Lapinkylä
Lapinkylä on saamelaisyhteisöihin viittaava historiallinen käsite. Nimitys tarkoitti sekä tiettyä saamelaisten asumaa aluetta että sen hallintomallia ja ihmisiä.
Yhden lapinkylän eli siidan saamelaiset asuivat keväästä syksyyn kukin perhe ja suku omalla nautinta-alueellaan, jossa he vaihtoivat asuinpaikkaa kalastuksen ja metsästyksen tarpeiden mukaan. Keskitalven ajaksi he kokoontuivat yhteiseen talvikylään. Lapinkylän hallinnosta vastasivat kotakäräjät, joka esimerkiksi määritteli nautinta-alueet ja määräsi oikeudenkäytöstä. Suurporonhoidon kehittymisen myötä vanhojen "neliömäisten" lapinkylien rinnalle syntyi "pitkulaisia" porokyliä, joiden alue saattoi ulottua yli sadan kilometrin päähän poronhoidon vuotuiskierron mukaisesti.[1]
Lapinkylät esiintyvät jo 1500-luvun veroluetteloissa ja niihin kuului yleensä muutamia kymmeniä perheitä. Talvikyliin saapuivat kauppiaat tarjoamaan tavaroitaan ja voudit keräämään veroja. Pohjoissaamenkielinen nimitys lapinkylälle on siida[2].
Monet Lapin kunnista ovat perineet nimensä alueella aikoinaan sijainneelta lapinkylältä.
Myöhempinä aikoina lapinkylällä on tarkoitettu yksinkertaisesti Lapissa sijaitsevaa, usein saamelaisten asumaa kylää. Saamelaiskylistä käytetään nykyisin myös nimitystä saamenkylä.lähde?
Lapinkylät ja Lapin valtiollisten rajojen muotoutuminen
muokkaa
Ruotsin, Norjan ja Venäjän (alun perin Novgorodin) lapinkylistä kantamat verot toimivat perustana Lapin valtiollisten rajojen muotoutumiselle. Keskiajalla Ruotsi verotti viittä lapinmaata eli Kemin, Tornion, Luulajan, Piitimen ja Uumajan Lappia sekä lisäksi Jäämeren Lappia Tiitisvuonosta Varankiin. Kuningas Maunu Ladonlukko (1275–1290) uskoi veronkannon ns. pirkkamiehille.
Norja verotti keskiajalla Jäämeren rannikon lapinkyliä Snåasesta Varankiin, Koltan Lappia ja Kuolan Lappia sekä sisämaan lapinkyliä Rounalasta Inariin.
Novgorod kantoi keskiajalla veroja Koltan Lapista, Kuolan Lapista ja Kemin Lapista (lukuun ottamatta Kittilää) sekä Jäämeren Lapissa Varangista Malankivuonoon ja Tornion Lapissa Utsjoelta Koutokeinoon.
Useimmat lapinkylät joutuivat maksamaan veroja kahdelle valtakunnalle ja monet jopa kolmelle. Tilanne alkoi muuttua uuden ajan alussa. Valtiot alkoivat veronkannon sijasta pyrkiä Lapin todelliseen omistukseen. Tässä vaiheessa Ruotsi oli jo menettänyt verotusoikeutensa Malankivuonon eteläpuolella ja Norja oli lakannut kantamasta veroja Rounalasta. Täyssinän rauhassa vuonna 1595 Venäjä luovutti Ruotsille oikeutensa Jäämeren Lappiin, Tornion Lappiin ja Kemin Lappiin. Valtakuntien rajan piti kulkea Iivaarasta Inarijärven kautta Jäämereen Varangin ja Näätämön lapinkylien välistä. Koska rajaa ei kuitenkaan kyetty merkitsemään maastoon, Venäjä kantoi silti edelleen veroja Kemin Lapista.
Täyssinän rauhan jälkeen Ruotsi pyrki varmistamaan itselleen osan Jäämeren rannikosta. Vaatimuksesta jouduttiin kuitenkin luopumaan vuonna 1613 Knäredin rauhassa, jossa Tanska-Norja sai täyteen omistukseensa koko Jäämeren Lapin. Koska Venäjän kanssa hyviin suhteisiin pyrkinyt Tanska-Norja ei enää vuoden 1611 jälkeen kerännyt veroja Kuolan Lapista ja pääosasta Koltan Lappia, Venäjä puolestaan varmisti omistukseensa nämä alueet.
Knäredin rauhan jälkeen Lapissa oli kaksi yhteisaluetta: ruotsalais-norjalainen yhteisalue ja norjalais-venäläinen yhteisalue. Ruotsalais-norjalaiseen yhteisalueeseen kuuluivat Aviovaara, Koutokeino, Lappojärvi, Teno ja Utsjoki Tornion Lapista sekä Inari Kemin Lapista. Käytännössä Ruotsi hallitsi aluetta. Norjalais-venäläiseen yhteisalueeseen kuuluivat Koltan Lapista Näätämö, Paatsjoki ja Petsamo. Käytännössä Venäjä hallitsi aluetta. Vaikka pääosa Kemin Lappia kuuluikin Täyssinän rauhan jälkeen kiistattomasti Ruotsin omistukseen, sitä on Venäjän säilyttämän verotusoikeuden perusteella joskus nimitetty ruotsalais-venäläiseksi yhteisalueeksi ja Inaria vastaavasti ruotsalais-norjalais-venäläiseksi yhteisalueeksi.
Ruotsalais-norjalainen yhteisalue jaettiin vuonna 1751 Strömstadin sopimuksella. Ruotsin vaikean ulkopoliittisen tilanteen ja ruotsalaisten rajakomissaarien välinpitämättömyyden vuoksi Norja onnistui saamaan äärimmäisen edullisen sopimuksen, joka luovutti sen omistukseen Aviovaaran, Koutokeinon ja Lappojärven lapinkylät sekä puolet Tenon ja neljänneksen Utsjoen lapinkylistä.
Ruotsin luovutettua Suomen Venäjälle vuonna 1809 Haminan rauhassa Rounalan ja Suonttavaaran lapinkylät jaettiin Ruotsin ja autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan välillä Muonionjokea pitkin. Vuonna 1814 Venäjä lakkasi kantamasta veroja nyt Suomen suuriruhtinaskuntaan kuuluvasta Kemin Lapista. Suuriruhtinaskunnan itäraja Kemin Lapissa merkittiin maastoon ja vahvistettiin vuoteen 1833 mennessä.
Norjalais-venäläinen yhteisalue jaettiin vuonna 1826 Pietarin sopimuksella. Norja onnistui nytkin saamaan hyvin edullisen sopimuksen, joka takasi sen omistukseen Näätämön lapinkylän pohjoisosan ja Paatsjoen lapinkylän länsiosan. Näätämön eteläosa liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan.[3]
Taulukko lapinkylistä
muokkaaTässä taulukossa luetellaan 1600-luvulla olemassa olleet lapinkylät jaoteltuna vanhojen lapinmaiden mukaisesti[3].
Etelä-Suomen Lapinkylät
muokkaaLapinkylä on Etelä-Suomessa varsin yleinen suomalainen paikannimi. Entisaikaan Lapiksi nimitettiin erämaa-alueita, joissa harjoitettiin ”lappalaiselinkeinoja” eli metsästystä ja kalastusta. Alueiden asukkaita nimitettiin vastaavasti lappalaisiksi, vaikka he eivät välttämättä olleet saamelaisia. Osalle näistä alueista Lapinkylä on jäänyt erisnimeksi vielä sen jälkeen kun seudulla siirryttiin maanviljelyyn.
Tätä käsitystä ovat kannattaneet ainakin arkeologi Matti Huurre ja historiantutkija Jukka Korpela. Sitä ovat kritisoineet ainakin saamelaiskulttuurin tutkija Veli-Pekka Lehtola[4] ja kielentutkija Ante Aikio[5]. Ante Aikion mukaan sekä paikannimet että lainasanat osoittavat, että lappalaisiksi nimitetyt ihmisryhmät nykyisessä eteläisessä Suomessa asti ovat olleet juuri saamelaisia.[5]
Esimerkkejä Etelä-Suomen Lapinkylistä
muokkaa- Lapinkylä (Alavus)
- Lapinkylä (Kisko)
- Lapinkylä (Kangasniemi)
- Lapinkylä (Kirkkonummi)
- Lapinkylä (Lapinjärvi)
- Lapinkylä (Leivonmäki)
- Lapinkylä (Lumijoki)
- Lapinkylä (Sonkajärvi)
- Lapinkylä (Vantaa), ruots. Lappböle
- Lapinkylä Raumaan liitetyssä Lapissa, Lapin kirkonkylä
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ Lehtola, Veli-Pekka: Siidat. Oktavuohta. Saamelaistietoa opetukseen. Saamelaiskäräjät. Vastaava toim. Ulla Aikio-Puoskari. https://www.oktavuohta.com/historia-artikkeli Luettu 28.2.2021.
- ↑ Siida (Arkistoitu – Internet Archive), viitattu 17.7.2012
- ↑ a b T. I. Itkonen, Suomen lappalaiset vuoteen 1945. Ensimmäinen osa
- ↑ Lehtola, Veli-Pekka: Eteläisen Suomen muinaiset lappalaiset. Muinaistutkija, 2008, nro 4, s. 2–18. Suomen arkeologinen seura. Lehden verkkoversio. (pdf) Viitattu 31.12.2019.
- ↑ a b Aikio, Ante: An essay on Saami ethnolinguistic prehistory. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia = Mémoires de la Société Finno-Ougrienne, 2012, nro 266, s. 63–117. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen seura. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 17.12.2018.
Aiheesta muualla
muokkaa- Veli-Pekka Lehtola: Yhteiskunta (Arkistoitu – Internet Archive). Galdu.org.