Tiina Lillak

suomalainen keihäänheittäjä

Ilse Kristiina ”Tiina” Lillak (s. 15. huhtikuuta 1961 Helsinki) on suomalainen uransa päättänyt keihäänheittäjä, olympiamitalisti ja maailmanmestari. Hän paranteli Suomen ennätystä yhteensä 11 kertaa. Suomen mestaruuksia Lillak keräsi seitsemän.[1] Hänet valittiin Suomen Urheilun Hall of Fameen vuonna 2016.[1]

Tiina Lillak
Tiina Lillak vuonna 1983.
Tiina Lillak vuonna 1983.
Henkilötiedot
Koko nimi Ilse Kristiina Lillak
Syntynyt15. huhtikuuta 1961 (ikä 62)
Helsinki
Yleisurheilija
Pituus 181 cm
Paino 74 kg
Laji keihäänheitto
Seura Esbo IF
Valmentaja Keijo Kanerva
Kalevi Härkönen
Ennätykset 74,76 m (1983)
Mitalit
Maa:  Suomi
Naisten yleisurheilu
Olympiarenkaat Olympialaiset
Hopeaa Hopeaa Los Angeles 1984 keihäs
MM-kilpailut
Kultaa Kultaa Helsinki 1983 keihäs

Ura ja saavutukset muokkaa

Lillak oli 1980-luvun alusta sen puoleenväliin saakka maailman parhaita naiskeihäänheittäjiä. Hänestä alkoi suomalaisen naiskeihäänheiton arvokisamenestys.

29. heinäkuuta 1982 Lillak heitti Helsingissä uuden maailmanennätyksen 72,40.[2] Tuloksen rikkoi kuitenkin saman vuoden syyskuussa kreikkalainen Sofia Sakorafa (74,20).[3] Saman vuoden EM-kisoissa Lillak jäi neljänneksi tuloksella 66,26.[4]

Seuraavana vuonna Lillak oli maailmantilaston ykkönen: hän otti maailmanennätyksen uudelleen haltuunsa heittämällä Tampereella 13. kesäkuuta 1983 tuloksen 74,76.[5][6] Tämä säilyi Suomen ennätyksenä ja alle 23-vuotiaiden maailmanennätyksenä vuoteen 1999 asti, jolloin keihäsmallia muutettiin. Maailmanennätyksenä se säilyi kesäkuuhun 1985. Helsingin MM-kisoissa vuonna 1983 Lillak heitti kotiyleisön edessä viimeisellä heitollaan voittotuloksen 70,82[7]. Kauden aikana hän ei hävinnyt yhtään kilpailua ja heitti 16 kisassa yli 70 metriä.

Seuraavan vuoden olympialaisissa Los Angelesissa 1984 Lillak saavutti tuloksella 69,00 hopeaa,[8] vaikka takana oli vaikea kausi: ennen elokuun kisoja Lillak oli pystynyt osallistumaan ainoastaan kolmeen kilpailuun (kaikki toukokuussa). Seuraavat arvokisat EM-kisat kesällä 1986 toivat neljännen tilan tuloksella 66,66[9]. Kesän 1987 MM-kisoissa oli tuloksena rikkonaisen kauden jälkeen kuudes tila.

Soulin olympialaisissa 1988 Lillak ei selviytynyt karsinnasta heitettyään tuloksen 60,09,[10] ja seuraavana vuonna 1989 hän heitti ainoastaan viisi kilpailua. Vuonna 1990 Lillak voitti viimeisen suomenmestaruutensa. Kesän EM-kisoissa Splitissä Lillak oli kymmenes.

Tokion MM-kisoissa 1991 toistui Soulin kohtalo: Lillak ei päässyt karsinnasta läpi. Kausi oli muutenkin vaikea, eikä Lillak heittänyt kertaakaan yli 62 metriä. Tiina Lillak lopetti kilpauransa kesällä 1992.

Urheilu-uransa jälkeen Lillak on toiminut yksityisenä elinkeinonharjoittajana hermoratahierojana.[11]

Taloudellinen menestys ja sponsorisopimukset muokkaa

Lillakin ura osui aikaan, jolloin urheilumaailma oli siirtymässä amatööriajasta kohti ammattilaisuutta. Lillakilla oli suhteellisen harvinaisesti manageri, Tor Westerberg, joka auttoi häntä solmimaan useita kansainvälisiä sopimuksia ja sponsoridiilejä[11]. Näihin kuuluivat suuret kotimaiset yritykset kuten Luhta ja Haka-auto.[11] Maailmanmestaruutensa ja Los Angelesin olympiahopeansa myötä Lillakin markkina-arvo kasvoi merkittävästi, ja hänen sopimuksensa alkoivat olla kuusinumeroisia summia.[11] Kuitenkin, kun urheiluliiton (SUL) kanssa syntyi kiistaa sopimusten sisällöstä ja palkkioista, Lillak ja Westerberg turvautuivat "valesopimuksiin", joiden avulla he pystyivät pitämään suurimman osan tuloista itsellään.[11] 1980-luvun puolivälissä Lillakista tuli osa Mazda Track Clubia, jonka kautta hän sai lisätuloja.[11] Huolimatta näistä taloudellisista menestyksistä, Lillak tuntee, että olisi pystynyt keräämään enemmän pääomaa, jos ammattilaisuus olisi kehittynyt nopeammassa tahdissa hänen uransa aikana.[11]

Saavutuksia muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. a b Häkkinen, Ikola, Lahtela ja Lillak - Urheilun kunniagalleriaan neljä uutta nimeä Yle Urheilu. 12.1.2016. Viitattu 27.6.2023.
  2. Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 4: 1981–82, s. 162. Oy Scandia Kirjat Ab, 1982. ISBN 951-9466-32-0.
  3. Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 4: 1981–82, s. 181. Oy Scandia Kirjat Ab, 1982. ISBN 951-9466-32-0.
  4. Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 4: 1981–82, s. 68–69, 88, 176. Oy Scandia Kirjat Ab, 1982. ISBN 951-9466-32-0.
  5. Yleisurheilu 1983–84, s. 197, 374. Suomen Urheiluliitto, 1984.
  6. Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 5, s. 208, 343. Oy Scandia Kirjat Ab, 1983. ISBN 951-9466-36-3.
  7. Tiina Lillak maailmanmestariksi Yle Elävä Arkisto. 2007. Viitattu 6.12.2016.
  8. Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 6, s. 84, 86, 112, 178. Oy Scandia Kirjat Ab, 1985. ISBN 951-9466-41-X.
  9. Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 8, s. 75, 155. Gummerus, 1987. ISBN 978-951-20-2930-3.
  10. Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 10, s. 82, 201. Sporttikustannus Oy, 1989. ISBN 951-8920-07-9.
  11. a b c d e f g Juha Kanerva: Tiina Lillak astui julkisuuteen vuosien jälkeen – kertoo nyt huiman urheilu-uransa tienesteistä Ilta-Sanomat. 27.6.2023. Viitattu 27.6.2023.

Aiheesta muualla muokkaa