Eduskuntavaalit 1991

Suomen 31. eduskuntavaalit järjestettiin 17. maaliskuuta 1991. Vaalit toteutettiin ensimmäistä kertaa yksipäiväisinä. Ennakkoäänestys oli aiemmasta poiketen mahdollista myös viikonloppuisin.[1] Äänestysaktiivisuus laski vuoden 1987 vaaleista yli neljä prosenttiyksikköä ja oli heikoin toisen maailmansodan jälkeen.[2] Keskusta nousi eduskunnan suurimmaksi puolueeksi, muita vaalivoittajia olivat Suomen Kristillinen Liitto ja Vihreä liitto. SDP ilmoitti heti vaalien jälkeen jäävänsä oppositioon. Perinteisten porvaripuolueiden enemmistö vahvistui, ja vasemmisto säilytti vain niukasti määrävähemmistönsä. Vaalien jälkeen muodostettiin Ahon hallitus, joka oli monen vuoden tauon jälkeen ensimmäinen porvarihallitus.[2]

Suomen eduskuntavaalit 1991
Suomi
1987 ←
17. maaliskuuta 1991 → 1995

Kaikki 200 paikkaa eduskuntaan
101 paikkaa tarvitaan enemmistöön
Äänestysprosentti 72,1 % Laskua 4,3 %-yks.
  Ensimmäinen puolue Toinen puolue Kolmas puolue
  Esko Aho Pertti Paasio Ilkka Suominen
Johtaja Esko Aho Pertti Paasio Ilkka Suominen
Puolue Keskusta Sosiaalidemokraatit Kokoomus
Johtaja alkaen 1990 1987 1979
Viime vaalit 40 paikkaa, 17,6 % 56 paikkaa, 24,1 % 53 paikkaa, 23,1 %
Saadut paikat 55 48 40
Paikkojen muutos Nousua15 Laskua8 Laskua13
Äänet 676 717 603 080 526 487
Kannatus 24,83 % 22,11 % 19,31 %
Muutos Nousua7,2 %-yks. Laskua2,0 %-yks. Laskua3,8 %-yks.

  Neljäs puolue Viides puolue Kuudes puolue
  Claes Andersson Ole Norrback Heidi Hautala
Johtaja Claes Andersson Ole Norrback Heidi Hautala
Puolue Vasemmistoliitto Ruotsalainen kansanpuolue Vihreät
Johtaja alkaen 1990 1990 1987
Viime vaalit Uusi puolue 11 paikkaa, 5,30 % 4 paikkaa, 4,03 %
Saadut paikat 19 11 10
Paikkojen muutos Nousua19 Laskua1 Nousua6
Äänet 274 639 149 476 185 894
Kannatus 10,08 % 5,48 % 6,82 %
Muutos Nousua10,08 %-yks. Nousua0,2 %-yks. Nousua2,8 %-yks.

  Seitsemäs puolue Kahdeksas puolue Yhdeksäs puolue
  Toimi Kankaanniemi Heikki Riihijärvi
Johtaja Toimi Kankaanniemi Heikki Riihijärvi Kaarina Koivistoinen
Puolue Suomen Kristillinen Liitto SMP Liberaalit
Johtaja alkaen 1989 1989 1990
Viime vaalit 5 paikkaa, 2,58 % 9 paikkaa, 6,32 % 0 paikkaa, 0,97 %
Saadut paikat 8 7 1
Paikkojen muutos Nousua3 Laskua2 Nousua1
Äänet 83 151 132 133 21 210
Kannatus 3,05 % 4,85 % 0,78 %
Muutos Nousua0,5 %-yks. Laskua1,5 %-yks. Laskua0,2 %-yks.

Suurimmat puolueet maakunnittain

Pääministeri ennen vaaleja

Harri Holkeri
Kokoomus

Uusi pääministeri

Esko Aho
Keskusta

Hallitusvaalit muokkaa

Vuoden 1991 eduskuntavaalit olivat korostetusti hallitusvaalit. Harri Holkerin johtama Suomen historian ensimmäinen sinipunahallitus eli kokoomuksen ja SDP:n yhteishallitus, jossa olivat mukana myös Ruotsalainen Kansanpuolue ja Suomen Maaseudun Puolue, oli istunut koko edeltäneen vaalikauden. Vuonna 1987 oppositioon jääneen Keskustan ja hallituksen välit olivat olleet alusta lähtien kireät, ja Keskusta julistikin ennen vaaleja pyrkivänsä siihen, ettei kokoomuksella ja SDP:lla olisi uudessa eduskunnassa enemmistöä. Kokoomuksen ja SDP:n johtajat Ilkka Suominen ja Pertti Paasio puolestaan ilmoittivat vaalien alla melko suorasukaisesti sinipunan jatkavan, mikäli vaalitulos antaisi siihen mahdollisuudet.[2]

Keskusta nousi pitkästä aikaa eduskunnan suurimmaksi puolueeksi voittamalla 15 lisäpaikkaa, mitä aiempi puoluesihteeri Seppo Kääriäinen kuvasi "veret seisauttavaksi vaalivoitoksi". Keskustan voittoa oli ennen vaaleja tehtyjen mielipidekyselyjen perusteella tiedetty odottaa, mutta sen suuruus – kuten myös siihenastisten päähallituspuolueiden kokoomuksen ja SDP:n tappion syvyys – yllätti vaaliasiantuntijatkin. Keskustan edeltäjä Maalaisliitto oli ollut suurin puolue vuoden 1962 vaaleissa, koko vuosien 1966–1991 välisellä ajalla suurin puolue oli SDP. Keskustan vaalivoittoon toi lisämausteensa vaaliliittokumppanin, Suomen Kristillisen Liiton kolmen paikan voitto. Suhteellisesti suurin vaalivoittaja oli Vihreä liitto, jonka paikkaluku yli kaksinkertaistui neljästä kymmeneen. Liberaaliselle Kansanpuolueelle vaalit olivat elämän ja kuoleman kysymys, koska ilman sen saamaa yhtä kansanedustajaa puolueen kohtalona olisi ollut poistaminen puoluerekisteristä.[2]

Perinteisten porvaripuolueiden – keskustan, kokoomuksen, RKP:n ja kristillisten – enemmistö eduskunnassa vahvistui, kun taas vasemmisto säilytti vain niukasti määrävähemmistönsä eduskunnassa saadessaan 67 kansanedustajaa. SKDL:n ja Devan työn jatkajaksi keväällä 1990 perustettu Vasemmistoliitto sai yhden paikan vähemmän kuin sen edeltäjät olivat yhteensä saaneet vuoden 1987 vaaleissa. Myös Holkerin hallituksesta loppukesällä 1990 lähtenyt SMP menetti kaksi paikkaa.[2]

Lähes kaikissa Suomen poliittisissa hallituksissa vuodesta 1966 lähtien mukana ollut SDP ilmoitti heti vaalien jälkeen jäävänsä oppositioon.[3] Hallitusneuvotteluissa pääministeriksi nousi keskustan puheenjohtaja Esko Aho. Suomea alkoi hallita Ahon hallitus, joka oli monen vuoden tauon jälkeen ensimmäinen porvarihallitus.[2]

Vaaleihin osallistui 17 rekisteröityä puoluetta – enemmän kuin koskaan aiemmin. Puolueista seitsemän osallistui eduskuntavaaleihin ensimmäistä kertaa. Näistä Naisten puolue, Ihmisyydenpuolue ja Riippumattomat Sitoutumattomat Eläkeläiset Suomessa (RSES) oli merkitty puoluerekisteriin vasta aivan vaalien alla. Vasemmistoliittoa lukuun ottamatta kaikki uudet yrittäjät jäivät ilman eduskuntapaikkoja. Vaaleissa asetettiin yhteensä 1910 ehdokasta, joista 26 esiintyi puolueiden ulkopuolisilla listoilla.[4] Kolme suurinta puoluetta keräsi hyväksytyistä äänistä yli 66 prosenttia ja eduskuntaan päässeet yli 97 prosenttia. Äänistä hylättiin peräti 1,9 prosenttia, mikä oli uusi ennätys. Puoluerekisteristä poistettiin vaalien jälkeen kaksissa eduskuntavaaleissa paikoitta jääneet Perustuslaillinen Oikeistopuolue ja Suomen Eläkeläisten Puolue. SEP palasi rekisteriin seuraavana vuonna. Riippumattomat Sitoutumattomat Eläkeläiset Suomessa -puolueen nimeksi vaihdettiin myöhemmin vuoden 1991 aikana Eläkeläiset Kansan Asialla.[2]

Kansanedustajat muokkaa

Vaaleissa valittuja uusia edustajia olivat muun muassa Olavi Ala-Nissilä, Maria Kaisa Aula, Timo Kalli, Juha Korkeaoja, Markku Laukkanen, Olli Rehn, Markku Rossi, Aino Suhola ja Matti Vanhanen (Kesk.), Ulpu Iivari, Johannes Koskinen, Reijo Laitinen ja Leena Luhtanen (SDP), Minna Karhunen ja Maija Perho (Kok.), Martti Korhonen, Jaakko Laakso ja Outi Ojala (Vas.), Eva Biaudet ja Jan-Erik Enestam (RKP), Satu Hassi, Heidi Hautala ja Paavo Nikula (Vihr.), Jouko Jääskeläinen, Bjarne Kallis ja Vesa Laukkanen (SKL), Hannu Suhonen (SMP) sekä Tuulikki Ukkola (LKP).

Tunnetuimmat eduskuntatyöstä luopujat olivat Keskustan Pirkko Ikonen, Matti Maijala, Taisto Tähkämaa, Johannes Virolainen ja Marjatta Väänänen, SDP:n Kaj Bärlund, Riitta Järvisalo, Seija Karkinen ja Kalevi Sorsa, Kokoomuksen Elsi Hetemäki-Olander, Tapani Mörttinen, Helena Pesola, Ulla Puolanne ja Matti Viljanen, Vasemmistoliiton Anna-Liisa Jokinen ja Lauha Männistö, sekä RKP:n Christoffer Taxell. Kaikkiaan 43 valtiopäivät istunut Johannes Virolainen oli viimeinen kansanedustaja, joka oli ollut eduskunnassa jo Gustaf Mannerheimin presidenttikaudella.

Eduskunnasta putosivat muun muassa ikäpuhemies, Kokoomuksen Tuure Junnila ja Erkki Pystynen, SDP:n työministeri Matti Puhakka, Markus Aaltonen, Mikko Elo ja valtiopäiväneuvoksen arvonimen edellisvuonna saanut Sakari Knuuttila, Keskustan Tellervo Renko, SMP:sta eronnut ja sittemmin liberaaleihin siirtynyt Urpo Leppänen, Vihreiden Osmo Soininvaara, RKP:n Ingvar S. Melin ja Ole Wasz-Höckert, sekä SKL:n Esko Almgren. Eduskuntaan palasivat muun muassa SDP:n Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja (yli kymmenen vuoden tauon jälkeen) sekä RKP:n Ole Norrback. Paluussa epäonnistuivat muun muassa Keskustan Heimo Linna, SDP:n Jukka Mikkola ja Kaisa Raatikainen, Vasemmistoliiton Anna-Liisa Hyvönen ja Mikko Kuoppa, sekä Vihreiden Kalle Könkkölä. Ehdokkaana oli myös kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror Wahlroos RKP:n listalla Helsingissä, mutta hän ei tullut valituksi. Vaalit nostivat Suomen eduskunnan maailman naisvaltaisimmaksi, kahdestasadasta kansanedustajasta naisia oli peräti 77 eli 38,5 %.

SMP:n sisäiset kiistat johtivat puolueen seitsenhenkisen eduskuntaryhmän hajoamiseen alkaneella vaalikaudella, kun siitä erosi neljä kansanedustajaa. Sulo Aittoniemi loikkasi Keskustaan keväällä 1994, ja Tina Mäkelä, Heikki Riihijärvi ja Hannu Suhonen muodostivat kukin oman yhden hengen eduskuntaryhmänsä vuosien 1993 ja 1994 aikana. Vesa Laukkanen erosi SKL:sta ja perusti oman Vaihtoehto Suomelle -eduskuntaryhmänsä alkuvuodesta 1993. Laukkanen anoi eroa kansanedustajan tehtävistä syksyllä 1994, mutta eduskunta hylkäsi anomuksen. Jo syksyllä 1991 eduskunta oli hylännyt Vasemmistoliiton kansanedustajan Marjatta Stenius-Kaukosen eroanomuksen. Keskustan kansanedustaja, entinen kauppa- ja teollisuusministeri Kauko Juhantalo erotettiin eduskunnasta hänen valtakunnanoikeudessa saamansa tuomion jälkeen syksyllä 1993 SKL:n Eeva-Liisa Moilasen tekemän aloitteen perusteella. Juhantalon tilalle eduskuntaan tuli varasijalta aiemminkin kansanedustajana toiminut Saimi Ääri. Keskustan kansanedustaja Riitta Kauppinen loikkasi Kokoomukseen kesäkuussa 1994.[5]

Tulokset muokkaa

Äänestysaktiivisuus 68,4 %[6] −3,7
Äänestysaktiivisuus
(Suomessa asuvat)
72,1 %[7] −4,3
Äänestäneet 2 776 984[6] −118 504
Hylätyt äänet 51 066[6] +35 671
Puolue Edustajat Äänet
Osuus Lukumäärä
  Suomen Keskusta 55 +15 24,8 3% +7,2 676 717 +169 257
  Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 48 −8 22,12 % −2,0 603 080 −92 251
  Kansallinen Kokoomus 40 −13 19,31 % −3,8 526 487 −139 749
  Vasemmistoliitto 19 +3a 10,08 % +0,7a 274 639 +4 206a
  Vihreä liitto 10 +6 6,82 % +2,8 185 894 +69 906
  Ruotsalainen kansanpuolue 11 −1 5,48 % +0,2 149 476 −3 121
  Suomen Maaseudun Puolue 7 −2 4,85 % −1,5 132 133 −49 805
  Suomen Kristillinen Liitto 8 +3 3,05 % +0,5 83 151 +8 942
Liberaalinen Kansanpuolue 1 +1 0,78 % −0,2 21 210 −6 614
Naisten puolue 0,47 % –  12 725 – 
Suomen Eläkeläisten Puolue 0,39 % −0,8 10 762 −24 338
Perustuslaillinen Oikeistopuolue 0,28 % +0,2 7 599 +4 503
  Rauhan ja Sosialismin puolesta – Kommunistinen Työväenpuolue 0,23 % –  6 201 – 
  Riippumattomat sitoutumattomat eläkeläiset Suomessa 0,19 % –  5 230 – 
Vihreät 0,14 % –  3 835 – 
Ihmisyydenpuolue 0,10 % –  2 831 – 
Eläkkeensaajien ja vihreä yhteisvastuupuolue 0,10 % –  2 807 – 
Muut 1b 0,78 % 21 141
Yhteensä 200 100 % 2 725 918 −154 175
a Verrattuna Suomen kansan demokraattisen liiton tulokseen.
b Lista C (Lib., FS, Gröna) (6 546 ääntä, Ahvenanmaan maakunnan vaalipiiri)[8]
Lähde: Tilastokeskus 2004[9] & 2015[6]

Ääniharavat muokkaa

Sija Ehdokas Puolue Vaalipiiri Äänet
1 Paavo Väyrynen Kesk. Uudenmaan läänin vaalipiiri 22 709
2 Eeva Kuuskoski-Vikatmaa Kesk. Turun läänin eteläinen vaalipiiri 21 743
3 Sulo Aittoniemi SMP Hämeen läänin pohjoinen vaalipiiri 18 744
4 Pertti Salolainen Kok. Helsingin kaupungin vaalipiiri 18 515
5 Elisabeth Rehn RKP Uudenmaan läänin vaalipiiri 16 787
6 Esko Aho Kesk. Vaasan läänin vaalipiiri 13 940
7 Heidi Hautala Vihr. Helsingin kaupungin vaalipiiri 13 674
8 Markku Koski Kesk. Oulun läänin vaalipiiri 13 179
9 Jörn Donner RKP Helsingin kaupungin vaalipiiri 13 019
10 Sirpa Pietikäinen Kok. Hämeen läänin eteläinen vaalipiiri 12 658
Lähde: Tilastokeskus[10]

Vaalipiirit ja vaaliliitot muokkaa

Vaaleissa solmittiin yhteensä 29 vaaliliittoa. Liittoja oli kaikissa manner-Suomen vaalipiireissä. Liittoja eivät tehneet IPU, kokoomus, SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreä liitto.[11]

Valkeakoski, Toijala, Viiala ja Kylmäkoski siirrettiin ennen vaaleja Hämeen läänin eteläisestä pohjoiseen vaalipiiriin.[1] Hämeen pohjoisen vaalipiirin paikkaluku lisääntyi kahdella ja Uudenmaan yhdellä. Hämeen eteläinen menetti kaksi ja Kymi yhden edustajan.[12]

Helsinki (20 edustajaa) 1 Eko. + POP[11] + SKL[13]
Uusimaa (30) 1 KTP + EVY[11]
2 Eko. + POP[11]
Turku et. (17) 1 Kesk. + RKP + SKL[14]
Turku pohj. (12)
Häme et. (13)
Häme pohj. (15) 1 SMP + SKL[11]
2 KTP + EVY[11]
Kymi (13)
Mikkeli (8)
Kuopio (10)
Pohjois-Karjala (7)
Vaasa (18) 1 Kesk. + LKP[15]
Keski-Suomi (10)
Oulu (18) 1 SKL + LKP[16]
Lappi (8)
Ahvenanmaa (1)

Lähteet muokkaa

  1. a b Valtakunnalliset vaalit pidetään yksipäiväisinä Helsingin Sanomat 19.5.1990
  2. a b c d e f g Unto Hämäläinen: Eduskuntavaalit 1991. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1992, s. 198–199. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11839-0.
  3. Mitä-Missä-Milloin 1992, s. 61.
  4. Eduskuntavaaleissa on tarjolla 17 puoluetta Helsingin Sanomat 26.1.1991
  5. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1995, s. 99. Helsinki: Otava, 1994.
  6. a b c d Tilastokeskuksen PX-Web-tietokannat: Eduskuntavaalit
  7. Eduskuntavaalit 1907–2003 (Oikeusministeriö)
  8. Riksdagsvalet 18.3.2007 (Arkistoitu – Internet Archive), Tabell 8. Resultatet för de olika listorna vid riksdagsvalen 1987-2007 (ÅSUB)
  9. Tilastokeskus: Suomen tilastollinen vuosikirja 2004, s. 562–563. Helsinki: Tilastokeskus, 2004. ISBN 952–467–350–9. ISSN 0081–5063.. Verkkoversio (PDF) (viitattu 19.1.2018).
  10. Ääniharava – eduskuntavaaleissa 1991 eniten ääniä saaneet valitut ehdokkaat (Tilastokeskus 2004)
  11. a b c d e f Pikkupuolueiden kirjo värittää vaaliliittoja Helsingin Sanomat 26.1.1991
  12. Pohjois-Häme ja Uusimaa lisäävät kansanedustajia Helsingin Sanomat 21.6.1990
  13. Hallituspuolueet hävisivät Helsingissä Helsingin Sanomat 19.3.1991
  14. Turun eteläinen Helsingin Sanomat 18.3.1991
  15. Ehdokkaiden määrä putosi hieman Helsingin Sanomat 26.1.1991
  16. Oulun vaalipiirissä keskusta ei ole vaihtoehto Helsingin Sanomat 11.3.1991

Aiheesta muualla muokkaa