Laidunnus

Laidunnus on ekologiassa tapahtuma, jossa saalistaja ei kuluta ravintokohdettaan loppuun, vaan syö vain osan siitä. Esimerkiksi verta imevä hyttynen ja ruohoa syövä lehmä ovat laiduntajia. Kaikki laiduntajat ovat kuluttajia.[1]

Viljelyslaidun Ruotsissa, jossa eläimet ovat muokanneet myös metsämaisemaa.

Karjataloudessa ja perinnebiotooppien hoidossa, samoin kuin suomen yleiskielessä laiduntaminen tarkoittaa erityisesti karjan laiduntamista joko laitumeksi aidatulla pellolla tai luonnonlaitumilla, joita ovat esimerkiksi hakamaat ja metsälaitumet tai niiton ohella usein myös ainakin osan vuotta laidunnukseen käytetyt erilaiset niityt.[2]

Karjan laiduntaminen metsässä on ikivanha käytäntö Suomessa. Metsälaitumet olivat aitaamattomia, jossa paimenet vahtivat karjaa. Hyvistä metsälaitumista muodostui valoisia hakamaita, joissa puuston sijasta kasvoi pensaita ja leveälehtiä kasveja. Metsien puuston rahallisen arvon noustessa metsäammattilaiset todistivat sitovasti laiduntamisen aiheuttaneen suunnattomia vahinkoja puustolle. Erityistä tuhoa karja aiheuttaa kuusen ja männyn taimille, koivuntaimet eläimet syövät kokonaan. Metsälaitumella puustosta vaurioituu noin 68,5 %. Metsien yksityisomistuksen ja puuston vaurioitumisen vuoksi laitumia ryhdyttiin aitaamaan, joka puolestaan aiheutti suuria kustannuksia karjankasvattajille. Vuonna 1939 Suomessa oli 700 000 km aitaa, jonka kustannusarvo oli 3 miljardia markkaa.[2]

Metsälaitumien jälkeen alettiin perustaa erityisiä viljelylaitumia. Laidun perustettiin navetan läheisyyteen pellolle, toisarvoiselle joutomaalle tai rantaniitylle. Maa muokattiin ja lannoitettiin erityiseti laiduntamista varten. Viljelylaitumilla karjan ravinnonsaanti on paremmin turvattu kuin luonnonlaitumilla. Viljelylaitumilla tarvittiin maata vain 0,25-0.30 ha lehmää kohden, kun metsälaitumilla tarvittiin metsänlaadusta riippuen 3-40 ha lehmää kohden.[2]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

Seppo Simonen: ”Viljelyslaidun”, Maatalouden pikkujättiläinen, s. 355-370. Porvoo Helsinki: WSOY, 1944.

  1. Lahti, Kimmo & Rönkä, Antti: Biologia: Ympäristöekologia. Helsinki: WSOY oppimateriaalit, 2006. ISBN 951-0-29702-X.
  2. a b c Simonen: Viljelyslaidun, s. 355. Porvoo Helsinki: WSOY.

Aiheesta muuallaMuokkaa

Tämä biologiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.