Pikkuviha

venäläisten miehityskausi Suomessa 1742

Pikkuviha (17421743) oli Ruotsin hyökkäyksen, hattujen sodan aiheuttama Venäjän miehitys Suomessa. Pikkuvihan miehitys oli rauhallisempaa eikä aiheuttanut yhtä suurta tuhoa kuin pidempiaikainen isoviha parikymmentä vuotta aikaisemmin. Ankarimmin väestöä rasitti velvollisuus majoittaa, ruokkia ja kuljettaa venäläisiä sotilaita. Kapinahankkeiden pelossa Venäjän ote suomalaisista kiristyi pikkuvihan viimeisinä kuukausina. Niskuroivia talonpoikia saatettiin tuomita raipparangaistuksiin. Sota päättyi Turun rauhaan, jossa uudeksi rajalinjaksi tuli Kymijoki.[1]

Pikkuvihan muistomerkki Kiteen kirkon lähettyvillä

Venäläisten hävitysvimma rajantakaa kohdistui lähinnä itäiseen Suomeen jossa oli käyty taisteluja. Lappeenrannan taistelun jälkeen venäläiset aloittivat hävitysretket, joista ensimmäisinä kärsivät Jääski, Ruokolahti ja Joutseno. Kylien taloja poltettiin ja otettiin vankeja, jotka kuljetettiin Venäjälle. Lokakuussa hävitys kohdistui Pohjois-Karjalaan. Suurin terrori kohdistui Ilomantsiin, jossa poltettiin neljätoista kylää.[1]

Paikalliset talonpojat ryhtyivät oma-aloitteisesti kohentamaan alueensä laiminlyötyä puolusta ja pyysivät maaherra Stjerstedtetiltä aseita ja päällystöä. Kevättalvella 1742 saatiin aikaan 2 000 miehen puolustus alueelle, mutta sen päällystö jäi vähäiseksi. Osastoihin jaettu puolustus menestyi paikoitellen venäläisiä vastaan, mutta pahin takaisku sattui Kiteellä, jonka jälkeen joukkoja johtanut Stjernstedkin poistui Ruotsiin.[1]

Keisarinna Elisabet tarjosi ensimmäisen kerran historiassa propagandamielessä suomalaisille myös itsenäisyyttä ja irtautumista kokonaan Ruotsin vallasta. Julistusta levitettiin sodan aikana manifestina suomalaisten keskuuteen ruotsin- ja suomenkielisenä. Siinä keisarinna syytti ensimmäisenä Ruotsia sodan aloittamisesta, jonka vuoksi hän oli pakotettu lähettämään sotajoukkoja maahan. Hän ei halunnut syyttää sodasta Somen Ructinacunnan asukkaita. Sotajoukko ei saapunut jota cuta häwitämän elli waiwaman eikä keisarinna halunnut jalan leweyttä vierasta maata. Sensijaan hän tarjosi apuaan suomalaisille, jos nämä haluaisivat olla ikäänkuin niincuin yxi wapa ja eij cennengän wallan olewianen ma, mutta jos suomalaiset auttaisivat Ruotsin sotajoukkoja, hän uhkasi hävittää maan Tulen ja Mieckantäran cautta. Manifestin todellinen tarkoitus on jäänyt hämäräksi ja kiistanalaiseksi tutkijoiden keskuuteen, mutta yleisesti ottaen sitä sitä pidetään tavallisena sotapropagandana.[1]

Tukholmassa ymmärrettiin Elisabetin manifestin vaarallisuus ja sille laadittiin vastamanifesti, jossa vakuutettiin luottamusta suomalaisten uskollisuuteen.[1]

Piispa Jonas Fahlenius pakeni pikkuvihan aikana Ruotsiin ja hänen sijaisenaan toimi Johan Wallenius.[2] Venäläisten nimittämä Suomen kenraalikuvernööri oli kenraalimajuri Johan Balthasar von Campenhausen.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e Zettenberg, Seppo: ”Hattujen sota ja pikkuviha”, Suomen historian pikkujättiläinen, s. 289. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
  2. Otavan Iso tietosanakirja osa 9 p. 831