Wikipedia

Kolmas Rooma

poliittis-uskonnollinen ajatus
(Ohjattu sivulta Moskova, kolmas Rooma)

Kolmas Rooma eli Moskova — kolmas Rooma (ven. Москва — третий Рим, Moskva — treti Rim[1]) on poliittinen ja uskonnollinen oppi, jonka mukaan Moskova (tai Venäjä yleensä) on Rooman ja Bysantin valtakuntien ainoa aito perillinen ja puhdasoppisen kristinuskon keskus. Oppi syntyi vuoden 1453 jälkeen, kun osmanit olivat valloittaneet Konstantinopolin ja Moskovan suuriruhtinaskunnasta oli tullut ortodoksisen kulttuuripiirin ainoa valtio.[2] Lopulliseen asuunsa ajatus muotoutui 1520-luvulla.[3]

Venäjän keisarikunnan vaakunaan oli kuvattu kaksipäinen kotka, Bysantin valtakunnan perinteinen tunnus.

Idea Roomasta edusti ajatusta universaalista imperiumista,[4] ja houkuttelevalla arvonimellä oli muitakin tavoittelijoita kuin Moskova. Rooman valtakunnan itäosaa, eli varsinaista Rooman valtakuntaa alettiin Länsi-Euroopassa kutsua ”Bysantiksi”, ettei se kilpailisi lännen kanssa arvokkaasta tittelistä.[5] Länsi-Euroopan kuviteltu ”roomalaisuus” kesti vuoteen 1806 asti eli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan (800–1806) lakkauttamiseen.[4] Osmanien valtakunta Suleiman Suuren valtakaudelta (1520–1566) lähtien piti itseään myös Rooman perillisenä. Myös Lähi-idän arabivalloittajat 600-luvulla pitivät itseään Rooman perillisinä, mikä näkyy edelleen islamilaisessa eskatologiassa.[4]

”Uusi Rooma” muokkaa

Antiikin Rooma ja sen pääkaupunki nauttivat keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa suurta arvostusta. Eri tahot pyrkivät esiintymään vanhan suurvallan ainoina ja oikeina seuraajavaltioina.[5] Professori Herfried Münkler tekee erottelun imperiumin ja tavallisten valtioiden välillä. Rooma oli antiikin maailman ainoa imperiumi, jolle toisin kuin tavallisille valtioille oli ominaista vallan ulottuminen omien rajojen ulkopuolelle. Rooman perillisenä esiintyminen oli siten imperiumin aseman ja arvon tavoittelua, [6] mutta myös esiintymistä ainoan oikean uskon edustajana ja puolustajana.[2]

Osmanit olivat vallanneet Konstantinopolin vuonna 1453 sekä Mistran ja Morean despotaatit vuonna 1460. Viimeinen Bysantin valtakunnan suorana seuraajana pidetty Trebizondin keisarikunta kukistui vuonna 1461.[7]

Kun keisari Konstantinus siirsi pääkaupunkinsa vuonna 330 Roomasta Byzantioniin, hän nimitti sen ”Uudeksi Roomaksi”. Nimen vaihto ilmaisi sitä, että Rooma, joka oli imperiumin keskus, sijaitsi nyt uudessa paikassa. ”Uusi Rooma” syrjäytti näin vanhan pakanallisen Rooman, aivan kuten Kristus ”uutena Adamina” avasi ihmiskunnalle uuden tulevaisuuden.[8] Pääkaupungin nimeksi kuitenkin vakiintui jo 300-luvun lopulla perustajansa mukaan Konstantinopoli.[8] Myöhemmin kaupunkia kutsuttiin myös Uudeksi Jerusalemiksi.[3]

Sen jälkeen, kun idän ja lännen kirkot erkanivat toisistaan yhä enemmän vuosina 860–1054, myös Saksan hallitsijat alkoivat esiintyä Rooman keisarikunnan todellisina perillisinä.[3] Tämä näkyi siinä, että heidät kruunattiin ”Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan” (800–1806) hallitsijoiksi. Euroopassa Itä-Roomaa alettiinkin 1500-luvulta alkaen kutsua Rooman asemasta ”Bysantiksi”.[5]

Myös Anatoliaa valloittaneet islamilaiset seldzukit alkoivat kutsua Roomalta anastamiaan alueita ”Roomaksi” (arab. الرُّومُ ar-Rūm). Siitä huolimatta Konstantinopolin (Istenbol) keisari oli heille edelleen malik ar-Rūm (Rooman kuningas). Anatoliassa jopa vaikutti 1100-1200-luvuilla seldzukkivaltio, joka tunnettiin epävirallisella nimellä ”Rumin (<Rooman) sulttaanikunta”.[9] Turkinkielisissä osmaniajan lähteissä Anatolian turkkilaisia asukkaita kutsuttiin ”roomalaisiksi” ja osmaniajan Egyptissä sanalla tarkoitettiin osmaneja yleensä.[8]

Bulgarialaiset katsoivat 1300-luvulla, että heidän pääkaupunkinsa Tărnovo oli uusi Konstantinopoli ja keisarillinen kaupunki. Bysantti pysyi kuitenkin ortodoksisen kristinuskon keskuksena 1400-luvulle saakka.[3]

Moskova, kolmas Rooma muokkaa

Uusi Konstantinopoli muokkaa

 
Palaiologos-dynastian, Bysantin viimeisen hallitsijasuvun, tunnuskuva 1400-luvulta.
 
IIvana III:n sinetin kääntöpuoli 1489

Kristillinen kirkko jakaantui, kun Rooman ja Konstantinopolin välinen ehtoollisyhteys katkesi vuonna 1054. Tämän jälkeen läntisen Rooman ja Bysantin edustama kristillisyys lähtivät kulkemaan eri suuntiin.[2] Bysantti oli Firenzen kirkolliskokouksessa vuonna 1439 taipunut sovintoon Länsi-Rooman kirkkojen kanssa saadakseen apua turkkilaisia vastaan, joskin sopimus idässä myöhemmin hylättiin.[10] Venäläiset katsoivat kreikkalaisten pettäneen oikean ortodoksisen uskon, jonka vaalijoiksi jäivät enää venäläiset.[2]

Moskovan metropoliitat alkoivat kutsua sekä Vasili II:ta (1415–1462) että Iivana Suurta (1462–1505) ”uudeksi Konstantinukseksi”.[3] Osmanit valloittivat Konstantinopolin 1453. Venäjästä tuli tämän jälkeen ortodoksisen maailman ainoa valtakunta.[3][2]

Iivana Suuri alkoi suosia Bysantin keisarien symboleja, nai Bysantin viimeisen keisarin Konstantinos XI:n veljentyttären nimeltä Sofia (Zoe) Palaiologos ja otti kaksipäisen kotkan valtakuntansa tunnukseksi 1490-luvulla.[11] Se oli tarkoitettu osoittamaan, että Moskovan hallitsija oli vanhempaa ja parempaa alkuperää kuin Habsburg-keisarit.[12]

Moskova oli perinteisesti ollut kiptšakkien vasalli, ja vanhasta alistussuhteesta oli 1400-luvun lopulla edelleen jäljellä tiettyjä laillisia ja seremoniallisia käytäntöjä. Vuosina 1476–1480 Iivana Suuri itsenäistyi lopullisesti Kultaisen ordan kaanien alaisuudesta. Rostovin arkkipiispa Vassian Rylon mukaan Venäjän hallitsija oli laillinen keisari, kun taas kaanit polveutuivat rosvopäälliköistä. Arkkipiispan mukaan olikin absurdi ajatus, että Venäjän keisarin kaaneille antama vala olisi ikuisesti sitova.[3]

Ortodoksisten kalenterien mukaan vuosi 1492 oli 7000. vuosi maailman luomisesta laskettuna. Kyseisenä vuonna metropoliitta Zosima julisti Moskovan uudeksi Konstantinopoliksi. Moskovan suuriruhtinaat alkoivat tämän jälkeen korostaa tasaveroisuuttaan Saksan keisarien kanssa sekä historiallista jatkuvuutta Bysantin ja Venäjän dynastioiden välillä. Teologi Iosif Volotski esitti 1510-luvulla, että ortodoksisen tsaarin valta on peräisin Jumalalta, mutta pienikin luopumus puhdasoppisesta ortodoksisuudesta johtaisi Venäjän sortumiseen.[3]

Käsitys Moskovasta "kolmantena Roomana" alkoi vakiintua Iivana Suuren pojan Vasili III:n (1505–1533) aikana.[13] Tsaari-titteliä oli Venäjällä käytetty Bysantin keisareista.[13] Opin Moskovasta Itä-Rooman perillisenä ja kolmantena Roomana sekä ortodoksisen uskon pääkaupunkina vakiinnutti vuonna 1547 Vasili III:n pojan Iivana IV:n eli Iivana Julman (1533-1584) kruunaus tsaariksi[13] eli keisariksi.[14] Arvonimi säilyi sen jälkeen Moskovan suuriruhtinailla. Konstantinopolin patriarkka lähetti asialle siunauksensa.[13]

Filofein kirjeet muokkaa

Opin kolmannesta Roomasta oli lopullisesti muotoilut pihkovalainen munkki Filofei (1465–1542) vuosina 1523–1526 kirjoittamissaan kirjeissä.[11][3] Hän kutsui jo vuonna 1510 Iivana Suurta tsaariksi. Filofei kirjoitti sekä Vasili III:lle että että tämän pojalle Iivana IV:lle. Kirjeissä hän väitti Konstantinopolin kukistumisen olleen varoitus koko kristikunnalle. Tuho oli johtunut Firenzen kirkolliskokouksen päätöksestä vuonna 1439.[13] Filofei jatkoi:

Nyt loistaa ainoana apostolisena kirkkona Uusi Suuri Venäjä kolmantena Roomana kirkkaammin kuin aurinko; suuri hurskas venäläinen tsaari yksin johtaa ja säilyttää sitä - - Hän on kristittyjen ainoa hallitsija, apostolisen kirkon johtaja, kirkon, joka Rooman ja Konstantinopolin sijasta on siunatussa Moskovan kaupungissa - - Kaikki kristilliset valtakunnat ovat sortuneet, kaikkien niiden tilalla on vain hallitsijamme valtakunta profeetallisten ennustusten mukaisesti. Tämä on Venäjän valtakunta. Sillä kaksi Roomaa on sortunut, kolmas pysyy eikä neljättä tule.[13]

Tällä hän tarkoitti, että ensimmäinen Rooma oli luopunut oikeasta uskosta ja toinen Rooma oli turkkilaisten miehittämä.

Ensimmäinen kirje on todennäköisesti kirjoitettu noin 1523–1524 ja osoitettu Pihkovan valtiosihteeri Mihail Misiur-Munehinille. Siinä Filofei vastustaa astrologiaa, katolista kirkkoa ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan asemaa Rooman valtakunnan perillisenä. Kirjeen mukaan Venäjä on kolmas ja viimeinen Rooman keisarikunta, jonka keskus on Uspenskin katedraali Moskovassa. Filofei perusteli näkemystään Raamatun profeetallisilla kirjoilla. Vaikka Filofei ei tätä suoraan mainitse, hänen kirjeensä oli vastine Vasili III:n saksalaiselle lääkärille Nicholas Bülewille, joka oli astrologian harjoittaja ja kannatti idän ja lännen kirkkojen liittoutumista.[3]

Toinen kirje on osoitettu nimettömäksi jäävälle tsaarille, joka mahdollisesti oli Vasili III (1524–1526) tai Iivana IV (1533–1584). Siinä kehotetaan tsaaria pitäytymään oikeaoppisessa kristinuskossa, suojelemaan kirkon omaisuutta, vastustamaan homoseksuaalisuutta ja hallitsemaan hurskaasti ja oikeudenmukaisesti. Lisäksi kirjeessä epäsuorasti vaaditaan virkanimityksiä tyhjillään oleviin asemiin.[3]

Kirjeet eivät ole säilyneet alkuperäisessä muodossaan, ja kaikki tunnetut käsikirjoitukset ovat Filofeita myöhäisemmältä ajalta. Toinen kirje ei välttämättä edes ollut Filofein kirjoittama.[3]

Historiografia muokkaa

1520-luvulla tuotettiin kronikoita, jotka korostivat Venäjän keskeistä asemaa ortodoksisten valtakuntien joukossa. Lisäksi sepitettiin sukuluetteloja, joiden mukaan Venäjän tsaarit polveutuivat Rooman keisari Augustuksesta.[3][12]

Keisarikunnan ja patriarkaatin perustaminen muokkaa

Moskovan metropoliitta Makari kruunasi Iivana IV:n (myös Iivana Julmana tunnettu) keisariksi tammikuussa 1547. Seremoniassa noudatettiin vanhoja bysanttilaisia käytäntöjä. Vuonna 1551 suuri määrä venäläisiä pyhiä kanonisoitiin Iivanan johdolla.[11]

Venäjän kirkko sai patriarkaatin aseman 1589, kun Konstantinopolin patriarkka Jeremias II matkusti Venäjälle rahaa keräämään. Isäntiensä vaatimuksesta Jeremias nimitti metropoliitta Iovin ”Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi”. Moskovan patriarkaatista tuli ortodoksisen kirkon viidenneksi merkittävin Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin patriarkaattien jälkeen.[11]

Merkitys muokkaa

Ajatus kolmannesta Roomasta korosti Venäjän merkitystä puhdasoppisen ortodoksisen kristinuskon suojelijana. Oppiin kuului ajatus Venäjän messiaanisesta roolista. Kolmannen Rooman oppi vaikutti siihen, että Venäjä pyrki esiintymään Puola-Liettuan ja Osmanivaltakunnan ortodoksien ja myöhemmin myös uniaattien suojelijana. Sillä ei kuitenkaan perusteltu hyökkäävää ulkopolitiikkaa silloin, kun se kohdistui muiden kuin ortodoksien ja uniaattien asuttamiin alueisiin.[3]

Kolmannen Rooman on väitetty muodostaneen keskeisen osan venäläisten itseymmärrystä aina 1500-luvulta saakka. Tämän käsityksen mukaan "Pyhä Venäjä" oli maailman valo, joka näytti tietä muillekin kansoille. Oppi olisi siirtynyt myös Neuvostoliittoon, joka esiintyi ihmiskunnan tiennäyttäjänä kohti tulevaa maanpäällistä paratiisia.[2] Jotkut historioitsijat ovat torjuneet näkemyksen Venäjän messianistisesta itseymmärryksestä.[3]

Kolmannen Rooman kukistuminen muokkaa

Katso myös: Uskonto Neuvostoliitossa

Keisari-instituutio heikkeni ensimmäisessä maailmansodassa kärsittyjen nöyryyttävien tappioiden myötä. Venäjällä puhkesi levottomuuksia, ja maaliskuussa 1917 keisari Nikolai II luopui kruunusta. Keisarikunta lakkautettiin ja valta siirtyi väliaikaiselle hallitukselle. Epäpätevyydestään huolimatta Nikolai oli ollut monille venäläisille valtion henkilöitymä, eikä valtakunta pysynyt koossa ilman hänen auktoriteettiaan. Seuraavina kuukausina maa ajautui veriseen sisällissotaan, jonka päätteeksi valtaan nousivat Vladimir Leninin johtamat bolševikit.[15]

Bolševikit uudistivat radikaalilla tavalla sekä poliittisen, taloudellisen että kulttuurielämän. Erityisesti koulutus- ja uskontopolitiikkaan kiinnitettiin paljon huomiota. Uskontoon alettiin suhtautua järjettömänä taikauskona, ja se pyrittiin tukahduttamaan sekä propagandan, valistustyön että sortotoimien keinoin. Kirkko ja valtio erotettiin 2. helmikuuta 1918. Kirkon omaisuus otettiin valtion haltuun ja kirkon toimintavapautta rajoitettiin rajusti. Vuonna 1922 ortodoksinen kirkko menetti viimeisetkin itsenäisyytensä rippeet.[15]

Muita Bysantin perillisiä muokkaa

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta muokkaa

Pääartikkeli: Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta oli useista valtioista, enimmäkseen kuningaskunnista ja ruhtinaskunnista, koostunut poliittinen entiteetti vuosina 800–1806. Sen ”keisarin” valitsivat vaaliruhtinaat Kur-nimisellä äänestyksellä.[16]

Latinalainen keisarikunta muokkaa

Pääartikkeli: Latinalainen keisarikunta

Latinalainen keisarikunta oli pääosin Itä-Rooman Euroopan puolella olevat maakunnat käsittänyt ristiretkeläisten perustama valtakunta vuosina 1204–1261. Keisarikunnan pääkaupunki sijaitsi Konstantinopolissa.[17]

Osmanien valtakunta muokkaa

Pääartikkeli: Osmanien valtakunta
 
Rooman valtakunta vuonna 117.
 
Osmanien valtakunta vuonna 1556.

Konstantinopolin valloituksen jälkeen osmanihallitsijat omaksuivat useita Itä-Rooman keisarien käyttämiä arvonimiä. Varhaiset osmanilähteet käyttivät Bysantin keisarista yleisimmin nimitystä tekfur tai tekvur, jolla viitattiin myös keisarin alaisuudessa toimineisiin paikallishallitsijoihin. Usein tekfurin yhteydessä käytettiin kielteisiä ilmauksia kuten melʿun tai laʿin (’kirottu’). Toinen Bysantin keisareista käytetty sana oli fasiliyus (kreik. βασιλεύς, basileus, ’kuningas’, ’keisari’).[18] Turkkilaiset historioitsijat viittasivat sanalla fasiliyus toisinaan myös muslimihallitsijoihin.[19]

Yleisemmässä käytössä oli arvonimi kayser tai kaysar tai pidemmässä muodossa kayser-i Rum eli ”roomalaisten Caesar”. Sillä oli harvakseltaan viitattu Itä-Rooman keisareihin, ja myöhemmin siitä tuli eräs osmanihallitsijoiden arvonimistä. Jo Mehmed II:n (hallitsi 1444–1446, 1451–1481) politiikassa korostui pyrkimys Rooman perinnön jatkamiseen, mutta hän ei vielä nimittänyt itseään kayseriksi tai basileukseksi vaan enimmäkseen pitäytyi perinteisissä turkkilaisissa arvonimissä. Bayezid II (hallitsi 1481–1512) oli tiettävästi ensimmäinen osmanihallitsija, joka johdonmukaisesti käytti arvonimeä basileus. Suleiman Suuri (hallitsi 1520–1566) piti itseään Konstantinus Suuren laillisena perillisenä ja perusteli tällä länteen suuntautuneita valloitusretkiään. Arvonimi kayser yleistyikin vasta hänen hallituskaudellaan. Itä-Rooman hallitsijoiden perinteisistä arvonimistä kayser oli se, johon osmanit suhtautuivat myönteisimmin. Lopulta sitä käytettiinkin Osmanivaltakunnan historiankirjoituksessa enimmäkseen juuri turkkilaisista keisareista, ei Itä-Rooman kristityistä keisareista.[20]

Umaijadien kalifaatti muokkaa

Umaijadien kalifaatti (661–750) oli arabihallitsija Muawijan perustama ja Syyrian Damaskoksesta käsin toiminut valtakunta, joka islamilaisen perimätiedon mukaan oli profeetta Muhammedin perustaman umman ja oikeaanjohdettujen kalifien Rašidun-kalifaatin seuraajavaltio. Orientalisti Stefan Heidemann arvelee, että paimentolaisvalloittajat eivät aluksi katsoneet perustaneensa uutta valtiota, vaan pitivät itseään Rooman ja sen pääkaupungin Konstantinopolin edustaman vallan perillisinä. Tämä näkyi 600-luvun loppuun asti esiintyneinä yrityksinä valloittaa myös Konstantinopoli. Lisäksi se näkyi islamin eskatologiassa.[21] Aikojen lopussa Jeesus palaa maan päälle yhdessä Mahdin kanssa sotimaan muslimina roomalaisia ja Antikristusta vastaan.[22][23] Yksi lopun aikojen tapahtumista on Rooman viimeisen keisarin kuolema, minkä jälkeen hänen aarteensa joutuvat Jumalan asialla taistelevien haltuun.[24]

Populaarikulttuurissa muokkaa

Käsite ”Kolmas Rooma” on esiintynyt useasti myös populaarikulttuurissa: esimerkiksi Whittaker Chambersin kirjassa Cold Friday (1964) on kappale nimeltään The Third Rome.[25] Historiallisessa strategiapelissä Europa Universalis IV on lisäosa nimeltään Third Rome.[26]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Arffman, Kaarlo: Kolmas Rooma ja historian painolasti. Kanava, 2022, s. 51-52.
  • Çolak, Hasan: ”’Tekfur’, ’fasiliyus’ and ’kayser’: Disdain, Negligence and Appropriation of Byzantine Imperial Titulature in the Ottoman World”, Frontiers of the Ottoman Imagination: Studies in Honour of Rhoads Murphey, s. 5–28. Toim. Marios Hadjianastasis. Leiden, Boston: Brill, 2014. ISBN 9789004283510. Google-kirjat (viitattu 14.2.2022). (englanniksi)
  • Heidemann, Stefan: The Evolving Representation of the Early Islamic Empire and Its Religion on Coin Imagery. Teoksessa: Angelica Neuwirth, Nicolai Sinai & Michael Marx (toim.) The Quran in Context. Historical and Literary Investigations into the Quranic Milieu, s. 149–196. Brill, 2011. ISBN 90 04 21101 8.
  • Korpela, Jukka: Länsimaisen yhteiskunnan juurilla: Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn. Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-4953-67-2.
  • Kuujo, Erkki: ”Venäjä uuden ajan alussa.”, Teoksessa: Heikki Kirkinen (toim.) Venäjän historia, s. 81-106. Otava.
  • Münkler, Herfried: Imperien. Die Logik der Weltherrschaft - vom Alten Rom bis zu den Vereinigten Staten. Rowohlt, 2005. ISBN 978-3-499-62213-7. (saksaksi)
  • Mustajoki, Arto: Kevyt kosketus venäjän kieleen. Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-256-9.
  • Sookhdeo, Patrick: Understanding Islamic Theology. McLean VA: Isaac Publishing, 2013. ISBN 978-0-9892905-1-7. (englanniksi)
  • Wittek, Paul: Rise of the Ottoman Empire. Royal Asiatic Society Books. Routledge, 2013. Google-kirjat.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Strémooukhoff, Dimitri: Moscow the Third Rome: Sources of the Doctrine. Speculum, January 1953, 28. vsk, nro 1. The University of Chicago Press. Viitattu 31.1.2022. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f Arffman 2022, s. 51-52
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Goldfrank, David M.: ”Third Rome”, Encyclopedia of Russian History. Encyclopedia.com. Encyclopedia.com (viitattu 31.1.2022). (englanniksi)
  4. ↑ a b c Heidemann 2011, s. 153-155
  5. ↑ a b c Korpela 2015, s. 156–157
  6. ↑ Münkler 2005, s. 9
  7. ↑ John Haldon: Bysantin historia, s. 230. Suomentanut Kaisa Sivenius. Gaudeamus Helsinki University Pres, 2010. ISBN 978-952-495-097-8.
  8. ↑ a b c Korpela 2015, s. 124–125
  9. ↑ Wittek 2013, s. 81 ”Tämäkin valtio kantoi nimeä Rûm, jos ei virallisesti, niin ainakin jokapäiväisessä käytössä, ja sen ruhtinaat esiintyvät idän kronikoissa nimellä ’Rûmin seldzukit’.”
  10. ↑ Arffman 2022, s. 52; Kuujo 2004, s. 82
  11. ↑ a b c d Meyendorff, John: Eastern Orthodoxy Encyclopædia Britannica. 20.8.2020. Viitattu 31.1.2022. (englanniksi)
  12. ↑ a b Korpela 2015, s. 302
  13. ↑ a b c d e f Kuujo 2004, s. 82–83
  14. ↑ Mustajoki 2012, s. 150
  15. ↑ a b Dewdney, John C.: Soviet Union (luku ”The Russian Revolution”) Encyclopædia Britannica. 10.11.2020. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 16.2.2022. (englanniksi)
  16. ↑ Holy Roman Empire Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.7.2022. (englanniksi)
  17. ↑ Finto: YSA: Latinalainen keisarikunta finto.fi. Viitattu 13.5.2022.
  18. ↑ Çolak 2014, s. 13.
  19. ↑ Çolak 2014, s. 16–19.
  20. ↑ Çolak 2014, s. 19–24.
  21. ↑ Heidemann 2011, s. 154-155
  22. ↑ The Hadith of the Prophet Muhammad (صلى الله عليه و سلم) at your fingertips sunnah.com.
  23. ↑ Sookhdeo, 2013, 258
  24. ↑ Muslim: 54 The Book of Tribulations and Portents of the Last Hour. Book 41, Hadith 6973 The Hadith of the Prophet Muhammad (صلى الله عليه و سلم) at your fingertips. sunnah.com. Viitattu 4.6.2022.
  25. ↑ O’Brien, Conor Cruise: The Perjured Saint The New York Review. Viitattu 1.2.2022. (englanniksi)
  26. ↑ Barrett, Ben: Europa Universalis IV is improving the Russian empire with Third Rome expansion, out now PCGamesN. 15.6.2017. Viitattu 1.2.2022. (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kolmas_Rooma&oldid=22123875”