Avaa päävalikko
Aleksei Bestužev-Rjumin, tuntemattoman tekijän maalaama muotokuva.

Aleksei Petrovitš Bestužev-Rjumin (ven. Алексе́й Петро́вич Бесту́жев-Рю́мин; 1. kesäkuuta (J: 22. toukokuuta) 1693 Moskova21. huhtikuuta (J: 10. huhtikuuta) 1766 Venäjä) oli venäläinen kreivi ja diplomaatti, joka johti Venäjän ulkopolitiikkaa keisarinna Elisabetin valtakaudella.[1]

Aleksei Bestužev-Rjumin oli diplomaatti Mihail Bestužev-Rjuminin nuorempi veli.[2] Pietari Suuri lähetti hänet opiskelemaan Kööpenhaminaan ja Berliiniin. Bestužev-Rjumin toimi vuonna 1712 Espanjan perimyssodan päättäneessä Utrechtin rauhankonferenssissa Hannoverin vaaliruhtinas Yrjön edustajana. Vaaliruhtinas kohosi vuonna 1714 Englannin hallitsijaksi nimellä Yrjö I, ja Bestužev-Rjumin seurasi häntä Lontooseen. Kuningas Yrjö lähetti hänet samana vuonna lähettilääkseen Pietariin, mutta hän palasi pian takaisin Englantiin. Muutaman vuoden kuluttua Bestužev-Rjumin palasi Venäjälle, palveltuaan sitä ennen lyhyesti myös Kuurinmaan herttuatar Annan hovissa. Annasta tuli myöhemmin Venäjän hallitsija. Bestužev-Rjumin nimitettiin vuonna 1721 Venäjän lähettilääksi Kööpenhaminaan, mutta Pietari Suuren kuolema vuonna 1725 pysäytti hänen urakehityksensä 15 vuoden ajaksi.[1][2]

Keisarinna Anna ja hänen saksalainen neuvonantajansa Ernst Johann von Biron kutsuivat Bestužev-Rjuminin vuonna 1740 takaisin Pietariin, ja hänet nimitettiin senaatin jäseneksi, salaneuvokseksi ja ministeriksi. Anna kuoli myöhemmin samana vuonna ja Bironin tultua pian sen jälkeen syrjäytetyksi myös Bestužev-Rjumin vangittiin. Vuonna 1741 vallan kaapannut keisarinna Elisabet kuitenkin vapautti hänet ja nimitti hänet valtakunnan varakansleriksi.[2] Bestužev-Rjumin piti Ranskaa ja Preussia Venäjän luonnollisina vihollisina ja halusi liittoutua Englannin ja Itävallan kanssa. Monet Elisabetin hovissa vastustivat ajatusta, mutta yhdessä veljensä Mihailin kanssa Bestužev-Rjumin sai järjestettyä joulukuussa 1742 solmitun puolustusliiton Englannin ja Venäjän välille. Vuonna 1743 päättyneen hattujen sodan jälkeen hän olisi halunnut pakottaa Ruotsin – joka oli Ranskan liittolainen – luovuttamaan koko Suomen Venäjälle, mutta hänen vastustajansa hovissa saivat aikaiseksi, että lopulta solmittiin Ruotsille edullisempi rauhansopimus. Bestužev-Rjuminin asema kuitenkin vahvistui, kun Elisabet nimitti hänet kansleriksi vuonna 1744. Toukokuussa 1746 hän sai solmittua liiton myös Itävallan kanssa, minkä myötä Venäjä liittyi Itävallan perimyssotaan uusien liittolaistensa puolelle.[1]

Bestužev-Rjumin pyrki säilyttämään luomansa liittojärjestelmän myös 1748 päättyneen Itävallan perimyssodan jälkeen. Vuonna 1756 asetelma kuitenkin muuttui Preussin ja Englannin liittoutuessa Ranskaa ja Itävaltaa vastaan. Venäjän ministerineuvosto ehdotti vastavetona Venäjän liittoutumista Ranskan ja Itävallan kanssa, mutta Bestužev-Rjumin ei hyväksynyt liittoa Ranskan kanssa. Hänen vaikutusvaltansa kuitenkin väheni, ja vuoden 1756 lopussa liitto Ranskan kanssa solmittiin, minkä seurauksena Venäjä tuli vedetyksi mukaan seitsenvuotiseen sotaan. Bestužev-Rjumin ryhtyi tämän seurauksena juonittelemaan suurherttuatar Katariinan (tuleva hallitsija Katariina II) kanssa ja lupasi auttaa tämän valtaistuimelle Elisabetin kuoltua.[1] Kun Elisabet vuonna 1757 sairastui vakavasti, Bestužev-Rjumin kutsui vastikään Gross-Jägersdorfin taistelussa suuren voiton saavuttaneen kenraali Stepan Apraksinin takaisin rintamalta voidakseen tämän avulla puuttua perimyskiistaan, mikäli keisarinna kuolisi. Elisabet kuitenkin yllättäen toipui ja kääntyi Bestužev-Rjuminia vastaan.[2] Hänet erotettiin seuraavana vuonna kaikista viroistaan, vangittiin ja tuomittiin kuolemaan valtiopetoksesta. Huhtikuussa 1759 tuomio lievennettiin armahduksella karkotukseksi hänen tilalleen Goretovoon. Vuonna 1762 hallitsijaksi tullut Katariina kumosi karkotuksen ja nimitti Bestužev-Rjuminin valtakunnan senaattiin, mutta hän ei saanut enää takaisin aiempaa valta-asemaansa.[1][2]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e Aleksey Petrovich, Count Bestuzhev-Ryumin (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 13.3.2014.
  2. a b c d e Nordisk familjebok (1905), s. 139 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 13.3.2014.

Aiheesta muuallaMuokkaa