Wikipedia

Unkarin kirjallisuus

Unkarin kirjallisuus merkitsee ennen kaikkea unkariksi kirjoitettua ja pääasiassa Unkarissa tuotettua kirjallisuutta, mutta siihen voi sisällyttää myös teokset, jotka on kirjoitettu Unkarissa tai joilla on vahva yhteys Unkariin, mutta joiden kieli on muu kuin unkari.

1700-luvun unkarilaisen kirjallisuuden suurimpia nimiä.

Unkarin kirjallisuus oli satojen vuosien ajan enemmän tai vähemmän tuntematonta suuressa osassa Eurooppaa. Viime aikoina se on kuitenkin tullut yleisemmin tunnetuksi sellaisten kirjoittajien kuin Mór Jókain, Antal Szerbin, Sándor Márain, Imre Kertészin ja Magda Szabón ansiosta.

Keskiaika muokkaa

Unkarin kirjallisuuden vanhimmat nykyaikaan asti säilyneet muistomerkit ovat Ruumissaarna ja rukous (Halotti beszéd) 1200-luvun alkupuolelta sekä erään neitsyt Mariaa ylistävän laulun katkelmat, ns. Königsbergin katkelmat 1300-luvun alusta. Näiden jälkeen seuraa verraten runsas määrä enimmäkseen uskonnollista käännöskirjallisuutta, joista mainittakoon ensimmäinen unkarinkielinen kirjateos, täydellisen pyhän Franciscuksen elämäkerran sisältävä ns. Ehrenfeld-koodeksi 1400-luvun alkupuoliskolta, osia vanhemmista raamatunkäännöksistä sisältävät Wienin ja Münchenin koodeksit 1400-luvun lopulta ja noin vuoden 1476 tienoilta periytyvä Laulu Szabácsin voitokkaasta taistelusta. Lisäksi on säilynyt joukko kirjaanpantuja pyhimyskertomuksia, munkkikuntien sääntöjä yms. Vanhimmat unkarinkielisen kirjallisuuden tuotteet on myöhemmin julkaistu kokoelmissa "Régi magyar nyelvemlékek" ja "Nyelvemléktár".[1][2]

Nykyaikaan asti säilyneiden keskiaikaisten unkarinkielisten käsikirjoitusten perusteella voidaan päätellä, että Unkarin kirjallinen elämä oli jo 1400-luvulla oli varsin vilkasta. Osittain tästä saa kiittää kuningas Matias Corvinusta, jonka Budan linnaan kokoama kirjasto Bibliotheca Corviniana oli aikansa suurimpia. Corvinus perusti myös Unkarin ensimmäisen kirjapainon, jonka ainoat tunnetut tuotteet ovat kaksi latinankielistä kirjasta vuodelta 1473.[2]

Renessanssi ja barokki muokkaa

Huolimatta tappiollisesta Mohácsin taistelusta, jonka seurauksena Unkari jakautui kolmeen osaan ja joutui pitkäksi aikaa Osmanien valtakunnan alaisuuteen, unkarilainen kirjallisuus kohosi 1500-luvulla huomattavaan kukoistukseen. Uskonpuhdistus levisi maassa nopeasti ja synnytti uusia kouluja, kirjapainoja ja etenkin uskonnollista kirjallisuutta. Raamattu käännettiin unkariksi kahdesti 1500-luvun aikana ja Uusi testamentti neljästi. Ensimmäisellä, Gáspár Károlin luomalla raamatunkäännöksellä (1590), jota Unkarin protestantit vieläkin käyttävät, oli perustava merkitys maan kirjallisuudessa. Varsin laajaksi paisui myös saarna- ja virsikirjallisuus, ja uskonopillisia kiistakirjoituksia ilmestyi runsaasti.[2]

Uskonnollisen kirjallisuuden lisäksi myös maallinen kirjallisuus alkoi kukoistaa 16. vuosisadalla. Uuden testamentin unkariksi vuonna 1541 kääntänyt Sylvesterselvennä, kirjoitti ensimmäisen unkarin kieliopin latinaksi vuonna 1539, trubaduuri Tinódi, "Luutunsoittaja", julkaisi levottoman aikansa tapahtumista kertovat runomuotoiset, nuotilliset "aikakirjat" (1554) ja Bálint Balassa, ensimmäinen unkarilainen lyyrinen taiderunoilija, sepitti hehkuvia, syvätunteisia ja kaunismuotoisia lauluja isänmaastaan ja lemmestään.[2]

Uskonpuhdistuksen vireää nousuaikaa seurasi 1600-luvulla vastauskonpuhdistus, jota johti jäntevä, uskonnollisena puhujana ja kirjailijana huomattava Péter Pázmány. Suurin osa aikakauden kirjallisuudesta oli edelleen uskonnollista, etenkin uskonopillista väittelykirjallisuutta. Aikakauden parhaana kirjallisena tuotoksena on pidetty Zrinyi vanhemman taisteluista kertovaa eeposta Obsidio Sigetiana (1651), jonka tekijä oli päähenkilön pojanpojanpoika Zrinyi nuorempi, Miklós Zrínyi. Aikalaisia miellytti kuitenkin enemmän romanttisempi ja lyyrisempi István Gyöngyösi, runomuotoisen unkarilaisen kansanromaanin ja -novellin luoja. 1600-luvulla myös kurucien runouden nimellä tunnettu kansanomainen laulurunous nousi kukoistukseen.[2]

Valistuksen aika ja 1800-luku muokkaa

Kun kaksi vuosisataa kestäneet sota-ajat 1700-luvun alussa vihdoin loppuivat, maa oli rappiolla ja kansallinen sivistyselämä uhkasi mennä kokonaan lamaan. Ylin aatelisto käytti puhekielenään saksaa ja ranskaa, keskiaateli latinaa. Tieteet kyllä kukoistivat, mutta latinaksi. Kreivi Mikesinselvennä kirjoittamat "Turkinmaan kirjeet" on aikakauden ainoa merkittävämpi teos, mutta sekin pääsi julkisuuteen vasta vuosisadan lopulla 1794, jolloin Unkarin kirjallisuus oli jo virkoamassa.[2]

1700-luvun viimeinen ja 1800-luvun ensimmäinen neljännes olivat Unkarissa kansallisen kirjallisuuden uudestisyntymisen aikaa. Ranskalaisen hengen vaikutuksen alaisina ilmestyivät György Bessenyein näytelmät ja opettavaiset runoelmat, Pál Ányosin syvätunteiset elegiat ja József Péczeliin Voltaire-käännökset sekä monet muut Unkarin kirjallisuuden klassiset teokset. Roomalaisen klassillisuuden pohjalla seisoivat Horatiuksen henkeen latinalaisin runomuodoin runoilleet Benedek Virág ja Dániel Berzsenyi, joiden tuotannossa on erityisen paljon isänmaallisia runoja. József Gvadányi kirjoitti satiiriset runomuotoiset kertomuksensa vanhaan kotoiseen unkarilaiseen tyyliin hartaalla isänmaallisuudella, András Dugonics puolestaan kirjoitti ensimmäisen unkarilaisperäisen romaanin. Aikakauden itsenäisimpiä ja huomattavimpia kirjailijoita olivat kuitenkin laajasti sivistynyt ja lahjakas Mihály Csokonai sekä tulisten ja värikkäiden rakkaussonettien laulaja Sándor Kisfaludy. Terävän kirjallisen arvostelun harjoittajia ja makusuunnan ohjaajia olivat oppineet ja vaikutusvaltaiset ystävykset Ferenc Kazinczy ja Ferenc Kölcsey, joista edellinen oli unkarin kielenuudistuksen johtomiehiä ja jälkimmäinen tunnetaan sepittämistään lennokkaista isänmaallisista runoista.[2]

Uusi kehityskausi alkoi 1820-luvulla, jolloin romantiikka alkoi vallata alaa Unkarin kaunokirjallisuudessa. Ensimmäisenä uudet virtaukset ilmenivät draamakirjallisuudessa ja epiikassa. József Katona kirjoitti "etevimmäksi unkarilaiseksi draamaksi" kutsutun murhenäytelmän Bánk bánin, Károly Kisfaludy puolestaan loi yhteiskunnallisen huvinäytelmän ja laski perustan uudenaikaiselle unk. novellille. Mihály Vörösmarty kohotti unkarilaisen runouden sekä sisällyksen että muodon puolesta ennenkokemattomalle tasolle ja liikkui yhtä helposti niin draaman kuin eepoksen ja lyyrillisenkin runon piirissä. Romaanikirjallisuudelle laski pysyvän perustan "Unkarin Walter Scott", Miklós Jósika, yhdessä valtiomiehenäkin tunnetun József Eötvösin kanssa.[2][3]

Valtiolliset ja yhteiskunnalliset muutokset 1800-luvun alkupuolella herättivät sivistyneistössä ja varsinkin kaunokirjailijoissa entistä enemmän ymmärrystä maakansan elämää kohtaan. Unkarilaisen kansanrunouden keruu alkoi, mikä avasi kirjallisuudelle uuden, tyhjentymättömän voimanlähteen. Yksi tunnetuimmista unkarilaisista runoilijoista, slovakkitaustainen[4] Sándor Petőfi aloitti uuden kirjallisuuden murroskauden; sen sijaan hänen ystävänsä János Arany, eepikko ja balladirunoilija, kertoi tarinoita kansansa loistavasta muinaisuudesta klassisen ehytmuotoisin, kauniskielisin säkein, hänkin toki kansanrunoudesta ammentaen. Muita merkittäviä tuon ajan runoilijoita olivat mm. Mihály Tompa, József Lévay, Károly Szász ja Kálmán Tóth. Myös draaman alalla aikakausi oli tuottoisa; yksi merkittävimmistä on Imre Madáchin teos "Ihmisen murhenäytelmä" (Az ember tragédiája), jossa ihmiskunnan historia esitetään yhtenä ainoana tragediana. Muita huomattavampia dramaatikkoja olivat vielä Ede Szigligeti ja Gergely Csiky, joista edellinen keskittyi huvi- ja kansannäytelmiin, jälkimmäinen huvi- ja yhteiskunnallisiin näytelmiin. Kertomakirjallisuuden merkittäviä nimiä olivat Ferenc Kemény ja Mór (Mauri) Jókai, joista jälkimmäinen on saavuttanut laajan maineen oman maansa ulkopuolellakin.[3]

“Vapaustaistelun ajaksi” nimitetty ajanjakso Unkarin historiassa oli henkisen nousun aikaa, vaikka kansan valtiollinen vapaus oli kahlehdittuna melkein kaksi vuosikymmentä. Tuolloin myös kirjallisuus oli loistokkaimmillaan. Kun sovinto Itävallan kanssa saatiin vihdoin aikaan vuonna 1867 ja Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia muodostettiin, Unkarin kansa pääsi täysin määrin kehittämään sekä aineellista että henkistä kulttuuriaan. Kaunokirjallisuus laajeni ja monipuolistui, ja monet vähemmän merkittävät kirjailijat julkaisivat tuotoksiaan. Yksi ajan etevimmistä unkarilaisista kirjailijoista oli Kálmán Mikszáth, erinomainen keskisäädyn ja kansanelämän kuvaaja.[3]

Unkarinkielinen kirjallisuus, varsinkin valtiollinen, yhteiskunnallinen ja taloudellinen sekä omaa kansaa ja maata koskeva tieteellinen kirjallisuus nousi suureen kukoistukseen 1870-luvulta alkaen. Kaunokirjallisuuden kehitystä edisti vuonna 1863 perustettu Kisfaludy-seura, tieteellistä ja myös taiteellista kirjallisuutta puolestaan vuonna 1830 perustettu Unkarin tiedeakatemia.[5]

Unkarin moderni kirjallisuus muokkaa

Runoilija Endre Ady irrottautui Sándor Petőfin koulukunnasta vuoden 1906 kokoelmallaan Új versek, joka toi modernismin Unkarin kirjallisuuteen. Adyn runous sisälsi kolme teemaa: Unkarin tulevaisuus, kamppailu Jumalan kanssa ja rakkaus. Hänen ilmaisukeinoihinsa kuuluivat symbolistiset kuvat ja muodot sekä tuore kielikuvasto. Hänen runoutensa voimaa kuvaa sekin, että aikakauden useimmat muut unkarilaisrunoilijat jäivät hänen jäljittelijöikseen. Monipuolinen taiteilija Lajos Kassák toi 1920-luvulla kokeellisen avantgarden proosakirjallisuuteen. Samaa tyyliä edusti maailmansotien välisenä aikana myös runoilija Attila József, mutta hän murskaantui talousvaikeuksiin ja vihamieliseen kritiikkiin. Józsefia pidetään Petőfin ja Adyn rinnalla Unkarin kolmantena suurena lyyrikkona. [6]

Kolmekymmentäluvulla syntyi kirjallisuuden niin sanottu populistiliike, jonka ideologi oli László Németh. Hänen historiallinen romaaninsa Égető Eszter kertoo kolmesta maaseudun sivistyneistön sukupolvesta. Liike pyrki kytkemään unkarilaisen talonpoikaiskulttuurin eurooppalaisen humanismin pyrkimyksiin. Németh katsoi, että Unkarin tulisi valita kapitalismin ja sosialismin sijasta niin sanottu kolmas tie. Németh on Unkarin esseekirjallisuuden mestareita. [6]

Unkarin vuosien 1949–1956 välinen aika oli Neuvostoliiton painostuksen takia ankea kausi myös kulttuurissa. Johtava kirjallisuuden laji oli edelleen lyriikka, jota edustivat Sándor Weöres, Zoltán Zelk ja László Nagy. Pohdiskelevan esseismin perinnettä on jatkanut Sándor Csoóri, joka teoksissaan yhdistelee kaupunkilaisuuden ja talonpoikaiston ajatusmaailmaa. [6]

Budapestissä vuonna 1929 syntynyt Imre Kertész sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002.[7] Kertészin useimmat kirjat käsittelevät joko elämää keskitysleireillä tai keskitysleirikokemusten vaikutusta myöhemmissä elämänvaiheissa. Kertész pysyi Unkarissa aina ulkopuolisena eikä samastunut esimerkiksi juutalaiseen yhteisöön. Hänen esikoisteoksensa Kohtalottomuus (Sorstalanság) ilmestyikin vasta vuonna 1975, sillä Unkarissa maan natsimenneisyydestä vaiettiin.[8]

Antologioita muokkaa

Runoja
Proosaa

Kuvia muokkaa

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Unkarin kieli ja kirjallisuus, Tietosanakirja, osa 10. s. 227–228
  2. ↑ a b c d e f g h Unkarin kieli ja kirjallisuus, Tietosanakirja, osa 10. s. 229–230
  3. ↑ a b c Unkarin kieli ja kirjallisuus, Tietosanakirja, osa 10. s. 231–232
  4. ↑ Petőfi Sándor Magyar Életrajzi Lexikon 1000–1990. Viitattu 28.5.2011. (unkariksi)
  5. ↑ Unkarin kieli ja kirjallisuus, Tietosanakirja, osa 10, s. 233–234.
  6. ↑ a b c Otavan suuri Ensyklopedia, 10. osa (Turgenev-Öljytalous), s. 7507–7508, art. Unkarin kirjallisuus. Otava, 1981. ISBN 951-1-06271-9.
  7. ↑ Jukka Petäjä: Auschwitz teki nobelistista juutalaisen Hs.fi. 31.3.2016. Viitattu 16.11.2021.
  8. ↑ Wallius, Anniina: Nobel-kirjailija Imre Kertész kuollut Yle Uutiset. 31.3.2016. Viitattu 11.9.2016.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Unkarin_kirjallisuus&oldid=22214433”