Wikipedia

Pitäjänmetsä

maanomistusmuoto

Pitäjänmetsä on maanomistushistoriallinen instituutio, jota Suomessa on esiintynyt ainoastaan Varsinais-Suomessa, ja siellä erityisesti Maskun kihlakunnassa.[1][2] Kun ainakin jo uuden ajan alussa kaikki maa pääsääntöisesti oli joko jakokuntien, kylien tai yksittäisten talojen omistamaa, oli maata omistavana osakkaiden yhteisönä pitäjänmetsien tapauksessa kokonainen kirkkopitäjä.[1] Alkunsa Varsinais-Suomen pitäjänmetsät olisivat historiantutkija Aulis Ojan mukaan saaneet todennäköisesti 1300-luvun kruunun asutustoimintaa järjesteltäessä.[3] Suomen ulkopuolella pitäjänmetsiä on esiintynyt Ruotsissa ainakin Norlannissa ja Taalainmaalla, ja myös esimerkiksi Länsi-Ruotsissa.[4][5]

Maskun kihlakunnan pitäjänmetsät muokkaa

 
Maskun kihlakunnan pitäjänmetsät yhtyivät Kuhankuonon rajapaikalla. Kuvassa näkymä suon saaressa sijaitsevalta kuhankuonolta etelään.

Maskun kihlakunnassa pitäjänmetsiä oli 1500–1600-luvun asiakirjojen mukaan viisi: Mynämäen-, Maarian-, Maskun- ja Nousiaistenkorvet, joiden omistajina olivat Mynämäen, Maarian ja Maskun ja Nousiaisten pitäjät kukin erikseen, sekä Ruskon ja Raision Vahdonkorpi. 1700-luvulla Ruskon korpeen saivat osansa vielä myös kaarinalaiset.[3][6][7] Nämä kaikki pitäjänmetsät ulottuivat kapeina kiiloina Kuhankuonon rajakivelle lähellä Savojärveä, johon ylsivät myös Liedon sekä Pöytyän ja siihen silloin kuuluneen Yläneen maat.[8][6]

Rannikon pitäjistä poiketen Kuhankuonoon myös yltäneissä Pöytyällä ja Liedossa ei ollut pitäjänmetsiä, vaan myöhään asutetulla Pöytyällä ja siihen kuuluneella Yläneellä koko pitäjä oli jaettu eri suuruisiin jakokuntiin. Liedossa taas metsät oli jaettu osittain yksittäisten jakokuntien omistamiksi jakokunnanmetsiksi ja osittain useampien jakokuntien omistamiksi takamaalohkoiksi, joita olivat esimerkiksi Ihavanmaa ja "Lottojoki". Näitä on kenties saattanut edeltää aiempi pitäjänmetsä, mutta jo esimerkiksi vuonna 1413 mainitaan Liedon Rähälän ja viiden muun kylän omistama "Lottojoen" takametsäpalsta.[4]

Pitäjänmetsien synty muokkaa

 
Jaakko Teitin vuonna 1550 piirtämä kartta Kuhankuonosta ja sinne ulottuvista seitsemästä pitäjästä.[9]

Pitäjänmetsien synnyn Maskun kihlakunnassa Aulis Oja ajoittaa todennäköisesti 1300-luvulle, jolloin Ruotsin kruunu julisti kaikki maakuntien asumattomat takamaat omikseen ja ryhtyi asuttamaan niitä. Tällöin jotkin pitäjät Ojan mukaan oletettavasti tekivät kruunun kanssa sopimuksen lisäveron maksamisesta takamaistaan ja saivat näin pitää omistuksensa.[3] Tästä on Ojan mukaan muistona esimerkiksi paikannimi Lyytärinkankari Nousiaisissa, jonka Oja tulkitsee viittaavan Turun linnan käskynhaltijana 1300-luvulla olleeseen Lyder von Kyreniin, joka tuolloin johti uudisasutustoimintaa.[2]

Paitsi pitäjänmetsiä, tunnetaan Varsinais-Suomessa myös muita yhteisiä pitäjänmaita. Näitä ovat olleet muiden muassa Marttilan Rahkionsuo, Sauvon pitäjänniitty, Mynämäen pitäjänpelto ja eräissä Varsinais-Suomen pitäjissä esiintyneet pitäjänsaaret, jollaisena on mainittu muun muassa Mietoisten Saaren Vuohiluoto.[10]

Pitäjänmetsien käyttö muokkaa

Pitäjänmetsiin oli osuutensa kaikilla niihin osakkaina olevien pitäjien talollisilla. Sallittuja eivät kuitenkaan olleet myyntihakkuut, kaskenpoltto eikä laiduntaminen.[11][6] Näiden sääntöjen tarkoituksena oli säilyttää metsät uusiutumiskykyisinä, pitäjien rintamaiden metsien jo käytyä paikoin vähiin. Pitäjänmetsiä käytettiin Maskun kihlakunnassa varsinkin kotitalouksien rakennus- ja polttopuuksi sekä paja- ja raudanvalmistushiiliksi.[6] Myöhemmin pitäjänmetsiin syntyi myös torppia ja mäkitupia, joiden vuokrista pitäjien talollisille käytiin useaan otteeseen oikeutta.[12]

Pitäjänmetsien jako muokkaa

 
Maskun kihlakunnan pitäjänmetsien osakkaita oli Mietoisten Saaren kartano.

1800-luvulla pitäjänmetsät jaettiin niissä osakkaina olleiden pitäjien kylien ja talojen kesken.[13] Kun muut maat oli yleensä jaettu jo isossajaossa 1700-luvun lopulla tai 1800-luvun alussa, viivästyi pitäjänmetsien jako useissa tapauksissa kuitenkin tästä, ja muun muassa Maskussa niiden lopullinen jako tapahtui vasta 1863.[14] Samoin Nousiaisissa jako päätettiin toimittaa vuonna 1827 mutta saatiin päätökseen vasta vuonna 1845. Tällöinkin jako tehtiin vasta kylien kesken, jotka sitten saattoivat hoitaa jaon edelleen haluamallaan tavalla.[15] Sen sijaan Mynämäessä pitäjän yhteiset metsät kartoitettiin jakoa varten jo vuonna 1799.[16]

Tuloksena pitäjänmetsien jaosta esimerkiksi Mynämäessä, josta myöhemmin itsenäistyivät Mietoinen ja Karjala, oli sittemmin suuri joukko eksklaaveja ja enklaaveja, kun saman metsän osakkaina olleet kylät ja talot tulivat uusien kuntien muodostuessa kuulumaan eri kuntiin.[17] Samalla tavoin muodostui myös Vahdon korpeen Kaarinan eksklaaveja, ja Paattisten itsenäistyttyä myös Maarian Paattistenkorpi jäi eksklaaviksi, samoin kuin Maskun korpea erottivat pitäjän muusta alueesta Nousiaisten Valpperin kylän maat.[18][19]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Heino, Ulla: Nousiaisten historia II. [Nousiainen]: Nousiaisten kunta ja seurakunta, 1980. ISBN 951-99278-1-6.
  • Lähteenmäki, Lassi , Veijo Peltola, Lasse Porsanger, Anne Raunio & Pekka Sundholm (toim.): Suo, kurki ja kansallispuisto. Forssa: Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiiri, 1991.
  • Oja, Aulis: Keskiajan ja 1500-luvun Maaria, s. 35-427. Teoksessa: Maarian pitäjän historia. I osa. Maaria: Maarian seurakunta ja kunta, 1944.
  • Oja, Aulis: Maskun historia. [Masku]: Maskun kunta ja seurakunta, 1966.
  • Oja, Aulis: Nousiaisten historia I. [Nousiainen]: Nousiaisten kunta ja seurakunta, 1977. ISBN 951-99143-6-6.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b Oja 1944: 149–151, 158–159.
  2. ↑ a b Oja 1977: 105.
  3. ↑ a b c Oja 1966: 123.
  4. ↑ a b Oja 1944: 158.
  5. ↑ Jörgensen, Eva: Skogen Brun. Ett nedslag i västsvensk skogshistoria (pdf) 2005. Uumaja: Sveriges Lantbruksuniversitet, Institutionen för skoglig vegetationsekologi. Viitattu 19.8.2010. (ruotsiksi)[vanhentunut linkki]
  6. ↑ a b c d Markku Ikäheimo: Pitäjämetsät yhtyvät Kuhankuonoon, seitsemän suunnan rajapyykkiin, s. 4–5. Teoksessa Lähteenmäki ym. (toim.): Suo, kurki ja kansallispuisto. Turku: Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiiri, 1991.
  7. ↑ Oja 1944: 159.
  8. ↑ Oja 1944: 150-151, 158.
  9. ↑ Jalmari Jaakkola: Mikael Agricola ja Satakunta - Hiukan vanhaa lähde- ja rajahistoriaa, s. 51. Teoksessa: Pekka Katara, Sakari Mattila, Niilo Valonen & Eino Nikkilä (toim.): Satakunta XIII: Kotiseutututkimuksia. Vammala: Satakuntalainen osakunta, 1946. Teoksen verkkoversio.
  10. ↑ Oja 1944: 161–162.
  11. ↑ Oja 1977: 106.
  12. ↑ Heino 1980: 51.
  13. ↑ Kurjenrahkan nähtävyydet ja historia 27.11.2009. Luontoon.fi: Metsähallitus. Arkistoitu 29.12.2010. Viitattu 4.8.2010.
  14. ↑ Oja 1966: 385.
  15. ↑ Heino 1980: 50-52.
  16. ↑ Nurminen, Hanna (toim.): Saaren kartano Mynämäellä, s. 198, 208, 210. SKS, 2008.
  17. ↑ Varjo, Uuno: Landschaft und Landwirtschaft in Südwestlichen Finnland, s. 48. Maantieteellisen laitoksen julkaisuja 34. Turku: Turun yliopisto, 1956. (saksaksi)
  18. ↑ Suomi Finland yleiskartta 1:400 000, s. 30-31. Helsinki: Maanmittaushallitus, 1950. ISBN 978-952-222-010-3.
  19. ↑ Oja 1966.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pitäjänmetsä&oldid=20928996”