Ernst Johann von Biron

Ernst Johann von Biron (saks. von Bühren), (23. marraskuuta 1690 Kalnciems, Kuurinmaan herttuakunta – 17. joulukuuta 1772 Jelgava, Kuurinmaan herttuakunta) oli Kuurinmaan saksalaiseen aatelistoon kuulunut Venäjän keisarinna Anna Ivanovnan suosikki.

Ernst Johann von Biron
Ernst Johann von Biron, tuntemattoman taiteilijan maalaama muotokuva.
Kuurinmaan herttua
Valtakausi	1737 – 1740
Edeltäjä	Ferdinand Kettler
Seuraaja	Peter von Biron
Valtakausi	1763 – 1769
Edeltäjä	Saksin Kaarle
Seuraaja	Peter von Biron
Syntynyt	23. marraskuuta 1690 Kalnciems,Kuurinmaan ja Semgallian herttuakunta
Kuollut	17. joulukuuta 1772 (82 vuotta) Jelgava, Kuurinmaan ja Semgallian herttuakunta
Puoliso	Benigna Gottlieb von Trotha gt Treyden
Lapset	Peter von Biron Hedvig Elisabet Karl Ernst
Suku	Biron
Isä	Karl von Biron
Äiti	Catharina Hedwig von Raab gt Thülen
Uskonto	luterilaisuus

Biron oli lisäksi Kuurinmaan herttua vuosina 1737–1740 ja 1763–1769. Hänellä oli hyvin suuri vaikutusvalta Venäjän hovissa Annan hallitsijakaudella vuosina 1730–1740, ja tuota aikaa kutsutaan Venäjän historiassa myös Bironin ajaksi. Annan kuoltua Biron oli vuonna 1740 vähän aikaa Venäjän sijaishallitsijana, kunnes hänet syrjäytettiin.

Elämäkerta

Biron oli vuodesta 1718 silloisen Kuurinmaan herttuattaren Annan kamariherrana Riiassa. Hänen vaimonsa Benigna oli Annan hovinainen. Bironista tuli pian Annan rakastaja, ja kun Anna nousi Venäjän hallitsijaksi vuonna 1730, sai Biron hovista vaikutusvaltaisen ylikamariherran aseman. Annan valta luisui Bironille, joka nimitti korkeimpiin virkoihin muita saksalaisia. Ulkopolitiikkaa johti Andrei Ostermann, sotakollegiota kenraali Burkhard Christoph von Münnich ja kauppakollegiota K. L. von Mengden. Vuonna 1737 Biron valittiin Kuurinmaan herttuaksi. Tätä Bironin aikakautta kutsutaan nimellä bironovštšina (ven. бироновщина, Bironin aika).

Monet Bironin nimittämistä virkamiehistä olivat epäpäteviä ja käyttivät asemaansa henkilökohtaisen varallisuuden kasvattamiseen. Hovin merkittävimmät saksalaiset kuitenkin kilpailivat keskenään katkerasti. Korkeasta asemastaan huolimatta Biron ei yrittänyt puuttua hallituksen asioihin eikä oppia venäjää. Vaikka hallituksen politiikkaa johtivat venäläiset, vastusti venäläinen aateli Bironin valtaa.

Keisarinna Anna määräsi vuonna 1731, että kenestä tahansa hänen sisarentyttärensä Anna Leopoldovnan lapsesta voisi tulla vallanperijä. Biron yritti vahvistaa asemaansa naittamalla poikansa Anna Leopoldovnalle, mutta keisarinna valitsi puolisoksi Braunschweig-Wolfenbüttelin herttua Anton Ulrichin. Anna Leopoldovna synnytti elokuussa 1740 pojan. Huonossa kunnossa ollut keisarinna Anna nimitti heti pojan vallanperijäksi ja Bironin mahdolliseksi sijaishallitsijaksi.

Kun Anna Ivanovna kuoli 28. lokakuuta 1740, seuraajaksi tuli kaksikuukautinen Iivana VI ja Bironista tuli sijaishallitsija. Tämä järjestely ei kuitenkaan käynyt Burkhard von Münnichin johtamalle armeijalle, ja hänen johtamansa kaartin upseerit vangitsivat Bironin 9. marraskuuta. Biron tuomittiin kuolemaan, mutta tuomio muutettiin Siperiaan karkotukseksi.

Uudeksi sijaishallitsijaksi valittiin lapsikeisarin äiti Anna Leopoldovna, mutta hän ei kyennyt hoitamaan tehtäviään ja valta luisui takaisin saksalaisten käsiin, joita johti nyt Münnich. Saksalaiset menettivät valtansa, kun Elisabet teki venäläisen aatelin ja ulkovaltojen tukemana vallankaappauksen marraskuussa 1741. Bironovštšina-termiä alettiin käyttää vasta tämän jälkeen, kun Elisabet perusteli kaappaustaan mustamaalaamalla edeltäjiensä mainetta.

Keisari Pietari III kutsui Bironin pois Siperiasta vuonna 1763 ja antoi hänelle takaisin Kuurinmaan herttuan arvon. Hänen poikansa, Kuurinmaan viimeinen herttua, Peter von Biron peri arvon vuonna 1769, jo ennen isänsä kuolemaa.

Lähteet

• Longley, David: Imperial Russia 1689–1917, s. 338. Longman, 2000. ISBN 0-582-31990-0
• Venäjän historia, s. 157–158. (päätoim. Heikki Kirhinen) Otava, 1986 [2004]. ISBN 951-1-15799-X
• Warnes, David: Venäjän tsaarit, s. 115–118. (Kaikki venäjän tsaarit Rurikin suvusta Romanoveihin (suom. Kari Klemelä)) Hämeenlinna: Karisto, 2002. ISBN 951-23-4313-4

Aiheesta muualla

• Edgardo Franzosini, Il mangiatore di carta (Milano:SugarCo) 1989