Occamin partaveitsi

Occamin partaveitsi (usein myös Ockhamin partaveitsi, säästäväisyyden periaate) on periaate, jonka mukaan ilmiöitä selittävien tekijöiden määrän tulee olla mahdollisimman vähäinen. Selityksistä tulee siis karsia kaikki ylimääräiset tekijät eli teorioiden tulee olla mahdollisimman yksinkertaisia. Occamin partaveitsen mukaan kilpailevista, yhtä selitysvoimaisista teorioista tulisi valita yksinkertaisin.

Occamin partaveitsi on saanut nimensä englantilaisen fransiskaaniveli ja filosofi Vilhelm Occamilaisen mukaan. Nimitys ”partaveitsi” viittaa ajatukseen siitä, että periaate leikkaa teoriasta pois ylimääräiset oletukset tai teorian olettamasta ontologiasta pois ylimääräiset entiteetit. Periaate kuvasi alun perin Vilhelmin nominalistisen ajattelun taipumusta minimalismiin. Nykyisin se ymmärretään usein nyrkkisääntönä, joka suosii taloudellisuutta ja yksinkertaisuutta erityisesti tieteellisissä teorioissa.

Occamin partaveitsestä voidaan puhua yksinkertaisuusperiaatteena, jonka mukaan ei tule olettaa enempää kuin on tarpeen. Laajemman yksinkertaisuusperiaatteen mukaan yksinkertaisin selitys on todennäköisimmin paras selitys. Esimerkiksi metsässä karrelle palanut yksittäinen puu saattaa olla seurausta maahan laskeutuneesta lentävästä lautasesta tai sitten vaikkapa salaman iskusta. Occamin partaveitsen mukaan salamanisku on parempi selitys, koska se vaatii vähemmän oletuksia. Muinoin merikarttojen tutkimattomille alueille sijoitettiin mielikuvitushirviöitä, joiden uskottiin siellä vaanivan ihmisiä. Occamin partaveistä käytetään myös eliminoitaessa tämän kaltaisia oletuksia.

Occamin partaveitselle on olemassa Albert Einsteinin aikoinaan esittämä tarkistuskorollaari, Einsteinin hiomakivi, jonka mukaan teorian tulee olla mahdollisimman yksinkertainen, muttei liian yksinkertainen, ollakseen todennäköisimmin tosi. Sen mukaan monimutkaisempi teoria, joka selittää asiat yksinkertaisempaa paremmin ja aukottomammin, on todennäköisimmin tosi. Vilhelm Ockhamilaisen kiistakumppani Walter Chatton esitti partaveitselle ”antipartaveistä”: jos pienempi määrä entiteettejä ei riitä, oleta lisää.

Occamin partaveitsi on puoleensavetävä ja intuitiivinen periaate, mutta on vaikeaa tarkasti muotoilla, mikä selitys on toista yksinkertaisempi. Ihannetilanteessa on kaksi teoriaa, joissa toisen lähtöoletusten (premissien) joukko sisältyy toisen lähtöoletusten joukkoon. Käytännössä teorioiden monimutkaisuutta ei juurikaan voi käsitellä näin yksinkertaisesti.

Historia

Vilhelm Occamilainen (n. 1285–1349) tunnetaan merkittävänä nominalistina, mutta suuri yleisö tuntee hänet ennen kaikkea hänen mukaansa nimetystä periaatteesta, joka tunnetaan nimellä ”Occamin (tai Ockhamin) partaveitsi”: entia non sunt multiplicanda praeter necessitatem (”asioita ei tulisi monimutkaistaa tarpeettomasti”, toisin sanoen mikä voidaan selittää oletuksella vähemmästä määrästä entiteettejä on turha selittää oletuksella useammasta entiteetistä).

Ajatus tiivistää Vilhelmin filosofiselle ajattelulle yleisen minimalistisen piirteen hyvin, mutta sitä ei ole löydetty mistään hänen teoksestaan sellaisenaan. Lähin, mitä häneltä tunnetaan ajatuksen suhteen, vaikuttaa olevan numquam ponenda est pluralitas sine necessitate (”moninaisuutta ei pidä olettaa tarpeettomasti”). Se esiintyy Vilhelmin teologisessa teoksessa Quaestiones et decisiones in quattuor libros Sententiarum Petri Lombardi (i, dist. 27, qu. 2, K), joka käsitteli Petrus Lombarduksen Sentenssejä. Teoksessa Summa Totius Logicae (i. 12) Vilhelm esitti vastaavan säästäväisyysperiaatteen frustra fit per plura quod potest fieri per pauciora (”on turhaa käyttää useampia asioita siihen, mikä voidaan tehdä vähemmällä”).

Periaate oli keskiajan filosofiassa yleinen, ja se voidaan jäljittää aikaisempien filosofien teoksiin: näihin lukeutuvat mm. Alhazen (965-1039), Maimonides (1138-1204), Duns Scotus (1265–1308), Tuomas Akvinolainen (n. 1225–1274) ja jopa Aristoteles (384–322 eaa.). Nimitys ”Occamin partaveitsi” esiintyy ensimmäisen kerran William Hamiltonin (1788–1856) teoksessa vuonna 1852, satoja vuosia Vilhelm Ockhamilaisen kuoleman jälkeen. Vilhelm ei siis varsinaisesti keksinyt hänen mukaansa nimettyä partaveistä, vaan se on liitetty häneen mahdollisesti siksi, että hän käytti sitä usein ja tehokkaasti. Vaikka Vilhelm esitti periaatteen monessa eri muodossa, sen tunnetuin muotoilu ei ole peräisin häneltä itseltään vaan John Poncelta vuodelta 1639.

Perustelut

Esteettiset ja käytännölliset perustelut

Ennen 1900-lukua ajateltiin yleisesti, että luonto itsessään on yksinkertainen ja siksi yksinkertaisemmat selitykset luonnon ilmiöistä olivat todennäköisemmin tosia. Tämä ajatus perustui esteettiseen arvoon, joka yksinkertaisuudella on inhimilliselle ajattelulle. Tuomas Akvinolainen muotoili tämän ajatuksen 1200-luvulla sanoen: ”jos jokin voidaan saavuttaa asiaankuuluvasti yhden avulla, on tarpeetonta tehdä se useamman avulla; koska havaitsemme, ettei luonto käytä kahta välikappaletta silloin kun yksi riittää”.

Partaveitsen yleistä muotoa, jota käytetään valintatilanteessa kahden yhtä selitysvoimaisen hypoteesin välillä, voidaan perustella sillä, että yksinkertaisuudella on käytännöllistä arvoa. Hypoteesien tavoitteena on antaa jostakin ilmiöstä paikkansapitävä kuvaus, ja yksinkertaisuus on selitykselle arvokas piirre koska se tekee selityksestä helpommin ymmärrettävän ja hyödynnettävän. Näin jos kaksi hypoteesiä ovat yhtä selitysvoimaisia eikä kumpikaan vaikuta toista paikkansapitävämmältä, yksinkertaisempaa tulee suosia monimutkaisen sijasta, koska yksinkertaisuus on käytännöllistä.

Empiiriset perustelut

Eräs tapa, jolla teoria tai periaate voidaan oikeuttaa, on empiirinen menetelmä; toisin sanoen, jos yksinkertaisemmat selitykset vaikuttaisivat olleen useammin tosia kuin monimutkaisemmat, tämä tukisi Occamin partaveistä.

Occamin partaveitsi ei kuitenkaan ole teoria siinä merkityksessä, että se olisi induktiiviseen päättelyyn perustuva malli, jota voidaan käyttää havaintojen selittämisessä ja ennustamisessa; sen sijaan se on heuristinen maksiimi valinnan tekemiseksi teorioiden välillä. Näin sitä ei voida oikeuttaa jotain toista hypoteettista vaihtoehtoa vasten, koska tämä johtaisi helposti kehäpäätelmään.

Occamin partaveitsi voidaan nähdä täysin empiirisen tieteen ulkopuolisena periaatteena. Se on laajalti hyväksytty oletus tai keskustelutapa. On vain vähän empiiristä tukea sille ajatukselle, että todellisuus olisi yksinkertainen tai että yksinkertaisimmat selitykset olisivat todennäköisemmin tosia kuin monimutkaiset..

Falsifioitavuusperuste

Karl Popper katsoi, ettei yksinkertaisten teorioiden suosimista tarvitse perustella pelkästään käytännöllisin tai esteettisin perustein. Yksinkertaisuutta voidaan suosia hänen falsifioitavuuden periaatteensa perusteella: suosimme yksinkertaisia teorioita monimutkaisten sijaan siksi, että niiden empiirinen sisältö on suurempi ja koska ne ovat paremmin testattavissa. Toisin sanoen yksinkertaisempaa teoriaa voidaan soveltaa useammissa tapauksissa kuin monimutkaisia teorioita, ja siksi ne on helpompi osoittaa virheellisiksi tarvittaessa.

Informatiivisuusperuste

Elliott Sober esitti aiemmin Popperin tyyliin, että yksinkertaisuus kytkeytyy ”informatiivisuuteen”: yksinkertaisin teoria on informatiivisin sikäli, että esitettyihin kysymyksiin vastaamiseen tarvitaan vähemmän informaatiota. Sober on kuitenkin myöhemmin hylännyt tämän ajatuksen yksinkertaisuudesta, koska se ei onnistu tarjoamaan tietoteoreettista oikeutusta yksinkertaisuudelle. Hän katsoo nykyisin, ettei yksinkertaisuus riitä, ellei se heijastele jotakin perustavampaa. Hänen mukaansa filosofit ovat saattaneet tehdä sen virheen, että he ovat antaneet yksinkertaisuudelle olemassaolon sui generis, vaikka se saa todellisuudessa merkityksen ainoastaan jossain tietyssä yhteydessä.

Loogisuusperuste

Richard Swinburne kannattaa yksinkertaisuutta loogisin perustein: yksinkertaisin hypoteesi, jota tarjotaan selitykseksi jollekin ilmiölle, on todennäköisemmin tosi kuin mikään muu saatavilla oleva hypoteesi, toisin sanoen sen tuottamat ennusteet ovat todennäköisemmin tosia kuin muiden hypoteesien tuottamat ennusteet; ja periaate, jonka mukaan yksinkertaisuus on todistusaineistoa totuuden puolesta, on apriorinen tietoteoreettinen periaate.

Swinburnen mukaan meillä on sisäsyntyinen taipumus suosia yksinkertaisuutta, ja pyrkimys yksinkertaisuuteen on arkijärjen mukaista. Koska empiirinen aineisto ei voi määrätä, mikä teoria on oikea (katso: alimääräytyneisyys ja Duhem–Quine-teesi), meidän tulee soveltaa jotakin kriteeriä määrittääksemme, mitä teoriaa tulisi käyttää. Koska olisi absurdia, ettei meillä ole mitään loogista menetelmää valita jokin hypoteesi äärettömän monen empiirisen aineiston kanssa yhteen sopivan hypoteesin joukosta, meidän tulisi valita yksinkertaisin teoria: ”tiede on joko irrationaalista tai yksinkertaisuusperiaate on perustavanlaatuinen synteettinen apriorinen totuus”.

Todennäköisyysteoreettiset perustelut

Eräs intuitiivinen peruste Occamin partaveitsen käytölle on suoraa seurausta todennäköisyysteoriasta: kaikki uudet lisäoletukset lisäävät virheiden mahdollisuutta. Jos oletus ei paranna teorian tarkkuutta, sen ainoa seuraus on, että se kasvattaa sitä todennäköisyyttä, että koko teoria on virheellinen.

Sovellukset

Tieteellinen menetelmä

Occamin partaveistä voidaan käyttää tieteellisen menetelmän apuna tilanteessa, jossa kaksi teoriaa selittävät saman havaintoaineiston yhtä hyvin. Tällöin teorioista valitaan vähiten oletuksia edellyttävä vaihtoehto. Occamin partaveitsi-periaatteen tarkoitus on ehdottaa yksinkertaisempien teorioiden harkintaa (monista syistä) kunnes monimutkaisempien teorioiden todistusvoima kykenee ylittämään yksinkertaisuuden periaatteen. Yksinkertaisin teoria on siten usein heikoin teoria, jonka tehtävänä on lähinnä siirtää todistuksen taakka monimutkaisempien teorioiden esittäjille.

Tieteessä Occamin partaveistä käytetään joskus myös heuristisena sääntönä (”nyrkkisääntönä”), joka ohjaa tieteilijöitä teoreettisten mallien kehittämisessä, kuin sääntönä, joka auttaisi tekemään valintoja kahden kilpailevan mallin välillä. Tieteellisenä menetelmänä Occamin partaveitsi ilmaisee tietoteoreettista, ontologista ja heuristista keskustelutapaa, ei loogista periaatetta tai tieteellisen tutkimuksen lopputulosta.

Fysiikassa säästäväisyyden periaate on ollut tärkeä heuristinen periaate muun muassa Albert Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian muotoilussa, Pierre Louis Maupertuis'n ja Leonhard Eulerin pienimmän vaikutuksen periaatteen kehityksessä ja soveltamisessa sekä Louis de Broglien, Richard Feynmanin ja Julian Schwingerin kvanttimekaniikan kehityksessä. Kemiassa Occamin partaveitsi on usein tärkeä heuristinen periaate reaktiomekanististen mallien kehittämisessä. Vaikka periaate onkin hyödyllinen reaktiomekanististen mallien kehittämisessä, sen on kuitenkin havaittu epäonnistuvan valitsemisessa julkaistujen mallien välillä.

Occamin partaveitsi on usein säilyttävä, ”normaalitiedettä” ylläpitävä työkalu. On kuitenkin poikkeuksia, jolloin periaatteen soveltaminen on tehnyt tieteilijästä tieteen vastentahtoisen vallankumouksellisen; esimerkiksi Max Planck muotoili nykyisesti hyväksytyn kvanttihypoteesinsa ja piti siitä kiinni hyödyntäen Occamin partaveitsen logiikkaa. On kuitenkin myös tapauksia, joissa periaatteen väärinkäyttö on tukahduttanut tai hidastanut tieteellistä kehitystä johtuen lähinnä haluttomuudesta hyväksyä monimutkaisempia teorioita havaintoaineiston selittäjäksi. Esimerkiksi DNA hylättiin alun perin geneettisen informaation kantajana; kantajaksi oletettiin proteiinit, koska selitys vaikutti vielä tuolloin yksinkertaisemmalta.

Occamin partaveitsi on looginen periaate, joka mukaan tieteilijä arvioi todennäköisesti yksinkertaisimmat mahdolliset selitykset havaintoaineistolle. Yksinkertaisuus ja monimutkaisuus ovat kuitenkin suhteellisia käsitteitä, joiden merkitys riippuu asiayhteydestä jossa niitä sovelletaan ja soveltajan ymmärryksestä. Ilman objektiivista kriteeriä yksinkertaisuudelle Occamin partaveitsi itsessään ei tue objektiivisten valintojen tekemistä.

Eräs esimerkki on 1800-luvun fysiikan ongelma sähkömagneettisten aaltojen etenemisestä avaruudessa. Voi vaikuttaa siltä, että on monimutkaisempaa olettaa erillinen valon väliaine, eetteri, kuin katsoa valon yksinkertaisesti etenevän tyhjiössä. Kaikki aiemmin tunnetut aallot kuitenkin etenivät jonkin fysikaalisen aineen välityksellä, ja monien fyysikkojen mielestä vaikutti pitkään yksinkertaisemmalta postuloida erillinen aine kuin muodostaa teoria siitä, miten aallot kulkisivat ilman välittäjäainetta. Myöhemmin ajatus eetterin olemassaolosta hylättiin.

Tieteen historia on osoittanut Occamin partaveitsen kannustaneen monimutkaisempien teorioiden esittäjiä tukemaan väitteitään uusin todistein eikä tukeutua yksinomaan kulloinkin käytettävissä olevaan aineistoon. Vaikka kulloinkin käytettävissä olevan aineiston kanssa yhteensopivista teorioista suositaan usein yksinkertaisinta, ne saattavat kehittyä ajan kanssa monimutkaisiksi, kun todisteita uusista havainnoista tehdään. Lisäksi eräs teorioiden piirre on, että teoria voi kehittyä yhä monimutkaisemmaksi rakenteensa (tai syntaksinsa) puolesta, kun sen ontologia (tai semantiikka) kehittyy samalla yksinkertaisemmaksi, tai päinvastoin. Eräänä esimerkkinä on usein mainittu suhteellisuusteoria.

Occamin partaveitsen ongelma on mahdollinen subjektiivisuus periaatteen hyödyntämisessä. Yksinkertainen teoria yhdestä maailmankuvasta näyttäytyy helposti yksinkertaisena, selkeänä, loogisena ja jopa itsestään selvänä, joka kyseenalaistaa sen kanssa ristiriitaiset, monimutkaisemmat teoriat, varsinkin jos ne vaativat lisäksi käsittämättömiä selityksiä ja järjettömiä lisäoletuksia. Occamin partaveitsi saattaa siten muuttua "ennakkoluulojen peiliksi".

Jos useampi malli jostain luonnonlaista tekee täysin samat testattavissa olevat ennusteet, ne ovat samoja, eikä säästäväisyyden periaatetta tällöin tarvita niiden välillä valitsemiseksi. Esimerkiksi Newtonin, Hamiltonin ja Lagrangen mekaniikka ovat yhtäpitäviä. Fyysikot eivät ole kiinnostuneita hyödyntämään Occamin partaveistä sanoakseen, että kaksi malleista olisi vääriä. Vastaavasti ei ole tarvetta valita kvanttimekaniikan aalto- ja matriisimuotoilujen välillä.

Tilastotiede

Occamin partaveitsestä on pyritty kehittämään formaaleja esityksiä todennäköisyysteoriaan perustuen, jotta sitä voitaisiin soveltaa tilastollisessa päättelyssä. Tutkijat ovat esittäneet esimerkiksi yhteyttä Occamin partaveitsen ja Kolmogorov-kompleksisuuden välillä.

Eräs alkuperäisen Occamin partaveitsen muotoilun ongelma on, että se soveltuu vain malleihin, jotka ovat selitysvoimaltaan yhtäsuuria (eli se suosii yksinkertaisempaa muuten yhtä hyvistä malleista). Partaveitsestä voidaan johtaa yleisempi muoto bayesilaisen mallivertailun avulla. Sitä voidaan käyttää sellaisten mallien vertailuun, jotka eivät sovi havaintoaineistoon samassa määrin. Tällöin on mahdollista muodostaa tasapaino mallin monimutkaisuuden ja selitysvoiman välillä. Erilaisia lähestymistapoja ovat muun muassa Akaiken informaatiokriteeri, Bayesin informaatiokriteeri, bayesilainen variaatio-oppiminen ja Laplacen approksimaatio.

William H. Jefferys ja James O. Berger ovat pyrkineet yleistämään ja kvantifioimaan alkuperäisen partaveitsen oletus-käsitteen. He ovat määritelleet sen asteeksi, jolla malli pyrkii tarpeettomasti mukautumaan mahdolliseen havaintoaineistoon. Heidän ehdottamansa malli pyrkii tasapainottamaan teorian tuottamien ennusteiden tarkkuuden ja teorioiden terävyyden: teorioita, jotka tuottavat terävästi oikeat ennusteensa, suositaan enemmän kuin teorioita, jotka olisivat sisällyttäneet lisäksi suuren määrän mahdollisia tuloksia.

Todistuksen taakka

Yleisimpiä Occamin partaveitsen sovelluksia on todistuksen taakka. Tämä tarkoittaa sitä, että minkä tahansa positiivisen väitteen tai teorian esittäjä joutuu antamaan sille todisteita. Tämä koskee erityisesti olemassaoloväitteitä.

Vilhelm Occamilainen itse katsoi, ettei partaveitsen periaate salli minkään, tarpeettomankaan, asian olemassaolon kieltämistä, ainoastaan kehottaa välttämään tarpeettomien asioiden olettamista. Tämä johtui siitä, että hänen mukaansa ihmiset eivät voi koskaan tietää, mikä on todella välttämätöntä ja mikä ei.

Filosofiassa todistuksen taakkaa voidaan kuitenkin soveltaa esimerkiksi kysymyksiin universaalien, mentaalisen ja Jumalan olemassaolosta.

Metafysiikka: universaalien olemassaolo

Vilhelm Occamilaisen on usein katsottu itse soveltaneen partaveitsen periaatetta nominalistiseen kantaansa universaalikiistassa, vaikka kannalle on toisaalta ollut myös täysin erilliset logiikkaan nojaavat perustelunsa. Vilhelm kirjoitti, että filosofiassa monet virheet saavat alkunsa siitä väitteestä, että jokaista erillistä asiaa vastaa aina erillinen sana niin, että erillisiä entiteettejä on yhtä paljon kuin on erilaisia nimiä tai sanoja joilla niitä merkitään. Olemme siis taipuvaisia olettamaan, että kaikki sanat vastaavat jotain olemassa olevaa entiteettiä (käsiterealismi). Vilhelmin mukaan tämä johtaa kaikenlaisiin absurdeihin tilanteisiin, kuten ”aksidenssi inheroi inherenssin kautta”, ”khimaira ei ole mitään koska sillä on ei-mikyys”, ”mies on isä isyyden ansiosta” ja niin edelleen. Sanoisimme sen sijaan esimerkiksi, että ”mies on isä koska hänellä on poika”.

Mielenfilosofia: mentaalisen olemassaolo

George Berkeley oli subjektiivinen idealisti, joka katsoi, että koko todellisuus on selitettävissä yksistään mielen kautta. Hän hyödynsi Occamin partaveistä argumentoidessaan idealismin metafyysistä kilpailijaa, materialismia eli aineellista todellisuuskäsitystä, vastaan. Berkeleyn mukaan hänen metafysiikkansa ei tarvinnut ainetta ja siksi aine oli eliminoitavissa.

1900-luvun mielenfilosofiassa J. J. C. Smart hyödynsi Occamin partaveistä, kun hän tuki artikkelissaan ”Sensations and Brain Processes” (1959) tyyppi-identiteettiteoriaa sen avulla mieli-ruumis-dualismia vastaan. Dualistien mukaan kaikkeudessa on kahdenlaisia substansseja, fysikaalisia (mukaan lukien ruumis) ja mentaalisia (kuten mieli). Identiteettiteorian kannattajat sen sijaan katsovat kaiken olevan fysikaalista, mukaan lukien mieli ja tietoisuus, eikä mitään ei-fysikaalista ole olemassa (fysikalismi). Näistä kahdesta teoriasta, dualismista ja identiteettiteoriasta, jälkimmäinen vaikuttaa olevan yksinkertaisempi, koska se sitoutuu pienempään määrään erilaisia entiteettejä.

Paul Churchland on myös käyttänyt Occamin partaveistä dualismia vastaan. Hänen mukaansa materialismin etuna on se, että fysikaalisten asioiden olemassaolo on varmaa, kun taas mentaalisten asioiden olemassaolo ei ole. Churchland kuitenkin sanoo, ettei tämä ole perusteluna vielä ratkaiseva dualismin ja materialismin välillä; ratkaisevaa on sen sijaan materialistisen näkemyksen suurempi selitysvoima neurobiologian tutkimustulokset huomioon ottaen.

Dale Jacquetten mukaan Occamin partaveitsi on tärkein eliminativismin ja reduktionismin takana oleva perustelu mielenfilosofiassa. Eliminativismin mukaan sellaiset arkipsykologian ontologiaan kuuluvat entiteetit kuin ”ilo”, ”suru”, ”halu” ja ”pelko” ovat eliminoitavissa ja korvattavissa valmiin neurotieteen ontologialla.

Uskonnonfilosofia: Jumalan olemassaolo

Uskonnonfilosofiassa Occamin partaveistä on usein sovellettu kysymykseen Jumalan olemassaolosta: jos Jumalan käsite ei auta kaikkeuden selittämisessä, tällöin voidaan väittää, että Jumala on epärelevantti ja tulisi ”leikata pois”. Ajatus perustuu siihen väitteeseen, että usko Jumalaan vaatii enemmän ja monimutkaisempia oletuksia kaikkeuden selittämiseksi kuin epäusko. Esimerkiksi Richard Dawkins väittää dokumentissaan The Root of All Evil?, ettei mikään Lourdesin Neitsyt Marian aikaansaamista ihmeparantumisista vaadi selityksekseen Jumalan olemassaoloa; parantumiset ovat aina koskeneet tauteja, jotka olisivat voineet parantua myös itsekseen.

Teistisen ajattelun historia on tuottanut monia argumentteja, jotka pyrkivät osoittamaan, ettei näin ole — että teorian ilman Jumala-oletusta kohtaamat vaikeudet ovat yhtä suuria tai suurempia kuin teorian, joka olettaa Jumalan. Esimerkiksi kosmologinen todistus esittää, että kaikkeudella tulee olla ensimmäinen syy, ja että tämä syy on Jumala; ja teleologinen todistus esittää, että kaikkeudessa havaitaan suunnittelua ja järjestystä, jonka tulee olla peräisin yliluonnollisesta älystä. Suurin osa tiedeyhteisöstä ei hyväksy tällaisia argumentteja, ja suosii selityksiä, jotka käsittelevät samoja ilmiöitä olemassa olevien tieteellisten mallien pohjalta. Jumalan olemassaoloa on kuitenkin puolustettu myös muunlaisilla perusteilla (muun muassa reformoitu epistemologia, presuppositionaalinen apologetiikka ja fideismi).

Vaikka Occamin partaveistä käytetään nykyään usein teismiä vastaan, Vilhelm Occamilainen itse oli teisti. Hän katsoi, että tietyt kristilliset tekstit olivat tosiasiatietoa, ja niiden sanoma samanarvoista sekä logiikan että aistihavaintojen kanssa. Hänen mukaansa moninaisuutta ei tullut olettaa, ellei sitä voida osoittaa tarpeelliseksi (a) järjen, (b) kokemuksen tai (c) jonkun erehtymättömän auktoriteetin kautta; jossa viimeksi mainittu viittasi Raamattuun, pyhimyksiin ja tiettyihin kirkon (paavin) lausumiin. Vilhelmin mukaan selitystä, joka ei ole harmoniassa järjen, kokemuksen tai mainittujen lähteiden kanssa ei voida lukea päteväksi.

Virheellinen käyttö

Occamin partaveistä voidaan käyttää myös väärin, jolloin siitä tulee argumentointivirhe. Occamin partaveitsi ei tarkoita, että ”yksinkertaisin selitys on oikea selitys”, vaan ”yksinkertaisin selitys on todennäköisimmin oikea selitys”. Väärinkäytön kaava on seuraava:

1. Teoria A on yksinkertaisempi kuin teoria B
2. Siispä teoria A on tosi

Esimerkiksi klassinen fysiikka on teoriana yksinkertaisempi kuin myöhemmät fysiikan teoriat, mutta sitä ei tulisi silti suosia myöhempien teorioiden sijasta, koska se on niihin nähden virheellinen monilla tavoilla. Teorian ensimmäinen vaatimus on, että se toimii; että sen tuottamat ennusteet ovat oikeita, eikä sitä ole falsifioitu. Occamin partaveistä voidaan käyttää vasta sitten, kun teoriat ovat läpäisseet nämä testit, ja ollaan valintatilanteessa kahden tai useamman sellaisen teorian kanssa, joita havaintoaineisto tukee samassa määrin.

Yksinkertaisimpia teorioita tulee siis suosia ceteris paribus, muiden asioiden pysyessä muuttumatta. Tässä tapauksessa muihin asioihin kuuluu teorian saama tuki havaintoaineistolta.

Occamin partaveistä voidaan käyttää väärin myös liian pitkälle viedyssä skeptismissä:

Se, että kuukävelyt ovat studiossa lavastettuja, on paljon yksinkertaisempi selitys kuin että ihminen todella olisi käynyt Kuussa. Siksi ei ole mitään syytä pitää kuukävelyjä muuna kuin lavastettuna televisioteatterina.

Tämä selitys ei kuitenkaan ota huomioon sitä, että kuukävelyhuijaus vaatisi niin laajamittaisen salaliiton, että sen luominen ja salassapitäminen olisi todennäköisesti kuukävelyjen todellista suorittamista vaativampaa.

Galileo Galilei ivasi Occamin partaveitsen väärinkäyttöä Dialogissaan. Siinä periaatetta käyttää Simplicio. Galilei tuo esille ironisesti, että jos todella haluttaisiin aloittaa pienestä määrästä erilaisia entiteettejä, tällöin kirjaimet voitaisiin ajatella perustaviksi, koska niitä käyttämällähän voitaisiin koostaa kaikki inhimillinen tietämys.

Antipartaveitset

Occamin partaveitsi on silloin tällöin kohdannut vastustusta niiltä, jotka ovat pitäneet sitä liian äärimmäisenä tai harkitsemattomana. Tunnetuin ”antipartaveitsen” muotoilu on peräisin Walter Chattonilta. Hän oli Vilhelm Occamilaisen aikalainen, ja kehitti oman antipartaveitsensä vastineena Vilhelmin ajatukselle: ”jos kolme asiaa eivät ole tarpeeksi jonkin selittämiseksi, tulee olettaa neljäs asia, ja niin edelleen”.

Antipartaveitsiä ovat muotoilleet myös Gottfried Wilhelm Leibniz, Immanuel Kant ja Karl Menger. Leibnizin versio sai runsauden periaatteen (niin kuin Arthur Lovejoy on sitä kutsunut) muodon. Ajatuksen mukaan Jumala loi kaikkein monipuolisimman ja runsaimman kaikista mahdollisista maailmoista. Kant halusi rajoittaa Occamin partaveitsen seuraamuksia ja loi siksi oman vastapartaveitsensä: entium varietates non temere esse minuendas (”olevan monimuotoisuutta ei tulisi vähentää harkitsemattomasti”).

Menger katsoi matemaatikkojen olevan liian säästeliäitä entiteettien suhteen, joten hän muotoili oman lakinsa, joka voidaan esittää kahdessa muodossa: ”entiteettejä ei tule vähentää siihen pisteeseen, että ne ovat riittämättömiä” ja ”on turhaa tehdä vähemmällä se mikä vaatii enemmän”. Vähemmän vakava mutta äärimmäinen versio antipartaveitsestä on Alfred Jarryn kehittämä ’patafysiikka, joka pyrkii näkemään kaikki kaikkeuden tapahtumat täysin erillisinä ja itsenäisinä tapahtumina, jotka eivät noudata mitään muita kuin omia lakejaan.

Esimerkki

Kaksi puuta on kaatunut tuulisena yönä. Harkitse molempia mahdollisia selityksiä:

1. Tuuli on kaatanut puut.
2. Kaksi meteorittia ovat molemmat kaataneet yhden puun, törmänneet ja hävittäneet jäljet olemassaolostaan.

Vaikka molemmat selitykset ovat mahdollisia, Occamin partaveistä sovellettaessa meidän tulisi suosia ensimmäistä selitystä, koska ensimmäinen selitys on yksinkertaisempi ja se olettaa vähemmän entiteettejä.

Katso myös

• Eliminativismi
• KISS-periaate
• Reduktionismi

Kirjallisuutta

• Ariew, Roger: Ockham's Razor: A Historical and Philosophical Analysis of Ockham's Principle of Parsimony. Champaign-Urbana, University of Illinois, 1976.
• Häyry, Heta & Karttunen, Hannu & Virtanen, Matti (toim.): Paholaisen asianajaja: Opaskirja skeptikolle. (Ursan julkaisuja 38) Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 1989. ISBN 951-9269-48-7 Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla

• Baker, Alan: Simplicity The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Carroll, Robert T. (toim.): Occam's Razor Skeptic's Dictionary (englanniksi)
• Dowe, David: Occam's razor links (englanniksi)
• Gibbs, Phil: What is Occam's Razor? (englanniksi)
• Newall, Paul: Ockham's Razor, The Galilean Library (englanniksi)
• Stork, David G. (toim.): NIPS 2001 Workshop "Foundations of Occam's Razor and parsimony in learning" (englanniksi)