ArseeniSeleeniBromi
S

Se

Te  
 
 


Yleistä
Nimi Seleeni
Tunnus Se
Järjestysluku 34
Luokka epämetalli
puolimetalli
Lohko p
Ryhmä 16, happiryhmä
Jakso 4
Tiheys(25 °C) (heksagonaalinen harmaa muoto) 4,819 · 103 kg/m3
Kovuus2,0 (Mohsin asteikko)
Väriharmaan metallinhohtoinen
Löytövuosi, löytäjä 1817, Jöns Jacob Berzelius
Atomiominaisuudet
Atomipaino (Ar)78,971(8)[1]
Atomisäde, mitattu (laskennallinen)115 (103) pm
Kovalenttisäde116 pm
Van der Waalsin säde190 pm
Orbitaalirakenne[Ar] 3d10 4s2 4p4
Elektroneja elektronikuorilla 2, 8, 18, 6
Hapetusluvut-II, II, IV, VI
Kiderakenneheksagonaalinen
Fysikaaliset ominaisuudet
Olomuoto kiinteä
Sulamispiste494 K (221 °C)
Kiehumispiste958 K (685 °C)
Moolitilavuus(25 °C) 16,42 · 10−3 m3/mol
Höyrystymislämpö95,48 kJ/mol
Sulamislämpö(harmaa muoto) 6,69 kJ/mol
Höyrynpaine100 Pa 617 K:ssa
Äänen nopeus3 350 m/s ohuessa sauvassa, 293 K:ssa
Muuta
Elektronegatiivisuus2,55 (Paulingin asteikko)
Ominaislämpökapasiteetti 0,321 kJ/(kg K)
Lämmönjohtavuus(300 K) (amorfisena) 0,519 W/(m·K)
CAS-numero7782-49-2
Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa

Seleeni (lat. selenium) on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Se, järjestysluku 34 ja CAS-numero 7782-49-2.

Mustaa ja punaista seleeniä.

Seleenin löysi 1817 ruotsalainen Jöns Jacob Berzelius. Nimi on peräisin kreikan sanasta selene, joka tarkoittaa kuuta. Luonnossa seleeniä on etupäässä sulfidimalmeissa kuten rikki- ja kuparikiisussa (rautadisulfidi ja rautakuparisulfidi).[2]

Seleeni on myös kivennäisaine, ja ihminen tarvitsee sitä katalyytiksi entsyymi- ja hormonisäätelyyn.

Seleenin allotroopit muokkaa

Vapaana alkuaineena esiintyessään seleenillä on useita allotrooppisia muotoja. Se voi esiintyä monokliinisinä kiteinä, jotka muodostuvat Se8 -molekyyleinä, amorfisena punaisena jauheena tai lasimaisena mustana seleeninä.[3]

Seleenin ketjurakenteinen allotrooppi on metallinen ja sitä kutsutaan myös harmaaksi seleeniksi. Kuumennettaessa kaikki muut muodot muuttuvat metalliseksi harmaaksi seleeniksi.[3] Seleenin harmaa metallinen muoto johtaa sähköä paremmin valoisassa kuin pimeässä. Seleeniä voidaan siis käyttää valonhavainnointidiodeissa, esimerkiksi kopiokoneissa sekä aurinko- ja valokennoissa.[2]

 
Seleenin kolme allotrooppia.

Seleeniyhdisteitä muokkaa

Seleeni ihmisen ravitsemuksessa muokkaa

Seleeni on ihmiselle ja eläimille välttämätön hivenaine, eli sitä tarvitaan pieniä määriä.

Seleeni sitoo myrkyllisiä raskasmetalleja, kuten elohopeaa, lyijyä ja kadmiumia. Seleenin puutos saattaa aiheuttaa sydänlihaksen rappeumaa ja kilpirauhassairauksia.[4][5]

Seleeniä varastoituu etenkin luurankolihaksiin[6].

Historiaa muokkaa

Seleenin välttämättömyys ihmisten ja eläinten hyvinvoinnille huomattiin vasta vuonna 1957. Kotieläinten seleenin puutoksesta johtuvia vaivoja lääkittiin 1960-luvulla seleenillä ja E-vitamiinilla. Vuonna 1969 Suomessa siirryttiin lisäämään rehuun seleniittiä. 1970-luvulla tehdyssä perusteellisessa tutkimuksessa vahvistui Suomessa tuotetun ruuan hyvin matala seleenipitoisuus ja kun väestön seleeninsaannin todettiin olevan paljon suositusten alle, alisaannin mahdollisista haittavaikutuksista alettiin huolestua. Suomen ilmastossa ja sen maaperässä seleeni helposti sitoutuu maaperän metallimineraaleihin, kuten raudan, alumiinin ja mangaanin oksideihin, joista se ei enää liukene kasvien saataville.[7]

Maa- ja metsätalousministeriön vuonna 1983 asettama Seleenityöryhmä esitti teollisiin lannoitteisiin lisättäväksi natriumselenaattia, jolla ruoka- ja rehuviljan seleenipitoisuus nostettaisiin tasolle 0,1 mg/kg. Kasvit muuttaisivat epäorgaanisen natriumselenaatin ihmisille ja eläimille sopivampaan muotoon. Tämä toteutettiin seuraavana vuonna ja jo 1985 kasvien seleenipitoisuus oli noussut kolmin-nelinkertaiseksi. Lannoitteet osoittautuivat helpoksi ja edulliseksi keinoksi varmistaa väestön riittävä seleeninsaanti ja erikseen nautittavista ravintolisistä voitiin luopua. Rehun seleenilisän tarvetta tarkkaillaan ja sitä on korjattu vuosina 1990, 1998, 2007 ja 2013. Huolimatta viljelymaille jatkuvasti levitettävästä seleenistä oli maaperässä olevan liukoisessa muodossa olevan seleenin määrä pysynyt 37 vuoden aikana vähäisenä, eikä pintavesissä ja kaloissa ollut havaittu liian suuria pitoisuuksia. Myös tätä seurataan jatkuvasti.[7]

Seleenin tarve ja saanti muokkaa

Valtion ravitsemusneuvottelukunnan suositusten mukaan seleeniä tulisi saada 4 µg/vrk ravinnosta energiana saatua megajoulea kohti eli aikuisilla naisilla noin 50 µg/vrk ja miehillä 60 µg/vrk. Erityisryhmillä kuten raskaana olevilla ja imettävillä naisilla tarve on hieman suurempi (60 µg/vrk). Lapsilla suositus vaihtelee iän mukaan.

Finravinto 2007-tutkimukseen osallistuneet saivat keskimäärin riittävästi seleeniä. Naisosanotttajien keskimääräinen seleenin saanti oli 54 µg/vrk (8,2 mg/MJ/vrk) ja miesten 73 µg/vrk (8,1 mg/MJ/vrk). Suomalaisten seleeni on peräisin etenkin lihasta, maidosta ja viljavalmisteista.[8]

Parapähkinä, munuaiset, naudanmaksa, poronliha ja kananmuna sisältävät erityisen runsaasti seleeniä. Kananmunia tarvittaisiin 3-4 turvaamaan seleenin päivittäinen tarve, kun jo yksi 3 gramman painoinen parapähkinä riittää samaan ja viisi ylittää jo turvallisena pidetyn päiväsaannin.[9]

Liikasaanti muokkaa

Aikuisten päivittäisen seleeninsaannin enimmäisarvo laskettiin 255 mikrogrammaan vuonna 2023[10]. Seleenimyrkytyksen, oireita ovat väsymys, pahoinvointi, hiusten lähtö, kynsivauriot, iho-oireet, hampaiden irtoaminen ja hermostomuutokset. Hengityksessä on valkosipulimainen ominaishaju.[2]

Seleeni eläinten ravitsemuksessa muokkaa

Erittäin nopeasti kasvavat, lihaa tuottavat eläimet voivat sairastua seleeninpuutteessa eräänlaiseen lihasrappeutumaan. Varsinkin pitkiin selkälihaksiin ja takajalkojen lihaksiin syntyy kudosrepeämiä. Mikäli eläin pääsee jalkeille ja saadaan hoidettua, lihaksiin voi jäädä arpeutumia. Vakavasti sairastuneet naudat ja siat joudutaan lopettamaan. Seleeniä on lisätty jo vuosia teollisiin rehuihin ja lannoitteisiin ja seleeninpuutossairaudet eivät enää ole yhtä yleisiä kuin 1980–1990-luvuilla.

Lähteet muokkaa

  1. Meija, Juris et al.: Atomic Weights of the Elements 2013 (IUPAC technical report). Pure and Applied Chemistry, 2016, 88. vsk, nro 3. IUPAC. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 12.12.2016. (englanniksi)
  2. a b c Johanna Mannila: Seleeni, hivenaine ja myrkky Helsingin Sanomat 5.12.2006. Arkistoitu 10.2.2010. Viitattu 8.7.2010.
  3. a b Anthony F. Masters: Allotropes Chemistry Explained. Viitattu 8.7.2010.
  4. Seleeni on hivenaine, joka toimii elimistössä antioksidanttina Puhti. Viitattu 16.11.2023.
  5. Fei Wang, Chunyu Li, Shaoxin Li, Lili Cui, Junyu Zhao, Lin Liao: Selenium and thyroid diseases. Frontiers in Endocrinology, 24.3.2023, 14. vsk, s. 1133000. PubMed:37033262. doi:10.3389/fendo.2023.1133000. ISSN 1664-2392. Artikkelin verkkoversio.
  6. Office of Dietary Supplements - Selenium ods.od.nih.gov. Viitattu 12.12.2023. (englanniksi)
  7. a b Eurola, Merja ym.: Report of the Selenium Working Group 2022 (PDF) (Luken seleenityöryhmän raportti 2022. S. 4, 7) Natural resources and bioeconomy studies 89/2022. Luonnonvarakeskus. Viitattu 29.1.2023. (englanniksi)
  8. Paturi, M Tapanainen H, Reinivuo H, Pietinen P (toim.): Finravinto 2007 -tutkimus 2008. Kansanterveyslaitos. Arkistoitu 7.6.2011. Viitattu 10.10.2008.
  9. Elintarvikkeet (haku) – Fineli fineli.fi. Viitattu 11.8.2018.
  10. Scientific opinion on the tolerable upper intake level for selenium | EFSA www.efsa.europa.eu. 20.1.2023. Viitattu 8.12.2023. (englanniksi)

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Seleeni.