Avaa päävalikko

Ubikinoni

ihmiselle tarpeellinen rasvaliukoinen molekyyli

Ubikinoni eli koentsyymi Q10 (CoQ10) tai ubidekarenoni[4] on 1,4-bentsokinonin johdannainen. Siinä 2,3-dimetoksi-5-metyyli-1,4-bentsokinoni jossa on 10:n isopreenin trans-isoprenoidiketju. Bentsokinonin karbonyylit voivat pelkistyä, joten ubikinonilla on 2 pelkistynyttä muotoa: ubikinoli (CoQ10H2) ja semikinoni (CoQ10H•), joka on radikaali.[5] Synteettisissä muodoissa voi olla myös cis-sidoksia.[3]

Ubikinoni
CoenzymeQ10.svg
Tunnisteet
CAS-numero 303-98-0
IUPAC-nimi 2-[(2E,6E,10E,14E,18E,22E,26E,30E,34E)-3,7,11,15,19,23,27,31,35,39-Dekametyylitetrakonta-2,6,10,14,18,22,26,30,34,38-dekaenyyli]-5,6-dimetoksi-3-metyylisykloheksa-2,5-dieeni-1,4-dioni
SMILES O=C1/C(=C(\C(=O)C(\OC)=C1\OC)C)C\C=C(/C)CC\C=C(/C)CC\C=C(/C)CC\C=C(/C)CC\C=C(/C)CC\C=C(/C)CC\C=C(/C)CC\C=C(/C)CC\C=C(/C)CC\C=C(/C)C
Ominaisuudet
Kemiallinen kaava C59H90O4
Moolimassa 863.365 g/mol
Ulkomuoto oranssi jauhe[3]
Sulamispiste 48 °C[1]
Liukoisuus rasvaliukoinen[2]

Isoprenoidiketjun pituus vaihtelee eliölajeittain, mutta ihmisillä yleisin on 10:n isopreenin ubikinoni.[6] Ihmiset ja kaikki eläimet tuottavat ubikinonia tai sen isopreenijohdannaisia. Nämä toimivat eläimillä hapetus-pelkistysreaktioiden kautta osana energian eli ATP:n tuottoa elektroninsiirtoketjussa ja kinolimuodossa solujen lipidikalvoja härskiintymiseltä suojaavana hapettumisenestoaineena.[7][5] Ihmisillä kehon ubikinonituotto on normaalisti riittävää,[5] mutta ubikinonin synnynnäinen puutos aiheuttaa vakavia sairauksia.[8]

Ubikinonia ja ubikinolia myydään Suomessa ja monissa muissa maissa lisäravintoaineena. Suomessa sitä ei käytetä lääkkeenä.

KemiaMuokkaa

Ubikinoni on oranssi jauhe. Se on hajuton ja mauton.[3] Se on rasvaliukoinen ja liukenee erittäin hyvin dodekaaniin, kloroformiin ja bentseeniin. 20 °C:ssa se liukenee asetoniin, (35 g/l) heikosti etanoliin (5 g/l) ja on liukenematon veteen, 1,4-butaanidioliin ja formamidiin.[2]

Ubikinoli liukenee 20 °C:ssa dodekaaniin (65 g/l), kloroformiin (277 g/l), bentseeniin (208 g/l), asetoniin (64 g/l) ja etanoliin (17 g/l) ja on liukenematon veteen, 1,4-butaanidioliin ja formamidiin.[2]

Ubikinoni voi hajota hapen, UV-säteilyn tai korkean lämpötilan vaikutuksesta.[1] Se ei ole kovin vakaa esimerkiksi noin 46 °C:ssa.[3]

Toiminta eliöissäMuokkaa

 
Ubikinoni vastaanottaa 2 elektronia (e) ja protonia (H+) muuntuen ubikinoliksi.

Ubikinoni on välttämätön osa adenosiinitrifosfaatin (ATP) tuottoa eläinten mitokondrioissa. Niissä ubikinoni on osa elektroninsiirtoketjua. Reaktiossa ubikinoni vastaanottaa 2 elektronia joko sukkinaattidehydrogenaasilta tai NADH-dehydrogenaasilta ottaen samalla vastaan 2 protonia mitokondrion matriksin sisältä. Reaktiossa ubikinoni muuntuu ubikinoliksi. Ubikinoli siirtää elektronit sytokromi bc1-kompleksille luovuttaen protonit mitokondrion ulkopuolelle hapettuen siten takaisin ubikinoniksi.[9]

Ubikinonia ja ubikinolia on useissa lipidikalvoissa, kuten solujen lipidikalvoissa, veren lipoproteiineissa ja liposomeissa.[4] Eläinsoluissa se on lähinnä ubikinolin muodossa. Ubikinoli toimii niissä lipidejä suojaavana hapettumisenestoaineena elektroneja ja protoneja luovuttaen joko suoraan tai epäsuoraan. Suoraan toimiessaan se neutraloi lähinnä lipidien peroksyyliradikaaleja. Epäsuoraan toimiessaan se neutraloi α-tokoferolin ja askorbaatin radikaaleja, jotka voivat neutraloiduttuaan taas toimia hapettumisenestoaineina. Neutraloinnissa ubikinoli hapettuu semikinoniradikaaliksi, joka voi hapettua edelleen ubikinoniksi. Ubikinoni ja semikinoni pelkistyvät takaisin ubikinoliksi lähinnä eri NAD(H)-dehydrogenaasien avulla.[7]

Ubikinonin isoprenoidiketjun pituus vaihtelee eliölajeittain. Ihmiskehossa on lähinnä ubikinonia (CoQ10), mutta muilla nisäkkäillä yleisin muoto voi lajista riippuen olla 9:n isopreenin CoQ9. Rotilla tämä on yleisin.[6][7] Se on yleisin myös Caenorhabditis elegans -madolla. Leivinhiivalla isopreenejä taas on 6 (CoQ6).[7]

PuutosMuokkaa

Ubikinonin puutokset jaetaan kahteen joukkoon: ensisijaisiin ja toissijaisiin. Ensisijaiset johtuvat ubikinonin tuottoon suoraan osallistuvien geenien mutaatioista ja ne ovat äärimmäisen harvinaisia. Oireet ilmenevät usein jo vauvana. Oireet voivat olla vakavia, mutta ne riippuvat mutaatiosta. Oireina voi olla muun muassa ataksia, munuaisten vajaatoiminta tai erilaiset enkefalopatiat ja lihasongelmat.[8]

Toissijaiset puutokset ovat yleisempiä ja ne johtuvat mistä tahansa muusta syystä kuin suorista ubikinonin tuottoon osallisten geenien mutaatioista. Toissijaiset puutokset liittyvät usein elektroninsiirtoketjuun vaikuttaviin mitokondriosairauksiin, jotka johtuvat tuman tai mitokondrion DNA:n mutaatioista. Esimerkkejä toissijaisesta puutoksesta ovat Kearns-Sayre-syndrooma ja Leberin tauti.[8]

Ensisijaisia puutoksia voidaan pyrkiä hoitamaan ubikinonilla, mutta hoidon teho voi olla huono, vaikka tila olisi todettu jo varhaisessa vaiheessa. Taas esimerkiksi Leberin tautiin on kehitetty ubikinonin tapaan hapettumisenestoaineena toimiva idebenanoni.[8] Se on hyväksytty EU:ssa lääkkeeksi Leberin taudin hoitoon.[10]

BiosynteesiMuokkaa

Ihmisillä ubikinonin kinoni muodostuu normaalisti tyrosiinista tai fenyylialaniinista monivaiheisella synteesireitillä. Vaihtoehtoisesti kinoni voi olla peräisin tietyistä fenoleista tai polyfenoleista, kuten p-kumaarihaposta tai vanilliinihaposta. Isoprenoidiketju muodostuu mevalonaattia tuottavan reitin kautta. Esimerkiksi leivinhiivalla synteesi etenee samantapaisesti, mutta se voi tuottaa kinonin pienemmistä aineista korismaatin kautta tai vaihtoehtoisesti 4-aminobentsoehaposta.[11]

LisäravinteenaMuokkaa

 
Ubikinoni-lisäravinne.

Ubikinonia ja ubikinolia myydään lisäravintoaineena monissa maissa, myös Suomessa.

Lisäravinteissa ubikinonia tai ubikinonia voi olla esimerkiksi 5–150 milligrammaa (mg) ja ne ovat usein kapseleissa liuotettuina rasvaliukoiseen nesteeseen, kuten ruokaöljyihin, tai tablettien muodossa. Lisäravinteiden todelliset pitoisuudet voivat kuitenkin vaihdella ja niissä voi olla myös paljon vähemmän ubikinonia tai ubikinolia, kuin mitä pakkauksessa on ilmoitettu.[4]

Ubikinonia on myös ruuissa. Sitä on lähinnä lihoissa ja eritoten eläinten elimissä, kuten sikojen ja kanojen sydämissä, joissa sitä on noin 15 mg/100 g.[4][9] Sen pitoisuudet ruuissa eivät ole ihmisten kannalta merkittäviä ja vasta noin 100 mg päivittäiset annokset ubikinonia lisäävät veren ubikinonipitoisuuksia huomattavasti.[9] Nieltynä ubikinonin hyötyosuus on pieni ja voi vaihdella valmisteittain. Pienempiin kerta-annoksiin jaetut vuorokausiannokset imeytyvät tehokkaammin kuin kerran vuorokaudessa otetut suuret kerta-annokset.[1]

Ihmiset sietävät ubikinonia hyvin ja jopa 3600 mg päivittäisiä annoksia on käytetty ilman merkittäviä haittoja.[1]

TerveysvaikutuksetMuokkaa

Statiinien käyttö alentaa kehon ubikinonipitoisuuksia estämällä HMG-CoA-reduktaasia. Tämä on osa synteesireittiä, joka johtaa ubikinonin tuottoon vaaditun mevalonaatin muodostumiseen. Statiinien yleisimpiin sivuvaikutuksiin lukeutuvat lihaskivut ja muut lihasongelmat. Ongelmien ja ubikinonipitoisuuden laskun on teoretisoitu liittyvän toisiinsa, mutta todistamattomalla tavalla. Ubikinonin käyttöä statiinien sivuvaikutusten vähentämiseksi on siksi tutkittu.[12] 2018 tehdyn meta-analyysin mukaan lihasongelmat voivat vähentyä päivittäisin 100–600 mg ubikinoniannoksin suhteessa lumelääkkeeseen. Analyysi ei ollut laaja: tutkimuksissa oli yhteensä 575 henkilöä, joista 281 sai lumelääkettä.[13]

Ubikinonin vaikutusta myös sydämen vajaatoimintaan liittyvään kuolleisuuteen on tutkittu. 2017 tehdyssä meta-analyysissä tarkasteltiin sydämen vajaatoimintaa potevia, joista 904 sai ubikinonia ja 923 lumelääkettä henkilöä. Kuolleisuus oli 30–100 mg/vrk ubikinonia saavilla 31% alempi (riskisuhde 0.69). Analyysi ei ollut laaja.[14]

Ikääntyessä ubikinonipitoisuudet alenevat. Seleenin saanti voi olla tietyissa maissa myös vähäistä. Näiden vaikutusta on tutkittu muun muassa eräässä yksittäistutkimuksessa, jossa 443:sta keskimäärin 78-vuotiaasta 221 sai 200 µg/vrk seleeniä ja 100 mg/vrk ubikinonia 4:n vuoden ajan. Loput saivat lumelääkettä. 12 vuoden kuluttua tutkimuksen alusta seleeniä ja ubikinonia saaneilla havaittiin 9.7% alempi kuolleisuus. Otanta oli pieni,[15] eikä ole varmaa vaikuttiko seleeni, ubikinoni vai molemmat kuolleisuuteen.[16]

HistoriaMuokkaa

1950 G. N. Festenstein eristi pienen määrän ubikinonia hevosen suolikudoksesta Englannin Liverpoolissa. Jatkotutkimuksissa ainetta kutsuttiin substanssi SA:ksi, sen havaittiin muun muassa olevan kinoni ja että sitä on useilla eläimillä monissa kudoksissa.[17]

1957 Frederick L. Crane ja kollegat eristävät Wisconsinin yliopistossa Madisonissa ubikinonia naudan sydämen mitokondriokalvoista ja osoittivat ubikinonin toimivan mitokondrioissa elektronien siirtäjänä. He havaitsivat pian aineen, jota he kutsuivat Q-275:ksi, olevan sama kuin Englannissa tutkittu aine.[18][17] Myöhemmin samana vuonna aine nimettiin ubikinoniksi, sillä se oli kinoni ja sitä vaikutti olevan kaikissa eläinten kudoksissa (eng. ubiquitous, "kaikkialla oleva").[17][3]

1958 Donald E. Wolf ja kollegat selvittivät aineen kemiallisen rakenteen Merckin laboratorioissa Rahwayssa Karl Folkersin alaisuudessa.[19][3] Wisconsinin yliopiston tutkimusryhmään kuuluneet D. E. Green ja kollegat ehdottivat samana vuonna ubikinonin korvaavaksi nimeksi joko mitokinoni tai koentsyymi Q sen mitokondriotoimintojen takia.[17]

1966 A. Mellors ja A. L. Tappel osoittivat Kalifornian yliopistossa ubikinonin toimivan soluissa hapettumisenestoaineena.[20][3] Eritoten 1980-luvulle tultaessa ubikinoniin kohdistuvat kliiniset kokeet alkoivat yleistymään.[3]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d NM Zaki: Strategies for oral delivery and mitochondrial targeting of CoQ10. Drug Delivery, 2016, 23. vsk, nro 6, s. 1868–1881. PubMed:25544601. doi:10.3109/10717544.2014.993747. ISSN 1071-7544. Artikkelin verkkoversio.
  2. a b c M Ondarroa, SK Sharma, PJ Quinn: Solvation properties of ubiquinone-10 in solvents of different polarity. Bioscience Reports, 1986, 6. vsk, nro 9, s. 783–796. PubMed:3814770. doi:10.1007/bf01117101. ISSN 0144-8463. Artikkelin verkkoversio.
  3. a b c d e f g h M Boreková et al: Nourishing and health benefits of coenzyme Q10. Czech Journal of Food Sciences, 2008, 26. vsk, nro 4, s. 229–241. doi:10.17221/1122-cjfs. Artikkelin verkkoversio.
  4. a b c d A Kettawan et al: The quality control assessment of commercially available coenzyme Q10-containing dietary and health supplements in Japan. Journal of Clinical Biochemistry and Nutrition, 2007, 41. vsk, nro 2, s. 124–131. PubMed:18193106. doi:10.3164/jcbn.2007017. ISSN 0912-0009. Artikkelin verkkoversio.
  5. a b c Scientific Opinion on the substantiation of health claims related to coenzyme Q10 and contribution to normal energy-yielding metabolism (ID 1508, 1512, 1720, 1912, 4668), maintenance of normal blood pressure (ID 1509, 1721, 1911), protection of DNA, proteins and lipids from oxidative damage (ID 1510), contribution to normal cognitive function (ID 1511), maintenance of normal blood cholesterol concentrations (ID 1721) and increase in endurance capacity and/or endurance performance (ID 1913) pursuant to Article 13(1) of Regulation (EC) No 1924/2006. EFSA Journal, 2010, 8. vsk, nro 10, s. 1793. doi:10.2903/j.efsa.2010.1793. ISSN 1831-4732. Artikkelin verkkoversio.
  6. a b SA Banihani: Effect of coenzyme Q10 supplementation on testosterone. Biomolecules, 2018, 8. vsk, nro 4. PubMed:30551653. doi:10.3390/biom8040172. ISSN 2218-273X. Artikkelin verkkoversio.
  7. a b c d P Navas, JM Villalba, D Cabo: The importance of plasma membrane coenzyme Q in aging and stress responses. Mitochondrion, 2007, 7. vsk, s. S34–S40. doi:10.1016/j.mito.2007.02.010. Artikkelin verkkoversio.
  8. a b c d V Neergheen et al: Coenzyme Q10 in the treatment of mitochondrial disease. Journal of Inborn Errors of Metabolism and Screening, 2017, 5. vsk. doi:10.1177/2326409817707771. ISSN 2326-4098. Artikkelin verkkoversio.
  9. a b c FL Crane: Biochemical functions of coenzyme Q10. Journal of the American College of Nutrition, 2001, 20. vsk, nro 6, s. 591–598. PubMed:11771674. doi:10.1080/07315724.2001.10719063. ISSN 0731-5724. Artikkelin verkkoversio.
  10. Raxone European Medicines Agency. 17.9.2018. Viitattu 12.9.2019.
  11. AM Awad et al: Coenzyme Q10 deficiencies: pathways in yeast and humans. Essays in Biochemistry, 2018, 62. vsk, nro 3, s. 361–376. PubMed:29980630. doi:10.1042/EBC20170106. ISSN 0071-1365. Artikkelin verkkoversio.
  12. A Selva-O’Callaghan et al: Statin-induced myalgia and myositis: an update on pathogenesis and clinical recommendations. Expert review of clinical immunology, 2018, 14. vsk, nro 3, s. 215–224. PubMed:29473763. doi:10.1080/1744666X.2018.1440206. ISSN 1744-666X. Artikkelin verkkoversio.
  13. Q Hua et al: Effects of coenzyme Q10 on statin‐induced myopathy: an updated meta‐analysis of randomized controlled trials. Journal of the American Heart Association, 2018, 7. vsk, nro 19, s. e009835. PubMed:30371340. doi:10.1161/JAHA.118.009835. Artikkelin verkkoversio.
  14. L Lei, Y Liu: Efficacy of coenzyme Q10 in patients with cardiac failure: a meta-analysis of clinical trials. BMC Cardiovascular Disorders, 2017, 17. vsk. PubMed:28738783. doi:10.1186/s12872-017-0628-9. ISSN 1471-2261. Artikkelin verkkoversio.
  15. U Alehagen et al: Still reduced cardiovascular mortality 12 years after supplementation with selenium and coenzyme Q10 for four years: a validation of previous 10-year follow-up results of a prospective randomized double-blind placebo-controlled trial in elderly. PLoS ONE, 2018, 13. vsk, nro 4. PubMed:29641571. doi:10.1371/journal.pone.0193120. ISSN 1932-6203. Artikkelin verkkoversio.
  16. N Flowers et al: Co-enzyme Q10 supplementation for the primary prevention of cardiovascular disease. Cochrane Database of Systematic Reviews, 2014. doi:10.1002/14651858.cd010405.pub2. ISSN 1465-1858. Artikkelin verkkoversio.
  17. a b c d RA Morton: Ubiquinone. Nature, 1958, 182. vsk, nro 4652, s. 1764–1767. PubMed:13622652. doi:10.1038/1821764a0. ISSN 0028-0836. Artikkelin verkkoversio.
  18. FL Crane et al: Isolation of a quinone from beef heart mitochondria. Biochimica Et Biophysica Acta, 1957, 25. vsk, nro 1, s. 220–221. PubMed:13445756. doi:10.1016/0006-3002(57)90457-2. ISSN 0006-3002. Artikkelin verkkoversio.
  19. DE Wolf et al: Coenzyme Q. I. structure studies on the coenzyme Q group. Journal of the American Chemical Society, 1958, 80. vsk, nro 17, s. 4752–4752. doi:10.1021/ja01550a096. ISSN 0002-7863. Artikkelin verkkoversio.
  20. A Mellors, AL Tappel: Quinones and quinols as inhibitors of lipid peroxidation. Lipids, 1966, 1. vsk, nro 4, s. 282–284. PubMed:17805631. doi:10.1007/BF02531617. ISSN 0024-4201. Artikkelin verkkoversio.

Aiheesta muuallaMuokkaa