Alttari
Alttari on pöytä tai koroke, jota käytetään uskonnollisissa seremonioissa. Yleensä alttari on keskeisessä asemassa ja sitä pidetään pyhänä.
Alttari eri uskonnoissa
muokkaaJuutalaisuus
muokkaaAlttari (hepr. מִזְבֵּחַ, mizbeaḥ; "teuras- tai uhrauspaikka"[1]) liittyy Vanhassa testamentissa Mooseksen lain määräämään polttouhrikäytäntöön. Muinaisessa Israelissa ja itämailla alttari oli paikka, johon jumaluudelle aiotut antimet asetettiin. Vaatimattomaksi alttariksi kelpasi pelkkä kallio, mutta Mooseksen rakennusohjeiden mukaan alttari tuli rakentaa kivestä ja maasta, mutta hakattua kiveä ei saanut käyttää, koska ihmisten työkalut saastuttivat sen. Alttariin ei myöskään saanut olla portaita, jotta uhraajan häpy ei näkyisi sinne noustessa.[2]
Vaatimaton alttari voitiin rakentaa pelkästään yhtäkin tilaisuutta varten ja oli myös siirrettäviä alttareita, joita viholliset saattoivat viedä mukanaan. Kielloista huolimatta alettiin rakentaan myös kallisarvoisempia alttareita. Harvinaisempi ja myöhäisempi nimitys alttarille on jumalliesi, jossa poltettiin uhrieläimen rasva ja myös koko eläin.
Tärkeänä osana alttarissa olivat nurkkiin asetetut sarvet, jotka aina siveltiin uhriverellä. Sarvien maahan hakkaaminen merkitsi alttarin häpäisemistä ja hävittämistä. Sarvien alkuperä ja merkitys on jäänyt hämäräksi, mutta on arveltu niiden merkitsevän masseebojaa eli pyhää kivipatsasta, joka oli alun perin alttarin keskellä, mutta siirrettiin polttouhrauksen myötä kulmiin tai toisen arvelun mukaan babylonilaiseen vaikutukseen, jonka mukaan ne olisivat kuvanneet kuun sarvia.[2]
Alttari sijaitsi yleensä kukkulalla sijaitsevan temppelin avoimella pihalla. Salomon temppelin polttouhrialttari sijaitsi myös temppelisalin edessä avoimella pihalla. Senkin kulmissa oli neljä sarvea, alttari oli verhottu vaskilevyillä, mutta tarkempaa tietoa sen rakenteesta ei ole. Kaikkein pyhimmällä paikalla oli alttaripöytä, johon asetettiin sapattina näkyleivät. Pöytä oli kolme kyynärää korkea, kolme pitkä ja kaksi leveä. Se oli rakennettu setripuusta ja kullasta, sen kulmissa oli myös sarvet. Suitsukkeiden olemassaolo pöydällä on jäänyt kiistanalaiseksi tutkijoiden keskuuteen.[2]
Kuningas Aahas noin vuonna 730 eKr. siirsi Salomon temppelin alttarin pois ja korvasi sen uudenlaisella uunimallisella alttarilla, jonka malli oli peräisin Damaskostasta, Syyriasta tai Assyriasta. Tähän alttariin noustiin portaita pitkin sen itäpuolelta. Alttarissa oli myös nurkissa sarvet.[2]
Muinaisten lähi-idän kansojen alttarit ovat olleet suhteellisen samanlaisia. Tämä johtuu siitä, että ne ovat vaihtaneet omistajaa usein kansojen siirtyessä paikasta toiseen ja itse käyttötarkoituksesta, johon asetettiin ruoka-, teuras- ja polttouhrit.[2]
Kristinusko
muokkaa
Kristinuskossa alttari (m.kreik. θυσιαστήριον, thysiastērion) on ollut alun perin pöytä, jonka ympärille seurakunta on kokoontunut nauttimaan ehtoollista. Alttari on kirkkorakennuksen visuaalinen, toiminnallinen ja sisällöllinen keskus, Kristuksen läsnäolon paikka, Herran pöytä. Alttarin keskeistä symbolista arvoa korostaa se, ettei sille tule asettaa mitään muita esineitä kuin ehtoollisen vietossa tarvittavat välineet. Alttarille voidaan asettaa kynttilät, ja sillä on usein kukkia, mutta ne voidaan asettaa kuoriin, alttarin vierelle ja läheisyyteen. [3]
Alttarilla on kaksi lähtökohtaaː Se on ymmärretty pöydäksi, jonka äärellä Kristus vietti opetuslastensa kanssa ehtoollista ensimmäistä kertaa. Alttari voidaan ymmärtää myös Kristuksen hautana.[4] Toisaalta kirkon alkuaikoina ehtoollista vietettiin marttyyrien haudoilla.
Ensimmäiset kivialttarit ovat lähtöisin traditiosta, jonka mukaan kristityt kokoontuivat marttyyrien haudoille, koska niiden kautta uskottiin oltavan erityisessä yhteydessä taivaaseen, jonne veritodistajat olivat päässeet. Vanhoissa kirkkokunnissa, etenkin katolisessa ja ortodoksisissa kirkoissa marttyyrien tai muiden pyhien ihmisten pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä voidaan edelleenkin sijoittaa alttariin.
Alttareita on siis kahta tyyppiä: marttyyriajoilta periytyviä kiinteitä kivialttareita, joita tavataan usein suurissa kirkoissa ja katedraaleissa, sekä puisia, ruokapöytäsymboliikkaa edustavia alttareita. Vanhan kirkollisen tradition mukaan alttari sijoitetaan tavallisesti kirkkorakennuksen itäosaan.[5] Keskiajalla alttarit rakennettiin kivestä tai tiilestä. Alttari muurattiin laatikkomaiseksei, kiinteäksi rakenteeksi jota kattoi suorakaitetenmuotoinen kivilevy (alttarilevu, mensa) Rakenteen alaosassa oli syvennys marttyyrien pyhäinjäännöksia varten.[6] Alttarilevyn kuhunkin kulmaan sekä keskelle alttaria kaiverrettiin risti muistuttamaan Kristuksen viidestä haavasta.[7]
Läntisessä kirkossa tuli keskiajalla tavaksi rankentaa kirkkoihin pääalttarin ohella sivualttareja, joiden äärellä voitiin viettää päivittäin erityyppisiä messuja. Reformaation seurauksena syntyneissä kirkoissa on yleensä vain yksi alttari. Keskiajalla kirkon pääalttari alettiin sijoittaa kirkon kuorin perälle, kirkon itäseinään, jolloin alttarin ja seurakunnan välinen etäisyys kasvoi.[4]
Nykyisin alttari pyritään sijoittamaan irti kirkon takaseinästä niin, että pappi voi johtaa messun ehtoollisosaa kasvot seurakuntaan päin. Tällainen keskusalttari, pöytäalttari on varhaisten vuosisatojen käytäntö, ja se oli myös reformaattori Martin Lutherin suosima tapa. Keskusalttari korostaa ehtoollista ja sitä, että ehtoollisen viettäminen on seurakunnan yhteinen tapahtuma.[4]
Kirkon alttari on materiaaliltaan ja koristelultaan usein näyttävä, etenkin vanhemmissa kirkoissa. Alttarin yläpuolella alttariseinässä oli yleensä alttaritaulu tai alttarikaappi. Nykyään alttaripöytä on usein yksinkertainen pöytä, jota koristaa alttariliinat, elävät kynttilät sekä krusifiksi tai risti. Alttarilla on usein myös kukkia, jotka voidaan sijoittaa myös maljakoihin alttarin vieteen kuorin lattialle, jolloin alttarilla on enemmän tilaa ehtoollisvälineille.[4] Alttarilla käytetään tavallisesti leikkokukkia, sillä ne symboloivat uhria.[8]
Suomessa sekä muissa Pohjoismaissa on alttari perineisesti ympäröinyt alttarikehä, alttarikaide. Sen tehtävänä on helpottaa ehtoollisen jakamista, kun ehtoollinen jaetaan polvistuneena. Alttarikaidetta on usein mainittu rajana, joka erottaa kirkon alttarin eräänlaiseksi "kaikkein pyhimmäksi". Alttarikehälle ja sen puoliympyrän muodolle on joskus annettu vertauskuvallisia selityksiä, mutta se on puhtaasti tekninen ratkaisu.[4] Nykyään useissa uusissa kirkoissa se on helposti siirrettävistä paloista valmistettu tai sitä ei ole ollenkaan. Alttarikaide on käytössä lähinnä vain Pohjoismaiden luterilaisissa kirkoissa, esimerkiksi Keski-Euroopan kirkoissa niitä ei ole.
Ortodoksisessa kirkossa alttari on sijoitettu kirkossa ikonostaasin taakse erilliseen alttarihuoneeseen ja alttariin on myös sijoitettu reliikki eli pyhäinjäännös. Altaripöytä on keskellä alttarihuonetta oleva vapaasti seisova pöytä. Pienemmissä rukoushuoneissa alttari on huoneen itäpäädyssä.Alttaripöytä tavallisesti kuution muotoinen noin metrin mittainen jokaiselta särmältään. Pöytä voi olla tehty puusta tai kivestä ja se on tavallisesti peitetty brokadiliinalla, koristeellisella peitteellä, jonka värit voivat vaihdella kirkkovuoden liturgisten värien mukaisesti. Ylinnä alttaripöydällä on sakramenttilipas eli artoforion (tabernaakkeli) eli pyhätön muotoiseksi rakennettu pienoismalli, jonka sisällä on pieni rasia, jossa säilytetään ehtoollislahjoja, joita voidaan antaa esimerkiksi sairaille. Myös monihaarainen, tavallisimmin seitsenhaarainen kynttelikkö on alttaripöydällä sen takaosassa katsottuna kirkkosalista päin. Alttaripöydällä pidetään myös evankeliumikirjaa ja antiminssia, tavallisesti silkistä tehtyä kangasliinaa, johon on painettu Kristuksen hautausikoni.[9]
Alttari muissa uskonnoissa
muokkaaHindut sijoittavat alttarille pyhiä esineitä ja/tai uhrilahjoja.
Buddhalaisella alttarilla on aina Buddhan kuva ja yleensä joitakin uhrilahjoja, kuten kukka, kupillinen vettä, palava kynttilä tai suitsuke.
Saamelaiset alttarit ovat erityisessä paikassa maastossa olevia isoja kiviä, joilla on tasainen, laakea yläpinta. Alttari on myös saatettu koota useammasta kivestä siten, että laakea, laattamainen kivi on laitettu ylimmäksi muiden kivien varaan. Alttareihin on jätetty uhreja. Myös suomalaisilla ja muinaisilla skandinaavisten kielten puhujilla uskotaan olleen tällaisia alttareita.
Kotialttari
muokkaa- Pääartikkeli: Kotialttari
Alttari voi sijaita myös kodin nurkassa, seinän vieressä tai esimerkiksi kirjahyllyssä. Nurkassa olevaa kotialttaria kutsutaan myös pyhänurkaksi.lähde?
Ortodokseilla kotialttariin kuuluu ikoni, luterilaisilla risti.
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ Addis, W. E.: Encyclopaedia Biblica: A Critical Dictionary of the Literary, Political and Religion History, the Archeology, Geography and Natural History of the Bible. Määritä julkaisija!
- ↑ a b c d e ”Alttari”, Raamatun Tietokirja I, palsta 76. Otava, 1931.
- ↑ Heikki Kotila: Liturgian lähteillä Johdatus jumalanpalveluksen historiaan ja teologiaan, s. 140. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19103-5
- ↑ a b c d e Veijo Koivula: Alfa ja Omega Kristilliset symbolit, merkit ja tunnukset, s. 60–61. Väylä, 2011. ISBN 978-952-5823-36-3
- ↑ Alttari evl.fi. Arkistoitu 26.3.2022. Viitattu 4.9.2020.
- ↑ Markus Heikkanen: Suomen kivikirkot keskiajalla, s. 87. Otava, 2003. ISBN 978-951-1-1512-65
- ↑ Carl-Henrik Martling: Tjänst i heligt rum Handbok för kyrkvärdar, s. 48. Verbum, 1990. ISBN 91-526-1646-0 (ruotsiksi)
- ↑ Palvelkaa Herraa iloiten Jumalanpalveluksen opas, s. 67. (Suomen ev. lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2009:9) Kirkkohallitus, Jumalanpalveluselämä ja musiikkitoiminta, 2009.
- ↑ Alttari ortodoksi.net. Viitattu 11.10.2021.
Aiheesta muualla
muokkaa