Wikipedia

Elisabet (Venäjä)

Venäjnä keisarinna (1741–1762)

Elisabet I tai Elisabet Petrovna (ven. Елизаве́та, Елисаве́т Петро́вна, Jelisaveta Petrovna); (29. joulukuuta [J: 18. joulukuuta] 1709 Kolomenskoje, lähellä Moskovaa – 5. tammikuuta 1762 [J: 25. joulukuuta 1761] Pietari, Venäjän keisarikunta) oli Venäjän keisarinna vuosina 1741–1762.[1][2]

Elisabet
Venäjän keisarinna
Valtakausi 6. joulukuuta 1741 –
5. tammikuuta 1762
Kruunajaiset 6. toukokuuta 1742 Moskova, Uspenskin katedraali
Edeltäjä Iivana VI
Seuraaja Pietari III
Syntynyt 29. joulukuuta (J: 18. joulukuuta) 1709
Kolomenskoje, Venäjän keisarikunta
Kuollut 5. tammikuuta (J: 25. joulukuuta 1761) 1762 (52 vuotta)
Pietari, Venäjän keisarikunta
Hautapaikka Pietari-Paavalin katedraali, Pietari
Puoliso Aleksei Razumovski
Suku Romanov
Isä Pietari Suuri
Äiti Katariina I
Uskonto Venäjän ortodoksinen kirkko
Nimikirjoitus
Elisabet I:n keisarillinen monogrammi.

Elisabet johti Venäjää Itävallan perimyssodan ja seitsenvuotisen sodan aikana. Talvipalatsi rakennettiin Elisabetin valtakaudella.[3]

Keisarinna Elisabet tunnustautui Pietari Suuren uudistusten jatkajaksi ja puolusti ulkopolitiikassa Venäjän keisarikunnan asemaa eurooppalaisena suurvaltana. Elisabetin astuessa valtaistuimelle Ruotsi ja Venäjä olivat sodassa, jonka Elisabet pyrki lopettamaan esittämällä, että Suomesta muodostettaisiin itsenäinen puskurivaltio. Pikkuvihaksi kutsuttu Suomen venäläismiehitys päättyi vuonna 1743 Turun rauhaan, jolla Ruotsin ja Venäjän rajaa siirrettiin lännemmäksi.[4]

Lapsuus ja nuoruus muokkaa

Jelisaveta Petrovna oli sisarensa, Holstein-Gottorpin herttuatar Anna Petrovnan lisäksi ainoa Pietari Suuren ja Katariina I:n yhdestätoista lapsesta, joka eli aikuisikään asti. Nuoruudessaan Jelisaveta tuli toistuvasti ohitetuksi hallitsijaa valittaessa. Isänsä velipuolen Iivana V:n tyttären, keisarinna Annan hallitessa Jelisaveta oleskeli poissa hovin elämästä. Hän ei nuoruudessaan ollut juurikaan kiinnostunut politiikasta vaan oli tyytyväinen saadessaan omistautua harrastuksilleen ulkoilulle, ratsastukselle, puutarhanhoidolle ja metsästykselle maakartanossaan Tsarskoje Selossa tai kesäpalatsissaan Pietarissa (nykyisen Mikaelinlinnan paikalla). Elisabetin kauneus, seurallisuus ja iloisuus takasivat sen, että hänellä riitti paljon niin mies- kuin naispuolisiakin ystäviä.[5][3]

 
Suuriruhtinatar Jelisaveta Petrovna, Louis Caravaque 1720-luku

Lapsena Jelisaveta oli isänsä suosikki, jota hän muistutti sekä fyysisesti että temperamentiltaan.[6] Vaikka Pietari ihaili tytärtään, hän ei omistanut aikaa tai huomiota tämän koulutukseen. Hän ei odottanut, että toiselle vaimolle, entiselle palvelustytölle Katariinalle syntynyt tytär voisi jonakin päivänä periä Venäjän valtaistuimen, jolla ei ollut siihen asti koskaan ollut naista.[7]

Jekaterina varttui Moskovassa setäpuolensa Iivana V:n lesken, suuriruhtinatar Praskovja Fjodorovna Saltykovan (1664-1723) vanhauskoisessa taloudessa, jossa ankara paastoaminen, jatkuvat rukoukset ja pyhiinvaellukset olivat päivittäinen käytäntö.[8] Kesäksi lähdetiin maalle Pokrovskojeen, Preobraženskojeen, Izmailovskojeen tai Aleksandrovskaja Slobodaan. Hän näki harvoin isäänsä ja tytärten kasvattaminen jätettiin Katariinan tehtäväksi, mikä oli hänen oman puutteellisen koulutuksensa ja mielenkiinnottomuutensa vuoksi mahdotonta, varsinkin kun hän lähti miehensä luokse Pietariin.[9]

Vastuu hänen muodollisesta kasvatuksestaan 8-vuotiaasta lähtien[8] annettiin isänpuoleiselle tädille Natalia Aleksejevalle (joka oli opettanut Katariinankin lukemaan) ja ruhtinas Aleksandr Menšikovin perheelle. Pitkäkasvuista, pyöreähköä, rusoposkista ja punertavahiuksista[9] Jelisavetaa pidettiin nokkelana tyttönä, mutta ei mitenkään loistavaälyisenä,[2] hänellä oli ranskalainen kotipettaja, joka antoi matematiikan, taiteiden, kielten ja urheilun oppitunteja. Hän kiinnostui arkkitehtuurista, puhui sujuvasti italiaa, saksaa ja ranskaa, ja hänestä tuli erinomainen tanssija sekä ratsastaja.[7] Hän ei koskaan oppinut kirjoittamaan venäjää kieliopillisesti oikein.[10] Isänsä tavoin hän oli fyysisesti aktiivinen ja rakasti ratsastusta, metsästystä, kelkkailua, luistelua ja puutarhanhoitoa.[11] Hän peri vuonna 1728 äidiltään Katariinan palatsin, joka oli tuolloin pieni metsästyslinna Tsarkoje Selossa, missä hän metsästeli mielellään. [12]

Suuriruhtinatar Jelisaveta Petrovnaa yritettiin 15-vuotiaana naittaa tuloksetta Ranskan kuningas Ludvig XV:lle ja jopa myös omalle veljenpoikapuolelleen Pietari II:lle.[9] Hänet kihlattiin vuonna 1724 Eutinin herttua Christian Augustin vanhimman pojan, Karl August Holstein-Gottorpin (1706-1727) kanssa,[6] mutta sulhanen kuoli vuonna 1727 ennen häitä isorokkoon.[9] Elisabet menetti saman vuoden keväällä sekä kihlattunsa että isänsä ja äitinsä.

 
Kihlattu, Karl Augustus von Schleswig-Holstein-Gottorp (1706-1727)

Suuriruhtinatar Jelisaveta Petrovnalle ei löytynyt sopivaa sulhasta. Ehdokkaita olivat: August II Väkevän avioton poika Saksin kreivi Morizt (1696–1750), jota oli kysytty jo keisarinna Annalle huonolla menestyksellä; Englannin prinssi George Augustus; Karl Friedrich Albrecht, Brandenburgin-Schwedtin markkreivi (1705–1762); Portugalin Manuel ja jopa Persian Nadir Šah.[9] Hänen avioton syntyperänsä (vanhemmat menivät naimisiin vuonna 1712 kun hän oli nelivuotias) esti avioliiton hallitsijadynastioiden kanssa,[13] kuten myös uskonnolliset erot ja hänen äitinsä alhainen syntyperä.[8]

Hän otti rakastajakseen Aleksandr Jakovlev Šubinin (n. 1707-1766), komean kersantin Semjonovskin henkivartiorykmentistä, joka oli köyhästä maataomistavasta perheestä Aleksandrovista Vladimirin kuvernementistä. Šubin oli innokas metsästä kuten myös Jelisaveta. Kun keisarinna Anna sai tietää asiasta, tämä karkotti miehen Siperiaan Tobolskin vankilaan. Biron esti ettei keisarinna sulkenut Jelisavetaa luostariin. Lohdutukseksi Jelisaveta etsi seksuaalista nautintoa hovin komeista hevosajureista ja lakeijoista.[2] Jelisaveta oli hyvin kiintynyt häneen, ja eroa oli vaikea kestää. Vuonna 1741 tultuaan keisarinnaksi, Elisabet käski etsiä Šubinin, joka löytyi vuonna 1743. "Viattomana ja kärsineenä" hänet ylennettiin suoraan kenraalimajuriksi ja Semjonovskin henkivartiorykmentin majuriksi ja hänelle annettiin Rabotkinin kylän maat sekä sen 2 000 maaorjaa Makarijevskin alueella Nižni Novgorodin kuvernementissa sekä maakartano kotiseudultaan. Seuraavana vuonna Šubin tyytymättömänä keisarinnan Razumovskille antamaan etuasemaan, jätti armeijan palveluksen ja asettui asumaan maatilalleen.[14]

 
Elämänkumppani, Aleksei Grigorjevits Razumovski (1709-1771)

Elisabet löysi pitkäaikaisen kumppanin Aleksei Razumovskista (1709-1771), hyväsydämisestä ja komeasta ukrainalaisesta, maattomasta Dneprin kasakasta. Kylän paimenena toiminut poika oppi kyläpapilta lukemaan ja kirjoittamaan salaa isältään, joka jahtasi häntä kirveen kanssa saatuaan tietää asiasta ja poika pakeni asumaan papin luokse. Keisarinna Annan hovimies eversti Fjodor Stepanovitš Višnevski oli tuonut hyvän bassoäänen omistavan Razumovskin tämän kotikylästä Pietariin laulamaan kirkkokuorossa, mutta suuriruhtinatar otti hänet omaan kirkkokuoroonsa. Kun hänen äänensä ei enää ollut entisenlainen, hän soitti keisarinnalle ukrainalaista luuttua eli banduraa. Kansanomainen ja vaatimaton Razumovski ei koskaan osoittanut kiinnostusta valtion asioihin kaikkien niiden vuosien aikana, jotka hän oli suhteessa Elisabetiin, valtaannousun epävarmoista päivistä aina vallan huipulle saakka. Koska pari oli omistautunut toisilleen, on mahdollista, että he olisivat saattaneet mennä salaa naimisiin joko vuonna 1742 tai vuonna 1744. Vuonna 1742 Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Kaarle VI teki Razumovskista Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kreivin (Reichsgraf). Vuonna 1756 Elisabet teki hänestä ruhtinaan ja marsalkan. Hän kustansi Smolenskin Jumalanäidin ikonin kirkon rakentamisen Troitse-Sergijevin luostariin vuosina 1746–1753 ja Kolmen hierarkin kirkon kotitilalleen Lemeshiin vuonna 1755. Keisarinnan kuoleman jälkeen hän asui tältä lahjaksi saamassaan Anitškovin palatsissa. Hän omisti myös Znamenkan palatsin Pietarhovissa ja viisi kylää Pietarin lähistöllä sekä syntymäkylänsä Lemeshin ja Oleksiivshchynan kotiseudullaan Kozelestskin alueella Tšernihivin kuvernementissa.[13][15][16][17]

Hänen nuoremmasta veljestään Zaporižžjan kasakoiden hetmanni, kenttämarsalkka, kreivi Kirill Razumovskista [ukr. Kyrylo Rozumovsky] (1728-1803) tuli Tiedeakatemian johtaja ja Razumovskin aatelissuvun kantaisä. Razumovskin palatsi rakennettiin hänelle. Hän nai vuonna 1746 Elisabetin pikkuserkun ja hovinaisen Jekaterina Ivanovna Narishkinan (1729-1771), heille syntyi 10 aikuiseksi elänyttä lasta, jotka sijoittuivat hyviin asemiin keisarikunnan palveluksessa.[18][19][20][21][16]

Valtaannousu muokkaa

 
Keisarinna Elisabet ratsailla Preobrazenskin rykmentin univormussa mustan palvelijan seurassa, Georg Cristoph Grooth 1743

Elisabetin matka kohti valtaistuinta alkoi, kun keisarinna Anna sai sairauskohtauksen ja kuoli marraskuussa 1740. Valta siirtyi nyt Elisabetin ohi vain neljän kuukauden ikäiselle Iivana VI:lle.[3] Syynä valintaan oli se, että keisarinna Anna halusi suosikkinsa Ernst Johann von Bironin säilyttävän valta-asemansa ja uskoi onnistuvansa siinä parhaiten nimittämällä seuraajakseen sisarentyttärensä, Iivanan äidin Mecklenburgin herttuattaren Anna Leopoldovnan (1718-1746). Biron kuitenkin taivutteli kuolemaisillaan olevan hallitsijan siirtämään vallan suoraan Iivanalle sillä ehdolla, että Bironista itsestään tulisi sijaishallitsija.lähde?

Ernst Johann von Bironin valta-asema ja hänen saksalaistaustansa saivat aikaan vastustusta, joka siivitti Elisabetin matkaa valtaistuimelle. Hänen innokas tukijansa oli Ranska, joka toivoi voivansa vaikuttaa Venäjän Itävallalle suopeaan politiikkaan. He myös uskoivat, että Elisabetin valtaannousu vähentäisi Venäjän ulkopoliittista aktiivisuutta. Elisabetia tuki myös Ruotsi, joka odotti hyötyvänsä politiikasta kiinnostumattoman naisen valtaannoususta. Ehdokas itse kuitenkin pelkäsi vallankaappauksen epäonnistumista ja kului suunnilleen vuosi, ennen kuin hän sai kerätyksi tarpeeksi rohkeutta ryhtyäkseen toimeen.[3]

Tärkeässä osassa vallankaappausta oli Elisabetin lempirykmentin Henkikaartin Preobrazenskin rykmentin sotilaallinen tuki, jossa häntä kutsuttiin "rykmentin äidiksi" ja hän oli monen upseerin lapsen kummitäti ja kastaja.[8][7] Saavuttuaan rykmentin päämajaan pukeutuneena rintapanssariin ja tarttuessaan hopeiseen ristiin, hän kysyi: "Ketä te haluatte palvella: minua, luonnollista hallitsijaanne vai niitä, jotka ovat varastaneet perintöni?" Rykmentti marssi Talvipalatsiin ja pidätti lapsikeisarin, hänen vanhempansa ja oman everstiluutnanttinsa, kreivi Burkhard Christoph von Münnichin. Rohkea vallankaappaus onnistui hämmästyttävällä tavalla ilman verenvuodatusta. Elisabet oli vannonut, että jos hänestä tulee keisarinna, hän ei allekirjoittaisi yhtäkään kuolemantuomiota, mikä oli tuolloin poikkeuksellista, mutta hän piti lupauksena koko elämänsä ajan.[7]

Vallankaappaus tehtiin joulukuussa 1741, jonka jälkeen vuonna 1744 Anna Leopoldovna, hänen miehensä herttua Anton Ulrich von Braunschweig-Wolfenbüttel (1714-1774/1775) ja heidän tyttärensä Jekaterina Antonovna (1741-1807) vangittiin, karkotettiin ensin Riikaan ja sitten vankeuteen Arkangelin Holmogoryyn,[22][23] jossa heille syntyi vielä kolme lasta. Pieni Iivana teljettiin Pähkinäsaaren linnaan, jossa hän vietti 23 vuotta kunnes hänet murhattiin Katariina II:n aikana vuonna 1764.

Ruotsi oli pyrkinyt lisäämään sekasortoa Venäjällä valtaannousun helpottamiseksi hattujen sodan avulla, mutta heidän sotilaallinen menestymättömyytensä sai aikaan sen, että Elisabet hyökkäsi Ruotsia vastaan. Ajanjakso tunnetaan Suomessa pikkuvihan nimellä. Sotatoimi oli Elisabetin viimeisiä varsinaisia tarmokkaita hallintotoimia, sillä vastedes hän omistautui puolittain nautinnoille, puolittain uskonnolle.[3]

 
Keisarinna Elisabet, Louis Caravaque, 1750

Kruununperijän nimitys muokkaa

Pian valtaannousunsa jälkeen Elisabet alkoi suunnitella kruununperijänsä nimittämistä. Hän itse ei voinut saada lapsia, joten harkittuaan hän päätti kutsua Venäjälle sisarvainajansa Anna Petrovnan pojan Karl Peter Ulrichin eli suuriruhtinas Pjotr Fjodorovitšin, joka oli viettänyt lapsuutensa isänsä herttua Kaarle Fredrikin luona Kielissä Holstein-Gottorpissa, mutta oli vastikään jäänyt orvoksi. Venäjälle saavuttuaan hänet kastettiin Pietariksi ja jälkimaailma tuntee hänet hallitsijanimellään Pietari III.[10] Vaikka Elisabet järkyttyi pojan rujosta olemuksesta, mikä johtui hänen julmasta kasvatuksestaan isänsä kuoleman jälkeen, päätti keisarinna heti nimittää pojan seuraajakseen.lähde?

Jotta hallitsijasuku jatkuisi tulevaisuudessakin, ryhtyi keisarinna määrätietoisesti etsimään 16-vuotiaalle Pietarille puolisoa. Sopiva ehdokas löytyikin Preussista, Alhalt-Zerbstin ruhtinaskunnasta. Neljätoistavuotias prinsessa Sophie Auguste Friederike von Anhalt-Zerbst oli keisarinnalle luultavasti siksikin mieleinen, että hän oli itse ollut nuorena kihloissa tämän enon Karl August Holstein-Gottorpin kanssa. Nuori Sophie sai jäädä Venäjälle ja ortodoksikasteessa hänen nimekseen valittiin Jekaterina Aleksejevna. Hänen hallitsijanimensä tuli olemaan Katariina II ja häntä kutsuttiin jo hallitsijakaudellaan Katariina Suureksi.[10]

Hallitsijana muokkaa

 
Keisarinna Elisabetin pieni keisarillinen kruunu, 1730
 
Keisarinna Elisabetin kruunajaiskulkue Moskovassa 6. toukokuuta 1742, Ivan Sokolow

Kruunajaisissaan Moskovassa 6. toukokuuta 1742 Elisabet otti kruunun metropoliitalta omiin käsiinsä ja painoi sen itse päähänsä, osoittaen näin että valta kuului yksin hänelle.[10][9] Elämänkumppani Aleksei Razumovski sai kunnian kantaa keisarinnan laahusta Uspenskin katedraalissa.[17]

Hallituskaudellaan Elisabet jatkoi isänsä politiikkaa ja edistämällä Venäjällå valistuksen aikaa.[7] Hän hyväksyi useita lakeja, jotka kumosivat suuren osan työstä, jota hänen isänsä oli tehnyt rajoittaakseen kirkon valtaa.[24] Asiakirjat odottivat usein kuukausia hänen allekirjoitustaan. [7]

Kulttuuri- ja koulutuspolitiikka muokkaa

Keisarinna Elisabet kannusti Mihail Lomonosovia perustamaan vuonna 1755 keisarillisen Moskovan yliopiston, Venäjän korkeimman tason oppilaitoksen[7] ja sen alaiseksi Moskovan kymnaasin ja myös Kazaniin perustettiin kymnaasi vuonna 1758, kaikki olivat Ivan Šuvalovin aloitteita. Hän rohkaisi Aleksandr Sumarokovia perustamaan teatteriryhmän maastotakouluun vuonna 1747. Keisarinnan allekirjoittamalla asetuksella Venäjän ensimmäinen julkinen draamateatteri perustettiin Vasilinsaarelle vuonna 1756 ja sen nosti nousuun vuodesta 1761 lähtien näyttelijä Fjodor Volkov. Hän piti musiikista ja laulamisesta, joten hovin esimerkistä uudenlaisten instrumenttien kuten kitaran, mandoliinin ja harpun käyttö yleistyi.[10]

 
Keisarinna Elisabetin kruunajaispuku 1742

Hän modernisoi Venäjän teitä, kannusti Ivan Šuvalovia perustamaan Keisarillisen taideakatemian vuonna 1757 ja rahoitti suosikkiarkkitehtinsä Bartolomeo Rastrellin barokkiarkkitehtuuri projekteja,[7] Katariinan palatsin laajennusta vuosina 1744–1756[12] ja erityisesti Pietarhovin palatsia, johon lisättiin siipirakennuksia vuosina 1745–1755. Talvipalatsi, joka rakennettiin vuosina 1754–1762 ja Smolnan luostari vuosina 1748–1764 Pietarissa ovat hänen hallituskautensa tärkeimpiä monumentteja.[7]

 
Kesäpalatsi Pietarissa vuonna 1753

Hän asui Pietarissa myös kesäpalatsissaan, joka sijaitsi nykyisen Mikaelinlinnan paikalla.

Talous-, puolustus- ja sisäpolitiikka muokkaa

Keisarinna Elisabetin hallituskaudella talous kehittyi edelleen. Takoraudan kysyntä Euroopassa saavutti 100 % sen tuotannosta, mikä kiihdytti metallista rakentamista (пром. строи­тель­ст­во), jonka toteuttivat suurelta osin yksityiset yrittäjät. Hän perusti vuonna 1744 Keisarillisen posliinitehtaan, joka oli yksi ensimmäisistä Euroopassa. Ensimmäiset pankit perustettiin: valtion lainapankki, kauppapankki ja teollisuuspankki. Sisäpiiriinsä kuuluneen kreivi Pjotr Šuvalovin aloitteesta keisarinna vuonna 1754 poisti maan sisäiset tullimaksut, mikä johti kaupan elpymiseen ja valtion kassatulojen kasvuun. Kauppiaitten kilta oli tästä muutoksesta niin kiitollinen että lahjoitti keisarinnalle 56-karaattisen timantin kultalautasella, joka on nykyisin näytteillä Kremlin asehuoneessa.[9]

Hänen sisäpolitiikansa ansiosta aateliset pääsivät määrääviin asemiin paikallishallinnossa ja lyhensivät samalla näiden palvelusvelvollisuuttaan valtiolle.[7] Keisarinna kannatti aatelispoikien ottamista sotilasrykmentteihin jo lapsina, jotta he saavuttaisivat upseerinarvon ennen täysi-ikäisyyttä. Hänen hallituskaudellaan aateliston valta ja maaorjuus edistyivät merkittävästi. Vuonna 1746 astui voimaan asetus, jossa määrättiin että maata ja maaorjia saavat omistaa vain aateliset. Vuonna 1747 hän myönsi maanomistajille oikeuden hankkia maaorjia ja myydä heitä yksitellen ilman perhettä. Vuonna 1755 tehdastalonpojat määrättiin pysyvästi omistettaviksi työntekijöiksi Uralin tehtaisiin. Tästä määräyksestä aiheutuivat vuosien 1754-1764 levottomuudet 54 tehtaassa Uralilla, joissa työskenteli 200 000 maaorjaa. Vuonna 1760 annettiin asetus tilanomistajien oikeudesta karkottaa maaorjia Siperiaan, ja vuodesta 1761 lähtien talonpoikia kiellettiin tekemästä rahallisia sitoumuksia ilman maanomistajien lupaa. Uutiset vuonna 1762 pidätetyn sarjamurhaaja "Saltytšikan" eli aatelisen Darja Nikolajevna Saltykovan (1730–1801) julmuuksista, joka henkilökohtaisesti kidutti ja tappoi kymmeniä maaorjia, eivät herättäneet paljoa vihaa keisarinnassa eikä murhaaja saanut kuolemantuomiota. Yli 50 talonpoikien kansannousua ja kansallista vapautusliikettä Baškiiriassa ja Uralilla tukahdutettiin hänen asetuksellaan äärimmäisellä julmuudella. Hallintokautensa aikana Elisabet ei allekirjoittanut vallankaappauksen yhteydessä antamansa lupauksensa mukaisesti yhtään kuolemantuomiota.[9]

Elisabetin hallituskauden aikana julma ruumiillinen kuritus levisi kuitenkin sekä armeijaan että maaorjien keskuuteen. Koska maanomistajalla ei muodollisesti ollut oikeutta teloittaa talonpoikiaan, he pieksivät heidät usein kuoliaaksi. Hallitus oli äärimmäisen vastahakoinen puuttumaan maaorjien elämään ja sulki silmänsä aatelisten räikeiltä rikoksilta myös siksi, että maanomistajat olivat käytännössä ainoita paikallishallinnon toimeksipanijoita, jotka valvoivat samanaikaisesti järjestystä, sotaväenottoja ja veronkantoa.

 
Keisarinna Elisabet Petrovna mantiljassa eli pitsipäähineessä. Pietro Rotarin alkuperäisestä työn mukaan Jevgraf Petrovitš Tšemesov 1761

Henkilönä muokkaa

Varsinaiset hallitustoimet Elisabet jätti usein suosikeilleen, joista merkittävin oli Aleksei Razumovski.[3] Muita tärkeitä suosikkeja hänen ystäviään nuoruusvuosiltaan lähtien olivat kreivi Mihail Vorontsov, Ivan Šuvalov ja kreivi Pjotr Šuvalov (1711–1762) sekä Aleksandr Šuvalov (1710–1771).[10] Keisarinna itse oli hallitsijana vailla suurta kunnianhimoa. Hän keskittyi hovielämään tanssiaisineen ja seurusteluineen. Elisabetin jäämistöstä löytyi 15 000 ranskalaistyylistä pukua, jotka muodostavat Valtion historiallisen museon tekstiilikokoelman perustan Moskovassa[9] ja tuhansia pareja kenkiä[8] sekä lukemattoman määrän sukkia.[7] Sanottiin, ettei hän koskaan käyttänyt samaa asua kahdesti.lähde? Ranskalaisten kankaitten maahantuojat, jotka eivät tuoneet tuotteitaan ensimmäisenä keisarinnalle, pidätettiin.[25]

Huolimatta iloluonteisuudestaan Elisabet oli kuitenkin perinyt isältään Pietari I Suurelta hyvin ailahtelevaisen luonteen. Hän saattoi suuttuessaan lyödä seurassaan olleita ihmisiä ja raivostuessaan lähettää virkamiehiä suoraan virkapaikalta karkotukseen.[25][24]

Keisarinna pelkäsi jatkuvasti valtansa ja henkensä puolesta, hän oli epäluuloinen pienimmistäkin uhista. Hänen palatseissaan ei ollut erityistä paikkaa makuuhuoneelle, hän lepäsi eri huoneissa ja siirtyi joskus salaa toiseen palatsiin myöhään illalla. Peläten yövallankaappausta, jollaisen valmistelusta hän ​​sai luotettavaa tietoa vuonna 1742, Elisabet ei juuri koskaan nukkunut yöllä, mikä pakotti ympärilläolijat ja hovin pysymään myös hereillä.[13]

Hän teki jalkaisin pyhiinvaelluksia Savvino-Storoževskin (ven. Саввино-Сторожевский монастырь) Zvenigorodiin, Uuden-Jerusalemin luostariin Istraan[26] ja Troitse-Sergijevin lavraan Moskovan lähellä ja teki vuonna 1744 pyhiinvaelluksen Kiovan luolaluostariin. Samalla matkalla hän määräsi rakennettaviksi Marijinskyi palatsin ja Pyhän Andreaksen barokkikirkon. Hän myös mietti luopuvansa kruunusta ja vetäytyvänsä nunnaksi rakennuttamaansa Smolnan luostariin.[8]

Ulkopolitiikka ja elämän loppuvuodet muokkaa

Varsinaisesti keisarinna kiinnostui valtion asioista hattujen sodan jälkeen uudelleen vasta seitsenvuotisen sodan sytyttyä vuonna 1756. Hän halusi vääjäämättä jatkaa Preussia vastaan käytyä sotaa loppuun saakka, sillä sen mahdollinen laajeneminen Venäjän suuntaan koettiin uhkana. Menestys näyttikin varmalta, sillä kahdesti hävitetty Berliini oli raunioina ja suuri osa Preussista vihollisen miehittämänä.[3] Hänen ulkopolitiikkansa johtanut kansleri, kreivi Aleksei Betsužev-Rjumin oli hänen hallintonsa merkittävä toimija.[16]

Elisabetin oma terveys oli kuitenkin samalla heikentynyt vuodesta 1757 lähtien ja hän sai huimauskohtauksia. Hän vietti yhä enemmän aikaa ruokapöydässä ja lihoi. Toisinaan hän oli pitkään tilassa, jossa häntä oli mahdotonta saada hoitamaan hallitsijan velvollisuuksiaan. Hänellä kesti kaksi vuotta vastata Ranskan kuninkaan kirjeeseen. Joskus hän vietti päiväkausia rukouksiin uppoutuneena ikoninurkkauksessa; toisinaan hän virkistyi ja vannoi jatkavansa sodan loppuun saakka liittolaisensa Itävallan rinnalla.[8][10][15]

Juuri Preussin tappion hetken saapuessa keisarinnan voimat kuitenkin loppuivat ja hän kuoli aivohalvaukseen/kurkkuverenvuotoon Talvipalatsissa 52-vuotiaana tammikuun toisena päivänä 1762. Hänen seuraajansa, innokas Preussin ja sen kuninkaan Fredrik II:n ihailija Pietari III lopetti heti valtaannousunsa jälkeen vihollisuudet ja palautti Preussille sen menettämät alueet. Näin Elisabetin viimeinen suuri hanke, Preussin murskaaminen, raukesi juuri ennen toteutumistaan.[3]

Keisarinna Elisabet Petrovna Romanova haudattiin Pietari-Paavalin katedraaliin äitinsä Katariina I ja isänsä Pietari I Suuren viereen.[10][9]

Asiasta lisää muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Jari Aalto, Vuokko Aromaa, Pertti Haapala, Simo Heininen, Kimmo Katajala, Jaana Nieminen: Kaikkien aikojen historia 5, s. 178. Helsinki: Edita, 2011. Suomi
  2. ↑ a b c Bain, Robert Nisbet: "Elizabeth Petrovna". Teoksessa: Chisholm, Hugh (toim.). Encyclopædia Britannica. Osa. 9 (11. painos). Cambridge University Press, 1911. ss. 283–285.
  3. ↑ a b c d e f g h Elizabeth | Empress of Russia, Biography, & Facts | Britannica www.britannica.com. Viitattu 19.7.2023. (englanniksi)
  4. ↑ Knapas, Rainer: Elisabet (1709 - 1762) Venäjän keisarinna kansallisbiografia.fi Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997. 23.6.2000. Viitattu 19.7.2023.
  5. ↑ Elizabeth Petrovna. Encyclopædia Britannica, Ninth Edition, 1911. Artikkelin verkkoversio.
  6. ↑ a b Coughlan, Robert: Gold, Jay (toim.) Elizabeth and Catherine: Empresses of All the Russias. Millington Ltd, London 1974. Ss. 23, 58. ISBN 0-86000-002-8
  7. ↑ a b c d e f g h i j k Antonov, Boris: Russian Tsars. Ivan Fjorodov taidekustantamo, Pietari, 2006. Ss. 104-105, 107. ISBN 5-93893-109-6
  8. ↑ a b c d e f g Flantzer, Susan: Elizabeth I, Empress of All Russia Unofficial Royalty. 5.7.2018. Viitattu 19.7.2023. (englanniksi)
  9. ↑ a b c d e f g h i j ЕЛИЗАВЕТА ПЕТРОВНА | Энциклопедия Кругосвет www.krugosvet.ru. Viitattu 19.7.2023. (venäjäksi)
  10. ↑ a b c d e f g h ЕЛИЗАВЕТА ПЕТРОВНА • Большая российская энциклопедия - электронная версия old.bigenc.ru. Viitattu 19.7.2023.
  11. ↑ Cowles, Virginia: The Romanovs. William Collins, London 1971. S. 66
  12. ↑ a b History - Tsarskoje Selo In 1910 - Published For The 200th Anniversary of The City www.alexanderpalace.org.
  13. ↑ a b c РАЗУМОВСКИЙ АЛЕКСЕЙ ГРИГОРЬЕВИЧ • Большая российская энциклопедия - электронная версия old.bigenc.ru. Viitattu 19.7.2023.
  14. ↑ Boravskaja, Viktoria: The word and deed of Aleksei Subin. The fate of the chosen one of the princess Elizaveta Petrovna. Newspaper County town Aleksandrov. 18.3.2009. Arkistoitu 17.4.2012. [ru]
  15. ↑ a b ЭСБЕ/Разумовский, Алексей Григорьевич — Викитека ru.wikisource.org. Viitattu 19.7.2023. (venäjäksi)
  16. ↑ a b c МЭСБЕ/Разумовский — Викитека ru.wikisource.org. Viitattu 19.7.2023. (venäjäksi)
  17. ↑ a b РБС/ВТ/Разумовский, Алексей Григорьевич — Викитека ru.wikisource.org. Viitattu 19.7.2023. (venäjäksi)
  18. ↑ ЭСБЕ/Разумовский, Кирилл Григорьевич — Викитека ru.wikisource.org. Viitattu 19.7.2023. (venäjäksi)
  19. ↑ РАЗУМОВСКИЙ КИРИЛЛ ГРИГОРЬЕВИЧ • Большая российская энциклопедия - электронная версия old.bigenc.ru. Viitattu 19.7.2023.
  20. ↑ РБС/ВТ/Разумовский, Кирилл Григорьевич — Викитека ru.wikisource.org. Viitattu 19.7.2023. (venäjäksi)
  21. ↑ Ukraine - Autonomous Hetman, Sloboda Ukraine | Britannica www.britannica.com. Viitattu 19.7.2023. (englanniksi)
  22. ↑ Anna (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 10.10.2017.
  23. ↑ Nordisk familjebok (1904), s. 1072 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 10.10.2017.
  24. ↑ a b Talbot Rice, Tamara: Elizabeth, Empress of Russia. Praeger, 1970. Ss. 135, 148-149. ISBN 978-0297001096
  25. ↑ a b Berdnikov, Lev: 'The Iron-Fisted Fashionista'. Russian Life November-December 2009. s. 59. Arkistoitu 19.8.2016 [ru]
  26. ↑ Magazine "DI" №5-6, 2004: History of the Academy. Presidents. 1757-1763 I. I. Suvalov - founder and first chief director web.archive.org. 11.5.2006. Venäjän Taideakatemia.
  Edeltäjä:
Iivana VI 		Venäjän keisarinna
1741–1762 		Seuraaja:
Pietari III
 
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Elisabet_(Venäjä)&oldid=22173694”