31][28][27]

Vasta kun linnoitustyöt oli saatu päätökseen, Belisarius päätti marssia Gelimeriä vastaan. Hän lähetti ratsuväen edelle Johannes Armenialaisen komennossa, 500:aa miestä lukuun ottamatta, ja lähti perään jalkaväen ja lopun ratsuväen kanssa seuraavana päivänä. Johannes löysi vandaalien armeijan Trikamaronista, noin 30 kilometrin päässä Karthagosta.[32] Ratkaisevassa Trikamaronin taistelussa joulukuussa 533 Belisarius voitti vandaalit, surmasi Tzazonin ja valtasi vandaalien toiseksi suurimman kaupungin Hippo Regiuksen. Prokopioksen mukaan roomalaiset menettivät taistelussa 50 miestä ja vandaalit 800. Johannes ajoi Gelimeriä takaa viisi päivää, mutta sai sitten surmansa metsästysonnettomuudessa.[19] Hippo Regiuksessa roomalaiset saivat haltuunsa Gelimerin henkilökohtaisen omaisuuden. Belisarius riisui vangitut vandaalit aseista ja lähetti heidät Karthagoon. Hän lähetti myös joukkoja erään Cyrilluksen komennossa valtaamaan Sardinian ja Korsikan.[27] Lisää joukkoja lähetettiin Mauretaniaan, Etelä-Hispaniaan ja Baleaareille. Roomalaiset yrittivät myös vallata Sisiliassa sijaitsevan Lilybaionin, jonka he väittivät olleen vandaalien hallussa, mutta luopuivat aikeistaan, kun gootit vastustivat suunnitelmaa.[33]

Gelimerin antautuminen ja sodan loppu muokkaa

Hävittyään taistelun Gelimer pakeni Numidiaan Hippo Regiuksen kaupunkiin ja sieltä maurien muinaiseen kaupunkiin Medeukseen, joka sijaitsi Papuavuoren rinteillä. Kaupungin asukkaat olivat Gelimerin liittolaisia ja valmiina kestämään piiritystä. Belisarius lähetti herulijohtaja Pharaksen 400 miehen kanssa saartamaan Medeuksen ja suuntasi itse Hippo Regiukseen.[34]

Gelimer oli antanut sihteerilleen Bonifatiukselle ohjeen, että vandaalien valtion kassa pitäisi lastata laivoihin Hippo Regiuksessa ja viedä tappion uhatessa visigoottien kuninkaan Theudiksen luo. Bonifatius lähtikin purjehtimaan kohti Espanjaa, mutta epäsuotuisat tuulet ajoivat laivat takaisin ja myrsky sulki ne satamaan. Bonifatius lähetti miehiä Belisariuksen luo kertomaan, että valtion kassa oli hänellä, mutta kielsi paljastamasta sen tarkkaa sijaintia, kunnes saisi takeet omasta turvallisuudestaan. Belisarius hyväksyi ehdotuksen, ja Bonifatius päästettiin vapaaksi ja hänen sallittiin pitää omaisuutensa. Roomalaiset saivat kassan haltuunsa, mutta Prokopioksen mukaan Bonifatius varasti siitä suuren osan.[34]

Kun Medeuksen piiritystä oli jatkunut monta viikkoa, Pharas kävi kärsimättömäksi ja johdatti miehensä hyökkäykseen kaupunkia vastaan. Reitin jyrkkyyden ja puolustajien valppauden takia hyökkäys kuitenkin epäonnistui ja Pharas menetti 110 miestä. Osoittautui, että Pharas ei pystynyt valtaamaan kaupunkia eikä Gelimer pakenemaan sieltä. Pharas yritti suostutella Gelimeriä antautumaan ja lupasi, että häntä kohdeltaisiin kuninkaan arvoisesti. Gelimer kuitenkin kieltäytyi, ja Prokopioksen mukaan hän pyysi vain saada leipää, pesusienen, leipää ja lyyran. Viestintuoja selitti, että Gelimer ei ollut syönyt leipää aikoihin ja pesusieni oli hänen silmiensä pesemistä varten. Lyyraa taas tarvittiin soittamaan suruvirttä, jonka Gelimer oli säveltänyt epäonnensa vuoksi. Pharas täytti Gelimerin pyynnön mutta ei kuitenkaan hellittänyt piiritystä, ja lopulta vaikean talven jälkeen ja nälkäkuoleman uhatessa Gelimer antautui vuoden 534 maaliskuun lopulla.[35][34]

Gelimer vietiin Belisariuksen eteen Karthagoon. Prokopioksen mukaan Gelimer nauroi hillittömästi, niin että jotkut pitivät häntä hulluna. Hänen ystävänsä kuitenkin selittivät, että hän oli aivan järjissään ja vain nauroi kurjaa onneaan, kun hän oli ensin saanut kuninkaallisen syntyperän ja suuren omaisuuden, mutta menettänyt lopulta kaiken.[35]

Sodan jälkeen muokkaa

 
Justinianus I:n aikana takaisin vallatut alueet merkitty vihreällä.

Sodassa häviö merkitsi vandaalien kuningaskunnan loppua. Kun Belisarius jatkoi vallattujen provinssien uudelleenjärjestelyä, eräät hänen upseereistaan alkoivat juonitella ja yrittivät syrjäyttää hänet. Juonittelijat käskivät kahden lähetin mennä keisari Justinianuksen puheille ja väittää, että Belisarius aikoi nousta kapinaan ja ryhtyä vandaalien kuninkaaksi. Belisariuksen onneksi toinen läheteistä vangittiin, joten hän sai tietää juonittelusta. Keisari päätti koetella Belisariuksen uskollisuutta ja antoi hänelle mahdollisuuden valita: hän voisi joko jäädä Afrikkaan tai palata Konstantinopoliin ja ilmoittautua keisarille.[36] Todistaakseen uskollisuutensa Belisarius päätti palata.[33]

Prokopios väittää Salatussa historiassaan (tunnetaan myös nimellä Anekdota), jonka hän kirjoitti hyökkäykseksi keisari Justinianusta vastaan, että keisari syytti Belisariusta maanpetoksesta ja kutsui tämän Konstantinopoliin vastaamaan syytteisiin. Tämä on kuitenkin vain panettelua.[33] Justinianus ei koskaan syyttänyt Belisariusta petoksesta.[36]

Ennen kuin Belisarius ehti lähteä Pohjois-Afrikasta, maurit nousivat kapinaan roomalaisia vastaan. He olivat pysyneet rauhallisina lähinnä siksi, koska pelkäsivät Belisariusta, mutta nyt he saivat tietää tämän olevan lähdössä. Belisarius ei voinut jäädä kukistamaan maureja, sillä pienikin viivästys saatettaisiin tulkita kapinaksi keisaria vastaan. Siksi Belisarius jätti suurimman osan bucellariuksistaan alaisensa Solomonin komentoon ja käski tätä kukistamaan maurit.[33] Itse hän matkasi Konstantinopoliin vangittujen vandaalien ja ryöstösaaliin kanssa.[36]

Konstantinopolissa Belisarius otettiin vastaan sankarina. Sotaretkeä pidettiin menestyksekkäänä, ja keisari myönsi Belisariukselle triumfin ja konsulin arvon. Triumfi ei kuitenkaan noudattanut perinteisiä tapoja, vaan Belisarius käveli triumfikulkueen kärjessä Konstantinopolin läpi mukanaan Gelimer, muut vangit ja ryöstösaalis. Kulkue päättyi hippodromille, missä Belisarius ja Gelimer heittäytyivät maahan Justinianuksen ja keisarinna Theodoran eteen. Belisarius sai myös kunnian pitää toisen, konsulin triumfin. Vandaalisoturit kantoivat häntä konsulin tuolissa kaupungin halki, ja hän jakoi kansalle sodasta saatuja voittoja.[19][37][36]

Roomalaiset saivat sotasaaliina muun muassa aarteita, jotka Titus oli ryöstänyt Jerusalemista vuonna 70. Vandaalit olivat puolestaan ryöstäneet ne Roomasta, mutta nyt ne lähetettiin takaisin Jerusalemin kirkkoihin. 2 000 vandaalisoturia pestattiin Itä-Rooman palvelukseen.[19] Heidät järjestettiin viiteen 400 miehen joukko-osastoon, Vandali Justiniani (”Justinianuksen vandaalit”), ja lähetettiin Persian vastaiselle rajalle.[9] Justinianus antoi Gelimerille Galatiasta maatilan, missä hän asui sukulaisineen kuolemaansa saakka.[38]

Vallatusta Pohjois-Afrikan alueesta muodostettiin vuonna 534 African pretoriaaniprefektuuri, jonka ensimmäiseksi pretoriaaniprefektiksi ja sotilaskomentajaksi nimitettiin Solomon. Vaikka vandaalit oli lyöty, Itä-Rooman joukot kävivät Pohjois-Afrikassa pitkään sotaa maureja vastaan. Belisarius palasi Pohjois-Afrikkaan vuonna 536 kukistamaan armeijassa noussutta kapinaa. Solomon kuoli maureja vastaan käydyssä taistelussa vuonna 544, ja hänen seuraajakseen tuli hänen veljenpoikansa Sergius, joka osoittautui kuitenkin kyvyttömäksi ja epäsuosituksi. Justinianus lähetti provinssiin pätevän sotapäällikön Johannes Troglitan, joka kukisti maurit Caton kenttien taistelussa vuonna 548, minkä jälkeen rauha palasi joksikin aikaa alueelle. Taistelut jatkuivat kuitenkin vielä 570- ja 580-luvuilla. Vuonna 578 keisari Tiberius II Constantinus nimitti African magister militumiksi Gennadiuksen, joka surmasi maurien päällikön ja vahvisti alueen linnoituksia. Keisari Maurikioksen 500-luvun lopulla suorittamien uudistusten jälkeen provinssi oli suhteellisen rauhallinen ja kukoistava. Vuonna 698 arabit valloittivat Karthagon ja itäroomalaiset menettivät Pohjois-Afrikan provinssinsa.[39][3]

Antiikin lähteet muokkaa

Aikalaishistorioitsija Prokopios Caesarealaisen pääteos Justinianuksen sotien historia (nimi vaihtelee eri käsikirjoituksissa) on tärkein lähde vandaalisodasta.[3] Teos koostuu kahdeksasta kirjasta, joista 3. ja 4. käsittelevät vandaalisotaa. Prokopios alkoi luultavasti kirjoittaa teosta vuonna 540 ja sai sen valmiiksi 550-luvun alussa.[40] Prokopios oli Belisariuksen lainopillinen avustaja ja sihteeri, ja hän oli itse mukana sotaretkellä Pohjois-Afrikassa.

Lähteet muokkaa

  • Bury, John Bagnell: History of the Later Roman Empire: From the Death of Theodosius I to the Death of Justinian. Courier Dover Publications, 1958. ISBN 9780486203997. (englanniksi)
  • Cameron, Averil & Ward-Perkins, Bryan: The Cambridge ancient history: Late antiquity : empire and successors, A.D. 425–600. Cambridge University Press, 2000. ISBN 9780521325912. (englanniksi)
  • Evans, James Allan: The age of Justinian: the circumstances of imperial power. Routledge, 2000. ISBN 978-0-415-23726-0. (englanniksi)
  • Goldsworthy, Adrian: Rooman puolesta - sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan. Ajatus Kirjat, 2009. ISBN 978-951-20-8232-2.
  • Hughes, Ian: Belisarius: The last Roman general. Westholme Publishing, 2009. ISBN 978-1-59416-085-1. (englanniksi)
  • Kohn, George C.: Dictionary of wars. Infobase Publishing, 2007. ISBN 0816065772. (englanniksi)
  • Martindale, John Robert & Jones, Arnold Hugh Martin & Morris, John: The Prosopography of the Later Roman Empire: A. D. 527–641. Cambridge University Press, 1992. ISBN 9780521201605. (englanniksi)
  • Scott, Richard & Dennis, Peter: Decline and Fall: Byzantium at War. Osprey Publishing, 2008. ISBN 1846034027. (englanniksi)
  • Treadgold, Warren: A history of the Byzantine state and society. Stanford University Press, 1997. ISBN 9780804726306. (englanniksi)
  • Treadgold, Warren: The early Byzantine historians. Palgrave Macmillan, 2010. ISBN 978-0-230-24367-5. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d Bury, s. 127–128
  2. ↑ a b c d e Hughes, s. 75–76
  3. ↑ a b c d e f g James Allan Evans: Justinian (527-565 A.D.). (The Conquest of Africa.) 25.7.1998. De Imperatoribus Romanis: An Online Encyclopedia of Roman Emperors. Viitattu 27.1.2011. (englanniksi)
  4. ↑ a b Treadgold (1997), s. 183
  5. ↑ a b Hughes, s. 81–82
  6. ↑ a b c d e f Hughes, s. 70–72
  7. ↑ Nathan, Geoffrey S.: Theodosius II (408-450 A.D.) (Osio: "Foreign Relations") 4.7.1998. De Imperatoribus Romanis: An Online Encyclopedia of Roman Emperors. Viitattu 28.1.2012. (englanniksi)
  8. ↑ Philip A. G. Sabin, Hans van Wees, Michael Whitby: The Cambridge History of Greek and Roman Warfare: Rome from the late Republic to the late Empire, s. 239. Cambridge University Press, 2007. ISBN 9780521782746. (englanniksi)
  9. ↑ a b Scott & Dennis, s. 15
  10. ↑ a b Kohn, s. 571
  11. ↑ Treadgold (1997), s. 177
  12. ↑ a b Treadgold (1997), s. 181
  13. ↑ a b c Hughes, s. 73–74
  14. ↑ Hughes, s. 74
  15. ↑ Stephen Mitchell: A history of the later Roman Empire, AD 284-641: the transformation of the ancient world, s. 140–141. Wiley-Blackwell, 2007. ISBN 1405108568. (englanniksi)
  16. ↑ a b Evans, s. 127
  17. ↑ Martindale, s. 1070–1071
  18. ↑ a b c d Martindale, s. 188–189
  19. ↑ a b c d Goldsworthy, s. 447–448
  20. ↑ a b c d Hughes, s. 78–80
  21. ↑ Evans, s. 195
  22. ↑ Evans, s. 127–128
  23. ↑ Hughes, s. 85
  24. ↑ a b Hughes, s. 86–88
  25. ↑ Cameron, Averil & Ward-Perkins, Bryan, s. 200
  26. ↑ Hughes, s. 90–95
  27. ↑ a b c d e Evans, s. 129–130
  28. ↑ a b c Martindale, s. 507–508
  29. ↑ a b Hughes, s. 97–98
  30. ↑ a b Martindale, s. 190
  31. ↑ a b Hughes, s. 99–100
  32. ↑ Martindale, s. 190–191
  33. ↑ a b c d Martindale, s. 191–192
  34. ↑ a b c Hughes, s. 106–107
  35. ↑ a b Evans, s. 131–132
  36. ↑ a b c d Hughes, s. 109–110
  37. ↑ Martindale, s. 192–193
  38. ↑ Martindale, s. 508
  39. ↑ Cameron, Averil & Ward-Perkins, Bryan, s. 560–562
  40. ↑ Treadgold (2010), s. 184–188

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vandaalisota&oldid=21347351”