Kirjanpidon meno-tulo-teoria

Kirjanpidon meno-tulo-teoria on laskentatoimen professori Martti Saarion kehittämä tuloslaskennan merkitystä yrityksen kirjanpidossa ja tilinpäätöksessä korostava kirjanpitoteoria.[1] Martti Saario esitti teorian vuonna 1945 väitöskirjassaan: Realisointiperiaate ja käyttöomaisuuden poistot tuloslaskennassa.[2] Meno-tulo-teoria on vuoden 1973 kirjanpitolain uudistuksesta lähtien ollut tuloslaskennan perusteena Suomen kirjanpitolaissa.[3][2]

Meno-tulo-teorian käsitteet ja lähtökohdat muokkaa

Meno-tulo-teorian mukaan kirjanpito on yrityksen rahaprosessin kuvausta. Kirjanpidon tilitapahtumat ovat joko menoja, tuloja tai rahoitustapahtumia.[1]

Teorian keskeinen lähtökohta on ns. realisointiperiaate.[1] Kirjanpitoon merkitään vain realisoituneet tulot ja menot. Tulot kirjataan vaihdannassa syntyneiden realisoituneiden maksusuoritusten suuruisina ja menot kirjataan hankintahintaan. Esim. hallussapitovoittoja ei ole lupa merkitä tuotoiksi ei myöskään käyttöomaisuuden arvostusta käypään arvoon ja siitä johtuvia arvonkorotuksia.[4][1]

Tuloksen laskenta muokkaa

Meno-tulo-teoria on ensisijaisesti teoria siitä, miten yrityksen tilikauden tulos tulee laskea. Tuloslaskennan periaate on ilmaistu seuraavasti: "Tilikauden tulot kirjataan tilinpäätöksessä tuotoiksi tuloslaskelmaan. Tuotoista vähennetään kuluina ne menot, joista ei todennäköisesti enää kerry niitä vastaavaa tuloa. Muut menot saadaan aktivoida taseeseen."[3] Lähtökohtana tuloksen laskennassa on meno-tulon-kohdalle -periaate. Tilinpäätöksessä asetetaan tulot ja ne aiheuttaneet menot vastakkain. Loput menoista aktivoidaan taseeseen tuleville tilikausille siellä aikanaan syntyvistä tuloista vähennettäviksi.[1] Menojen jako tilikauden kuluihin ja aktiivoihin tulee tehdä varovaisuuden periaatteella. Kuluina tuloslaskelmaan tulee kirjata mieluummin liian paljon kuin liian vähän ja taseeseen aktivointeja ei tule merkitä liian suuriksi.[2]

Tase meno-tulo-teoriassa muokkaa

Taseen vastaavien varat muodostuvat aktivoiduista eli tuloista vielä vähentämättä olevista menoista sekä rahoituseristä eli saamisista ja kassavaroista. Käyttöomaisuuden (pysyvien vastaavien) aktiivat muodostuvat käyttöomaisuuden hankintamenoista, joista on vähennetty poistot eli se osa, joka on osallistunut tilikauden tulojen kerryttämiseen. Vaihto-omaisuuden aktiivat muodostuvat, kun vaihto-omaisuuden hankintamenoista kirjataan kuluksi myytyjen (käytettyjen) hyödykkeiden hankintamenot. Kuten saamiset ja kassavarat, taseen vastattavien vieras ja oma pääoma ovat teorian mukaan rahoituseriä.[1]

Tasetta ei meno-tulo-teoriassa laadita omaisuusarvostuksen näkökulmasta. Taseen tehtävänä on siirtää aktiivat ja rahoituserät teknisesti tilikaudelta toiselle.[5]

Meno-tulo-teoria suhteessa kirjanpidon taseyhtälöteorioihin muokkaa

Kirjanpitoteoriat voidaan jakaa taseen omaisuusarvojen laskentaa korostaviin staattisiin taseyhtälöteorioihin ja tilinpäätöksen tuloslaskentatehtävää korostaviin dynaamisiin kirjanpitoteorioihin. Tuloslaskentaa korostavana meno-tulo -teoria kuuluu dynaamisiin tilinpäätösteorioihin.[5]

Staattisissa taseyhtälöteorioissa kirjanpidon ja tilinpäätöksen tarkoitus on yrityksen arvon laskeminen. Tilikauden tulos määritellään omaisuusaseman muutoksen avulla. Käyttöomaisuuden ja vaihto-omaisuuden arvostuksessa yleisperiaate on arvostus hankintahintoihin, mutta arvostus käypään arvoon on omaksuttu laajasti. Staattinen kirjanpitoteoria on edelleen vallalla monissa maissa mm. Yhdysvalloissa ja Ranskassa.[5] Staattisen taseyhtälöteorian periaatteita sovelletaan myös kansainvälisissä tilinpäätösstandardeissa (IFRS).[6]

Meno-tulo-teoria Suomen kirjanpitolaissa muokkaa

Meno-tulo-teoria otettiin vuoden 1973 kirjanpitolain uudistuksessa kirjanpidon ja tilinpäätöksen perusteeksi. Teoria korvasi aikaisemmin käytetyn taseyhtälöteorian kirjanpidon perusteena. Elinkeinoverolain perusteeksi meno-tulo-teoria otettiin jo vuonna 1968. Uutta kirjanpitolakia säädettäessä pidettiin tärkeänä, että kirjanpidossa sovellettavat periaatteet olivat johdonmukaiset ja ymmärrettävät.[7]

Uudistetussa kirjanpitolaissa käyttöomaisuuden hankintameno tuli aktivoida ja kirjata vaikutusaikanaan kuluksi.[8] Elinkeinoverolaissa oli säädetty maksimipoistoprosentit.[9] Samoin tilikauden päättyessä jäljellä olevan vaihto-omaisuuden hankintameno tuli aktivoida. Jos vaihto-omaisuuden todennäköinen hankintameno tai luovutushinta oli tilikauden päättyessä hankintamenoa pienempi, tuli erotus kuitenkin kirjata kuluksi.[10]

Poikkeuksena meno tulon kohdalle -periaatteesta elinkeinoverolakiin ja kirjanpitolakiin sisältyi laajat mahdollisuudet tehdä erilaisia tilikauden tulosta sääteleviä varauksia.[11] Tällaisia varauksia olivat varasto-, investointi-, vienti-, ja luottotappiovaraukset.[12] Käyttöomaisuuden arvostaminen käypään arvoon arvonkorotuksilla oli mahdollista taseessa. Arvonkorotuksia ei kuitenkaan kirjattu tulosvaikutteisesti, vaan arvostuseräksi taseen vastattaviin.[13]

Tuloslaskennan osalta voimassa olevan kirjanpitolain säännökset perustuvat edelleen meno-tulo-teoriaan.[14] Samoin voimassa olevan elinkeinoverolain perusratkaisut nojautuvat meno-tulo-teorian mukaiselle lähetysmistavalle.[15] Voimassa olevan kirjanpitolain mukaan: "Tilinpäätöksen tulee antaa oikea ja riittävä kuva toiminnan tuloksesta ja taloudellisesta asemasta."[16] Säännöksen ja IAS- ja IFRS-standardien myötä tasetta koskevat tietovaatimukset ovat kirjanpitolaissa muuttuneet siten, ettei meno-tulo-teoriaa voida enää pitää taseen laadinnan lähtökohtana.[15]

Lähteet muokkaa

  1. a b c d e f Pekka Pihlanto: Meno-tulo-teoria IAS-maailman myllerryksessä Tilintarkastus-Revision -lehti. 12.9.2003. Viitattu 1.6.2021.
  2. a b c Tiina Rönkä: Tulevaisuuskirjanpito - Sivut 24-26 Opinnäytetyö - Liiketalouden koulutusohjelma. 2008. Satakunnan ammattikorkeakoulu. Viitattu 1.6.2021.
  3. a b Kirjanpitolaki (30.12.1997/1336) 5:1 § Finlex.fi. Viitattu 1.6.2021.
  4. Niina Malinen: Hyvä kirjanpitotapa ja kirjanpitäjän perehdyttämisopas - Sivu 10 Opinnäytetyö - Liiketalouden koulutusohjelma. Kevät 2014. Kajaanin ammattikorkeakoulu. Viitattu 1.6.2021.
  5. a b c Jenni Mannila: Suomalainen ja IFRS-tilinpäätöskäytäntö yhteiskunnallisen todellisuuden näkökulmasta - Sivut 30-33 Pro Gradu -tutkielma - Liiketaloustiede laskentatoimi. 24.10.2009. Turun kauppakorkeakoulu. Viitattu 1.6.2021.
  6. Yritysverotuksen kehittämistyöryhmän linjaukset Juristiuutiset. 7.1.2014. Viitattu 1.6.2021.
  7. Tiina Rönkä: Tulevaisuuskirjanpito - Sivu 26 Opinnäytetyö - Liiketalouden koulutusohjelma. 2008. Satakunnan ammattikorkeakoulu. Viitattu 1.6.2021.
  8. Kirjanpitolaki (655/1973) 3 Luku 16 § 3 mom Finlex.fi. Viitattu 1.6.2021.
  9. Laki elinkeinotulon verottamisesta (360/1968) 3 Luku Finlex.fi. Viitattu 1.6.2021.
  10. Kirjanpitolaki (655/1973) 3 Luku 16 § 2 mom Finlex.fi. Viitattu 1.6.2021.
  11. Tiina Rönkä: Tulevaisuuskirjanpito - Sivu 28 Opinnäytetyö - Liiketalouden koulutusohjelma. 2008. Satakunnan ammattikorkeakoulu. Viitattu 1.6.2021.
  12. Kirjanpitolaki (655/1973) 3 Luku 16 § ja 17 § Finlex.fi. Viitattu 1.6.2021.
  13. Kirjanpitolaki (655/1973) 3 Luku 18 § Finlex.fi. Viitattu 1.6.2021.
  14. Kirjanpitolaki (30.12.1997/1336) 5 Luku Finlex.fi. Viitattu 1.6.2021.
  15. a b Jarmo Leppiniemi: Kirjanpitolaki uudistui – miten ja miksi tähän on tultu? Tilisanomat. 17.3.2005. Viitattu 1.6.2021.
  16. Kirjanpitolaki (30.12.1997/1336) 3:2 § Finlex.fi. Viitattu 1.6.2021.