Avaa päävalikko

Torppari

entisajan maaseudun vuokraviljelijä
(Ohjattu sivulta Torppa)
Tämä artikkeli käsittelee Suomessa ja Ruotsissa toteutettua vuokraviljelyjärjestelmää. Laajemmissa yhteyksissä käytetään nimitystä vuokraviljelijä.
Torppareita maatöissä kesällä.

Torppari oli Suomessa ja Ruotsissa vuokraviljelijä, joka oli vuokrannut viljeltäväkseen osan suuremmasta maatilasta. Vuokraamalla vain osan tilasta torpparit erosivat sekä lampuodeista, joilla oli koko maatila vuokralla, että mäkitupalaisista, joilla oli vuokralla vain lähinnä asuntotonttinsa. [1]

Suomalaisen torpparilaitoksen syntyMuokkaa

 
Puolangan Auholla sijaitseva kunnostettu Tiaisen torppa.
 
Someron torppamuseo kuvaa suurehkoa somerolaista torppaa 1800-luvulla.

Suomen torpparilaitoksen juuret ulottuvat 1600-luvulle, jolloin aateliskartanoiden maille ryhdyttiin perustamaan torppia helpottamaan kartanoiden työvoimapulaa. Torpparityövoima oli pitkään aatelisten erioikeus. Vuodesta 1740 lähtien saivat myös talonpojat ottaa perintötiloilleen torppareita. Torpparijärjestelmä olikin yksi merkittävimmistä 1700–1800-lukujen yhteiskunnallisista muutoksista. Talonpoikien tiloille perustettiin työvoimantarpeen lisäksi torppia myös talonpojan nuorempien veljien tai aikuistuvien poikien viljeltäviksi. Talonpojan kanssa samaa perhettä olevan torpparin oikeudet olivat merkittävästi paremmat kuin vieraan maille viljelyksensä raivanneen torpparin.

Torppien määräMuokkaa

Torppien määrä nousi ripeästi: 1700-luvun alussa torppia oli Suomessa noin 1 000, (noin 2,5 prosenttia väestöstä) 1800-luvun alussa noin 20 000 ja vuosisadan lopulla jo 70 000. Torppareita olivat myös ruotusotatorppien viljelijät eli ruotusotilaat. Torppareista muodostui pian uusi yhteiskunnallinen ryhmänsä, joka sijoittui maata omistavien talonpoikien ja irtaimen työväestön väliin. Vuokraviljelmien osuus kaikista maatiloista oli vuonna 1912 jo lähes puolet, mutta niiden osuus peltomaasta oli pienempi (vaihteli 12–21 prosentin välillä)[2]. Niiden peltoalat olivat siis pieniä.

Vuokraviljelmien lukumäärä Suomessa vuonna 1912[2]
Peltoala (hehtaaria) Torpparit ja lampuodit Mäkitupalaiset
alle 1 3 817 79 968
1–2 8 271 9 863
2–3 8 219 3 723
yli 3 36 136 1 736
tuntematon 116
yhteensä 56 636 95 290

Torpparin oikeudet ja velvollisuudetMuokkaa

Torpparit maksoivat torppansa vuokran maanomistajalleen tyypillisesti tekemällä päivätöitä eli taksvärkkiä vuokranantajansa tilalla. Maanvuokran kokonaisarvosta 72 % maksettiin päivätöinä. Toisinaan vuokraa maksettiin myös torpan tuotteilla. Rahavuokraa ei juurikaan käytetty, sillä isäntätila hyötyi enemmän torpparin työpanoksesta. Torppariväestölle taksvärkki oli kuitenkin rasite, joka usein huononsi suhdetta isäntäväkeen. [2]

Suurin osa (92 %) torppareista sai ottaa tilan metsästä kotitarvepuuta ja pitää siellä karjaa laitumella (76 %). Muunlainen metsän käyttö oli yleensä kiellettyä: vain 22 % sai kalastaa tilan vesillä, 13 % metsästää ja 1,5 % myydä metsän tuotteita. [2]

Vuokraehdot kiristyivät 1800-luvun lopulla. Vuokraa korotettiin vaatimalla lisää päivätöitä tai muita suorituksia, korottamalla niin sanottua siirtorahaa eli sopimuksen siirtämisestä toiselle vuokralaiselle maksettavaa korvausta sekä lisäämällä niin sanottuja ylipäiviä eli kiireaikana tehtäviä maanomistajalle palkallisesti tehtäviä töitä, joiden rahakorvaus oli alimitoitettu.[2]

TorpparikysymysMuokkaa

Torppareiden määrän nopea kasvu, torppien perustamisen vaikeutuminen ja metsien arvon nousu nostivat torpparikysymyksen merkittäväksi yhteiskunnalliseksi kiistaksi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Torpparisopimuksen ehdot ja vaadittu vuokra, taksvärkki, saattoivat olla torpparille kohtuuttomat. Osa vuokrasuhteista perustui ainoastaan suullisiin sopimuksiin, jolloin sopimusehtoja saatettiin kiristää kesken kauden. Torpparilla ei välttämättä ollut minkäänlaista irtisanomissuojaa vuokranantajan häätöä vastaan. Kun torpista oli kysyntää enemmän kuin tarjontaa ja kun vaatimus päivätöistä muutoinkin kasvoi, se johti sopimusehtojen kiristymiseen ja tätä kautta torpparien tyytymättömyyden ilmaisuihin jo 1800-luvun puolivälistä lähtien. 1900-luvun ensimmäisinä vuosina Suomessa nähtiin lukuisia torpparilakkoja. Kuuluisiksi muodostuivat Laukon kartanon häädöt vuonna 1907.[3]

Torppareiden aseman aiheuttamaa kiistaa pidetään yhtenä syynä Suomen sisällissodan syttymiseen vuonna 1918. On myös katsottu, että tilattoman väestön kysymys oli enemmänkin ideologinen kuin taloudellinen ongelma, sillä torppareiden elintaso parani melkoisesti 1800-luvun kuluessa, eikä muukaan tilaton väestö kärsinyt työn puutetta (vaikkakaan heidän asunto-olonsa eivät aina olleet kunnossa).[4]

Torpparilaitoksen lakkauttaminenMuokkaa

Suomalaiset torpparit järjestäytyivät keväällä 1906 Tampereella järjestetyssä ensimmäisessä yleisessä torpparikokouksessa. Vuonna 1909 heidän hankalaa asemaansa pyrittiin parantamaan säätämällä maanvuokra-asetus, joka edellytti kirjallisten vuokrasopimusten solmimista, sekä määräsi vuokra-ajan minimipituudeksi 50 vuotta, maksimipituuden ollessa sata vuotta. Vuokraajalla oli myös oikeus saada korvausta torppaan tekemistään parannuksista. Kuntiin perustettiin maanvuokralautakunnat valvomaan vuokrasopimusten lainmukaisuutta ja ratkomaan niitä koskevia riitoja. Asetuksessa ei kuitenkaan ollut mukana torpparien toivomaa mahdollisuutta vuokra-alueiden lunastamisesta itsenäisiksi tiloiksi.

Vanhat vuokrasopimukset oli laadittava määräajan kuluessa uuden asetuksen mukaiseen kirjalliseen muotoon, muuten ne raukesivat. Maanomistajilla ei kuitenkaan ollut velvoitetta sopimusten uusimiseen. Määräajan lähestyessä loppuaan vanhoja sopimuksia oli uusittu vain vähän, sillä maanomistajat eivät olleet halukkaita pitkäaikaisiin vuokrasopimuksiin. Suurinta osaa torppareita uhkasi häätö. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua vanhojen sopimusten uusimiselle asetetun määräajan päättyminen lykättiin 14. lokakuuta 1915 kuitenkin sodan jälkeiseen aikaan.[5]

Vuonna 1918 säädetty torpparilaki (135/1918) oikeutti vuokratilalliset halutessaan lunastamaan tilansa itselleen. Lakia täydennettiin vuosina 1919 ja 1922. Torpparilain perusteella lunastettiin 1940-luvulle mennessä 45 000 tilaa itsenäisiksi.[6]

Torpparit fiktiossaMuokkaa

Väinö Linna kuvaa Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiassaan torppariperheen elämää torpan perustamisesta ja raskaasta raivaustyöstä itsenäisen maatilan lunastamiseen saakka. Teoksessa Linna kutsuu muutamaan otteeseen torpparilaitosta maaorjuudeksi. Trilogia on myös filmatisoitu Edvin Laineen ohjauksessa kaksiosaiseksi elokuvaksi Täällä Pohjantähden alla (1968) sekä Akseli ja Elina (1970). Historiantutkija Viljo Rasilan mukaan torpparien asema Suomen sisällissodan punaisten joukossa ei kuitenkaan ollut niin keskeinen kuin Linna esittää, vaan suurempi osa punaisista kuului maaseudun työväestöön ja torpparilaitos instituutiona oli Suomen sisällissodan aikoihin jo väistymässä.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Rasila, V. 1961. Suomen torpparikysymys vuoteen 1909. Suomen historiallinen seura, Historiallisia tutkimuksia 59, Helsinki. 493 s.
  • Rasila V. 1970. Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe. Suomen torpparikysymys vuosina 1909–1918. Kirjayhtymä, Helsinki. 414 s.
  • Rasila, V. 1968. Kansalaissodan sosiaalinen tausta. Tammi, Helsinki. 173 s.

ViitteetMuokkaa

  1. Osmo Apunen (1987): Torpparikysymys. Teoksessa: Blomstedt, Y. (toim.) Suomen historia 6, Sortokaudet ja itsenäistyminen, s. 61–68. ISBN 951-35-2495-7.
  2. a b c d e Peltonen, Matti: ”Suomalainen maatalouskysymys”, Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 190–194. toim. Pertti Haapala. Tampere: Vastapaino, 1999. ISBN 951-0966-53-5.
  3. Osmo Apunen (1987): Torpparikysymys kärjistyy. Teoksessa: Blomstedt, Y. (toim.) Suomen historia 6.
  4. Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 3, Oma maa ja maailma, s. 162-3. Helsinki: Tammi, 2003. ISBN 951-31-1844-4.
  5. Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 138. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  6. Apunen, Osmo (1987): Vaikeuksien kautta nousuun. Teoksessa: Blomstedt, Y. (toim.) Suomen historia 6.

Aiheesta muuallaMuokkaa