Etelämanner
Etelämanner on maapallon eteläosassa, etelänavan ympärillä sijaitseva manner. Se on ainoa maanosa, jossa ei ole vakituista asutusta eikä yhtään valtiota. Etelämanner jaetaan usein läntiseen ja itäiseen Etelämantereeseen. Napamantereen ja sitä ympäröivien saarten yhteisnimitys on Antarktis.[2] Etelämanner on kylmin, tuulisin, korkein ja kuivin manneralue. Etelämanner on viidenneksi suurin maanosa Aasian, Afrikan, Pohjois-Amerikan ja Etelä-Amerikan jälkeen. Sen pinta-ala on 14 miljoonaa neliökilometriä.
| Etelämanner | |
|---|---|
 |
|
| Pinta-ala | 14 000 000 [1] km² |
| Väkiluku |
ei vakituista asutusta muutama tuhat väliaikaista asukasta kerrallaan |
| Valtioita | 0 |
| Aikavyöhyke | UTC−3 (käytössä vain Grahaminmaalla) |
98 prosenttia Etelämantereesta on suuren mannerjäätikön peitossa. Siellä ei ole vakituista ihmisasutusta, mutta 1 000–5 000 ihmistä käy vuosittain tekemässä tutkimusta tutkimusasemilla ympäri maanosaa. Vain kylmään todella hyvin sopeutuneet kasvit ja eläimet selviytyvät siellä, mukaan lukien pingviinit, eväjalkaiset, sukkulamadot, karhukaiset, punkit, mikro-organismit ja jotkin tundrakasvit.
Etelämanner on lähes kokonaan eteläisen napapiirin etelä- ja sisäpuolella sekä kokonaan 60. eteläisen leveyspiirin etelä- ja sisäpuolella. Jälkimmäinen leveyspiiri rajaa alueen, jota vuonna 1961 allekirjoitettu Antarktiksen sopimus koskee. Sopimus estää sotilaallisen toiminnan ja kaivostoiminnan, hyväksyy tieteellisen tutkimuksen ja suojelee maanosan ekosysteemiä. Se solmittiin alun perin 12 maan välillä, ja vuonna 2014 sopijavaltioita oli 50.[3]
Sisällysluettelo
- 1 Asutus
- 2 Jäätikkö
- 3 Geologia ja luonnonvarat
- 4 Etelämantereen jakaminen itä- ja länsiosaan
- 5 Kasvillisuus, eläimistö ja ilmasto
- 6 Lumimyrskyt
- 7 Merkittävä alue tieteelle
- 8 Luoksepääsemättömyyden napa
- 9 Etelämantereen tutkimisen historia
- 10 Aluevaatimukset ja territoriot
- 11 Etelämantereen tutkimusasemat
- 12 Katso myös
- 13 Lähteet
- 14 Aiheesta muualla
AsutusMuokkaa
Asutusta Etelämantereella ei ole lukuun ottamatta muutamaa kymmentä kansainvälistä tutkimusasemaa, joilla on noin muutama tuhat asukasta yhtäjaksoisesti. Ensimmäinen Etelämantereella syntynyt ihminen oli vuonna 1978 Argentiinan Esperanza-tutkimusasemalla syntynyt Emilio Palma.[4]
JäätikköMuokkaa
Mannerta peittää keskimäärin noin kahden kilometrin paksuinen jää, ja noin 600 000 neliökilometriä on jäätöntä aluetta,lähde? lähinnä Antarktiksen niemimaalla ja saarilla. Mantereen päällä voi paksuimmillaan olla yli neljän kilometrin paksuinen jääkerros. Tämän vuoksi se on keskimääräisesti korkein manner, keskikorkeuden ollessa 2,3 kilometriä.lähde?
Etelämantereen jäätikön kylmässä ytimessä syntyy jäätä ilmassa olevan kosteuden tiivistyessä syntyvistä lumikiteistä. Reunalla jäätä syntyy enemmän matalapaineiden tuomasta lumesta.[5] Etelämantereen mannerjäätikkö on noin 14 miljoonine neliökilometreineen maailman laajin. Mannerjää kattaa mantereesta noin 98–99 prosenttia. Jään tilavuus on noin 30 miljoonaa kuutiokilometriä. 90 prosenttia maailman jäästä ja 68 prosenttia makeasta vedestä on Etelämantereen mannerjäässä[6].
Mannerjäätikön keskikorkeus merenpinnasta on 2 300 metriä. Keskilämpötila jäätiköllä on −60 °C ja rannikolla −10 °C. Jäätikön keskimääräinen paksuus on noin 1 600 metriä. Mannerjää on niin paksu, että se kykenee painamaan maankuorta alemmas, syvimmillään noin 950 metrin verran, mikä vie mannerjäätikön alaisessa Bentleyn vajoamassa maanpinnan 2 538 metriä merenpinnan alle.
Ilman jääpeitettä Etelämanner nousisi keskimäärin 450 metriä merenpinnan ylle.[7] Suurin jäätikön paksuus on Wilkesinmaalla, noin 4 776 metriä[6].
Mannerjäätikkö jaetaan yleensä itäiseen ja läntiseen osioon. Näiden välissä on Transantarktinen vuoristo. Suurempi itäinen mannerjäätikkö on alaltaan 10,35 miljoonaa neliökilometriä ja tilavuudeltaan 26 miljoonaa kuutiokilometriä.lähde? Pienempi läntinen jäätikkö on 1,97 miljoonaa neliökilometriä ja tilavuudeltaan 3,3 miljoonaa kuutiokilometriä. Niemimaalla on vielä pienempiä jäätikköjä, alaltaan 0,52 miljoonaa neliökilometriä.lähde? Korkeimmillaan jää nousee itäisellä Etelämantereella jopa 4 000 metriä merenpinnan ylle. Koska lännessä maanpinta on suureksi osaksi merenpinnan tason alapuolella, nousee jää vain 1 500–2 000 metrin korkeuteen[6].
Toinen jako jakaa mannerjäätikön keskusalueeseen, joka on yli 3 000 metrin korkeudessa, laajaan rinnealueeseen, joka on välillä 3 000–1 800 metriä, ja reuna-alueeseen. Lisäksi on Antarktisen niemimaa.
Maahan tulee mantereen keskellä lunta 20–60 millimetriä vuodessa etupäässä härmästä ja ilman kosteuden tiivistymisestä. Lumi muuttuu jääksi noin 100 metrin syvyydessä. Jään synty kerrostumalla vie aikaa 1 000–2 000 vuotta. Jää liikkuu keskusalueella hyvin hitaasti oman painonsa alla.[5]
Mannerjäätikön rinteillä 1 200–3 000 metrin korkeudessa maisema on vaihtelevaa. Siellä on muun muassa jäästä pistäviä vuoria, nunatakeja, ja jäätikön muodot ovat epäsäännöllisempiä. Jäätiköllä esiintyy kupumaisia muotoja. Tälle alueelle saapuu matalapaineita mantereen yllä. Matalapaine nostaa lämpötilaa kesällä −25…−20 °C:seen, −40 °C:seen talvella. Rinnealueella sataa 200–300 millimetriä vuodessa. Myrskyt tuovat alueelle runsaasti lunta, ja jää kasvaa siten jäätikön reunalla nopeasti. Muutama vuosisata riittää tekemään tällä alueella lumesta rakkulamaista jäätä. Jää liikkuu[8] rinnealueella luokkaa 10–20 metriä vuodessa.[5] Jään rinnealueella olevan Amundsenin–Scottin aseman kohdalla virtaus on noin kymmenen metriä vuodessa[9].
Etelämanteren jäätikön alla on paikoitellen myös järviä. Suurimpia niistä ovat Vostok ja 90 Degrees East.
Etelämantereen jää virtaa hitaasti, nopeus kiihtyy reunoja kohti[10][11][12]. Mannerjäätikön keskustassa virtaus on vain noin luokkaa metri vuodessa.[10][13]
Jään virtausnopeus vaihtelee muutamista kymmenistä metreistä pariin kilometriin vuodessa, monesti se on välillä 100–200 metriä vuodessalähde?. Lambertin jäätikkö virtaa alkupäässä 230 metriä vuodessa ja loppupäässä 300 kilometrin päässä merellä olevassa kielekkeessä yhden kilometrin vuodessa[9]. Shirase-jäätikkö on nopein, se virtaa vuodessa kaksi kilometriä. Jää on virtausalueilla erittäin railoista ja vaikeakulkuista. Lumettomilla alueilla tuuli puhaltaa kasautuneen lumen pois, ja pöly ja hiekka edistävät lumen sulamista.
Jään virtaus johtuu siitä, että se muuttuu sitkaaksi ja siirappimaiseksi suurissa paineissa, jotka syntyvät jäätikön omasta painosta.[14] Jään virtaus synnyttää jäätikön pintaan vaarallisia, syviä railoja, jotka nykyisin voidaan havaita tutkalla. Jään alla on järviä ja sulaa vettä. Tämä on mahdollista suuren suolapitoisuuden ja suurten paineiden takia. Jäätä kasautuu vuodessa noin kaksi biljoonaa tonnia ja häviää suunnilleen saman verran.lähde? Jäätä synnyttävät ilman kosteuden tiivistyminen härmäksi ja maahan sataviksi jääkiteiksi. Jäätä hävittävät eniten valuminen jäävuoriksi mereen, tuulen kuluttava vaikutus, haihtuminen ja sulaminen. Näiden yhteisvaikutus on suunnilleen tasapainossa.
Etelämantereella on nykyään lukuisia tutkimusasemia, esimerkiksi aivan etelänavalla on Amundsenin–Scottin etelänapa-asema. Ylhäällä jäätiköllä on muun muassa Vostok-asema. Muun muassa Kiina on pyrkinyt laajentamaan tutkimusasemiaan.[15][16]
JäähyllytMuokkaa
Joissain kohdissa itse mannerjäätikkö valuu mereen. Silloin syntyy meren pinnalla kelluvia paksuja lauttamaisia rakenteita tai kielekkeitä, jäähyllyjä, jotka ohenevat merelle päin mentäessä. Niiden reunat ovat monesti 20–50 metrin korkuisia äkkijyrkkiä seinämiä, joissa monesti näkyy jään kerroksellisuutta.
Jäähyllyjen pinnalla on lunta, 10 metriä pinnan alla lumijäätä, 50 metrin syvyydessä jäätä[5]. Suurimpia jäähyllyjä ovat Rossin jäähylly ja Filchnerin jäähylly, jotka ovat huomattavasti tavallista merijäätä korkeammalla ja joista lohkeaa joskus suuria tasalakisia jäävuoria. Rossin jäähyllyn ala on 450 000 neliökilometriä ja Filchnerin jäähyllyn 530 000 neliökilometriä[17].
MerijääMuokkaa
Lähes kokonaan jäätynyttä mannerta ympäröi yhtäjaksoinen merijää, joka ulottuu huomattavasti etelänapaa kauemmas etelän talvella kuin kesällä. Merijään keskipaksuus on 6–7 metriä[5]. Etelämantereen merijää on alaltaan kesäisin 2,65 miljoonaa neliökilometriä ja talvisin 18,8 miljoonaa neliökilometriä.[18] Yhtäjaksoista merijäätä ympäröi vielä vyöhyke, jossa merijää on hajanaista sekä talvella että kesällä[5]. Etelämannerta ympäröivä vesi on hyvin kylmää niin sanottua antarktista vettä, joka rajautuu pohjoisessa melko hyvin vuodenaikojen vaihdellessa paikoillaan pysyvään polaaririntamaan.
Geologia ja luonnonvaratMuokkaa
Antarktiksen niemimaa, joka alkaa Länsi-Antarktiksesta, rajoittuu lännessä Bellingshauseninmereen ja idässä Weddellinmereen. Se koostuu rikkinäisestä ketjusta vuoria ja muutamista saarista. Etelässä se rajoittuu Eternity-vuoriin.
KallioperäMuokkaa
Länsi-Antarktiksella kallioperä on Australian ja Etelä-Amerikan vastaavaa muistuttavaa; siellä on paljon sekä poimuvuoristoja että tulivuoria. Korkein huippu on Mount Vinson. Tulivuorista Erebus on toimiva. Mount Vinsonin vasta 1960-luvulla selvitetty lakikorkeus on 5 139 metriä ja Erebuksen vastaavasti 3 795 metriä. Länsiosaa ja siitä pohjoiseen kurkottavaa Antarktiksen niemimaata pidetään yleisesti Etelä-Amerikan Andien jatkeena, ja onkin arveltu että se koostuisi useista vuorista, jos jää poistettaisiin sen päältä.
Noin puoli miljardia vuotta vanha Itä-Antarktis taas koostuu graniitti- ja gneissiperustaa peittävistä hiekka- ja kalkkikivikerroksista, ja on näin ollen pääosaltaan laakiota. Itä-Antarktista pidetään muinaisen Gondwanamantereen osana. Saarista useimmat ovat vulkaanista perua ja vain osittain jään peitossa. Itä- ja Länsi-Antarktiksen erottaa toisistaan kahtia kaksi suurta lahtea: Rossinmeri ja Weddellinmeri.
VesistötMuokkaa
Tutkimuksissa on havaittu jäänalaisia järviä vuoteen 2014 mennessä 379 kappaletta, näistä geomagneettisen etelänavan lähellä olevan Vostokin ollessa tiettävästi suurin (240 × 50 km ja satoja metrejä syvä).[19] Ei tiedetä kuinka järvet ovat syntyneet, mutta on arvioitu, että jäämassan muodostama valtava paine sulattaisi jäätä ja muodostuisi järviä.lähde? Järvien arvellaan lisäksi olevan tärkeässä asemassa valtavien jäämassojen liukuessa mereen, sillä veden päällä jäätikkö on huomattavasti liukkaampi kuin kalliota vasten.
Suurimmat joet, joissa liikkuu virtaavaa vettä, ovat Onyx ja Alph.
Joissain Etelämantereen osissa on havaittu niin sanottuja kuivia laaksoja. Ympäröivät vuoret pysäyttävät lumisateet ja auringon lämpö sulattaa laaksoon pöllynneen lumen pois. Kuivia laaksoja on esimerkiksi Victorianmaalla. Joissain laaksoissa on jäätyneitä järviä.
MineraalivaratMuokkaa
Vuonna 1988 aluetta lähetettiin tutkimaan kaivos- ja öljy-yhtiöiden edustajia 33 maan yhteisellä päätöksellä. Alueelta on löydetty muun muassa rautaa, kuparia, hiiltä (joka on peruja Antarktiksen lämpimästä muinaishistoriasta), rikkikiisua, mangaania ja molybdeeniä. Kaivostoimintaa ei tosin ole, koska toistaiseksi vain hiilen kaivaminen on taloudellisesti kannattavaa. Suomi on ollut mukana tutkimustoiminnassa vuodesta 1989 lähtien.
Geologinen historiaMuokkaa
Manner oli osa muinaista jättiläismannerta Gondwanaa, kunnes se hajosi osiin noin 100 miljoonaa vuotta sitten mesotsooisella kaudella. Silloin Antarktis sijaitsi vielä tropiikissa ja ilmasto salli dinosaurusten ja muiden vastaavien eliöiden olemassaolon mantereella. Vuonna 1999 Antarktiksen niemimaalta ja lähisaarilta löydettiin useita fossiileja, ja vielä noin neljä miljoonaa vuotta sitten Etelämantereella kasvoi pieniä metsäsaarekkeita.
VuoristotMuokkaa
Alueella on muutamia vuoristoja ja vuoriryppäitä:
- Ellsworth (mm. Mount Vinson -vuori)
- Prinssi Albertin vuoret
- Eternity-vuoret
- Kuningatar Maudin vuoret
- Edsel Fordin vuoret
- Gamburtsevin vuoristo (jäänalainen)
- Executive Committee Range
- Eisenhower-vuoristo
- Admiraltyvuoret
- Kuningatar Aleksandran vuoret
Näiden lisäksi on huomattava määrä vuoria ja muita pinnanmuodostumia, jotka ovat lumen ja jään alla peitossa. Monet paikat ja luonnonmuodostelmat on nimetty tutkimusmatkailijoiden ja entisaikojen hallitsijoiden mukaan.
Etelämantereen jakaminen itä- ja länsiosaanMuokkaa
Itäinen Etelämanner sijaitsee itäisellä pallonpuoliskolla ja läntinen Etelämanner läntisellä pallonpuoliskolla. Etelämantereen sisään työntyy kaksi merenlahtea, Rossinmeri ja Weddellinmeri, jotka ulottuvat melko lähelle etelänapaa ja jakavat mantereen kahteen selvästi erotettavaan osaan. Koska 180. pituuspiiri kulkee Rossinmeren poikki, sijaitsee Länsi-Antarktis kokonaisuudessaan läntisillä pituusasteilla Greenwichistä luettuna, Itä-Antarktis sen sijaan suurimmaksi osaksi itäisillä pituusasteilla. Länsi-Antarktiksen ja Itä-Antarktiksen rajan voi määrittää tarkemmin Transantarktisten vuorten mukaan. Transantarktiset vuoret eivät ole yhtenäinen vuorijono, vaan ne koostuvat useista erillisistä nimetyistä vuoristoista. Länsi-Antarktis työntyy navalta kohti Tyyntämerta ja Etelä-Amerikkaa, suurempi Itä-Antarktis taas navalta kohti Afrikkaa, Intian valtamerta ja Australiaa.
Kasvillisuus, eläimistö ja ilmastoMuokkaa
Kasvit ja eläimetMuokkaa
Kasveista Etelämantereella viihtyvät vain harvat ja sitkeimmät: niemimaalta on löydetty kaksi siemenkasvia: etelämantereenlauha ja kohokkikasvi Colobanthus quitensis. Antarktisella alueella kasvaa noin 100 lajia sammalia, 200–300 lajia jäkäliä sekä reilu parikymmentä maksasammalta.[20] Erilaisia leviä tunnetaan noin 700. Niistä suurin osa elää kasviplanktonina vedessä.
Luonnonvaraisia maanisäkkäitä ei ole, mutta mannerta ympäröivässä meressä viihtyvät muun muassa merileijonat, hylkeet ja valaat. Eteläisellä Intian valtamerellä sijaitsevalle Kerguelenin saarelle on istutettu poroja. Alueella elää useita lintulajeja, kuten etelänmyrskylintuja, pingviinejä, albatrosseja ja lokkeja. Itse Etelämantereen maaeläimistö muodostuu kokonaan selkärangattomista ja on suurelta osin mikroskooppista. Maaeläimistöön kuuluu punkkeja, karhukaisia, sukkulamatoja, rataselämiä ja hyppyhäntäisiä.[21] Kookkain kokonaan maalla elävä eläin on Belgica antarctica -surviaissääski. Meressä elää runsaasti kalalajeja, kuten Champsocephalus gunnari ja Dissostichus eleginoides sekä krillejä ja nilviäisiä[22]. Monet Antarktista ympäröivillä merialueilla tavattavat lajit ovat endeemisiä. Kalastusta lähivesillä rajoitetaan kansainvälisen oikeuden normeilla.
Lämpötilat ja sademäärätMuokkaa
Eteläisen pallonpuoliskon talven ajaksi Antarktis vaipuu (Antarktiksen niemimaan pohjoiskärkeä lukuun ottamatta) kaamokseen.
Vuoden keskilämpötila navalla on noin −37 °C, mikä tekee Antarktiksesta yhden maailman ankarimmista paikoista elämälle. Lauhimmankin kuukauden keskilämpötila jää vielä nollan alapuolelle. Talvi ja kesä ovat Etelämantereella päin vastoin kuin pohjoisella pallonpuoliskolla: kylmin kuukausi on alueesta riippuen kesä-, heinä-, elo- tai syyskuu, ja lämpimin joulu-, tammi- tai helmikuu.[23] Talven eli heinäkuun keskilämpötila on mantereen sisäosissa −64 – (−72) °C ja keskikesällä −32 °C.
Jäätikön reunalla alle 1 200 metrin korkeudessa lämpötilaa nostavat veden läheisyys ja föhn-ilmiön takia lämmenneet katabaattiset tuulet. Rannikolla kylmimmän kuukauden keskilämpötila on −16 – (−24) °C ja kesän lämpimimmän −8 °C. Keskikesällä lämpötila nousee rannikolla lämpimimpänä päivänä jopa +10 – +15 °C:seen. Antarktiksen niemimaalla on tammikuussa 0 °C, heinäkuussa −11 °C ja vuoden keskilämpötila −4 °C. Venäläisellä Vostok-tutkimusasemalla mitattiin kylmyysennätys vuonna 1983, kun pakkanen laski −89,2 celsiusasteeseen.
Ilma on kylmyyden vuoksi erittäin kuivaa: vuoden aikana sataa noin 150–350 millimetriä, sisämaassa vain 50 millimetriä. Keskisademäärä on 120–150 millimetriä, minimi 10 millimetriä ja maksimi rannikolla 500 millimetriä[5]. Laajalla alueella mantereen keskustassa sataa alle 50, jopa vain 20–30 millimetriä[6]. Etelämantereen ilma sisältää hyvin vähän vesihöyryä, noin miljoonasosan päiväntasaajan määrästä, mutta suhteellinen kosteus on kylmyyden takia keskimäärin 70 prosenttia[5].
Jäätikön yllä havaitaan ilman kosteudesta tiivistyviä jääkiteitä, joita liikkuu ilmavirtausten mukana, ja jotka voivat vaikeuttaa horisontin erottamista. Muuten Etelämantereen ilma on kuulas ja kirkas.
LumimyrskytMuokkaa
Mannerjäätiköllä sää vaihtelee melkoisesti. Sisämaasta rannikolle suuntautuvat kovat tuulet ja myrskyt ovat säätilalle leimallisia. Siellä saattaa esiintyä päiväkausia kestäviä kovia lumimyrskyjä, jotka ovat ankarimpia koko maailmassa. Ne johtuvat pääosin siitä, että Etelämantereen yllä olevasta korkeapaineesta syöksyy ilmaa Etelämannerta kiertäviin voimakkaisiin matalapaineisiin. Nämä matalapaineet aiheuttavat usein ankaria myrskyjä Etelämannerta ympäröiville vesialueille, esimerkiksi Kap Hornin seuduille. Niinpä monesti esiintyy voimakkaita lumimyrskyjä, joiden nopeus yltää keskimäärin jopa 150, puuskissa 190, ja suurin mitattu nopeus on 316,8 kilometriä tunnissa eli 88 metriä sekunnissa[6].
Merkittävä alue tieteelleMuokkaa
Tieteen kannalta katsoen Etelämanner esiintyy huomattavana meteoriittien löytöpaikkana. Miljoonien vuosien aikana pudonneet meteoriitit ovat yleensä helposti näkyvillä jään pinnalla.[24] Ainakin Carnegie Mellon -yliopiston Nomad-robotti on lähetetty tutkimaan aluetta. Monia uusia halotyyppejä on myös havaittu alueella, muutamia niistä ovat löytäneet suomalaiset. Etelämantereen kuiva ilmasto tarjoaa ihanteelliset olosuhteet tähtitaivaan havainnointiin valon infrapuna-alueella. Suunnitteilla on rakentaa tähtitieteen havainnointiasema, Antarctic Infrared Observatory (AIRO).
Luoksepääsemättömyyden napaMuokkaa
Luoksepääsemättömyyden napa on Etelämantereen piste, jonne on pisin matka mantereen reunoista.[25][26] Yleensä luoksepääsemättömyyden napana pidetään koordinaatteja . Ensimmäisenä sen tavoitti Jevgeni Tolstikovin johtama kolmas neuvostoliittolainen Etelämantereen tutkimusretkikunta 14. joulukuuta 1958. Paikalle rakennettiin radiomasto, kiitotie ja parakki, jonka katolle pystytettiin Leninin patsas. Seuraavan kerran neuvostoliittolaisretkikunta palasi paikalle vuonna 1967. Brittiläis-kanadalainen ja norjalais-yhdysvaltalainen seurue tulivat paikalle vuonna 2007.[27]
Luoksepääsemättömyyden navan sijainnille on esitetty muitakin koordinaatteja, koska mantereen reunaa on hankala määrittää muun muassa jääpeitteen reunan siirtymisen takia.
Etelämantereen tutkimisen historiaMuokkaa
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit lisätä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitä ne ohjeen mukaan. |
- Pääartikkeli: Tutkimusmatkat Etelämantereelle
Oli pitkään oletettu, että eteläisillä pallonpuoliskolla olisi laaja, pitkälti lauhkealle vyöhykkeelle ulottuva manner, Terra Australis. James Cook yritti toisella valtameripurjehduksellaan vuosina 1771–1772 etsiä sitä. Hän ylitti eteläisen napapiirinkin, mutta lopulta jääesteet pakottivat hänet kääntymään takaisin. Etelämantereelle saakka hän ei päässyt, mutta sai todistetuksi, ettei oletettua paljon laajempaa mannerta ollut olemassa.
Ensimmäisenä Etelämantereen löysivät purjelaivoilla purjehtivat retkikunnat 1800-luvun alussa. Mielenkiinto siihen kuitenkin lopahti, koska manner oli jäätävän kylmä ja myrskyisen, jäälauttoja sisältävän meren keskellä. Aivan 1800-luvun lopussa tutkimusmatkailijoiden mielenkiinto mannerta kohtaan palasi. Carstens Borchgrevink rakennutti vuonna 1899 pienen mökin tutkimusasemaksi Etelämantereelle.
Englantilaiset tutkivat Etelämannerta voimaperäisesti Discovery-laivalla saapuneella retkikunnalla vuosina 1901–1904. Retkellä olivat mukana myöhemmin kuuluisaksi tulleet Robert Scott ja Ernest Shackleton. Perustetusta tukikohdasta tehtiin jäätikölle monta kauas ulottunutta retkeä. Scott ja Shackleton koettivat valloittaa etelänapaa vuonna 1902, mutta eivät päässeet pitkällekään, kun miehet sairastuivat ja vetokoirat kuolivat. Retken takia Shackleton ja Scott riitaantuivat ja erosivat, ja Shackleton yritti vuonna 1908 etelänavalle päästen vain 108 kilometrin päähän siitä.
Vuosina 1911–1912 lähti eri paikoista kohti etelänapaa kaksi kilpailevaa retkikuntaa. Scottin retkikunta oli alusta asti epäonninen, ja käytti huonosti Etelämantereella toimivia traktoreita ja poneja. Poneihin luotettiin, koska niitä käytettiin Siperian kylmissä oloissa. Ne eivät kuitenkaan kestäneet Siperiaa ankarampia Etelämantereen oloja, ja ne jouduttiin lopettamaan. Traktorit lakkasivat toimimasta jo alussa, koska niitä ei ollut suunniteltu Etelämantereen oloihin. Näin Scott joutui miehineen itse vetämään rekiä, mikä hidasti matkantekoa huomattavasti. Sillä välin norjalainen Roald Amundsen saavutti Etelänavan suunnitelmansa mukaisesti. Myös Scott saapui Etelänavalle, ja hänen miehensä kääntyivät pettyneinä takaisin löydettyään norjalaisten leirin. Amundsen palasi kotiin suunnitelman mukaan. Koska Scottin matkanteko oli hidastunut ratkaisevasti, ruokavarat alkoivat huveta ennen retken päättymistä. Miehet kärsivät lisäksi rasituksesta vetäessään raskaita rekiä. Yksi miehistä kuoli ylirasitukseen ja toinen paleltumista kärsivä käveli lumimyrskyyn palaamatta, ettei hidastaisi toisten kulkua. Jäljelle jääneet kolme miestä harkitsivat lumimyrskyn keskellä itsemurhaa lääkkeillä, koska ruokatarvikkeet loppuivat. He ilmeisesti kuitenkin paleltuivat kuoliaiksi, sillä lääkkeisiin ei ollut koskettu. Seuraavan vuoden keväällä lähetetty retkikunta löysi Scottin kuolinleirin. Scottia syytettiin jälkikäteen siitä, että hän jatkoi retkeä, vaikka suunnitelluista aikatauluista oli livetty huomattavasti, ja vei siten retkikunnan varmaan tuhoon.
Tämän jälkeen Ernest Shackleton yritti ylittää Etelämannerta, mutta toinen hänen laivoistaan, Endurance, juuttui jäihin, ja miehistö joutui palaamaan takasin kokien vaiheikkaan seikkailun, kulkien ja asuen muun muassa jäälautoilla, saaressa ja veneissä myrskyn keskellä. Myöhemmin ensimmäisen maailmansodan vielä kestäessä australialainen geologi Douglas Mawson koki elämänsä seikkailun, kun joutui vaeltamaan nälkäisenä satoja kilometrejä takaisin tutkimusasemalle, sen jälkeen kuin suurin osa tarvikkeista oli menetetty yhden miehen ja reen pudottua railoon. Alussa matkaa tehtiin koirien avulla, mutta ne syötiin yksi toisensa jälkeen. Mawsonin toveri Mertz sairastui pahoin, menetti järkensä ja kuoli paluumatkalla. Mawson oli itsekin pudota railoon.
Vuonna 1929 amerikkalainen Richard E. Byrd alkoi lennellä Etelämantereella, ja amerikkalaiset perustivat ensimmäisen tutkimusaseman Little American. Monia muita tutkimusretkikuntia lähetettiin Antarktikselle, ja amerikkalaiset tutkivat Etelämannerta voimaperäisesti vuosina 1946–1947. Muut maat alkoivat perustaa omia tutkimusasemiaan 1950-luvulla, ja kiisteltiin siitä, miten Etelämanner jaettaisiin eri maiden kesken. Yhdysvallat perusti Etelänavalle Amundsen–Scott-nimisen aseman vuonna 1956. Neuvostoliitto perusti Vostok-aseman kauas jäätikölle vuonna 1957. Kansainvälisenä geofysiikan vuonna 1957–1958 mannerta tutki noin 70 eri maiden lähettämää tutkimusretkikuntaa. Vuonna 1959 sovittiin, että Etelämannerta saa käyttää vain rauhanomaista tieteellistä tutkimustyötä varten.
Aluevaatimukset ja territoriotMuokkaa
Etelämanner ja sen läheisyydessä olevat saaret eivät kuulu minkään valtion alueisiin. Norja, Ranska, Australia, Uusi-Seelanti, Chile, Argentiina ja Yhdistynyt kuningaskunta ovat kuitenkin vaatineet sieltä alueita; kolme viimeksi lueteltua osittain samoja alueita. Kaikki nämä aluevaatimukset koskevat kahden pituuspiirin välisiä sektoreita mantereella ja antarktisessa saaristossa, lukuun ottamatta Norjan vaatimaa Pietari I:n saarta. Pituuspiirien 150 ja 90 astetta läntistä pituutta välistä aluetta ei mikään valtio ole vaatinut, lukuun ottamatta edellä mainittua Norjan vaatimaa saarta.
Vuonna 1959 allekirjoitetun Antarktiksen sopimuksen vuoksi aluevaatimuksia ei kuitenkaan ole kansainvälisesti hyväksytty. Lisäksi sopimuksessa sanotaan, että Etelämannerta ei saa käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin. Sopimus koskee 60. eteläisen leveyspiirin eteläpuolella olevia alueita, joten tämän leveyspiirin pohjoispuolella sijaitsevat subantarktiset saaret eivät kuulu sopimusalueeseen.
| Valtio | Alue | Alueen rajoina toimivat pituuspiirit | Kartta |
|---|---|---|---|
 Chile
|
 Chilen Antarktiksen alue
|
90° W ja 53° W | 
|
 Argentiina
|
 Argentiinan Antarktiksen alue
|
74° W ja 25° W | 
|
 Britannia
|
 Brittiläinen Antarktiksen alue
|
80° W ja 20° W | 
|
 Norja
|
Kuningatar Maudin maa | 20° W ja 44°38' E | 
|
 Australia
|
Australian Antarktiksen alue (kaksiosainen) | 44°38' E ja 136°11' E; 142°2' E ja 160° E |
|
 Ranska
|
 Adélienmaa (osa Ranskan eteläistä ja antarktisia alueita)
|
136°11' E ja 142°2' E | 
|
 Uusi-Seelanti
|
Rossin alusmaa | 160° E ja 150° W | 
|
| Norja
|
Pietari I:n saari | 90°35' W ja 90°35' W | 
|
Etelämantereen tutkimusasematMuokkaa
| tutkimusasema | käytössä | valtio | perustettu | sijainti |
|---|---|---|---|---|
| Aboa | kesällä |  Suomi
|
1988 | Kuningatar Maudin maa |
| Vernadskyn tutkimusasema | ympäri vuoden |  Ukraina
|
1994 | Galindezin saari |
| Almirante Brown Antarctic Base | kesällä | Argentiina
|
1951 | Antarktiksen niemimaa |
| Amundsen–Scott | ympäri vuoden |  Yhdysvallat
|
1957 | Etelänapa |
| Artigasin tutkimusasema | ympäri vuoden |  Uruguay
|
1984 | Kuningas Yrjön saari |
| Asuka | miehittämätön |  Japani
|
1985 | Kuningatar Maudin maa |
| General Belgrano II | ympäri vuoden | Argentiina
|
1979 | Coats Land |
| Bellingshausen | ympäri vuoden |  Venäjä
|
1968 | Kuningas Yrjön saari |
| General Bernardo O'Higgins Riquelmen tutkimusasema | ympäri vuoden | Chile
|
1948 | Antarktiksen niemimaa |
| Bharathi (suunnitteilla) | ympäri vuoden |  Intia
|
2012 | ympäri vuoden |
| Byrdin asema | kesällä | Yhdysvallat
|
1957 | Marie Byrdin maa |
| Arturo Pratin asema | ympäri vuoden | Chile
|
1947 | Greenwich Island |
| Casey Station | ympäri vuoden | Australia
|
1959 | Vincennesinlahti |
| Comandante Ferraz Antarctic Base | ympäri vuoden |  Brasilia
|
1984 | Kuningas Yrjön saari |
| Concordia | ympäri vuoden | Ranska  Italia
|
2005 | Dome C |
| Dakshina Gangotri | korvattu Maitrin tutkimusasemalla | Intia
|
1984-1991 | Kuningatar Maudin maa |
| Davis Station | ympäri vuoden | Australia
|
1957 | Prinsessa Elisabethin maa |
| Dome Fuji F | ympäri vuoden | Japani
|
1995 | Kuningatar Maudin maa |
| Dumont d’Urville | ympäri vuoden | Ranska
|
1956 | Adélienmaa |
| Base Presidente Eduardo Frei Montalva ja Villa Las Estrellas | ympäri vuoden | Chile
|
1969 | Kuningas Yrjön saari |
| Base Esperanza | ympäri vuoden | Argentiina
|
1975 | Hopenlahti |
| Gabriel de Castilla Antarctic Station | kesällä |  Espanja
|
1989 | Deceptioninsaari |
| Georg von Neumayer Station | korvattu Neumayerin tutkimusasemalla |  Saksa
|
1981–1992 | Kuningatar Maudin maa |
| Gonzalez Videla Station | kesällä | Chile
|
1951 | Paradiselahti |
| Great Wall Station | ympäri vuoden |  Kiina
|
1985 | Kuningas Yrjön saari |
| Halley Research Station | ympäri vuoden | Britannia
|
1956 | Brunt Ice Shelf |
| Henryk Arctowskin tutkimusasema | ympäri vuoden |  Puola
|
1977 | Kuningas Yrjön saari |
| Jinnah Antarctic Station | kesällä |  Pakistan
|
1991 | Sør Rondanvuoret, Kuningatar Maudin maa |
| Juan Carlos I Antarctic Base | kesällä | Espanja
|
1988 | South Bay, Livingstoninsaari |
| Jubany | ympäri vuoden | Argentiina
|
1953 | Kuningas Yrjön saari |
| King Sejong Station | ympäri vuoden |  Etelä-Korea
|
1988 | Kuningas Yrjön saari |
| Kunlun Station | kesällä | Kiina
|
2009 | Dome A |
| Law-Racoviţă Station | kesällä |  Romania
|
1986 | Prinsessa Elisabethin maa |
| Leningradskaya Station | 2007/2008 | Venäjä
|
1971 | Victorianmaa |
| Machu Picchu Research Station | kesällä |  Peru
|
1989 | Kuningas Yrjön saari |
| Maitri | ympäri vuoden | Intia
|
1989 | Schirmacherinalue |
| Marambio Base | ympäri vuoden | Argentiina
|
1969 | Seymour-Marambion saari |
| Mario Zucchelli Station | kesällä | Italia
|
1986 | Terra Novanlahti, Rossinmeri |
| Mawson Station | ympäri vuoden | Australia
|
1954 | Mac Robertsonin maa |
| McMurdo | ympäri vuoden | Yhdysvallat
|
1956 | Rossinsaari |
| Mendel Polar Station | kesällä |  Tšekki
|
2006 | James Rossin saari |
| Mirnyi | ympäri vuoden | Venäjä
|
1956 | Davisinmeri |
| Mizuho | epäsäännöllisesti | Japani
|
1970 | |
| Molodyozhnaya Station | 2007/2008 | Venäjä  Valko-Venäjä
|
1962 | |
| Neumayer Station | ympäri vuoden | Saksa
|
1992 | Atkanlahti |
| Neumayer-Station III | ympäri vuoden | Saksa
|
2009 | Atkanlahti |
| Novolazarevskaya | ympäri vuoden | Venäjä
|
1961 | Kuningatar Maudin maa |
| Orcadas Base | ympäri vuoden | Argentiina
|
1904 | Eteläiset Orkneysaaret |
| Palmer Station | ympäri vuoden | Yhdysvallat
|
1968 | Anversinsaari |
| Princess Elisabeth Base | ympäri vuoden |  Belgia
|
2007 | Kuningatar Maudin maa |
| Professor Julio Escudero Base | ympäri vuoden | Chile
|
1994 | Kuningas Yrjön saari |
| Progress Station | kesällä | Venäjä
|
1988 | Prydzinlahti |
| Rothera Research Station | ympäri vuoden | Britannia
|
1975 | Adelaidensaari |
| Russkaya Station | 2007/2008 | Venäjä
|
1980 | Marie Byrdin maa |
| San Martín Base | ympäri vuoden | Argentiina
|
1951 | |
| SANAE IV | ympäri vuoden |  Etelä-Afrikka
|
1962 (SANAE I) | Kuningatar Maudin maa |
| St. Kliment Ohridski Base | ympäri vuoden |  Bulgaria
|
1988 | Livingstoninsaari |
| Scott Base | ympäri vuoden | Uusi-Seelanti
|
1957 | Rossinmeri |
| Showa | ympäri vuoden | Japani
|
1958 | Itä- Ongulsaari |
| Signy Research Station | kesällä (ympäri vuoden vuosina 1947–1995) | Britannia
|
1947 | Eteläiset Orkneysaaret |
| Siple Station | ympäri vuoden | Yhdysvallat
|
1973 | |
| Svea | kesällä |  Ruotsi
|
1988 | Kuningatar Maudin maa |
| Tor | kesällä | Norja
|
1993 | Kuningatar Maudin maa |
| Troll | ympäri vuoden | Norja
|
1990 | Kuningatar Maudin maa |
| Wasa | kesällä | Ruotsi
|
1989 | Kuningatar Maudin maa |
| Vostok | ympäri vuoden | Venäjä
|
1957 | Antarktisen jäänpeite |
| Zhongshan Station | ympäri vuoden | Kiina
|
1989 | Larsemannin vuoret, Prydzinlahti |
| EPICA | kesällä | Saksa
|
2001 | Kuningatar Maudin maa |
Katso myösMuokkaa
LähteetMuokkaa
- Hirvas, Heikki & Nenonen, Keijo: Jääkautta etsimässä. Helsinki: Tammi, 1990. ISBN 9513094812.
- Nurminen, Martti (päätoim.): Otavan suuri ensyklopedia OE, osa 6, s. 4573–. artikkeli Napamaat, alaosio Antarktis. Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-05122-9.
- AIRO
ViitteetMuokkaa
- ↑ Geographica maailmankartasto: maanosat, maat, kansat, s. 468. Almagest OY, 2008. ISBN 978-3-8331-4130-0.
- ↑ Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet kotus.fi. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 16.6.2017.
- ↑ Antarctic Treaty:Parties Consultative. The Secretariat of the Antarctic Treaty. Viitattu 2.4.2014. (englanniksi)
- ↑ Born Freezing: Meet Antarctica’s First Citizen WebEcoist. Viitattu 16.6.2017. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Otavan suuri ensyklopedia
- ↑ a b c d e Hirvas & Nenonen 1990.
- ↑ Snow and Ice – The Frozen Continent Antartic Connection. Arkistoitu 24.2.2012. Viitattu 2.2.2008. (englanniksi)
- ↑ Bigice.apl Antarctic Ice Shelf Change and Basal Melt Using ICESat, Cryosat, and Other Satellite Data University of Washington Principal Investigators: Ian Joughin and Ben Smith Funded by: NASA (Grant NNX06A103G) projects_Figure6.jpg
- ↑ a b Hirvas & Nenonen 1990, s. 11.
- ↑ a b Maailman maat ja kansat, Brasiliasta Etelämantereelle, s. 144, Kaikki liikkuu. Helsinki: Valitut Palat & WSOY, 1995. ISBN 978-951-584-052-3
- ↑ Rignot, E.; Mouginot, J.; & Scheuch, B.: Ice Flow of the Antarctic Ice Sheet. Science, 9.9.2011: Vol. 333 no. 6048 pp. 1427–1430 DOI: 10.1126/science.1208336.
- ↑ Cuffey, Kurt M.: Antarctic Ice Flow Revealed. Science, 9.9.2011: Vol. 333 no. 6048 pp. 1386–1387 DOI: 10.1126/science.1211157.
- ↑ Imber, Bertrand: North Pole, South Pole, s. 166, Antarctica Ice. Thames and Hudson, 1992. ISBN 050 0300 100 001 (englanniksi)
- ↑ Maailma tänään, Nide 2. Tieteen kuvalahden hakuteos, Australia, Oseania ja Antarktis, s. 88. Kööpenhamina, 1997. ISBN 87-427-0818-4
- ↑ Huigen Yang: developing China’s polar research capacity SciencePoles. 6.3.2008. Viitattu 17.6.2017. (englanniksi)
- ↑ Leading the Polar Research Institute of China and CHINARE expedition SciencePoles. 5.1.2009. Viitattu 17.6.2017. (englanniksi)
- ↑ Hirvas & Nenonen 1990, s. 12.
- ↑ Hirvas & Nenonen 1990, s. 8.
- ↑ Davies, Bethan: Subglacial lakes 22.2.2014. AntarcticGlaciers.org. Viitattu 9.3.2014. (englanniksi)
- ↑ Plants British Antarctic Survey. Viitattu 17.6.2017. (englanniksi)
- ↑ Land animals British Antarctic Survey. Viitattu 17.6.2017. (englanniksi)
- ↑ Fish and squid British Antarctic Survey. Viitattu 17.6.2017. (englanniksi)
- ↑ Antarctica Climate and Weather coolantarctica.com. Cool Antarctica. Viitattu 9.3.2014. (englanniksi)
- ↑ Antarctic Meteorites Rossea.info. Viitattu 9.3.2014. (englanniksi)
- ↑ Otavan suuri ensyklopedia, 12. osa (Musikaali–Oppiminen), art. Napamaat, kartta s. 4579. Otava, 1979. ISBN 951-1-05075-3
- ↑ Guinness Wold Records 2009, s. 115. ISBN 978-951-32-2580-3
- ↑ Paananen, Arja: Etelänapamantereelta löytyi jättimäinen Lenin!. Ilta-Sanomat, 9.1.2008. Artikkelin verkkoversio.
Aiheesta muuallaMuokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Etelämanner Wikimedia Commonsissa
- L.L. Ivanov et al: Topographic map of Livingston Island and Greenwich Island
- Antarctic Place-names Commission of Bulgaria
- LIMA – Landsat Image Mosaic of Antarctica Interaktiivinen satelliittikuvamosaiikki, jonka pikselin koko luonnossa on 30 metriä.
- Matkapäiväkirja Kari Poppis Suomela ja Pasi Ikonen hiihtävät ilman ulkopuolista tukea etelänavalle joulukuussa 2008. He kertoivat reaaliajassa netissä matkan vaiheista.
.svg)
.svg)
.svg)
.svg)
.svg)
.svg)
