Anna (Venäjä)
Anna Ivanovna (ven. А́нна Иоа́нновна, Anna Ioannovna); (7. helmikuuta (J: 28. tammikuuta) 1693 Moskova, Moskovan Venäjä – 28. lokakuuta (J: 17. lokakuuta) 1740 Pietari, Venäjän keisarikunta) oli venäläinen suuriruhtinatar, Kuurinmaan herttuatar ja Venäjän keisarinna vuosina 1730–1740.[1]
| Anna | |
|---|---|
.jpg) | |
| Venäjän keisarinna | |
| Valtakausi |
29. tammikuuta 1730 – 28. lokakuuta 1740 |
| Kruunajaiset | 28. huhtikuuta 1730 |
| Edeltäjä | Pietari II |
| Seuraaja | Iivana VI |
| Syntynyt |
7. helmikuuta (J: 28. tammikuuta) 1693 Moskova, Venäjän keisarikunta |
| Kuollut |
28. lokakuuta (J: 17. lokakuuta) 1740 (47 vuotta) Moskova, Venäjän keisarikunta |
| Puoliso | Kuurinmaan herttua Friedrich Wilhelm Kettler |
| Koko nimi | Anna Ivanovna Romanova |
| Suku | Romanov |
| Isä | Iivana V |
| Äiti | Praskovja Fjodorovna Saltykova (1664-1723) |
| Uskonto | Venäjän ortodoksinen kirkko |
| Nimikirjoitus |
 |
Häntä edelsi valtaistuimella kaksi lyhytaikaista hallitsijaa, Pietari Suuren leski Katariina I ja Pietarin pojanpoika Pietari II, joka kuoli isorokkoon 14-vuotiaana.
Suku
muokkaaAnna oli Pietari Suuren perinnöllisestä sairaudesta kärsineen velipuolen Iivana V:n ja tämän puolison Praskovja Fjodorovna Saltykovan (1664–1723) keskimmäinen tytär.[1] Hänellä oli kaksi sisarta, Mecklenburgin herttuatar Jekaterina Ivanovna (1691–1733), joka avioitui Mecklenburgin herttua Karl Leopoldin kanssa ja Praskovja Ivanovna (1694–1731), joka avioitui ruhtinas, kenraali Ivan Dmitrijev-Mamonovin kanssa.
Avioliitto ja suhteet
muokkaaAnna avioitui Kuurinmaan herttua Friedrich Wilhelm Kettlerin (1692–1711) kanssa, joka oli Kuurinmaan herttua Friedrich Kasimir Kettlerin ja tämän toisen puolison Brandenburgin prinsessa Elisabeth Sophien vanhempi poika. Häät järjestettiin 11. marraskuuta (J: 31. lokakuuta) 1710 ruhtinas Menšikovin palatsissa, mutta puoliso kuoli 18-vuotiaana kesken kuherruskuukauden sydänkohtaukseen matkalla Pietarista Kuurinmaalle.[1]
Nuori aviomies oli kilpaillut juomingeissa Pietari I:n kanssa ja kuoli kaksi päivää Pietarista lähdön jälkeen alkoholimyrkytykseen[2] Kuippinan kartanossa 21. tammikuuta (J: 10. tammikuuta) 1711. Heille ei ehtinyt syntyä lapsia.
Leskeksi jäänyt 17-vuotias Anna pyysi Pietari I:ltä kymmeniä kertoja lupaa avioitua ja lisää rahaa taloutensa ylläpitoon. Lisäksi Annan äiti, leskitsaritsa Praskovja Saltykova onnistui kavaltamaan tyttärensä mitättömän määrärahan. Pietari lähetti Kuurinmaalle hovimiehensä, kreivi Pjotr Mihailovitš Bestužev-Rjuminin (1664–1742), josta tuli Annan rakastaja.[2] Suhteesta ei syntynyt lapsia.
Tultuaan keisarinnaksi Anna karkotti häntä 19 vuotta vanhemman Bestužev-Rjuminin ja otti rakastajakseen sisarensa Jekaterinan entisen rakastajan, alhaisaateliin kuuluvan tallimies Ernst Johann von Bironin, joka nousi nopeasti arvoasteikossa ylikamariherrasta Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kreiviksi ja myöhemmin Kuurinmaan herttuaksi sekä sijaishallitsijaksi.[3]
Herttuatar
muokkaaAnna jäi Pietari I:n määräämänä asumaan Mitauhun ja hallitsi Puola-Liettuan valtapiiriin kuulunutta Kuurinmaan herttuakuntaa herttuattarena vuodesta 1710 lähtien lähes 20 vuotta.[1] Ensitöikseen hän joutui kunnostamaan ryöstetyn ja huonokuntoisen herttuan palatsin. Pietari ei antanut riittävästi rahaa hallitsemiseen, mutta saneli silti Annan jokaisen päätöksen varmistaakseen, että herttuakunta pysyi Venäjän vasallivaltiona.[2]
.jpg)
Keisarinna
muokkaaPietari II:n jälkeen Annalle tarjottiin seitsemän korkeimman salaneuvoston jäsenen Mihail Golitsynin, Dmitri Golitsynin, Gavriil Golovkinin, Ivan Dolgorukin, Vasili Vladimirovitš Dolgorukin, Aleksei Lukitš Dolgorukin ja Vasili Lukitš Dolgorukin[3] laatiman sopimuksen nojalla Venäjän valtaistuinta tietyillä ehdoilla. Hän ei saisi avioitua tai nimittää seuraajaansa, ja todellista valtaa Venäjällä käyttänyt korkein salaneuvosto saisi jatkaa maan johtamista.[1]
Anna allekirjoitti ehdot, mutta perui sopimuksen salaneuvoston jäsenen, ruhtinas Aleksei Tšerkasskin edustaman ylhäisaateliston ja kaartin pyynnöstä pian valtaan noustuaan 25. helmikuuta ja ilmoitti hallitsevansa yksinvaltiaana.[1][3]
Hänet kruunattiin Uspenskin katedraalissa Moskovassa 28. huhtikuuta 1730. Arkkipiispa Propovitš asetti hänen päähänsä uuden kruunun, jossa oli yli 2 500 jalokiveä ja 28 timanttia.[3]
Annan hallituskauden alkaessa Venäjä oli taloudellisen heikkouden tilassa. Sadot olivat huonot, ja Venäjän ulkomaankauppa laantui. Anna ei kuitenkaan itse ryhtynyt tarmokkaisiin toimiin tilanteen parantamiseksi, vaan uskoi valtionhoidon suosikeilleen. Keskeisin näistä oli Kuurinmaan herttuaksi Annan tuella valittu, Kuurinmaan saksalaiseen aateliin kuulunut ylikamariherra Ernst Johann von Biron. Bironin lisäksi maan ulkopolitiikasta vastasi keisarinnan varakansleri Andrei Osterman, saksalainen hänkin. Kun vielä armeijan johdossa oli marsalkka Burkhard Christoph von Münnich, puhuttiin ”saksalaisesta puolueesta”.[1]
Termi "saksalainen puolue" sai Venäjällä niin negatiivisen sisällön, että Annan valtakausi tunnetaan yhä edelleen ulkomaalaisten aikana. Todellisuudessa mitään saksalaispuoluetta ei ollut, vaan hovin merkittävät saksalaiset kilpailivat keskenään verisesti.[4]
Keisarinna Anna oli aikalaisten mielestä poliittisesti mukautuva eivätkä hallinnon asiat häntä kiinnostaneet.[4] Hän harrasti lähinnä ylellisiä viihteitä ja karkeita sekä makaabeereja huvituksia Pietarhovissa, joka oli hänen suosikkiasuinpaikkansa.[1][3] Hän alensi aatelisia ilveilemään juhlissaan. Hänen seurueeseensa kuului raajattomia ihmisiä ja kääpiöitä, joitten heittelemisestä pidettiin kilpailuita. Kun veteraanikääpiö Bedrillo pyysi ettei häntä enää heiteltäisi, Anna antoi piestä tämän.[3]
Hän oli innokas metsästäjä. Paljon aikaa kului myös erilaisissa juhlissa, joita hän keisarinnana järjesti. Persoonana Anna oli ristiriitainen, sillä hän oli toisaalta äärimmäisen saita, mutta toisaalta saattoi käyttää suuria summia ylellisiin hankintoihinsa. Valtavia summia käytettiin vaatteisiin, vaunuihin, palatseihin, korttipeli faron pelaamiseen ja italialaiseen teatteriin. Saksalainen kävijä kuvasi keisarinna Annan hovia: "Yhdellä puolella näkee kasoittain kulta- ja hopealautasia, toisella puolella inhottavaa törkyä. Hienostelun ja viheliäisyyden liitto vallitsee kaikkialla."[3]
Annan valtakauden aikana Venäjän ulkopolitiikan johdossa ollut Andrei Osterman tukeutui Itävaltaan. Maa osallistui tappiollisesti sotaan sekä turkkilaisia vastaan Krimillä että taisteluun Puolan vallanperimyksestä.[5] Hänen suosikkinsa saivat Venäjän osalliseksi Puolan perimyssotaan vuosina 1733–1735, minkä jälkeen Puolan valtaistuimelle nousi venäläismielisen kuningas, sekä Venäjän ja Turkin välisessä sodassa vuosina 1736–1739. Venäjän ja Turkin sodan lopputulos ei ollut siihen uhrattujen elämien ja rahan arvoinen, sillä sodassa Venäjän saama alue jätti sen silti ilman pääsyä jäättömään mereen.[1]
Anna ja neuvonantajat kohtelivat kaikkia oletettuja salaliittolaisia kovakouraisesti. Arvioiden mukaan 20 000–30 000 ihmistä karkotettiin Siperiaan Annan hallituskaudella. Annan hallinto uhkaili paikallistason viranomaisia henkilökohtaisen omaisuuden menettämisellä, jos he epäonnistuisivat katovuosien aiheuttamien verorästien keräämisessä. Biron ryhmineen nimitti Moskovaan saksalaisia virkamiehiä, levottomuudet alkoivat yhä enemmän saada väkivaltaisia piirteitä.[6] Annan hallitseva klikki, joka käytti raakoja ja tukahduttavia toimenpiteitä vastustajiaan vastaan, vieraannutti kotimaisen aatelin, joka ei hyväksynyt saksalaisten viranomaisten ylivaltaa. Hovin lisääntyneet menot yhdistettynä sotakuluihin johtivat talonpoikasväestön verojen säälimättömään kiristymiseen, ja heidän sosiaalinen asemansa heikkeni jatkuvasti ylempien luokkien saamien etujen kustannuksella.[1]
Anna pelkäsi, että syntyperänsä vuoksi arvostettu Pietari I Suuren nuorempi tytär Elisabet saattaisi tehdä vallankaappauksen. Elisabetilla oli tärkeiden armeijan upseereiden tuki ja häntä tukivat muutkin Annaan tyytymättömät. Elisabet kuitenkin vietti hiljaiseloa maatilallaan Moskovan ulkopuolella, eikä juuri ollut kiinnostunut politiikasta, vaan viihtyi harrastusten ja ystäviensä parissa. Anna oli ensin nimittänyt seuraajakseen poliittisesti kykenemättömän sisarentyttärensä Anna Leopoldovnan, jotta hänen suosimansa "saksalainen puolue" säilyttäisi valta-asemansa myös hänen jälkeensä. Kun Anna Leopoldovna synnytti vuonna 1740 pojan, myöhemmän Iivana VI:n, keisarinna Anna muutti kruununperimystä tämän hyväksi nimenomaan Bironin vaatimuksesta hieman ennen kuolemaansa.
Annan voimat alkoivat ehtyä vuoden 1740 aikana. Kun hän kuoli 28. lokakuuta tuskalliseen ja pitkäaikaiseen munuaiskiveen, kruununperijä Iivana VI oli vasta kahden kuukauden ikäinen.[7]
Perintö
muokkaaSimon Sebag Montefioren mukaan Annaa moitittiin oikullisuudesta, julmuudesta ja saksalaisten suosimisesta. Hänen hallituskaudestaan käytetään nimitystä bironovštšina eli 'Bironin aika'. Hänen luottomiehensä eivät olleet aivan viimeistä piirtoa myöten saksalaisia. Hän nimitti virkoihin Pietari I:n hallituskauden kyvykkäitä ja kokeneita apulaisia ja perusti kolmen miehen kabinetin, johon kuuluivat kreivi, kansleri Gavriil Golovkin, ruhtinas Aleksei Tšerkasski ja kreivi, varakansleri Andrei Osterman.[3]
Saksalainen puolue jatkoi maan johdossa noin vuoden, kunnes Elisabet syöksi palatsivallankaappauksessa lapsi-Iivanan valtaistuimelta. Tämä päätti Annan hallituskautta leimanneen saksalaissuuntauksen silloisessa ilmenemismuodossaan. Uusi saksalaisaalto alkoi vain vähän myöhemmin, kun Elisabet järjesteli omaa kruununperimystään.
Kulttuurin suosija
muokkaa
Keisarinna Anna laajennutti ahtaaksi katsomaansa Talvipalatsia. Rakennustyön aikana hän asui viereisessä amiraali Apraksinin talossa.[3] Vuonna 1732 hän tilasi italialaistaustaisen arkkitehti Francesco Bartolomeo Rastrellin rakentamaan kokonaan uudelleen Apraksinin palatsin, laajentamaan sitä ja yhdistämään siihen naapuritaloja. Neljännen ja viimeisen Talvipalatsin ydin ei siis ole Pietari I Suuren palatsi, vaan kenraaliamiraali Fjodor Matvejevitš Apraksinin (1661–1728) palatsi, joka oli karkotettu Viroon kuvernööriksi vuonna 1719.[8]
Vaikka keisarinna Anna oli epäsuosittu ja häntä pidettiin ”tylsänä, karkeana, lihavana, ankarana ja ilkeänä”, hän halusi luoda hoviinsa sivistyneemmän ja hienostuneemman ilmapiirin. Hän suunnitteli uusia värejä palvelijoittensa asuihin ja sima sekä vodka korvattiin samppanjalla ja burgundilaisella punaviinillä. Hän kehotti pajareja korvaamaan entiset huonekalunsa mahonki- ja eebenpuuhuonekaluilla, mutta hänen oma makunsa sisustuksessa käsitti umpikultaisen peilipöydän ja hopeisen rubiineilla upotetun "helpotusjakkaraan" (toiletti-tuoli). Tällaista loiston ja ylellisyyden taustaa vasten hän järjesti ensimmäiset juhlansa Talvipalatsin vastikään valmistuneessa puutarhamaisessa galleriassa, joka keskellä Venäjän talvea muistutti appelsiinilehtoa.[9]
Länsimaisen taidemusiikin kausi Venäjällä alkoi noin vuonna 1735, kun keisarinna Anna perusti vuonna 1734 Pietariin pysyvän oopperan ja toi maahan italialaisia oopperaryhmiä. Siitä pitäen 1800-luvun alkuun Venäjän musiikillista makua hallitsivat italialaiset muusikot.[10][11] Hän perusti Pietariin vuonna 1738 Vaganovan balettiakatemian, joka toimii edelleen ja on maineikas.[12]
Keisarinna Annan käskystä tanskalainen tutkimusmatkailija Vitus Bering lähti toiselle tutkimusmatkalleen. Hän pääsi Alaskaan, mutta kuoli paluumatkalla nykyisellä Beringinsaarella.
Anna teetti vuonna 1731 Lontoossa hopeaseppä Nicholas Clausenilla niin sanotun hopeisen valtaistuimen, jonka Paavali I:n aikana tehdyistä jäljennöksistä yksi on Suomen kansallismuseossa.[13]
Lähteet
muokkaa- Warnes, David: Venäjän tsaarit, s. 115–117. (Kaikki venäjän tsaarit Rurikin suvusta Romanoveihin (suom. Kari Klemelä)) Hämeenlinna: Karisto, 2002. ISBN 951-23-4313-4
Viitteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h i j Anna | Empress of Russia, Facts, & Biography | Britannica www.britannica.com. Viitattu 6.5.2025. (englanniksi)
- ↑ a b c Sebag Montefiore, Simon: Toinen näytös: Lakipiste Ensimmäinen kohtaus: Keisari. Romanovit 1613–1918. WSOY, 2016. Ss. 164, 191
- ↑ a b c d e f g h i Sebag Montefiore, Simon: Toinen näytös: Lakipiste Toinen kohtaus: Keisarinnat. Romanovit 1613–1918. WSOY, 2016. Ss. 210-211, 212, 213, 214, 215, 216, 217, 219
- ↑ a b Warnes, s. 115–117
- ↑ Warnes, s. 116–117
- ↑ Warnes, s. 116
- ↑ Warnes, s. 117
- ↑ Petrakova, A. : "Palace of Fjodor Matvejevits Apraksin". The Russian Antique, 2001. Arkistoitu 16.12.2008.
- ↑ Cowles, Virginia: The Romanovs. William Collins, Sons & Company Ltd, London 1971. Ss. 49, 58, 64–65, 68, 93–94. ISBN 978-0002117241
- ↑ Kari Rydman: Tri Charles Burneyn matka Italiaan ja Ranskaan 1770 luettu 27.1.2009
- ↑ Venäläisen klassisromanttisen musiikin varhaishistoria luettu 27.1.2009
- ↑ Teatteritanssi.fi, (Arkistoitu – Internet Archive) viitattu 7.7.2014
- ↑ Sirkka Valanto, Poron korvat ja Aleksanteri I:n valtaistuin (Arkistoitu – Internet Archive)
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Anna (Venäjä) Wikimedia Commonsissa
|
Edeltäjä: Pietari II |
Venäjän keisarinna 1730–1740 |
Seuraaja: Iivana VI |