Avaa päävalikko
Doorilainen pylväsjärjestelmä.
1. Päätykolmio 2. Akroterion 3. Sima 4. Korniisi 5. Mutulus 7. Friisi 8. Triglyfi 9. Metooppi 10. Regula 11. Gutta 12. Taenia 13. Arkkitraavi 14. Kapiteeli 15. Abakus 16. Ekinus 17. Pylväänvarsi 18. Kanneluuri 19. Stylobaatti

Doorilainen pylväsjärjestelmä tai doorilainen tyyli on yksi kolmesta klassisesta pylväsjärjestelmästä, jotka ovat peräisin antiikin kreikkalaisesta arkkitehtuurista. Kaksi muuta ovat joonialainen ja korinttilainen pylväsjärjestelmä. Pylväsjärjestelmiin kuuluu pylväiden lisäksi myös entablatuuri eli palkisto. Doorilainen tyyli on muodoltaan yksinkertainen, raskas ja karu. Se tunnetaan ennen kaikkea klassisen kauden suurista kreikkalaisista temppeleistä.[1][2]

HistoriaMuokkaa

Doorilainen pylväsjärjestelmä on vanhin klassisista järjestelmistä. Sitä käytettiin alun perin ennen kaikkea eteläisillä ja länsisillä kreikkalaisalueilla eli doorilaisilla alueilla, kuten Peloponnesoksella, Sisiliassa ja Suur-Kreikassa, mistä se on saanut nimensä. Tyyli vaikuttaa periytyvän mykeneläisen kauden esikuvista 1300-luvulta eaa. Varhaisia esimerkkejä on kuvattu rakennusten pienoismalleissa 700–600-luvuilta eaa. Varhaisia tunnettuja doorilaisia temppeleitä arkaaiselta kaudelta ovat muun muassa Heran temppeli Olympiassa (n. 600 eaa.)[2] sekä Artemiin temppeli Korkyralla (n. 580 eaa.).

Viimeistään 500-luvulla eaa. doorilainen pylväsjärjestelmä ulotti vaikutuksensa myös Ateenaan. Järjestelmä vakiintui klassisella kaudella 400-luvulla eaa., ja se oli tuolloin temppeliarkkitehtuurin hallitseva tyylisuunta. Vakiintuneena se esiintyy Olympian Zeuksen temppelissä (456 eaa.), ja sen sopusuhtaisimpana esimerkkinä pidetään Ateenan Parthenonia (438 eaa.). 300-luvulla eaa. doorilaisen tyylin käyttö väheni. Sitä käytettiin kuitenkin edelleen yhdessä muiden tyylisuuntien kanssa esimerkiksi stoissa eli pylväshalleissa.[2]

Etruskit ja roomalaiset kehittivät doorilaisesta pylväsjärjestelmästä muokatun version, jota kutsutaan toskanalaiseksi pylväsjärjestelmäksi.[3] Roomalaisessa arkkitehtuurissa doorilaista tyyliä käytettiin ennen kaikkea portiikkien pylväissä.[4]

OminaisuudetMuokkaa

Doorilainen järjestelmä on muodoltaan yksinkertainen, raskas ja karu. Doorilaisissa pylväissä ei ole baasia eli jalustaa eikä sen alapuolista plinttiä, vaan ne kohoavat suoraan alustalta eli stylobaatilta. Tämän vuoksi ne on helppo tunnistaa silloinkin kun pylväästä on säilynyt vain alaosa. Roomalaisissa doorilaisissa pylväissä oli kuitenkin baasi ja plintti. Doorilaisen pylvään varressa on 16–20 pystysuuntaista uurretta eli kanneluuria, ja pylväs kapenee ylöspäin. Kapiteeli muodostuu ulospäin kaarevasta tyynymäisestä pyörölaatasta eli ekinuksesta ja neliskulmaisesta katelaatasta, abakuksesta.[2]

Doorilaiset pylväät kannattelevat koristelematonta arkkitraavia. Sen yläpuolella on friisi, jossa vuorottelevat uurretut laatat eli triglyfit ja usein myös reliefikentät eli metoopit. Arkkitraavin ja friisin välissä on taenia, ja sen alapinnassa triglyfien kohdalla regulat pisaramaisine guttineen. Friisin yläpuolella on kattolista, korniisi, joka muodostaa päätykolmion alareunan. Korniisin alapinnassa on metooppien ja triglyfien kohdalla mutulukset, jotka oli myös koristeltu guttilla. Päätykolmion yläpuolella oli vino kattolista ja räystäslista sima. Päätykolmion kulmissa oli akroterion-koristeet.[2]

Doorilaiset temppelit olivat yleensä peripteraalitemppeleitä.[2] Doorilaisen temppelin klassiseksi perustyypiksi kehittyi 400-luvulla eaa. temppeli, jossa oli pitkillä sivuilla 13 ja lyhyillä sivuilla kuusi pylvästä (heksastyyli), ja naoksen päissä pronaos ja opisthodomos, joiden kummankin edessä oli kaksi pylvästä (distylos in antis).[5] Joskus esiintyy myös dipteraalitemppeleitä.[2] Pienet temppelit ja doorilaiset aarrekammiot olivat usein anta-temppeleitä.

EsimerkkejäMuokkaa

Tunnettuja esimerkkejä doorilaisen tyylin käytöstä ovat muun muassa:

LähteetMuokkaa

  1. Arkkitehtuurin sanakirja. WSOY, 2000. ISBN 951-0-24579-8.
  2. a b c d e f g Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: ”Doorilainen pylväsjärjestelmä”, Antiikin käsikirja, s. 137–138. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
  3. Palmes, J. C. (toim.): Sir Banister Fletcher's ”A History of Architecture”, s. 267. 18. painos. Athlone Press, 1975. ISBN 0-485-55001-6.
  4. Grout, James: Doric Order Encyclopaedia Romana. Viitattu 10.6.2019.
  5. Dinsmoor, William Bell: The Architecture of Ancient Greece, s. 218. W. W. Norton & Company, Inc., 1975. ISBN 0-393-04412-2.

Aiheesta muuallaMuokkaa