Wikipedia

Mosambikin historia

Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 2. joulukuuta 2012 kello 11.32 käyttäjän PtG (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.

Mosambikin historian varhaisvaiheista on hyvin vähän tietoa, mutta maassa on elänyt ihmisiä jo tuhansia vuosia. Maanviljelijöitä ja karjankasvattajia levittäytyi alueelle vasta ajanlaskun alun jälkeen, ja arabikauppiaat vaikuttivat siellä 900-luvulta lähtien. Ensimmäisenä eurooppalaisena nykyisen Mosambikin rannikolla kävi portugalilainen Vasco da Gama 1498. Portugalilaiset valloittivat rannikkoalueet 1500-luvulla, ja alue oli löyhästi Portugalin hallussa, vaikka monet paikalliset valtakunnat vastustivat sitä pitkään etenkin sisämaassa. Vasta vuonna 1891 Portugalin ja Britannian sopimuksen myötä Mosambik sai nykyisen muotonsa.

Toisen maailmansodan jälkeen monet eurooppalaisten siirtomaat itsenäistyivät, mutta Portugali ei halunnut myöntää itsenäisyyttä siirtomailleen. Vasemmistopuolue Frelimo aloitti itsenäisyyssodan 1960-luvulla, mutta Mosambik itsenäistyi vasta 1975, kun Portugalissa oli noussut neilikkavallankumouksen jälkeen valtaan uusi hallitus. Mosambik oli aluksi kommunistinen yksipuoluevaltio, mutta Frelimon vastustajaksi perustettu konservatiivinen Renamo aloitti sisällissodan 1977. Vuonna 1990 Mosambikissa otettiin käyttöön uusi perustuslaki, joka lakkautti yksipuoluejärjestelmän, ja sisällissota päättyi lopulta vuonna 1992.

Varhaishistoria

 
Sofalan kartta n. vuodelta 1683.

Useimpien tutkijoiden mukaan ensimmäiset ihmiset kehittyivät Ison hautavajoaman alueella itäisessä Afrikassa. Todennäköisesti Mosambikissakin on asunut ihmisiä jo tuhansia vuosia, mutta maasta on löytynyt vain muutamia fossiilitodisteita varhaisista ihmisistä.[1] Joitakin nomadiklaaneja on liikkunut Mosambikissa jo luultavasti 10 000 vuotta sitten. He saattoivat olla nykyisten sanien esi-isiä. Bantukieliä puhuvia maanviljelijöitä ja karjankasvattajia alkoi saapua alueelle vuoden 100 tienoilla, ja he etenivät sisämaan ylängöiltä Intian valtamerelle vuoteen 400 mennessä. Tämä oli bantujen kansainvaelluksen alkua.[2] Ensimmäisen vuosituhannen lopulla Mosambikin eteläisiin keskiosiin oli kehittynyt yhteisöjä, joita hallitsi heimopäällikkö.[3]

Bantukansat perustivat useita valtioita, jotka ulottuivat ajoittain myös nykyisen Mosambikin alueelle. Yksi niistä oli Maravi, joka sijaitsi Njassajärven itäpuolella ja oli laajimmilaan noin vuonna 1650. Etelämpänä, Sambesi- ja Limpopojokien välisellä tasangolla kehittyivät Zimbabwen kuningaskunta (noin 1220-1450) ja sen seuraaja Mwene Mutapa (noin 1450–1698).[2] Eteläisessä Mosambikissa sijaitsi Zimbabwen kuningaskuntaan kuulunut Manekwenin kaupunki, joka oli 1100-luvulta 1700-luvulle maanviljelyn, karjankasvatuksen ja kultakaupan keskus.[3]

Afrikan itärannikolla käytiin kauppaa jo antiikin aikana, mutta kaupankäynti ei todennäköisesti yltänyt vielä Mosambikiin asti ja Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen kauppa tyrehtyi. Islaminuskon myötä Itä-Afrikan kauppareitit otettiin uudelleen käyttöön. Arabihistorijoitsija Al-Masudin mukaan arabikauppiaat kävivät säännöllisesti kauppaa Madagaskarilla vuonna 947 ja tiesivät Buzijoen suulla olevan Sofalan kaupungin, joka oli afrikkalaisen kullan myyntipaikka. Maantieteilijä Al-Idrisin mukaan Sofala oli 1100-luvulla merkittävä kauppapaikka, josta hankittiin rautaa, kultaa ja eläintennahkoja.[4]

Swahilit olivat perustaneet 1200-luvulle mennessä useita kaupunkivaltioita Itä-Afrikan rannikolle Somaliasta Mosambikin keskiosiin. Monet nykyisen Mosambikin merkittävimmistä satamakaupungeista olivat alkujaan swahilien kauppakeskuksia, kuten Mosambikin saari, Angoche, Ibo ja Inhambane. Tärkein keskus oli Sofala, joka on perustettu kauppapaikaksi todennäköisesti jo 800-luvulla. Siellä oli 1400-luvulla 10 000 asukasta.[4] Sofala sijaitsi lähellä nykyistä Beiran kaupunkia Sofalan maakunnassa. Kauppakaravaanit kulkivat Sambesia ja monia muita jokia sisämaahan nykyiseen Zimbabween, josta tuotiin etenkin kultaa. Vuoteen 1100 mennessä alettiin käydä kauppaa myös sisämaasta tuoduista orjista.[5] Mosambikin satamien kautta arvioidaan myydyn noin miljoona orjaa.[6]

Arabiretkeilijät tutkivat todennäköisesti myös Mosambikin sisämaata. He purjehtivat Sambesia pitkin jopa nykyisen Cahora Bassan tekojärven tienoille ja perustivat pieniä kaupunkeja joen varrelle. Nykyiset Teten ja Senan kaupungit ovat ilmeisesti arabien perustamia.[7]

Portugalilaiset

Portugalilaisten saapuminen

 
Vasco da Gaman kaivo Mosambikissa.

Portugalilaiset valtasivat marokkolaisen Ceutan satamakaupungin 1415. He kuulivat pian Afrikan kukoistavasta kultakaupasta ja alkoivatkin etsiä meritietä Afrikan ympäri. Bartolomeu Dias kiersi 1487 ensimmäisenä Afrikan eteläkärjen, Hyväntoivonniemen, mutta hän ei kuitenkaan purjehtinut vielä nykyisen Mosambikin rannikolle asti. Itärannikkoa pitkin etelään matkasi puolestaan Pêro da Covilhã, joka pääsi nykyisen Mosambikin alueelle Sofalaan saakka. Ensimmäisenä merireitit yhdisti Vasco da Gama, joka pysähtyi Mosambikin saarella ja jatkoi sieltä matkaa Malindiin ja swahilioppaan avulla Intiaan.[7]

Vuoteen 1502 mennessä portugalilaisilla oli jo tukikohta Sofalassa, ja vuonna 1507 he asuttivat Mosambikin saaren Intiaan ja Maustesaarille käytävän kaupan välietapiksi.[8] Mosambikin saaresta tuli niin merkittävä kauppakeskus, että portugalilaiset hylkäsivät Kilwa Kisiwanin. Vuoteen 1530 mennessä portugalilaiset hallitsivat pääosaa nykyisen Mosambikin rannikosta Sofalasta pohjoiseen.[7]

Portugalilaiset hallitsivat pitkään lähinnä rannikkoalueita, ja varsinaiseksi siirtomaaksi Mosambik kehittyi vasta aivan 1800-luvun lopussa.[9] Ensimmäisen tutkimusmatkan Mosambikin sisämaahan teki António Fernandes, joka vieraili todennäköisesti ensimmäisenä portugalilaisena Mwene Mutapan pääkaupungissa. Hän teki kolme matkaa vuosina 1511–1513 ja kertoi löytämistään kultakaupan reiteistä. Fernandesin löydöt eivät vielä saaneet portugalilaisia kiinnostumaan Mosambikin sisämaan valtaamisesta, vaan he tyytyivät käymään kauppaa heimopäälliköiden kanssa rannikkolinnakkeistaan käsin.[10]

Kun šonat olivat tappaneet jesuiittapappi Gonçalo da Silveiran 1561, portugalilaiset lähettivät sotilaita sisämaahan 1569–1575 ja yrittivät vallata kulta-alueita. Monet sotilaat kuolivat hyttysten ja tsetsekärpästen levittämiin tauteihin.[8] Jäljelle jääneet joukot hyökkäsivät Senaan ja surmasivat suuren osan kaupungin muslimiväestöstä. Heinäkuussa 1572 Francisco Barreton johtama 650 miehen osasto marssi kohti Teteä, mutta matkalla heidän kimppuunsa hyökkäsi 16 000 afrikkalaisen joukko, jota johti maravien kuningas Mambo. Barreton miehet tappoivat ennen vetäytymistään noin 4 000 vastustajaa. Barreton joukoista vain 180 miestä palasi Senaan, ja myös Barreto itse kuoli kuumeeseen paluumatkalla.[11]

Taistelu alueen hallinnasta

 
Gazan kuningaskunnan hallitsija Gungunhana.

Portugalilaiset joutuivat taistelemaan alueensa hallinnasta 1600-luvulla muiden eurooppalaisten kanssa. Hollantilaiset yrittivät vallata Mosambikin saaren vuosina 1607 ja 1608.[12] Vuonna 1607 hollantilaiset piirittivät saarta kuusi viikkoa mutta eivät pystyneet valtaamaan São Sebastiãon linnoitusta. Toinenkin yritys epäonnistui, minkä jälkeen hollantilaiset valtasivat brittilaivaston tuella muita Portugalin tukikohtia Intian valtamerellä. Eripura jatkui vuoteen 1630, jolloin maat tekivät rauhansopimuksen.[11] Valtausyritysten vuoksi portugalilaiset halusivat ottaa Mosambikin alueen paremmin hallintaansa,[12] ja Sousa de Menesesin johtama 2 000 miehen joukko löi muun muassa maravivaltion ja perusti vasallivaltion Mwene Mutapaan.[13] Portugalilaiset hallitsivat vähän aikaa suurta osaa Mosambikin sisämaasta aina nykyisen Zimbabwen pohjoisosiin saakka, mutta changamiret ajoivat portugalilaiset takaisin rannikolle 1693.[14]

Samaan aikaan kun portugalilaiset taistelivat sisämaassa afrikkalaisia vastaan, arabit hyökkäsivät rannikolle. Vuonna 1650 Omanin arabit valtasivat Masqatin ja hyökkäsivät sen jälkeen Itä-Afrikkaan. Omanilaisten alukset hyökkäsivät Sansibarille 1652, Mombasaan 1661 ja Mosambikin saarelle 1671. São Sebastiãon linnoitus kesti jälleen, eivätkä omanilaiset yrittäneet uudestaan hyökätä Mosambikiin. Portugalilaiset menettivät kuitenkin Itä-Afrikan alueensa Cabo Delgadon pohjoispuolelta.[13]

Portugalilaiset perustivat 1650-luvulla Sambesin laaksoon järjestelmän, joka oli periaatteiltaan feodalistinen. Portugali vuokrasi uudisasukkaille ja varakkaille kauppiaille maa-alueita, eli ns. prazo-tiloja. Prazeroilla, prazojen omistajilla, oli täysi valta omaan maa-alueeseensa. Monet prazerot eivät viljelleet maata lainkaan vaan keräsivät veroja maillaan asuvilta ihmisiltä.[13] Orjakauppa oli kasvanut 1700-luvulle tultaessa, ja orjat olivat Mosambikin merkittävimpiä kauppatavaroita. Prazot myivät Quelimanessa orjia portugalilaiskauppiaille. Portugalilaiset veivät orjia Brasiliaan ja ranskalaiset Intian valtameren saarille. Orjakauppa alkoi hiipua 1800-luvun puolivälin jälkeen, mutta se jatkui silti vielä 1900-luvun alkuun saakka.[3]

Koko 1700-luvun portugalilaiset taistelivat pitääkseen Mosambikin alueen itsellään. He asuttivat 1781 Maputonlahden alueen (eli nykyisen Maputon) pysyvästi ja ajoivat hollantilaiset ja itävaltalaiset kauppiaat pois kaupungista.[14] Mosambikin ja Zimbabwen rajamaille syntyi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa muutamia paikallisia kuningaskuntia. Ngunijohtaja perusti 1820-luvulla valtakunnan Sofalasta sisämaahan. Soshangane otti valtakunnan haltuunsa 1837 ja nimitti sen Gazan kuningaskunnaksi. Gaza käsitti laajimmillaan 1860-luvulla suuren osan eteläistä Mosambikia Sambesilta Limpopolle.[14] Gaza alkoi 1800-luvun kuluessa vaatimaan naapureiltaan erilaisia maksuja, mikä sai alueen asukkaat liittoutumaan Portugalin kanssa. Portugalilais-afrikkalaiset joukot hyökkäsivät 1890-luvulla Gazaan, joka kukistui lopullisesti 1897. Eteläinen Mosambik oli tämän jälkeen kokonaisuudessaan Portugalin hallussa.[3]

Britannian ja Portugalin kiista eteläisestä Afrikasta alkoi 1800-luvun alussa, kun britit valtasivat Kapmaan nykyisessä Etelä-Afrikassa. He yrittivät saada myös Maputonlahden etelärannan hallintaansa, mutta Ranska toimi välittäjänä Britannian ja Portugalin kiistoissa ja myönsi 1875 Portugalille oikeuden koko Maputonlahteen. Mosambik sai nykyisen muotonsa toukokuussa 1891,[15] kun Portugali sopi Saksan ja Britannian kanssa Mosambikin rajoista. Saksa myöntyi Portugalin vaatimuksiin pohjoisrajasta, mutta Portugali, jolla oli isoja velkoja brittirahoittajille, joutui tyytymään Britannian vaatimuksiin Mosambikin länsi- ja etelärajoista.[3]

Siirtomaa-aika

Portugalilaiset hallitsivat 1800-luvun lopussa nykyisen Mosambikin kymmenestä maakunnasta vain neljää. Gazan valtakunnan ansiosta eteläiseen Mosambikiin kehittyi poliittista yhtenäisyyttä. Portugalilaisten vallattua Gaza 1895 heidän hallussaan oli nykyisen Maputon, Inhambanen ja Gazan alueet. Lisäksi siirtomaaisäntien alaisuudessa oli Mosambikin saaren ympäristö, eli nykyisen Nampulan alue. Loppu osaa maata hallitsivat prazerot ja kaksi yksityistä yritystä Mozambique Company ja Niassa Company.[16]

Eteläisen Mosambikin merkitys kasvoi 1900-luvun taitteessa. Vuonna 1894 valmistui rautatie Etelä-Afrikan Witwatersrandista Lourenço Marqueziin (nyk. Maputo), jonka kautta alettiin kuljettaa kultaa Witwatersrandin kaivoksista. Lourenço Marquezin kautta kulki noin kolmannes rikkaan alueen mineraaleista. Witwatersrandin kaivokset työllisti buurisotien ja toisen maailmanodan välisenä aikana 50 000–100 000 mosambikilaista, minkä ansiosta parhaimmillaan yli puolet siirtomaahallituksen verotuloista tuli ulkomailla työskenteleviltä kansalaisilta.[17]

Portugalin vuoden 1926 sotilasvallankaappauksen vaikutukset näkyivät selvästi Mosambikissa. Portugalia hallitsi vuodesta 1932 pääministeri António de Oliveira Salazar, jonka suunnitelmana oli muodostaa omavarainen valtio, jossa Portugali olisi teollisuuden keskus ja siirtomaat tuottaisivat maataloustuotteita ja raaka-aineita. Salazar kielsi maaomistuksen yksityisiltä yrityksiltä ja prazoilta, jotka olivat aiemmin hallinneet noin kahta kolmasosaa Mosambikista. Salazar onnistui saamaan koko Mosambikin Portugalin siirtomaahallintoon.[17]

Salazar perusti Mosambikiin suunnitelmatalouden. Maatalousjärjestelmässä maanviljelijät määrättiin viljelemään tiettyä tuotetta, minkä seurauksena riisin ja puuvillan tuotanto kasvoi räjähdysmäisesti 1930–1950.[18] Mosambikin talous kehittyikin huomattavasti toisen maailmansodan aikana, mihin vaikutti Portugalin puolueettomuus. Vuosien 1939–1945 aikana Mosambikin vientituotteiden arvo nousi 500 %.[17]

Salazarin löysättyä toisen maailmansodan jälkeen fasistista politiikkaansa Mosambikissa kehittyi teollisuutta ja maan rannat sekä luonto alkoivat kiinnostaa matkailijoita, joita tuli etenkin Etelä-Afrikasta. Mosambikin viennin kasvu ei kuitenkaan vaikuttanut ihmisten elämäntasoon, sillä suunnitelmataloudessa ei otettu huomioon viljelyä omiin tarpeisiin. Salazar houkutteli myös eurooppalaisia muuttamaan eteläiseen Mosambikiin, ja eurooppalaisten siirtolaisten määrä kasvoi 200 000:nteen.[19] Lisäksi Mosambikin status muuttui siirtomaasta Portugalin merentakaiseksi maakunnaksi.[20]

Itsenäinen Mosambik

 
Paikka, jossa tapahtui Muedan verilöyly 1960.
 
Portugalilaisia sotilaita Mosambikin itsenäisyyssodassa.

Itsenäisyysliike ja itsenäistyminen

Toisen maailmansodan jälkeen monet siirtomaat itsenäistyivät, ja monissa valtiossa itsenäisyysliikkeen aloittivat sotaveteraanit. Portugali ei kuitenkaan suostunut antamaan siirtomailleen itsenäisyyttä, ja koska Portugali oli ollut sodassa puolueeton sen siirtomaissa ei ollut sotaveteraaneja.[19]

Siirtomaaisännyyttä vastustavat ajatukset kasvoivat kuitenkin, kun Portugali jatkoi viljan tuottamista myyntiin. Portugalin politiikkaa kohtaan syntyi monia mielenosoituksia. Muedassa vuonna 1960 poliisi avasi tulen protestoijia vastaan. Verilöylyssä kuoli jopa 500 puuvillaviljelijää.[21] Itsenäisyysliike alkoi Mosambikissa vasta 1962, kun ryhmä karkotettuja mosambikilaisia perusti Mosambikin vapautusrintaman, Frelimon, jonka johtajaksi tuli Yhdysvalloissa asunut Eduardo Mondlane.[19] Frelimon strategiasta ei ollut alkuun täyttä varmuutta, mutta pian sen johto päätti sotilaallisesta toiminnasta.[3] Portugali kieltäytyi neuvottelemasta Frelimon kanssa Mosambikin itsenäistymisestä,[22] ja Frelimo aloitti sissisodan itsenäistymisen puolesta Cabo Delgadossa syyskuussa 1964.[23] Frelimon joukot olivat vallanneet vuoteen 1965 mennessä ison osan pohjoista Mosambikia. Portugali pidätti vastauksena 1 500 Frelimon sotilasta ja piti liikkeen poissa Mosambikin eteläosista.[22]

Sodan aikana Portugali käynnisti laajan kehityshankkeen siirtomaan uskollisuuden kasvattamiseksi. Cabora Bassan padon rakentaminen toi monia työpaikkoja. Maahan rakennettiin myös teitä, kouluja ja sairaaloita, jotka vaikuttivat taloudelliseen kasvuun. Portugalilaisten yrityksestä huolimatta Frelimo jatkoi sissisotaansa.[22]

Frelimon johtaja Mondlane sai surmansa kirjepommi-iskussa 1969. Hänen seuraajakseen nousi Samora Machel. Portugalilaiset lähettivät 35 000 sotilasta vuonna 1970 Pohjois-Mosambikiin ajamaan Frelimon joukot pois ja hyökkäämään Tansaniassa sijanneisiin Frelimon tukikohtiin. Machel päätti vetäytyä Mosambikista ja siirtää toiminnan keskuksen Malawiin, josta Frelimo teki jatkossa chewojen tuella sissi-iskuja Teten alueelle.[20]

Itsenäisyyssodan vaikutusta Mosambikin itsenäisyyteen on vaikea määritellä, sillä siihen vaikutti paljon myös Portugalin poliittinen tilanne. Vuoden 1974 neilikkavallankumouksen jälkeen Portugalissa valtaan noussut vasemmisto ei enää halunnut pitää kiinni siirtomaista. Mosambikille myönnettiin syyskuussa 1974 itsenäisyys Lusakan sopimuksella, ja virallisesti valtio itsenäistyi 25. heinäkuuta 1975. Maan ensimmäiseksi presidentiksi tuli Frelimon johtaja Machel.[22]

Monet portugalilaiset jättivät nopeasti itsenäistyneen Mosambikin ja samalla sabotoivat infrasktruktuuria. Portugalilaisten lähdön jälkeen maahan jäi vain vähän koulutettuja ammattilaisia ja maan infrasktruktuuri oli heikossa tilassa.[24] Yksi siirtomaa-ajan muistomerkki on Maputon rantabulevardilla sijaitseva loistohotellin raunio, jonka hissikuilut portugalilaiset valoivat täyteen betonia.[25]

Sisällissota

Mosambikista tuli itsenäistymisensä jälkeen marxistinen yksipuoluejärjestelmä, jossa ainoa puolue oli Frelimo.[22] Frelimo onnistui kehittämään valtiota itsenäistymisen alkuaikoina. Erityisesti yhteiskunnalliset olot paranivat, kun koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmää kehitettiin.[26] Vuonna 1975 Frelimo käynnisti rokotuskampanjan, jonka seurauksena lapsikuolleisuus tippui maassa 20 %. Maailman terveysjärjestön mukaan ohjelma oli yksi Afrikan tehokkaimmista.[27] Lisäksi vuoden 1977 vaaleissa 28 prosenttia valituista oli naisia, mikä oli jopa maailman mittakaavassakin suuri lukumäärä.[26] Frelimon hallinto epäonnistui kuitenkin talouden kehittämisessä, mihin vaikutti etenkin vuoden 1973 öljykriisi. Kriisin seurauksena Etelä-Afrikan kultakaivoksilla irtisanottiin kaksikolmasosaa mosambikilaisista työläisistä. Samalla monet portugalilaiset siirtolaiset lähtivät maasta, mikä aiheutti pääoman ja ammattitaidon vähenemisen.[27]

Mosambikin rajanaapurissa valkoisten hallitsemassa Rhodesiassa pelättiin afrikkalaisen itsenäisyysliikkeen leviämistä. Rhodesia vastasi perustamalla Mosambikin kansallisen vastarintaliikkeen, Renamon, joka aloitti 1977 sisällissodan.[26][28] Kun Rhodesia itsenäistyi 1980 Zimbabwena, Etelä-Afrikan puolustusvoimat (SADF) otti Renamon alaisuuteensa. SADF koulutti Renamon sotilaita Etelä-Afrikassa, Phalaborwassa. Renamoa tukivat lisäksi länsimaissa monet antikommunistiset järjestöt. Etelä-Afrikka ja Mosambik allekirjoittivat 16. maaliskuuta 1984 Nkomatin sopimuksen, joka kielsi maita tukemasta toisilleen vihamielisiä tahoja. Tästä huolimatta SADF jatkoi salaista tukeaan Renamolle, jota auttoi myös Malawin presidentti Hastings Banda, joka antoi järjestölle turvapaikan maastaan.[29]

Presidentti Machel tapasi joulukuussa 1986 Malawissa Bandan ja Sambian sekä Zimbabwen presidentit. Hän pystyi vakuuttamaan Bandan lopettamaan tukensa Renamolle. Paluumatkalla Machelia kuljettanut lentokone putosi Etelä-Afrikkaan. Machel kuoli onnettomuudessa, joka herätti monia epäilyksiä salaliitosta.[29] Hänen seuraajakseen valittiin Joaquim Chissano.[30]

Chissano teki joulukuussa 1986 yhteistyösopimuksen Malawin kanssa, minkä takia Renamo joutui muuttamaan tukikohtansa pysyvästi Mosambikiin. Aiemmin Renamo oli tyytynyt tekemään vain strategisia iskuja, mutta vuodesta 1987 alkaen se hyökkäsi säännöllisesti Mosambikin maaseudulle ja kyliin. Yhdysvaltain ulkoministeriö on kutsunut Renamon toimia ”yhdeksi raaimmista kansanmurhista, joka on kohdistunut siviiliväestöön, sitten toisen maailmansodan”. Renamo tappoi arvioiden mukaan sisällissodassa noin 100 000 ihmistä, ja noin kolmasosa Mosambikin kansasta joutui evakkoon kotiseudultaan. Lisäksi valtion talous raunioitui täysin.[29]

Frelimo hyväksyi vuonna 1990 uuden perustuslain, joka lopetti maan marxistisen yksipuoluejärjestelmän. Sisällissota jatkui kuitenkin vielä vuoteen 1992, jolloin osapuolet hyväksyivät Roomassa rauhansopimuksen, jonka allekirjoittivat Frelimolta Chissano ja Renamolta Afonso Dhlakama.[30]

Mosambik nykyään

 
Armando Guebuza on valittu Mosambikin presidentiksi sekä vaaleissa 2004 että 2009.

Ensimmäiset vaalit sisällissodan jälkeen järjestettiin 1994. Monipuoluevaaleissa äänestettiin sekä maan uudesta presidentistä että parlamentista. Frelimon Joaquim Chissanon sai 53 prosenttia äänistä, ja hänet valittiin uudelleen maan presidentiksi. Renamon ehdokas Afonso Dhlakama sai 34 prosenttia äänistä. Parlamenttiin Frelimo sai 129 paikkaa ja Renamo 112 paikkaa.[31] Renamo vaati itselleen paikkoja niiden maakuntien johtoon, joissa se oli saanut vaaleissa enemmistön, mistä Chissano kieltäytyi.[32] Vaikka Frelimoa syytettiin Renamon syrjimisestä, niin Renamon johtaja Afonso Dhlakama vakuutti, että sotatoimiin ei enää palata.[31]

Ensimmäisellä uudella hallituksella oli haasteenaan erityisesti sisällissodasta selviytyminen, sillä maahan oli sodan aikana kylvetty noin kaksi miljoonaa maamiinaa. Kansainvälisen yhteistyön ansiosta miinat teiden varsilta saatiin pian purettua, mutta monin paikoin maaseudulla miinat ovat edelleen ongelma. Lisäksi Renamon ja Frelimon armeijoiden yhdistäminen kansalliseksi armeijaksi oli hankalaa. Joukot joutuivat odottamaan 1990-luvun puolivälissä pitkään demobilisointileireillä, joissa oli pulaa ruoasta. Tilanne aiheutti joitakin levottomuuksia.[3]

Mosambik liittyi vuonna 1995 Kansainyhteisöön. Se oli ensimmäinen valtio, joka hyväksyttiin Kansainyhteisöön ilman brittiläistä siirtomaahistoriaa. Valintaan vaikutti se, että Mosambikilla on läheiset yhteydet sitä ympäröiviin entisiin brittien siirtomaihin.[31]

Renamo ja 16 muuta oppositiopuoluetta boikotoivat vuoden 1998 paikallisvaaleja, minkä ansiosta Frelimo sai lähes täyden vallan paikallistasolla. Chissano voittikin selvästi kolmannen kautensa presidenttinä vuoden 1999 vaaleissa, joissa Frelimo sai myös selvän enemmistön parlamenttiin. Renamon edustajat väittivät vaaleja vilpillisiksi, mutta ulkomaalaisten tarkkailijoiden mielestä vaalit olivat vapaat ja reilut.[32]

Vuonna 2000 Mosambikiin iski pahimmat tulvat 50 vuoteen. Viikkojen rankkasade ja sykloni Elinen tuulet aiheuttivat laajat tulvat, jotka vaikuttivat etenkin Sambesin ja Limpopon laaksoissa. Noin 700 ihmistä kuoli ja yli 500 000 jäi kodittomaksi. Lisäksi tulvat tuhosivat maan infrastruktuuria ja tappoi noin 80 prosentti maan karjasta.[32]

Presidentti Chissano ilmoitti, ettei ole enää presidenttiehdokkaana vuoden 2004 vaaleissa. Frelimon pääsihteeri Armando Guebuza valittiin vaaleissa maan uudeksi presidentiksi.[32] Guebuza sai vuoden 2009 vaaleissa jatkokauden.[3]

Lähteet

  • Briggs, Philip: Mozambique, 4th: The Bradt Travel Guide. Bradt Travel Guides, 2007. ISBN 9781841621777. Google Books. (englanniksi)
  • Fitzpatrick, Mark: Lonely Planet: Mozambique Travel Guide, s. 21-23. 2.painos. Lonely Planet Publications, 2007. ISBN 978-174059188-1. preview (PDF). (englanniksi)
  • King, David C.: Mozambique. Marshall Cavendish, 2007. Google Books (viitattu 29.11.2009). (englanniksi)
  • Mozambique Encyclopædia Britannica. 2012. Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 24.11.2012. (englanniksi)
  • Tiyambe Zeleza & Dickson, Eyoh: Encyclopedia of twentieth-century African history. Taylor & Francis, 2003. ISBN 9780415234795. Google Books (viitattu 1.12.2009). (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ King, s. 21.
  2. ↑ a b Fitzpatrick, s. 21.
  3. ↑ a b c d e f g h Encyclopædia Britannica.
  4. ↑ a b Briggs, s. 7.
  5. ↑ King, s. 22–23.
  6. ↑ Fitzpatrick, s. 22.
  7. ↑ a b c Briggs, s. 8.
  8. ↑ a b King, s. 23.
  9. ↑ King, s. 24.
  10. ↑ Briggs, s. 9.
  11. ↑ a b Briggs, s. 10.
  12. ↑ a b King, s. 25.
  13. ↑ a b c Briggs, s. 11.
  14. ↑ a b c King, s. 26.
  15. ↑ King, s. 27.
  16. ↑ Briggs, s. 13.
  17. ↑ a b c Briggs, s. 14.
  18. ↑ King, s. 28.
  19. ↑ a b c King, s. 29.
  20. ↑ a b Briggs, s. 15.
  21. ↑ Tiyambe & Dickson, s. 370.
  22. ↑ a b c d e King, s. 30.
  23. ↑ Tiyambe & Dickson, s. 371.
  24. ↑ History Lonely Planet. Viitattu 24.11.2012. (englanniksi)
  25. ↑ Kiljunen, Kimmo: Valtiot ja liput, s. 271-272. Otava, 2004. ISBN 951-1-18177-7.
  26. ↑ a b c King, s. 31.
  27. ↑ a b Briggs, s. 16.
  28. ↑ Briggs, s. 16-17.
  29. ↑ a b c Briggs, s. 17.
  30. ↑ a b King, s. 32.
  31. ↑ a b c Gascoigne, Bamber: History of Mozambique HistoryWorld. Viitattu 1.12. 2009. (englanniksi)
  32. ↑ a b c d Briggs, s. 18.

Aiheesta muualla

Afrikan historia maittain
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mosambikin_historia&oldid=12402376”