Kuurinmaan ja Semgallian herttuakunta
Kuurinmaan ja Semgallian herttuakunta oli Kuurinmaalla ja Zemgalessa sijainnut herttuakunta, joka oli ensin Puola-Liettuan ja sittemmin Venäjän keisarikunnan alainen. Pienelle maalle epätavallisesti Kuurinmaan herttuakunnan onnistui hankkimaan jopa siirtomaita. Herttuakunta liitettiin Venäjään vuonna 1795, ja siitä tuli Kuurinmaan kuvernementti.
| Kuurinmaan ja Semgallian herttuakunta Herzogtum Kurland und Semgallen (saksaksi) Ducatus Curlandie et Semgalliae (latinaksi) |
|||
|---|---|---|---|
1562–1795 |
|||
|
|||
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | vasallivaltio | ||
| osa | Puola-Liettuaa | ||
| Herttua |
Ensimmäinen: Gotthard Kettler (1561–1587) Viimeinen: Peter von Biron (1769–1795) |
||
| Pääkaupunki | Mitau | ||
| Uskonnot | luterilaisuus | ||
| Kielet | saksa, latvia, liivi | ||
| Edeltäjä | Saksalainen ritarikunta | ||
| Seuraaja |
 Venäjän keisarikunta |
||
.svg)
Historia muokkaa
Kuurinmaan ja Semgallian herttuakunta pystytettiin Saksalaisen ritarikunnan ja Liivinmaan liiton raunioille, jotka olivat hajonneet uskonpuhdistuksen ja sotien heikentämänä.[1] Kuurinmaan ensimmäinen herttua oli Gotthard Kettler, joka oli myös Liivinmaan ritarikunnan viimeinen suurmestari. Kettler avioitui Mecklenburgin herttuan tyttären kanssa ja sai kaksi poikaa, Friedrichin ja Wilhelmin. Gotthardin kuollessa vuonna 1587 Friedrich oli 18-vuoden ikäinen ja Wilhelm 12-vuotias. Wilhelmin tultua täysi-ikäiseksi vuonna 1596 herttuakunta jaettiin kahtia siten, että Friedrich sai Zemgalen ja Wilhelm sai Kuurinmaan. Friedrich soti 1600-luvun alussa Puola-Liettuan puolella Ruotsia vastaan ja joutui luovuttamaan tälle osan Zemgalesta Altmarkin rauhassa vuonna 1629. Wilhelm oli puolueeton ja rakensi kauppasuhteita muun muassa Hollantiin ja Englantiin, sekä meni naimisiin Preussin herttuan tyttären kanssa. Kuurinmaan aateli ja Puolan kuningas Sigismund huolestuivat Wilhelmin vallan kasvusta ja syrjäyttivät tämän, jolloin herttuakunta yhdistyi uudelleen Friedrichin johdolla.[2]
Friedrich kuoli lapsettomana ja valtaan nousi Wilhelmin poika Jakob Kettler.[2] Jakob oli opiskellut muun muassa Hollannissa ja innostui siellä siirtomaista ja laivanrakennuksesta.[3] Hän perusti Ventspilsiin telakan, jonne kutsuttiin hollantilaisia ja saksalaisia laivanrakentajia. Jakob osti Tobagon saaren 1640-luvulla ja vuonna 1651 James Islandin nykyisestä Gambiasta.[4] Herttuakunta kärsi pahoin sodassa Ruotsia vastaan, herttuakunnan puolueettomuutta epäilevät ruotsalaiset vangitsivat Kaarle X:n johdolla Jakobin vuonna 1655 ja takavarikoivat maan laivaston. Jakob kuitenkin vapautettiin myöhemmin ja sissisota johti ruotsalaisten vetäytymiseen alueelta. Tilanne palautui entiselleen Olivan rauhassa.[5] Sotaa seurasivat kuitenkin kulkutaudit, jotka tappoivat kolmasosan alueen väestöstä.[6] Jakob kuoli vuonna 1698 ja valtaan nousi hänen poikansa Friedrich Wilhelm Kettler, joka oli tuolloin 6-vuotias. Hänen sijaishallitsijoinaan toimivat hänen äitinsä ja setänsä Ferdinand.[4] Suuren Pohjan sodan aikana Venäjä miehitti maan muun Baltian ohella ja vaikka maa palautettiin muodollisesti Puolan alaisuuteen Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721, se säilyi Venäjästä riippuvaisena.[5] Friedrich Wilhelmin kuoleman jälkeen Pietari Suuri asetti herttuaksi Ernst Bironin.[4] Bironin valtakaudella Venäjän vaikutusvalta maassa kasvoi voimakkaasti. Hän vietti paljon aikaa pois Kuurinmaalta Pietarin hovissa. Tämä johti siihen, että Jakob Kettlerin aikana heikentynyt aateli pääsi jälleen hallitsevaan asemaan.[7] Seuraava hallitsija oli Puolan kuninkaan Fredrik Augustin poika Karl von Sachsen. Paikallinen aateli vierasti hänen katolilaisuuttaan ja hänen valtakautensa jäi lyhyeksi. Vuonna 1763 nousi valtaan Kuurinmaan viimeinen herttua, Peter von Biron. Bironin valtakauden lopussa maapäivät hyväksyivät maan liittämisen Venäjään vuonna 1795, kun paikalliselle aatelille oli ensin luvattu erioikeuksia Venäjän keisarikunnassa.[4]
Hallinto muokkaa
Gotthard Kettlerin valtakauden alussa Kuurinmaa oli läänityssuhteessa Puolan kuninkaaseen, jolle Kettler vannoi valan ja sitoutui toimittamaan tälle tarvittaessa sata täysin varustettua ratsumiestä. Vuonna 1569 herttuakunta liitettiin kiinteämmin Puola-Liettuan yhtenäisvaltioon. Maassa otettiin käyttöön Preussin herttuakunnan mukainen hallintojärjestelmä.[8] Kun Friedrich Kettler oli syrjäyttänyt Wilhelmin, aateli pakotti tämän hyväksymään niin sanotut Kuurinmaan statuutit, joilla aatelille taattiin monia etuoikeuksia ja ylivalta talonpoikiin nähden.[2] Hallinnossa oli siitä lähtien herttua ja kuusihenkinen raati, johon kuului neljä aatelista ja kaksi juristia. Raatia hallitsi käytännössä kokonaan aateli[4]. Aatelin vallan elimenä toimivat maapäivät. Herttuakunnan virastoja olivat hovioikeus, kanslia, tilikamari ja konsistori. Maa jaettiin neljään piiriin ritarikunnan aikaisten käskynhaltijakuntien mallin mukaisesti. Piirien keskuksia olivat Selburg, Mitau, Tuckum ja Goldingen. Ne jaettiin edelleen yhteensä 8 alapiiriin, joissa oli 27 poliittista päättäjää. Hallinnon kielenä toimi saksa.[5]
Talous muokkaa
Kuurinmaan kauppa vilkastui etenkin herttua Jakobin valtakaudella. Hän teki kauppasopimuksia vuonna 1643 Tanskan, Ranskan ja Venetsian kanssa, sekä vuosina 1653 ja 1654 Hollannin ja Englannin kanssa.[4] Kaupallisia agentteja ja konsuliasiamiehiä oli Amsterdamissa, Bordeaux’ssa, Haagissa, Hampurissa, Lissabonissa ja useissa muissa Euroopan suurkaupungeissa. Jakob perusti myös noin 70 teollisuuslaitosta, jotka sisälsivät muun muassa sahoja, olutpanimoita ja tiilenpolttamoita.[9] Siirtomaa-aikana Gambiaan vietiin suolaa, terästä, paloviinaa ja muita tavaroita. Sieltä tuotiin kahvia, mausteita, helmiä, norsunluuta ja orjia. Orjat kuljetettiin ensin Kuurinmaalle ja sieltä edelleen Tobagoon, jossa he joutuivat työskentelemään sokeriplantaaseilla. Tobagossa tuotettiin sokerin lisäksi pippuria, kaakaota ja hedelmiä. Siirtomaatavaraa myytiin Kuurinmaalta edelleen Venäjälle, Liettuaan ja Ruotsiin.[6]
Väestö muokkaa
Kuurinmaan herttuakunnan alueen alkuperäisväestöä olivat liiviläiset ja latvialaiset, joista latvialaiset olivat enemmistössä. Suurin osa heistä oli maaorjia. Heitä saatettiin myydä palkkasotureiksi muualle Eurooppaan, muun muassa Puolaan, Tanskaan, Hollantiin ja Ruotsiin. Alueella oli myös päivätöistä ja veroista vapautettu kansanryhmä, niin sanotut kuurilaisten kuninkaat.[10] Hallitsevassa asemassa olivat saksalaiset, joiden lisäksi maassa oli puolalaisia, liettualaisia, ruotsalaisia, tanskalaisia ja hollantilaisia.[11]
Kirkko muokkaa
Ensimmäinen herttua Gotthard Kettler oli luterilainen, ja hän loi alueelle luterilaisen valtionkirkon, sekä 70 uutta seurakuntaa asetuksella vuonna 1567. Kirkkoa johti Jelgavan superintendentti ja valtion kanslerin puheenjohdolla toiminut konsistori.[12] Kuurinmaalla julkaistiin 1500-luvun lopulla Enchiridios (käsikirja), joka sisälsi Vähän katekismuksen ja useita virsiä latviaksi. Tärkeitä Kuurinmaalla vaikuttaneita uskonnollisia henkilöitä olivat Juris Mancelis ja Kristofor Fürecker. Mancelis oli merkittävä uskonnollisen kirjallisuuden kehittäjä ja Fürecker merkittävä virsirunoilija. Herttua Jakobin aikana Kuurinmaalaiset papit tekivät lähetystyötä maan siirtomaissa. Kuurinmaalaisten papit perustivat Tobagoon mahdollisesti Amerikan ensimmäisen luterilaisen kirkon.[13]
Kuurinmaan herttuat muokkaa
Kuurinmaata hallitsivat ensin Kettlerien dynastia vuosina 1561–1737 ja sittemmin Bironien suku muutamine katkoneen vuosina 1737–1795.[14]
Kettler-suku muokkaa
- Gotthard Kettler, 1561–1587
- Friedrich (1587–1642) ja Wilhelm Kettler (1587–1616)
- Jakob Kettler, 1642–1682
- Friedrich Casimir Kettler, 1682–1698
- Friedrich Wilhelm Kettler, 1698–1711
- Ferdinand Kettler, 1711–1737
Biron-suku muokkaa
- Ernst Johann von Biron, 1737–1740
- Herttuan neuvosto, 1740–1758
Wettin-suku muokkaa
- Karl von Sachsen, 1758–1763
Biron-suku muokkaa
- Ernst Johann von Biron, 1763–1769
- Peter von Biron, 1769–1795
Lähteet muokkaa
- Niitemaa, Vilho: Baltian historia. täydentänyt Kalervo Hovi. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1991. ISBN 951-30-9112-0.
- Mela, Marjo & Lembit, Valba: Latvian historiaa ja kulttuuria. Rozentāls-seura, 2005. ISBN 951-986-71-1-2.
- Zīgure, Anna: Latvian maa ja taivas. Kertomuksia Latvian historiasta ja nykypäivästä.. Otava, 2000. ISBN 951-1-15215-7.
Viitteet muokkaa
- ↑ Miller-Korpi, Katy: The Livonian Confederation Washingtonin yliopisto. Arkistoitu 7.3.2012. Viitattu 24.11.2010. (englanniksi)
- ↑ a b c Mela ja Valba 2005, s. 67.
- ↑ Zīgure 200, s. 78.
- ↑ a b c d e f Mela ja Valba 2005, s. 69.
- ↑ a b c Niitemaa ja Hovi 1991, s. 273.
- ↑ a b Zīgure 200, s. 87.
- ↑ Niitemaa ja Hovi 1991, s. 275.
- ↑ Niitemaa ja Hovi 1991, s. 271.
- ↑ Zīgure 200, s. 85
- ↑ Zīgure 200, s. 80.
- ↑ Zīgure 200, s. 82.
- ↑ Mela ja Valba 2005, s. 138.
- ↑ Mela ja Valba 2005, s. 139.
- ↑ Dukes of Courland Archives Baltic Connections. Arkistoitu 11.11.2011. Viitattu 24.11.2010. (englanniksi)
- ↑ Courland (Kurland) / Kurzeme The History Files. Viitattu 24.11.2010. (englanniksi)
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kuurinmaan ja Semgallian herttuakunta Wikimedia Commonsissa
