Tuloverotuksen historia Suomessa

Tämä artikkeli kertoo tuloverotuksen historiasta Suomessa.

Tuloverotuksella ymmärretään tässä sekä henkilöiden että yritysten verottamista niiden saamista erilaisista tuloista. Verotettavia tuloja ovat eri aikoina olleet esimerkiksi palkkatulo, eläketulo, asuntotulo, korkotulo, osinkotulo, metsätulo, elinkeinotulo, pääomatulo, ansiotulo ja perheenjäsenten tulot. Tuloverotukseen liittyy läheisesti myös varallisuusvero.

Tuloverotus 1800-luvulta vuoteen 1919Muokkaa

Kunnallisveron kantaminen alkoi Suomessa 1800-luvulla. Kunnallisverotus oli aluksi kirjavaa. Oli epäselvää, mitä verotettaisiin ja mitä oli pidettävänä tulona.[1] Aluksi veroa suoritettiin sen mukaan, miten kunkin harkittiin voivan ottaa osaa kunnan yhteisiin rasituksiin. Tuloon kunnallisveron pääasiallisena perusteena siirryttiin kaupungeissa vuonna 1873 ja maalla 1898 annetuilla asetuksilla.[2]

Valtion tuloverotus alkoi tulosuostuntaverosta. Sitä perittiin vuosina 1865–1885. Suostuntavero perustui nettotuloihin ja se oli lievästi progressiivinen. Korkein veroprosentti oli 1,2 % yli 10 000 markan tuloista; alle 500 markan tulot olivat verovapaat[3]. Vero tuotti huonosti: tulojen ilmoitusvelvollisuutta ei ollut, vaan verotus perustui halukkuuteen ilmoittaa tulonsa.[1] Heikon tuoton taustalla lienevät olleet myös Suomen talouden kehittymättömyys, veron epätasainen kohdistuminen eri verovelvollisiin ja korkeat veronkantokustannukset. Veron heikko tuotto ja mahdollisesti myös vastenmielisyys tuloveroa kohtaan vaikuttivat tulosuostuntaverosta luopumiseen.[3]

Tulosuostuntaveron jälkeen valtio ei perinyt tuloveroa ennen kuin ensimmäisen maailmansodan aikana. Vuosina 1917–1919 Suomessa perittiin veroa, jonka nimi oli tulojen suostuntavero.[2][4][5]

1920-luvulta 1940-luvulleMuokkaa

Vuonna 1920 säädettiin ensimmäinen pysyvä laki tulo- ja omaisuusverosta (TOL).[2] Se tuli voimaan 1921 ja koski valtionverotusta. Laki oli kopioitu Ruotsista.[1][6] Valtion tuloverosta tuli nyt progressiivinen ensimmäistä kertaa. Progressio koski sekä luonnollisia henkilöitä että yrityksiä. Yritysten nouseva veroasteikko oli suhteutettu sekä tuloihin että omiin pääomiin. Yritysten tulovero perittiin nettotuloista. Osakeyhtiöiden osinkoja koski kaksinkertainen verotus.[1]

Varallisuusvero oli otettu käyttöön jo 1919. Vuoden 1920 lailla siitä tuli pysyvä verotusmuoto.[2]

Maatalouskiinteistöjen kunnallisverotuksessa tuli muutos 1922. Niitä alettiin verottaa keskimääräiseen pinta-alan mukaiseen tuottoon perustuen. Valtionverotukseen vastaava uudistus säädettiin 1924.[2]

Vuonna 1924 annettiin uusi laki tulo- ja omaisuusverosta. Se oli suureksi osaksi samanlainen[1] kuin vuoden 1920 laki. Tuloverotuksessa oli käytössä puolisoiden yhteisverotus. Alaikäisen lapsen tulosta verotettiin hänen vanhempiaan, jos lasta ei voitu verottaa tulon tai varallisuuden vähäisyyden takia. Vanhempi sai toisaalta tehdä tulostaan lapsivähennyksen, jos oli elättänyt alaikäisiä lapsia.[2]

Osakeyhtiöiden tulovero oli kahteen kertaan progressiivinen, sekä tulon määrän että voittoprosentin mukaan. Osakeyhtiöitä koski sekä ketjuverotus että kaksinkertainen verotus. Ketjuverotuksessa yhtiötä verotettiin sen muilta osakeyhtiöiltä saamista osingoista. Kaksinkertaisessa verotuksessa osakeyhtiöitä verotettiin sekä tuloistaan että varoistaan, ja lisäksi niiden osakkaita sekä osingoistaan että osakkeidensa arvosta.[2]

Vuodesta 1935 tuli voimaan joukko muutoksia. Puolisoiden yhteisverotuksesta luovuttiin osittain siten, että vaimoa verotettiin erikseen kodin ulkopuolisesta tulosta. Vanhempien ei tarvinnut enää maksaa veroa alaikäisten lastensa tulosta tai varoista siinäkään tapauksessa, ettei lapsia itseään voinut tulojen tai varojen vähäisyyden vuoksi verottaa. Veroasteikko oli kaikille yhteinen, mutta 1935 lähtien oli voimassa perheettömien lisävero. Lisävero koski 24 vuotta täyttäneitä lapsettomia. Sen määrä oli 20 % sekä tulo- että omaisuusverosta. Lisävero nostettiin 40 prosenttiin vuonna 1940.[2]

Tulo- ja omaisuusverolaki 1943Muokkaa

Vuonna 1943 säädettiin uusi tulo- ja omaisuusverolaki (TOL). Tuolloin tuloverotuksessa palattiin takaisin puolisoiden yhteisverotukseen. Alaikäisten lasten tulosta verotettiin jälleen heidän vanhempiaan vuoden 1924 lain tavoin. Luonnolliset henkilöt jaettiin kolmeen veroluokkaan iän ja perhesuhteiden perusteella. Veroluokkien veroasteikot oli suunniteltu siten, ettei puolisoita yhteisverotuksesta huolimatta verotettu ankarammin kuin naimattomia omista tuloistaan. Lapsista sai lapsivähennyksen. Tietyt leski- ja orpoeläkkeet tulivat nyt verovapaiksi, samoin kiinteistöeläke.[2]

Osakeyhtiöiden ketjuverotus poistettiin. Osakeyhtiöitä, osuuskuntia ja muita yhteisöjä alettiin nyt verottaa tulosta ja varallisuudesta suhteellisen verokannan mukaan, kun aiemmin niillä oli ollut progressiivinen veroasteikko. Osuuskuntien tuloverotuksessa ollut verohuojennus poistettiin. Yhtymät (avoin yhtiö, kommandiittiyhtiö ja laivanisännistöyhtiö) saivat oikeuden vähentää tulostaan osakkaalleen maksaman palkan, joka vastaavasti luettiin osakkaan tuloksi. Maatalouskiinteistöjen samoin kuin poronhoidon verotus määrättiin kolmen vuoden keskimääräisen tuoton mukaan. Maa- tai metsätalouden harjoittajasta tuli verovelvollinen myös hänen perheenjäsentensä tekemästä työstä hänen maa- tai metsätaloutensa hyväksi.[2]

Hallinnollisesti olivat kunnallisverotus ja valtionverotus pitkään erillisiä. Niiden hallinto yhdistettiin 1960.[6]

Elinkeinotulon verottamisesta säädettiin elinkeinoverolaki (EVL) vuonna 1968. Laki on edelleen voimassa ja se koskee yrittäjien ja yritysten ammatti- ja liiketoiminnan tuloja. Katsottiin, että elinkeinotulot olivat eriytyneet omaksi tulomuodokseen, eikä niitä enää voitu verottaa samojen säädöksien perusteella kuin muita tuloja. EVL:ssä otettiin käyttöön meno-tulo -teoria, mikä merkitsi ensimmäistä irtautumista omaisuuteen pohjaavasta tulon käsitteestä. Kuitenkin sekä yrityksiä että yrittäjiä voitiin verottaa edelleen TOL:n (myöhemmin TVL:n) mukaan heidän muista kuin elinkeinotuloistaan.[1]

Asuntotulon verottamista koskenut laki annettiin 1973.[6]

Tulo- ja varallisuusverolaki 1975Muokkaa

Vuoden 1975 alusta voimaanastunut tulo- ja varallisuusverolaki (TVL) kokosi valtion- ja kunnallisverotusta koskevat säännökset yhteen lakiin.[5]

Puolisoiden erillisverotukseen heidän omista tuloistaan siirryttiin 1976.

Yhteisöjen tuloveroa alennettiin 43 prosentista 33 prosenttiin vuonna 1986. Myyntivoittojen laaja veronalaisuus toteutui 1980-luvun kuluessa vaiheittain.[6]

Kokonaisverouudistus 1989Muokkaa

Vuonna 1989 tehtiin verotukseen ns. kokonaisverouudistus. Uudistuksesta tiedotettiin koteihin jaetulla esitteellä, jonka otsikko oli Verotus kevenee. Uudistuksen johdosta annettiin myös uusi tulo- ja varallisuusverolaki (TVL).[7]

Uudistuksessa veropohjaa laajennettiin vähennyksiä karsimalla. Kaikkiaan 16 verovähennystä lakkautettiin. Progressiivista tuloveroasteikkoa alennettiin. Uudistuksen tavoitteena oli "tuoda kaikki tulot samalle viivalle". Uudistus oli saanut vaikutteita Yhdysvalloissa Ronald Reaganiin aikana 1986 toteutetusta verouudistuksesta, jonka ajatus veroprosenttien laskemisesta ja vähennysten karsimisesta oli saanut kannatusta muissakin maissa.[6][7]

Vuonna 1989 tulivat käyttöön ennakonpidätystä varten tarvittavat verokortit, joihin oli laskettu kunkin henkilökohtainen ennakonpidätysprosentti edellisen vuoden tulojen perusteella.[6]

Yritysverotukseen tuli yhtiöveron hyvitysjärjestelmä (avoir fiscal) vuonna 1990.[7][8] Korkotulojen lähdevero otettiin käyttöön 1991.[6]

Palkansaajien veroja korotettiin vuonna 1992 ns. työllisyysverolla. Se korvattiin myöhemmin työttömyysvakuutusmaksulla. Palkansaajien maksettavaksi tuli myös työeläkemaksu vuonna 1993.[6]

Kokonaisverouudistus ehti vain neljän vuoden ikään, kun seuraava uudistus mullisti tuloverotusta.

Tuloverotus 1993–Muokkaa

Suomen nykyinen tuloverolaki (TVL), joka astui voimaan vuoden 1993 alusta, toi mukanaan jälleen uuden verouudistuksen. Uudistusta on kuvattu ylivoimaisesti suurimmaksi miesmuistiin.[7]

Tuloverolaki merkitsi suurta rakennemuutosta tuloverotuksessa. Tuolloin siirryttiin kaikkien tulojen yhtenäisverotuksesta ansiotulon ja pääomatulon erilliseen ja erilaiseen verottamiseen. Ansiotuloille jätettiin entinen progressiivinen verotusmalli, kun taas pääomatuloille tuli tasavero ilman progressiota.[6] Sekä pääomatuloveron että yhteisöveron veroprosentiksi tuli 25.[7]

Vaikka kokonaisverouudistuksen 1989 tavoite oli ollut "kaikki tulot samalle viivalle", käytännössä varsinkin pääomatulojen verotus oli jäänyt hyvin hajanaiseksi. Erilaisia pääomatuloja oli verotettu toisistaan selvästi poikkeavilla tavoilla siten, että vero saattoi vaihdella verovapaudesta yli 60 prosentin marginaaliveroon. Vuoden 1993 uudistuksessa pyrittiin yhdenmukaiseen verotukseen eri pääomatulojen kesken. Samalla luovuttiin aiemmasta tuloerojen tasoittamisen lähtökohdasta, jonka mukaan pääomatuloja tuli verottaa ankarammin kuin ansiotuloja. Rakennemuutoksen taustalla oli kansainvälistyminen. Pääomatulojen verotuksen taso haluttiin mitoittaa siten, ettei se liiaksi ylittänyt kansainvälistä tasoa, jotta pääomatuloja kyettäisiin verottamaan kansainvälisten pääomaliikkeiden vapautumisen jälkeen.[9]

Metsätaloudessa siirryttiin pinta-alaverotuksesta todellisten metsätulojen verottamiseen 1993 alkaen. Uudistukseen sisältyi pitkä siirtymäaika.[6]

Pääoma- ja yritystulojen verotus uudistui 2005. Yhtiöveron hyvitysjärjestelmästä luovuttiin ja luovutusvoittojen verotusta uudistettiin.[6]

Pääomatulojen verotus muuttui progressiiviseksi vuonna 2012.[10]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f Rautiainen, Heini: Tulolähdejaon tausta ja merkitys yhteisöverotuksessa (pdf) (Pro gradu) tampub.uta.fi. 2011. Tampere. Viitattu 7.2.2015.
  2. a b c d e f g h i j Verolakikomitea: ”Aineellisen tulo- ja varallisuusverolainsäädännön kehitys”, Verolakikomitean mietintö, s. 61–. Helsinki: Valtion julkaisutoimisto, 1961. Komiteanmietintö N:o 4, 1961.
  3. a b Nykänen, Pekka: Ulkomaalaisten yrittäjien vuosien 1865–1897 elinkeinosuostuntavero. Historiallinen aikakauskirja, , 2012. vsk, nro 1, s. 53–67. Suomen Historiallinen Seura ja Historian Ystäväin Liitto. ISSN 0018-2362.
  4. Iso tietosanakirja, 14. osa (Troopillinen-Wasenius), art. Tulo- ja omaisuusvero, Tulosuostunta ja Tulojen suostuntavero, Otava 1938
  5. a b Edward Andersson: Tulo- ja varallisuusverolaki. Förlagsbolaget JUDEX Kustannusyhtiö, Helsinki 1975, s. 1
  6. a b c d e f g h i j k Verohallinto: Verotuksen historiaa Suomessa (pdf) (Verohallinnon julkaisu 381.09) vero.fi. 2009. Viitattu 7.2.2015.
  7. a b c d e Silfverberg, Kalle: Yritysten veroale on pitkän linjan jatke HS.fi 27.4.2013
  8. Taloussanakirja: yhtiöveron hyvitysjärjestelmä
  9. Penttilä, Seppo: Verotus tietoyhteiskunnassa (pdf) 1998. Helsinki: Suomen itsenäisyyden juhlarahasto. Viitattu 7.2.2015.
  10. Henkilöverotuksen lakimuutoksia vuodelle 2012 Verohallinto 3.1.2012

Aiheesta muuallaMuokkaa