Evankeliumikirja
Evankeliumikirja (lektionaari) on Raamatun teksteistä laadittu tekstikokoelma, jota käytetään kristillisissä jumalanpalveluksissa. Evankeliumikirja on läntisten kirkkojen (katolinen kirkko, luterilaiset kirkot, anglikaaninen kirkko) jumalanpalveluskirjoihin kuuluva kirja, jossa on jumalanpalveluksissa luettavat Raamatun lukukappaleet ja päivän rukoukset kirkkovuoden kierron mukaisesti järjestettynä.[1]
Kirkon alkuaikoina oli tapana lukea messussa Raamattua jatkuvana lukemisena (lectio continua), luku luvulta. Pian etenkin suuret juhlat kuten pääsiäinen, joulu ja helluntai saivat omat, kiinteät tekstinsä. Vähitellen muodostui kirkkovuosi perikooppijärjestelmineen (lectio selecta)ː jokainen kirkkovuoden juhla ja pyhäpäivä sai omat tekstinsä. Tekstijärjestelmä vakiintui vuoden 800 tienoilla ja se on edelleen käytössä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon evankeliumikirjan 1. vuosikerran lukukappaleet edustavat tätä perinnettä.[1]
Ortodoksisessa kirkossa evankeliumikirjaa kutsutaan myös alttarievankeliumiksi. Se on kirja, joka on ortodoksisessa kirkossa kirkkorakennuksen keskeisimmällä paikalla, alttarissa pidettävä evankeliumikirja, joka sisältää evankelistojen Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit.[2]
Evankeliumikirja ortodoksisessa kirkossa muokkaa
Evankeliumikirja on neljä evankeliumia sidottuina samoihin kansiin.
Evankeliumikirjoja käytetään ortodoksisessa kirkossa runsaasti; sidokseen ei sisälly mitään muuta Raamatun tekstiä. Kirjaa käsittelee ainoastaan alttaripapiston jäsen eli diakoni, pappi tai piispa. Papin luvalla kirjaa saa esimerkiksi ristisaatossa kantaa maallikkokin – mutta ei avata. Samoin jos esimerkiksi vieraileva piispa on saanut lahjana evankeliumikirjan, hän voi antaa sen maallikonkin pideltäväksi siksi aikaa, jos haluaa kiitospuheensa yhteydessä antaa vastalahjoja, kuten itse siunaamiaan ikoneita. Näin esimerkiksi 12. joulukuuta 2004 Uspenskin katedraalissa, kun Washingtonin arkkipiispa Herman sai seurakunnan lahjana suomenkielisen evankeliumikirjan.
Kirja ja papin käsiristi sekä kolme sytytettyä lampukkaa tai tuohusta ovat vähimmäisvarusteet, jotka tarvitaan papin toimittaman jumalanpalveluksen tai sakramentin suorittamiseen. Evankeliumikirjaa säilytetään yleensä alttaripöydällä tai erillisessä kaapissa, jos kirkossa on niitä useampiakin.
Evankeliumikirjoja on tehty ja säilynyt runsaasti; Suomessa huomattava osa niistä on slaavinkielisiä, jolloin päivän evankeliumi luetaan erillisestä käännöksestä.
Ehkä huomattavin museoiduista evankeliumikirjoista on Ortodoksisessa kirkkomuseossa oleva, Valamon luostarin pääkirkon alakirkossa säilytetty, vain pääsiäisyönä käytetty hyvin kookas kappale, jota palveluksen aikana kantoi kaksi munkkidiakonia ja jota luki ainoastaan korkein toimittava pappi, useimmiten luostarin johtaja tai mahdollisesti toimittamassa ollut piispa.
Kreikassa ja Venäjällä tehdään erikseen varta vasten koristeellisia metallikansia, joihin voidaan sijoittaa kussakin maassa omakielinen evankeliumikirja. Tällaiset kannet on papiston omatoimisuudella saatu moniin kirkkoihin, muiden muassa Lohjan Karjalan valistajien kirkkoon.
Suomeksi painetut evankeliumikirjat ovat yleensä pahvikantisia ja niukasti koristeltuja.
Evankeliumikirja Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa muokkaa
Evankeliumikirja[3] on kirkolliskokouksen hyväksymä kirja, joka on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Kirkkokäsikirjan II osa. Siinä on kunkin sunnuntain ja juhlapyhän sekä erityispyhien raamatuntekstit. Nykyinen evankeliumikirja on hyväksytty 8. toukokuuta 1999.
Evankeliumikirjassa on kullekin pyhäpäivälle lukukappale Vanhasta testamentista ja Uuden testamentin kirjeistä sekä evankeliumi. Luettavia tekstejä kutsutaan perikoopeiksi,lukukappaleiksi tai tekstikatkelmiksi. Kullekin päivälle on erikseen myös psalmiteksti. Evankeliumikirjassa on kutakin pyhäpäivää varten kolme vuosikertaa. Samat lukukappaleet, perikoopit toistuvat siten kolmen vuoden välein. Kutakin päivää varten on vain yksi psalmiteksti, päivän psalmi ja sitä käytetään kaikkien vuosikertojen aikana. Kirkkovuosi ja sen myötä vuosikerta vaihtuu 1. adventtisunnuntaina. Adventtina 2020 tuli vuoroon kolmannen vuosikerran lukukappaleet. Evankeliumikirja ei siten sisällä Raamatun koko tekstiä.
Evankeliumikirjassa on kullekin pyhäpäivälle lyhyt päivän otsikko ja päivän sisällön kuvaus, suosituksia virsiksi, messun ja sanajumalanpalveluksen päivän rukous -vaihtoehdot (kollehtarukous) sekä hallelujasäe.
Sunnuntaiden ja juhlapäivien lukukappaleiden lisäksi evankeliumikirjassa on lukukappaleet kolmen viikon jokaiselle arkipäivälleː 1. adventtisunnuntain jälkeiselle viikolle, pääsiäisen jälkeiselle viikolle (pääsiäisviikko) sekä helluntain jälkeiselle viikolle (helluntaiviikko)
Saarna on pidettävä kyseisen kirkkovuoden sunnuntain tai pyhäpäivän evankeliumikirjan tekstistä.
Evankeliumikirja Ruotsin kirkossa muokkaa
Ruotsin kirkon evankeliumikirja on pääpiirteissään samantapainen kuin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Evankeliumikirja. Nykyinen käytössä oleva kirja on Kirkolliskokouksen hyväksymä vuonna 2002. Sitä käytetään Ruotsin kirkon ohella useissa muissa kirkoissa, ns. vapaissa kirkkokunnissa.[4]
Kirjassa on kullekin kirkkovuoden sunnuntaille ja juhlapäivälle omat lukukappaleet, perikoopit kolmen vuosikerran mukaisesti. Kullekin päivälle on kolme tekstiä, Vanhan testamentin lukukappale, epistola ja evankeliumi. Niiden lisäksi on kaikille vuosikerroille yhteinen psalmiteksti. Joidenkin suurten juhlapäivien perinteinen evankeliumiteksti luetaan joka vuosi. Näille päiville on 2. ja 3. vuosikerran kohdalla vaihtoehtoinen lukukappale, joka liittyy päivän aiheeseen.
Kullekin päivälle on myös päivän teemaan liittyvä otsikko, esimerkiksi 1. adventtisunnuntaina "Armon vuosi". Evankeliumikirjassa on myös kutakin päivää varten kaksi Päivän rukous -vaihtoehtoa. Niistä ensimmäinen pohjautuu klassiseen, läntiseen perinteeseen ja ne ovat pääosin peräisin keskiajalta. Toinen sarja koostuu kokonaan uusista rukouksisa ja niiden tarkoituksena perinteisiin päivän rukouksiin nähden erilaisen rakenteen avulla kiteyttää päivän lukukappaleet rukoukseen. Jumalanpalveluksen saarnan pohjana voi olla yksi tai useampi evankeliumikirjan kyseisen päivän lukukappaleista.[5]
Evankeliumikirjassa on myös omat lukukappeet paastoajan arkipäivinä vietettäviä jumalanpalveluksia varten. Jeesuksen Kristuksen kärsimisen historiaa voidaan seurata paastonajan kuudessa arkipäivän jumalanpalveluksessa siten, että yhtenä vuotena seurataan yhden evankeliumin kertomustaː Matteuksen kertomusta seurataan ensimmäisenä vuonna, Markuksen kertomusta toisena, Luukkaan kertomusta kolmantena ja Johanneksen kertomusta neljäntenä. Myös pitkäperjantain pääjumalanpalveluksen ja iltajumalanpalveluksen evankeliumit noudattavat tätä järjestystä.
Hiljaista viikkoa varten evankeliumikirjassa on neljä vuosikertaa, mikä mahdollistaa sen, että seurakunnan jumalanpalveluksissa voidaan seurata eri evankelistojen kertomuksia aina yhtä evankeliumia kerrallaan. Nämä neljä ”vuosikertaa”, sarjaa, ovat yhteydessä paastonajan arkipäivien jumalanpalveluksien lukukappaleisiin, ja joita voidaan käyttää pääsiäistä edeltävinä viikkoina tai hiljaisen viikon päivinä. Palmusunnuntaista pääsiäispäivään kestävän jakson lukukappaleet kuuluvat siten yhteen paastonajan jumalanpalvelusten vuosikertojen kanssa ja pääsiäisjakson aikana luetaan vain yhden evankelistan välittämää kertomusta Jeesuksen kärsimyksestä. Vuonna 2021 oli vuorossa kärsimyshistorian lukeminen Luukkaan, 2022 Johanneksen, 2023 Matteuksen ja 2024 Markuksen evankeliumin mukaan.[5]
Evankeliumikirja muissa kirkoissa muokkaa
Myös muissa läntisen perinteen mukaisissa kirkoissa on oma evankeliumikirja, ja niiden nimi ja sisältö vaihtelee. Katolisen kirkon lektionaari on kehittynyt vuosisatojen kuluessa ja vuonna 1989 on siitä ilmestynyt uusi laitos.[4] Katolisella kirkolla on käytössään kolme vuosikertaa, jotka nimetään "vuosi A, B tai C".[6]
Esimerkiksi Tanskan kansankirkon evankeliumikirjassa (Alterbog) on kaksi vuosikertaa.[7] Etenkin Amerikan englanninkieliset kirkot ovat uudistaneet evankeliumikirjojaan katolisen kirkon lektionaarin pohjalta. Useat luterilaiset, anglikaaniset ja metodistikirkot käyttävät yhteistä Revised Common Lectionary -nimistä evankeliumikirjaa[8] Pohjois-Amerikan lisäksi myös muun muassa Brittein saarilla ja Australiassa.[4]
Lähteet muokkaa
- EUTHOLOGION - Pyhien toimitusten käsikirja; Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto
- Metropoliitta Johannes: YKSEYDEN JA YHDENMUKAISUUDEN SUHDE KIRKOSSA EKUMEENISTEN SYNODIEN TRADITION VALOSSA. Uskon ja käytännön keskinäinen suhde ortodoksisessa kirkossa. Thessalonikin Aristoteleen yliopistolle tehty teologian väitöskirja, julkaistu kreikankielellä 10.10.1970. Suomentanut Johannes Seppälä 1976.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b Veijo Koivula: Kirkonmenot, s. 57, 108, 114. Väylä, 2009. ISBN 978-952-5823-18-9.
- ↑ Alttarievankeliumi ortodoksi.net. Viitattu 13.3.2021.
- ↑ Evankeliumikirja kirkkokasikirja.fi. Viitattu 22.2.2021.
- ↑ a b c LarsOlov Eriksson&Nils-Henrik Nilsson: Evangelieboken i gudstjänst och förkunnelse, s. 9-13. Verbum förlag AB, 2003. ISBN 91-526-2970-8. (ruotsiksi)
- ↑ a b ”Esipuhe”, Ruotsin kirkon evankeliumikirja, s. 10-13. Verbum Förlag AB, 2003. ISBN 91-26-5607-1.
- ↑ Messun lukukappaleet katolinen.fi. Viitattu 23.2.2020.
- ↑ Den Danske Alterbog bibelselskabet.dk. Viitattu 21.2.2021. (tanskaksi)
- ↑ The Revised Common Lectionary lectionary.library.vanderbilt.edu. Viitattu 24.2.2021. (englanniksi)