Wikipedia

Doping

urheilusuoritusta parantava kielletty aine
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 21. marraskuuta 2012 kello 00.03 käyttäjän PtG (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Tämä artikkeli kertoo huippu-urheilussa kielletyistä aineista. Puolijohteiden seostamista käsitellään sivulla Doping (puolijohde).

Doping tarkoittaa urheilusuoritusta parantavien, kilpailusäännöissä kiellettyjen aineiden tai menetelmien käyttöä. Dopingmenetelmien käyttökieltoa perustellaan urheilijoiden tasavertaisella ja oikeudenmukaisella asemalla sekä urheiluhengellä: kukaan urheilija ei saa saada keinotekoista etua kilpailijoihinsa nähden. Toisaalta dopingin vastaista työtä perustellaan halulla suojata urheilijoiden terveyttä. Dopingin käyttöä pyritään estämään dopingtesteillä ja dopingaineiden käytöstä langetettavilla kilpailukielloilla.

Dopingin käyttöä kritisoiva kyltti ”Tour de Doping” vuoden 2006 Tour se Francen yleisössä.

Yleisesti käytettyjä keinotekoisia dopingaineita ovat anaboliset steroidit ja EPO. Veridoping tarkoittaa verensiirtoa toiselta henkilöltä tai oman säilötyn veren siirtoa elimistöön. Suuri punasolujen määrä parantaa elimistön hapenkuljetusta ja siten urheilusuoritusta. Veritankkaus on ollut kiellettyä vuodesta 1985. Urheilusuoritusta voidaan parantaa tilapäisesti muun muassa amfetamiinijohdannaisilla, kofeiinilla tai alkoholilla. Pitempiaikaisessa dopingissa taas käytetään esimerkiksi anabolisia steroideja, jotka kasvattavat lihasmassaa.

Suomessa dopingin vastaista työtä tekee Suomen Antidopingtoimikunta eli ADT ja maailmanlaajuisesti WADA (World Anti-Doping Agency) eli Maailman Antidopingtoimisto. Ensimmäisestä havaitusta dopingista saa nykyisin kahden vuoden kilpailukiellon, ja toisesta elinikäisen. Suomessa dopingaineen valmistamisesta ja levittämisestä voi saada korkeintaan kaksi vuotta vankeutta, törkeässä tapauksessa neljä. Käytöstä ei ole laissa rangaistusta.

Määritelmä

Dopingilla on ollut historiansa aikana useita erilaisia määritelmiä, mutta nykyään Maailman antidopingtoimisto WADA määrittelee dopingin yhden tai useamman antidopingsäädöksen rikkomisena.[1] WADAn säännöissä dopingiksi lasketaan kahdeksan eri säädöksen rikkominen. Nämä säädökset ovat:

  • Kiellettyjen aineiden tai niiden hajoamistuotteiden löytyminen urheilijan näytteestä
  • Kiellettyjen aineiden tai metodien käyttäminen tai käyttämisen yritys
  • Dopingnäytteen antamisesta kieltäytyminen
  • Olinpaikkatietonsa ilmoittamatta jättäminen testausta varten
  • Dopingnäytteen väärentäminen tai väärentämisen yritys
  • Kiellettyjen aineiden tai metodien hallussapito
  • Kiellettyjen aineiden tai metodien välittäminen
  • Kiellettyjen aineiden tai metodien jakaminen tai jakamisen yritys

WADA määrittelee lisäksi kolme tekijää, jotka vaikuttavat aineen luetteloimiseksi dopingaineiden listalle. Tekijöistä kahden pitää täyttyä, jotta aine luokitellaan dopingiksi. WADA on määritellyt seuraavat kolme kriteeriä dopingaineille ja -menetelmille:[2]

  • Niiden käytöllä on tai voi olla urheilusuoritusta parantavia vaikutuksia.
  • Niiden käytöllä on todellinen tai mahdollinen riski urheilijan terveydelle.
  • Ne ovat urheiluhengen vastaisia.

Historia

Varhaishistoria

Jo Antiikin aikana urheilijat käyttivät muun muassa kivun, nälän ja väsymyksen poistavia aineita, vaikka varsinaisesti suoritusta parantavia aineita ei vielä tunnettu. Tuolloin käytettiin muun muassa unikoiden siemenkodista puristettua oopiumia sisältänyttä mehua ja punakärpässienestä saatua muskariini, joka oli todennäköisesti yleisin käytetyistä aineista. Sieniuute antoi urheilijalle itsevarman olon ja paransi sietokykyä.[3] Dopingia antiikin aikana periaatteessa ei kuitenkaan tunnettu, sillä suoritusta parantavien aineiden käyttö oli sallittua.[4]

 
Kesäolympialaisten 1904 maratonin voittaja Thomas Hicks kannattajineen. Hicks sai maratonin aikana lääkäriltään useita strykniinipistoksia, raakoja kananmunia ja alkoholia.[5]

Varhaisimmat tiedot dopingista nykyaikaisessa urheilussa ovat 1800-luvulta. Ensimmäisenä varmana tapauksena pidetään 1865 Amsterdamissa sattunutta tapausta, jossa kanavauintikilpailun osanottaja vietiin liian suuren lääkeannoksen takia hoitoon. Ammattilaisnyrkkeilijät ja -pyöräilijät käyttivät 1800-luvulla jo useita keinoja suoritustensa parantamiseen. Tunnettuja aineita olivat muun muassa alkoholi, strykniini, kokaiini, heroiini ja morfiini, joiden käytöstä ensimmäiset todisteet ovat vuoden 1879 kuuden päivän pyöräilykilpailusta. Ensimmäinen dopingin aiheuttama kuolema tapahtui 1886, jolloin Bordeaux–Pariisi-pyöräkilpailuun osallistunut Arthur Linton kuoli.[6]

Doping sanana vakiintui urheiluun hevosurheilusta, jossa sillä tarkoitettiin 1900-luvun alussa lääkevalmistein tapahtunutta hevosen suorituskyvyn parantamista tai heikentämistä. Dopingin käyttö hevosurheilussa oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa todella yleistä. Zulujen sana doop tarkoittaa alkoholijuomaa, jota käytettiin lisäämään miesten sotakuntoa. Sana levisi englannin kieleen buurien välityksellä.[7]

Ensimmäiset dopingsäädökset

Puolalainen farmaseutti Alfons Bukowski teki historian ensimmäisen dokumentoidun dopingtestin. Hän onnistui 1910 löytämään alkaloideja kilpahevosen syljestä.[8]

Ensimmäiset dopingkiellot syntyivät 1920-luvulla. Kansainvälisen yleisurheiluliiton säännöissä kiellettiin 1928 dopingin käyttäminen, ja neljä vuotta aiemmin englanninpeninkulmaa (noin 16 kilometriä) lyhyemmillä matkoilla oli kielletty virvokkeiden käyttäminen kyseenalaisen virkistäytymisen takia. Monet muutkin lajiliitot lisäsivät 1930-luvulla sääntöihinsä dopingkieltoja. Sääntöjen valvominen oli kuitenkin hankalaa, sillä minkäänlaisia testausjärjestelmiä ei vielä ollut eikä tarkkaa luetteloa kielletyistä aineista.[9]

Kansainvälisessä olympiakomiteassakin alettiin 1930-luvulla keskustella dopingista. KOK:ssa oltiin aiemmin pidetty dopingia lähinnä ammattilaisurheilun ongelmana, mutta jo vuoden 1932 olympialaisissa puhuttiin vilpillistä keinoista. KOK:n kokouksessa 1937 käsiteltiin asiaa, mutta keskustelut eivät johtaneet käytännön toimiin.[9]

Käytön lisääntyminen toisen maailmansodan jälkeen

Tiedosto:Tom Simpson.jpg
Tom Simpsonin kuolema vuoden 1967 Ranskan ympäriajojen aikana herätti suurta dopingkeskustelua, sillä hän oli käyttänyt useita dopingaineita ennen kilpailua.

Toisen maailmansodan aikana sotilaat saattoivat käyttää amfetamiinia fyysisen suorituskyvyn parantamiseen. Sodan jälkeen tieto amfetamiinin vaikutuksesta levisi myös urheilijoiden keskuuteen, ja sen käyttö yleistyi urheilussa.[10]

Anaboliset steroidit levisivät urheiluun myös 1940-luvulla, ja ensimmäinen dopingtapaus on vuodelta 1941. Testosteronin avulla eräs vanha ruuna palasi jälleen huippukuntoon. Urheilijoista ensimmäisenä testosteronivalmisteiden käytön aloittivat 1950-luvun alussa Yhdysvaltojen länsirannikon kehonrakentajat. Neuvostoliittolaiset painonnostajat aloittivat samoihin aikoihin anabolisten steroidien järjestelmällisen käytön. Yhdysvaltain joukkueen lääkäri John Ziegler kuuli vuoden 1954 painonnoston MM-kilpailuissa neuvostoliittolaiselta virkaveljeltään testosteronin käytöstä. Yhdysvalloissakin alkoivat testosteronikokeilut, mutta 1958 siellä siirryttiin androgeenisten sivuvaikutusten pelossa metandrostenolonin käyttöön. Zieglerin suojatit alkoivat menestyä, ja 1960-luvulla anabolisten steroidien käyttö levisi muihinkin voimaan perustuviin lajeihin.[10]

Dopingista alettiin huolestua laajemmin 1960-luvulla, mihin vaikutti monet vakavat onnettomuudet ja muutamat kuolemantapaukset. Rooman olympialaisissa 1960 tanskalainen pyöräilijä Knud Enemark Jensen kuoli kesken maantieajon. Hänen todettiin kuolleen lääkeaineiden ja piristeiden aiheuttamana. Maailmanmestaruudenkin voittanut brittipyöräilijä Tom Simpson puolestaan kuoli vuoden 1967 Ranskan ympäriajossa. Kuolema järkytti ihmisiä, sillä sen näkivät monet reitin varrella seuranneet katselijat ja useat tv-katsojat. Simpson oli ottanut ennen kilpailua amfetamiinia, metamfetamiinia ja konjakkia.[11]

Dopingia ei pidetty ongelmana vielä 1960-luvun alussa, mutta sen moraaliset puolet alkoivat herättää jo keskustelua. Doping alettiin nähdä terveydelle haitalliseksi, ja sen käytön nähtiin tuovan oikeudetonta etua käyttäjälle. Lisäksi dopingia alettiin pitää huonona esikuvana nuorisolle. Ranskassa perustettiin dopingkomitea jo 1959, ja Italian jalkapalloliitto asetti dopingkomitean 1962. Samana vuonna Itävallassa alkoi ensimmäiset valtion suorittamat dopingin vastaiset toimet. Itävallan opetusministeriö antoi 30. syyskuuta määräyksen dopingin käyttäjien seurojen rankaisemisesta. Euroopan neuvoston asiantuntijakokouksessa 1963 monet maat lähtivät tukemaan dopingin vastaista taistelua. Ranska ja Belgia ottivat 1965 käyttöön lain, joka kielsi dopingaineiden käytön suorituksen parantamiseksi. Ensimmäiset kansainväliset liitot, jotka aloittivat dopingkontrollin, olivat jalkapallo, painonnosto ja pyöräily.[12]

KOK:kin aloitti dopingin vastaisen työn 1960-luvulla. Rooman kuolemantapaus ja huhut dopingin käytön laajuudesta kesäolympialaisissa 1964 vauhdittivat päätöstä.[13] KOK:n dopingkielto astui voimaan vuoden 1967 lopulla, mutta esimerkiksi anaboliset steroidit eivät vielä tuolloin olleet kiellettyjä. Niiden käyttö oli entisestään levinnyt, ja esimerkiksi vuoden 1968 kesäolympialaisiin valmistautuneesta Yhdysvaltain yleisurheilujoukkueesta arviolta noin kolmannes käytti anabolisia steroideja.[14] Olympialaisten ensimmäiset dopingtestit tehtiin talviolympialaisissa 1968, mutta niissä yksikään urheilija ei kärynnyt. Sen sijaan Méxicossa 1968 kärysi neljä urheilijaa, ja ensimmäinen dopingista olympialaisissa kiinni jäänyt urheilija oli ruotsalainen viisiottelija Hans-Gunnar Liljenwall, jonka näytteestä löytyi alkoholia. Ruotsi menetti käryn takia joukkuekilpailusta saaneensa pronssimitalin.[13]

KOK kielsi anabolisten steroidien käytön lopulta 1974, mutta niiden apuun oltiin jo totuttu, ja esimerkiksi testosteronin käyttö lisääntyi, sillä sitä havaitsevaa menetelmää ei oltu vielä kehitetty.[14] Anabolisten steroidien kiellon jälkeen dopingkäryt kuitenkin lisääntyivät, sillä monet pitivät niitä oleellisena osana valmistautumista. Hormonien kieltämisestä nousi myös runsaasti keskustelua, sillä niiden haitallisuudesta ei ollut kiistattomia todisteita ja niitä pystyttiin käyttämään parantamaan harjoittelun aiheuttamia vaurioita ja puutetiloja.[15] Hormonien testaaminen oli muutenkin ongelmallista, sillä tulosten saaminen kesti kauan. Vuoden 1976 kesäolympialaisten painonnoston virallisten tulosten tuleminen kesti kauan ja muuttuivat lopulta, kun kolme nostajaa oli kärynnyt dopingista ja myöhemmin syksyllä tehdyissä tarkistustesteissä kärysi vielä viisi nostajaa.[16]

Veridoping yleistyi 1970-luvulla kestävyysurheilijoiden parissa. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoivat levitä kasvuhormonin ja erytropoietiinin eli EPOn käyttö. Kasvuhormoni levisi urheilupiireihin jälleen kehonrakentajien kautta, ja EPO otettiin käyttöön erityisesti kestävyysurheilussa.[14]

Doping ja suurvaltapolitiikka

 
Yksi DDR:n dopingohjelman tunnetuimpia tapauksia on kuulantyöntäjä Heidi Kriegerin tapaus. Hänelle alettiin syöttää 16-vuotiaana anabolisia steroideja, ja lopulta hänen sukupuolensa alkoi muuttua radikaalisti, että hän päätti vaihtaa sukupuolensa mieheksi.[17]

Doping liittyi 1970- ja 1980-luvuilla osittain myös suurvaltapolitiikkaan. Laajamittaisesti dopingin käyttö alkoi ilmeisesti kylmän sodan aikana, ja Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat syyttäneet toisiaan sen aloittamisesta. Ilmeisesti Neuvostoliitto sai alkujaan omat dopingtietonsa länsimailta, mutta sittemmin kehitti keinonsa itse. Varsinkin Itä-Saksan dopingohjelma on nykyään hyvin tunnettu. Siitä saatiin 1979 ensimmäiset vinkit, kun pikajuoksija Renate Neufeld kertoi, että hänet oli pakotettu käyttämään uransa aikana hormonitabletteja.[18] Itä-Saksassa dopinginaineista huolehti valtiollinen tutkimusohjelma, vaikka virallisesti maa vastustakin dopingia ja oli mukana sen valvonnassa.[19]

Kylmän sodan aikaan vuonna 1980 talviolympialaiset järjestettiin Lake Placidissa ja kesäolympialaiset Moskovassa. Ilmeisesti paine puhtaiden kisojen järjestämiseksi oli suuri, sillä kummissakaan kisoissa ei jäänyt kiinni yhtään urheilijaa.[18] Moskovan kisojen näytteet on kuitenkin analysoitu uudestaan testosteronitestin kehittämisen jälkeen. Uusintatestien mukaan lähes 20 prosenttia urheilijoista olisi käyttänyt testosteronia.[14]

Historian tunnetuin dopingtapaus on todennäköisesti Ben Johnsonin kärähtäminen kesäolympialaisissa 1988. Kanadalainen Johnson voitti miesten 100 metrin juoksun maailmanennätysajalla 9,79 ja jätti kilpailun toisen ennakkosuosikin Carl Lewisin selvästi taakseen. Johnson jäi kuitenkin kiinni hormonien käytöstä ja menetti olympiavoittonsa. Kansainvälinen yleisurheiluliitto muutti 1989 sääntöjään, minkä seurauksena Johnson menetti myös MM-kilpailuissa 1987 voittamansa kultamitalin. Johnson sai kilpailukiellon ja kärähti uudelleen vuonna 1993. Tämän jälkeen hän sai elinikäisen kilpailukiellon. Johnson ei ole koskaan myöntänyt dopingin käyttöä, vaan väittää, että joutui sabotaasin kohteeksi.[20]

Kiinan menestys olympialaisissa 1992 ja uinnin MM-kilpailuissa 1994 herätti voimakkaita dopingepäilyjä. Kiinalaisurheilijat eivät oikeastaan aiemmin olleet menestyneet kansainvälisissä kilpailuissa, eikä heitä siksi ollut juurikaan testattu. Monet valmentajat syyttivät kiinalaisia dopingista, ja väitettiin jopa, että itäsaksalaiset ja neuvostoliittolaiset kyseenalaiset valmentajat olisivat muuttaneet Kiinaan. Kiinalaisia syytettiin erityisesti kasvuhormonista, jonka käyttöä ei kovin helposti pystynyt tunnistamaan testeistä. Kiinalaisurheilijoita jäi lopulta vuoden 1994 jälkeen kiinni useita, muun muassa yli 40 uimaria. Kiinasta ilmoitettiin, että tapaukset olivat yksittäisiä eikä maassa ole systemaattista dopingin käyttöä. Kiinan antidopingtoiminta oli kuitenkin vielä tämänkin jälkeen pitkään salaista, sillä tietoja käryistä ei kerrottu. Vasta kesällä 2004 maan linja muuttui, ja antidopingtoimikunta julkisti edellisenä vuonna kiinnijääneet urheilijat.[21]

2000-luku: Wada ja designsteroidit

 
Humoristinen kirjoitus tiessä vuoden 2008 Ranskan ympäriajoissa. Siinä kerrotaan, että EPOa on saatavilla 500 metrin päässä.

Maailman antidopingtoimisto WADA perustettiin 1999. KOK oli ryvettynyt lahjusskandaaleissa, minkä takia dopingin vastaiseen työhön perustettiin siitä riippumaton elin. WADAn osuus maailman antidopingsäännöstön luomisessa oli merkittävä. KOK hyväksyi heinäkuussa 2003 säännöstön, joka oli ensimmäinen kansainvälinen säännöstö dopingaineita vastaan.[22]

Pyöräily on yksi lajeista, joihin doping on liitetty jatkuvasti. Ranskan ympäriajoja alettiin 2007 kutsua nimellä ”Tour de Doup”. Kilpailussa oli jo aiemminkin tapahtunut monia dopingtapauksia. Festina-talli suljettiin vuoden 1998 ympäriajoista, kun tallin hieroja Willy Voetilta löytyi tullin ratsiassa huomattava määrä dopingaineita. Voet tunnusti, että aineet olivat tallin käyttöön, ja hänen kirjanpidoistaan paljastui tallin systemaattinen dopingin käyttö. Myöhemmin Kansainvälinen pyöräilyliitto UCI ja FIFA joutuivat erimielisyyksiin WADAn kanssa dopingvalvonnan linjasta. WADA uhkasi sulkea pyöräilyn jopa olympialaisten ulkopuolelle, jos UCI ei hyväksyisi antidopingsäännöstöä.[23] ”Tour de Doup” -nimi syntyi ympäriajoille vuoden 2007 kilpailujen aikana, kun useita pyöräilijöitä jäi kiinni dopingista ja jo edellisenä vuonna kilpailun voittaja Floyd Landis oli hylätty dopingin takia.[24]

Uusia 2000-luvulla puhuttaneita dopingaineita ovat designsteroidit. Ensimmäinen designsteroidi löytyi 2002, kun erään urheilijan virtsanäytteestä oli poikkeuksellisen vähän luonnollisia steroideja. Siitä löytyi aine, jota alettiin kutsua norboletoniksi. Lääketehdas Wyeth oli alkujaan syntetisoinut sen, mutta sitä ei oltu valmistettu lääkkeeksi yli 30 vuoteen. Toinen designsteroidi paljastui 2003, kun Yhdysvaltain antidopingjärjestö USADAlle toimitettiin ruisku, jossa oli pieni määrä tuntematonta steroidia. Se määriteltiin tetrahydrogestrinoniksi, eli THG:ksi.[25] Designsteroidien taustalla oli lisäravinteisiin erikoistunut kalifornialainen Balco-laboratorio.[26]

Dopingaineet ja -menetelmät

Pääartikkeli: Dopingaineet ja -menetelmät

Kokonaan kielletyt aineet

 
Testosteronia lääkepullossa.

Osa dopingaineista on kokonaan kiellettyjä. Aineet on luokiteltu kuuteen eri ryhmään, ja yhteen niistä kuuluvat kaikki myyntiluvattomat lääkkeet. Muut kielletyt ryhmät ovat erilaiset anaboliset aineet, peptidihormonit, kasvutekijät ja muut vastaavat hormonit, beeta-2-agonistit, hormoneihin ja aineenvaihduntaan vaikuttavat modulaattorit sekä diureetit ja muut peiteaineet.[27]

Anabolisilla aineilla tarkoitetaan yleisesti anabolis-androgeenisiä steroideja, jotka ovat testosteronin synteettisiä johdoksia.[28] Anabolisia aineita ovat myös muut aineet, joilla pystytään vaikuttamaan elimistön anaboliaan.[29] Yleisimpiä urheilussa käytettyjä anabolisia aineita ovat testosteroni ja sen johdokset, kasvuhormoni, insuliini, istukkahormoni, klenbuteroli ja erilaiset hormonien esiasteet, prohormonit.[28]

Testosteroni ja muut anaboliset steroidit vaikuttavat pääosin kiinnittymällä solunsisäiseen androgeenireseptoriin. Sen dopingkäytössä tähdätään lihasten ja sitä kautta voiman kasvuun. Testosteroni vaikuttaa myös luita vahvistamalla, aineenvaihduntaa lisäämällä ja punasolujen määrää kasvattamalla.[30] Muista anabolisista aineista insuliinia käytetään, koska sillä oletetaan olevan anabolisia ominaisuuksia ja vain vähäisiä haittavaikutuksia. Kasvuhormonilla pyritään lisäämään IGF-1:sen määrää. Istukkahormoni lisää miehillä testosteronin tuotantoa, ja sitä käytetään yleensä kivesten toiminnan palauttamiseen anabolisten steroidien käytön jälkeen.[31]

Anabolisten steroidien käyttöön liittyy useita terveysriskejä. Niiden käyttö aiheuttaa aina häiriöitä elimistön hormonitasapainossa, mikä näkyy naisilla maskulinisoitumisena ja miehillä kivesten surkastumisena ja rintarauhasten liikakasvuna. Lisäksi ne voivat aiheuttaa hedelmättömyyttä ja erektiohäiriöitä. Anabolisten steroidien käyttäjien riski sairastua sydän- ja verisuonitauteihin on lisääntynyt. Anaboliset aineet aiheuttavat lisäksi maksavaurioita, kehon ääriosion kasvua ja ihomuutoksia, erityisesti aknea.[32]

 
EPO-hormoni.

Hormoneista ja muista vastaavista aineista on kielletty punasolutuotantoa lisäävät aineet, istukkahormoni, luteinisoiva hormoni, insuliinit, kortikotropiinit ja kasvuhormonit, joista osa on kielletty myös niiden anabolisten vaikutusten takia.[27] Erytropoietiinia eli epoa käyttävät erityisesti kestävyysurheilijat, sillä se parantaa hapenottokykyä.[33] Epolla on kuitenkin monia sivuvaikutuksia, ja se nostaa esimerkiksi veritulpan riskin.[33]

Beeta-2-agonistit ovat aineita, joita käytetään astman hoitoon niiden keuhkoputkistoa laajentavan vaikutuksen ansiosta.[33] Urheilussa ne ja niiden optiset isomeerit ovat kielletty.[27] Dopingaineena niitä käytetään erityisesti niiden anabolisten vaikutusten takia, mutta osittain myös niiden keuhkoputkistoa laajentavan vaikutuksen vuoksi.[33] Beeta-2-agonistien yleisimmät sivuvaikutukset ovat vapina, hermostuneisuus ja päänsärky, mutta ne saattavat aiheuttaa vakavampiakin oireita.[34]

Antidopingsäännöstössä on kielletty aineet, joilla pyritään vaikuttamaan hormonireseptoreiden tai tiettyjen entsyymien toimintaan.[35] Säännöstössä aineet on eritelty viiteen kategoriaan, aromataasi-inhibiittoreihin, selektiivisiin estrogeenireseptorin modulaattoreihin (SERM), muihin antiestrogeenisiin aineisiin, myostatiinin toimintoja modifioiviin aineisiin ja metabolisiin modulaattoreihin.[27] Aromataasi-inhibiittorit estävät aromataasientsyymin toimintaa ja vähentävät näin estrogeenin määrää veressä. SERM-valmisteet on monimuotoinen ryhmä, jotka vaikuttavat jossain kudoksissa antiestrogeenisesti ja joissain päinvastoin. Myostatiini on proteiini, joka estää lihasten liikakasvua.[36]

Diureetit ovat lääkeaineita, joiden vaikutuksesta veden ja suolojen erittyminen virtsaan lisääntyy. Diureetteja käytetään erityisesti alempaan painoluokkaan pääsemiseksi, mutta niillä pyritään myös peittämään muiden dopingaineiden käyttöä.[37] Diureettien haittavaikutuksia ovat nestetasapaino- ja elektrolyyttihäiriöt, heikotus ja verenpaineen lasku.[33]

Kilpailuissa kielletyt aineet

 
Efedriiniä sisältäviä vanhoja lääkkeitä.

Kilpailussa kielletyt aineet on puolestaan luokiteltu neljään ryhmään: piristeisiin, huumaaviin kipulääkkeisiin, kannabinoideihin ja glukokortikoidehin.[27] Näitä aineita ei testata harjoituskaudella.

Kilpailutilanteessa lähes kaikki piristeet ovat kiellettyjä. [27] Piristeitä käytetään, koska ne lisäävät vireystilaa ja vähentävät väsymyksen tunnetta.[33] Piristeisiin kuuluu huumeita, kuten kokaiini ja amfetamiini johdannaisineen. Toisaalta ryhmä sisältää monia tavanomaisia nuhan ja yskän hoitoon käytettyjä aineita, kuten efedriini, pseudoefedriini ja norefedriini.

 
Hampusta saatavat kannabinoidit ovat kiellettyjä, koska ne ovat urheiluhengen vastaisia.

Huumaaviin kipulääkkeisiin kuuluu voimakkaita morfiinin kaltaisia lääkkeitä. Ne pystyvät parantamaan urheilusuoritusta, johon saattaa liittyä hetkellisiä voimakkaita kipuja. Lisäksi tarkkuuslajeissa niistä voi olla hyötyä rauhoittavien vaikutusten ansiosta.[33] Kannabinoidit on kielletty lähinnä siksi, että niiden käyttö on urheiluhengen vastaista. Niiden vaikutus on kuitenkin lähes kaikissa urheilulajeissa suoritusta heikentävä.[38]

Vain joissain lajeissa kielletyt aineet

Alkoholi ja beetasalpaajat ovat kielletty vain joissakin urheilulajeissa.[27] Alkoholia käytetään yleensä levottomuuden ja vapinan vähentämiseksi ja kilpailusuorituksessa rentoutumiseen.[39] Pienestä määrästä alkoholia voikin olla hyötyä erityisesti tarkkuuslajeissa. Sen sijaan moottoriurheilussa se on kielletty lähinnä muiden kilpailijoiden turvallisuuden takaamiseksi.[33] Dopingrikkomuksen rajapitoisuus on 0,1 grammaa alkoholia litraa kohden.[27]

Beetasalpaajia käytetään lääketieteessä muun muassa kohonneen verenpaineen hoitoon ja estämään sydäninfarktin uusiutumista. Keskittymiskykyä ja tarkkuutta vaativissa urheilulajeissa niitä käytetään niiden keskushermostoa rauhoittavan, sydämensykettä alentavan ja vapinaa poistavan vaikutuksen takia.[33]

Doping eläinkilpailuissa

Doping eläinkilpailuissa on ainoa dopingkäyttömuoto, joka on lailla kiellettyä.lähde? Useimpien maiden eläinsuojelulainsäädäntö kieltää dopingin käytön, koska silloin vaaditaan eläimeltä suoritusta, johon sillä ei ole luontaisia edellytyksiä. Eläindopingissa voidaan käyttää periaatteessa samoja menetelmiä kuin ihmisdopingissakin. Dopingtestejä tehdään säännöllisesti ravikilpailuissa, vintti- ja rekikoiria tarkkaillaan.

Kielletyt menetelmät

Kielletyt menetelmät jaetaan kolmeen luokkaan: menetelmiin hapenkuljetuksen parantamiseksi, näytteen manipulointiin ja geenidopingiin. Hapen kuljetusta voidaan parantaa veritankkauksella, tai lisäämällä keinotekoisesti kudosten hapetusta, hapen siirtoa kudoksiin tai hapen vapautumista kudoksissa.[27] Veritankkauksessa pyritään lisäämään punasolujen määrää verenkierrossa ja näin veren kapasiteettia kuljettaa happea. Veritankkauksesta on erityisesti hyötyä kestävyyslajeissa, ja sillä pystytään esimerkiksi kasvattamaan jopa seitsemällä prosentilla hemoglobiinia ja viidellä prosentilla maksimaalista hapenottokykyä.[40]

Kaikki dopingnäytteen manipuloinnit ja manipuloinnin yritykset ovat kiellettyjä. Tällaisia manipulointitapoja ovat muun muassa virtsanäytteen vaihtaminen tai turmeleminen. Lisäksi suonensisäiset nesteenvaihdot eli infuusiot ovat kiellettyä tietyissä rajoissa.[27] Fyysisiä manipulointimenetelmiä ovat katetrointi ja näytteen vaihtaminen.[33] Tällaisten menetelmien käyttäminen pitäisi kuitenkin olla äärimmäisen vaikeaa, jos dopingtestissä noudatetaan määriteltyä protokollaa.[41] Dopingnäytteitä voi manipuloida lisäksi erilaisilla kemiallisilla peiteaineilla. Esimerkiksi kihtilääkkeenä käytetty probenesidi estää munuaisissa dopingaineiden erittymisen virtsaan.[42]

Geenidoping on kehittynyt lääketieteellisenä sivutuotteena. Sen taustalla olevat biotekniset sovellutukset ovat kehitetty geeniterapiaan, jossa useimmiten siirretään virheellisen geenin rinnalle toimiva, jonkin sairauden parantava geeni. Urheilijoilla geeniterapian käyttö ei kuitenkaan yleensä tähtää sairauksien hoitoon vaan suorituskyvyn parantamiseen.[43] Geenidopingin kohteina voi käytännössä olla mikä tahansa geeni, joka vaikuttaa liikkeiden suorittamiseen, hapen kuljetukseen, lihasten kasvuun, kivunlievittämiseen tai hermojen ja lihasten yhteistyöhön. [44]

Dopingvalvonta

 
Dopingvalvontapiste Taiwanin ympäriajossa.

WADA

Maailman antidopingtoimisto WADA perustettiin 1999. Sen tehtävänä on harmonisoida maailmanlaajuista antidopingtyötä ja -sääntöjä, puolustaa urheilun eettisyyttä ja taata urheilijoiden oikeusturva. Lisäksi sen tehtäviin kuuluvat kiellettyjen aineiden listan julkaisu, alueellisten antidopingohjelmien kehittäminen, kansainväliset viestintä- ja kasvatusohjelmat, tutkimustyö ja dopinglaboratorioiden akkreditointi. WADA saa rahoituksensa Kansainväliseltä olympiakomitealta ja jäsenvaltioilta.[45]

WADA laati 2002 Maailman antidopingsäännöstön, johon kuuluvat testausta, kiellettyjen aineiden listaa, erityislupia, yksityisyyden suojaa ja dopinglaboratorioita koskevat standardit.[45] Kaikki merkittävät kansainväliset urheilujärjestöt hyväksyivät säännöstön Ateenan vuoden 2004 olympialaisiin mennessä. Säännöstön allekirjoittaneiden järjestöjen tulee varmistaa, että niiden omat säännöt eivät ole ristiriidassa WADAn antidopingsäännöstön kanssa. Säännöstön ulkopuolella ovat kuitenkin jotkut pohjoisamerikkalaiset ammattilaissarjat, kuten NHL ja NBA. Näidenkin sarjojen pelaajat joutuvat kuitenkin noudattamaan olympialaisiin osallistuessaan WADAn sääntöjä.[46]

Testauspooli ja olinpaikkatiedot

Kansainväliset lajiliitot ja kansalliset dopingvalvontaelimet määrittelevät kilpaurheilijoista niin sanotun testauspoolin, johon kuuluviin huippu-urheilijoihin dopingtestaus erityisesti kohdistuu.[47] Pooliin kuuluvien urheilijoiden pitää ilmoittaa etukäteen jokaiselle vuoden päivälle tunnin ajankohta, jolloin hän on käytettävissä.[48]

Urheilijan on ilmoitettava häntä valvovalle organisaatiolle olinpaikkatietonsa neljästi vuodessa jokaiselta vuosineljännekseltä. Esimerkiksi vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden tiedot pitää ilmoittaa joulukuussa. Tiedoissa pitää ensinnäkin olla postiosoite, johon antidopingorganisaatio voi lähettää postia. Lisäksi siinä pitää ilmoittaa jokaisen päivän yöpymispaikka, ja jos urheilija ei ole varma yösijastaan, hänen pitää antaa paras arvio ja päivittää tietoa tarpeen mukaan. Lisäksi urheilijan pitää ilmoittaa kaikki säännölliset aktiviteetit, kuten harjoittelun tai työskentelyn, sekä niiden ajankohdat ja paikat. Lisäksi joka päivältä pitää ilmoittaa yksi 60 minuutin aika, jolloin urheilija on varmasti antidopingorganisaation tavoitettavissa testiä varten.[47]

Testit

 
Testejä tutkiva italialainen antidopinglaboratorio.

Dopingtestejä suoritetaan sekä kilpailuissa että niiden ulkopuolella ja pääsääntöisesti ilman ennakkoilmoitusta.[49] Testeissä voidaan ottaa virtsa- ja verinäyte, ja testit suorittaa koulutettu dopingvalvontahenkilöstö.[50] Pääosa testeistä on virtsatestejä, mutta veritestejäkin tehdään kiellettyjen aineiden ja menetelmien tunnistamiseksi, seulontatarkoituksessa tai urheilijan yksilöllisen profiilin luomisessa. Hemoglobiini-, hematokriitti- ja retikulosyyttiarvoja käytetään EPO-testin seulontaa varten, mutta varsinainen EPO-testi tehdään kuitenkin virtsasta. Verinäyte ei ikinä korvaa virtsanäytettä, vaan ne otetaan rinnakkain.[51]

Kilpailuissa urheilijat valitaan testeihin yleensä arvalla tai sijoituksen perusteella.[50] Valintakriteerit vaihtelevat lajista ja kilpailusta toiseen. Dopingvalvontahenkilö ilmoittaa urheilijalle yleensä henkilökohtaisesti testistä, ja tämän jälkeen valvoja seuraa urheilijaa jatkuvasti aina näytteen sinetöimiseen asti. Kilpailuissa urheilijalla on 60 minuuttia aikaa ilmoittautua dopingvalvontapisteeseen, ja tuona aikana urheilija voi esimerkiksi osallistua palkintoseremoniaan, olla median kuultavana tai etsiä urheilijaedustajaa. Kilpailujen ulkopuolella dopingtestistä ilmoittaminen tapahtuu yleensä urheilijan harjoittelupaikalla tai kotona.[52]

Valvontapisteessä urheilijan pitää esittää kuvallinen henkilökortti ja urheilijalle annetaan mahdollisuus nesteytykseen. Urheilija saa itse valita näyteastian, ja hänellä on oikeus tarkistaa, ettei astiaa ole käsitelty etukäteen. Näytteenantohuoneeseen saa urheilijan lisäksi mennä vain samaa sukupuolta edustava dopingvalvoja. Urheilijan tulee riisua vaatteensa polvien ja keskirinnan väliseltä alueelta ja käsistä kyynärpäistä alaspäin. Näin pyritään varmistamaan, että urheilija antaa oman virtsanäytteensä, ja estämään virtsanäytteen peukaloiminen.[50]

Virtsaa tarvitaan näytteeseen vähintään 90 millilitraa, ja urheilija itse jakaa sen A- ja B-astiaan. Urheilija sinetöi astiat, ja valvoja tarkistaa sinetöinnin. Tämän jälkeen urheilija täyttää valvontalomakkeen, jossa hän ilmoittaa käyttämistään lääkkeistään. Lisäksi urheilijalla on mahdollisuus kommentoida dopingvalvontaa.[50]

Näyte lähetetään WADAn akkreditoimalle laboratoriolle, joka tutkii A-näytteen ja säilöö B-näytteen. Näytteiden vastaanoton jälkeen laboratorio tarkistaa ne mahdollisten peukalointien varalta.[50] A-näytteestä etsitään kiellettyjä aineita, ja jos näyte osoittautuu positiiviseksi, B-näyte voidaan vaatia tutkittavaksi tietyn ajanjakson kuluessa. Urheilijalla on oikeus olla paikalla B-näytteen tutkintatilaisuudessa. Jos B-näyte on negatiivinen, niin koko dopingtesti todetaan negatiiviseksi, eikä tapahtuneesta tule sanktioita. Jos näyte on positiivinen, dopingviranomainen jatkaa asian käsittelyä.[53]

Rangaistukset

WADAn nykyiset säännöt ovat huomattavasti aiempaa joustavampia, minkä ansiosta seuraamuksia voidaan paremmin määritellä tapauskohtaisesti. Suomessa ADT:n valvontalautakunta antaa suositukset seuraamuksista.[54]

Dopingrikkomuksesta voidaan mitätöidä kilpailutulos, hylätä tietyn urheilutapahtuman tulokset, määrätä toimintakieltoon tai antaa kirjallinen varoitus. Dopingin käytöstä urheilija saa yleensä 1–4 vuoden toimintakiellon, joka kieltää urheilun lisäksi myös urheilujärjestöjen edustamisen ja hallintotehtävissä, toimitsijana tai lääkärinä toimimisen. Lisäksi toimintakielto estää valmennustoiminnan. Dopingaineiden levittämistä ja dopingin edistämistä pidetään käyttämistä törkeämpänä tekona, joten niistä määrätään yleensä vähintään neljän vuoden toimintakieltoon.[54]

Kansainvälisen dopingsäännöstön ulkopuolella olevat sarjat määrittelevät itse vapaasti omat dopingrangaistuksensa. Esimerkiksi NHL:ssä ensimmäisestä rikkeestä saa 20 ottelun, toisesta 60 ottelun ja kolmannesta elinikäisen kilpailukiellon. Kilpailukielto voidaan kuitenkin arvioida uudelleen kahden vuoden päästä.[55]

Kritiikki

Dopingvalvontaan on kohdistunut myös paljon kritiikkiä, joka on pohjimmiltaan jo lähtenyt WADAn määritelmästä dopingaineille ja -menetelmille. Arvostelijoiden mukaan dopingille ei ole olemassa selkeää ja täsmällistä määritelmää ja kriteerit periaatteessa mahdollistavat minkä tahansa tuotteen tai menetelmän kieltämisen milloin tahansa.[56][57] Suomalainen tietokirjailija ja historioitsija Erkki Vettenniemi onkin kutsunut WADAn antidopingsäännöstöä antiurheilusäännöstöksi, sillä jos sitä noudattaisi orjallisesti, urheilijoiden tulisi ”keskittyä suorituskykynsä patoamiseen, terveytensä kohentamiseen, ja viimein leikkisän eetoksen löytämiseen”.[58]

Käytön yleisyys ja motiivit

Dopingin käytön yleisyyden mittaaminen on ongelmallista, sillä harva suostuu puhumaan julkisesti käytöstään seuraamusten pelosta.[59] Wada teki vuonna 2009 melkein 278 000 dopingtestiä, ja niistä 2,02 prosentista löytyi epänormaaleja löydöksiä. Lisäksi osa epänormaaleista löydöksistä selittyy urheilijoiden luvallisella lääkkeiden käytöllä. Australiassa testattiin vuosina 2008–2009 noin 7 500 urheilijaa. Näytteistä vain 0,6 prosenttia oli epäilyttäviä ja 0,39 prosenttia johti dopingtuomioon. Testiaineiston perusteella dopingin käyttö on suhteellisen harvinaista, ja ehkä alle prosentti urheilijoista käyttää dopingia. Toisaalta monilla on huomattavasti pessimistisempi kuva dopingin käytön yleisyydestä.[60] Lisäksi esimerkiksi Suomessa urheiluyleisö pitää todennäköisenä sitä, että ilman dopingia ei pysty pääsemään huipulle.[61]

Urheilijoiden asenteita dopingin käyttöä kohtaan on tutkittu vähän, mutta australialaisprofessori R. J. Donovan työryhmineen kehitti niin sanotun sport drug control -mallin selittämään urheilijan asennetta. Sen mukaan dopingasenteeseen vaikuttavat kuusi tekijää, käytön haitat, käytön hyödyt, referenssiryhmän vaikutus, henkilökohtainen moraali, organisaation arvovalta ja urheilijan persoonallisuus. Näiden lisäksi aineiden hinta ja saatavuus vaikuttavat myös dopingin käyttöön.[62] Mallin perusteella todennäköisyys käytölle on suurin, kun uhat koetaan pieniksi ja hyödyt suuriksi, urheilija suhtautuu dopingiin neutraalisti, sääntöjen arvovalta koetaan alhaiseksi, urheilijaan vaikuttava viiteryhmä on kannustava. Lisäksi urheilijan persoona vaikuttaa; esimerkiksi huonon itsetunnon omaavat urheilijat tai riskien ottajat saattavat käyttää dopingia helpommin.[63]

Dopingista voi saada hyötyä käytännössä kaikkiin urheilulajeihin, mutta erityisesti lajit, joissa vaaditaan kestävyyttä, voimaa tai räjähtävää voimaa ovat kaikista alttiimpia dopingin käytölle.[64] Urheilijan yksilöllisiä motiiveja dopingille ovat erityisesti suorituskyvyn parantaminen, loukkaantumisista tai sairauksista toipuminen ja nopeampi palautuminen. Harvoin urheilijan päätökseen kuitenkaan vaikuttavat pelkästään tietyt yksilölliset motiivit, vaan dopingin käyttöön voivat vaikuttaa myös monet ulkopuoliset tekijät. Yksi suuri vaikuttaja on huippu-urheilun aiheuttama suuri paine. Painetta voivat aiheuttaa esimerkiksi jatkuva kilpaileminen tai heikkojen tulosten aiheuttama huono julkisuus, ja joukkueisiin pääsevät ja sponsorirahoja saavat vain parhaat, mikä voi aiheuttaa valintapainetta. Kilpailukalenteri voi olla myös niin täynnä, ettei urheilijalle jää kunnolla aikaa levätä. Lisäksi kilpakumppaneiden dopingin käytöt tai epäillyt dopingin käytöt lisäävät painetta yksittäiselle urheilijalle alkaa itsekin käyttää dopingia.[65]

Eri lajien välillä motiivitkin vaihtelevat huomattavasti. Substance Use & Misuse -lehdessä vuonna 2011 julkaistussa tutkimuksessa tutkittiin pyöräilijöiden, kehonrakentajien ja jalkapalloilijoiden dopingin käyttöä. Pyöräilijöiden tärkeimmät motiivit olivat kunnon ylläpitäminen ja rankan harjoittelun aiheuttamien sairauksien tai vammojen estäminen. Käytetyimpiä aineita olivat glukokortikoidit. Lisäksi merkittävänä tekijänä oli suorituskyvyn lisääminen. Kehonrakentajien selvästi yleisin syy dopingin käytölle oli lihasmassan kasvattaminen, ja anaboliset steroidit olivatkin ylivoimaisesti käytetyin dopingaine. Toisaalta kehonrakentajat eivät välttämättä pidä dopingia vaarallisena, ja he saattavat kokea steroidit luonnollisena tapana lisätä lihasmassaa. Koko lajin ilmapiiri on siis dopingmyönteinen, mikä oli myös iso syy, miksi kehonrakentajat käyttivät dopingia. Jalkapalloilijoiden yleisimpiä dopingaineita olivat kannabinoidit. Niiden käyttö liittyy pääsääntöisesti tietynlaiseen bilekulttuuriin, mutta osaltaan niitä käytetään myös peleistä aiheutuvan ahdistuneisuuden hoitoon. Suorituskykyä parantavien aineiden tärkein käyttösyy oli puolestaan lihasvoiman kasvattaminen.[66]

Dopingin salliminen

Monet urheilijat, tutkijat ja muut kommentoijat sallisivat dopingin käytön urheilussa. He perustelevat asiaa useilla eri tavoilla ja vaativat testien lopettamista. Usein dopingin kannattajat painottaisivat, että lääkärin valvonnassa doping pitäisi sallia.[67][68][69][70][71]

Dopingin sallijoiden mielestä nykyinen järjestelmä on epäreilu, sillä köyhät, lahjakkaat ja rehelliset urheilijat ovat kilpailussa valmiiksi heikommassa asemassa dopingia käyttäviin kilpakumppaneihinsa verrattuna.[70] Dopingtestit ovatkin suhteellisen tehottomia, ja monet käyttävät dopingia eivätkä jää ikinä kiinni. Joidenkin mielestä säännöt ovatkin täysin turhia, jos niitä pystyy helposti rikkomaan. Doping saattaa olla tällaisten kommentoijien mielestä epäeettistä, mutta se pitäisi sallia, koska testit ovat toimimattomia.[72]

Dopingia käytetään nykyään piilossa, ja se lisää samanlaisia ongelmia kuin kieltolaki aikoinaan. Dopingia saattavat jakaa samat ihmiset, jotka myyvät myös huumeita. Dopingin sallimisen jälkeen aineita ja menetelmiä voitaisiin valvoa. Aineet olisivat saatavissa apteekista, ja lääkärit voisivat määrätä suorituskykyä parantavia aineita.[70]

Dopingrikokset

 
Yhdysvaltain huumepoliisin, DEA:n takavarikoimia anabolisia steroideja.

Rikoslaissa määritellään dopingrikos, joka sisältää dopingaineiden valmistuksen, maahantuonnin, myynnin, välittämisen tai muun levittämisen, tai edellä mainittujen yrityksen. Rikoksena pidetään myös hallussapitoa, jos tarkoituksena on levittää dopingainetta.[73]

Dopingaineita tuodaan Suomeen huomattavasti enemmän kuin niiden käytöstä jäädään kiinni. Tullin mukaan dopingrikoksia paljastui vuonna 2007 121 kappaletta, joista törkeitä tapauksia oli sama määrä kuin vuonna 2006 eli 12. Dopingaineita takavarikoitiin vuonna 2007 hieman yli 77 000, kun ennätysvuonna 2006 takavarikkojen määrä oli 12 miljoonaa kappaletta. Hormonivalmisteet salakuljetetaan maahan yleensä Bangkokista, Venäjältä, Espanjasta sekä myös Saksasta.[74]

Doping ja keltainen lehdistö

Urheilussa käytetyt doping-tapaukset ovat olleet keltaisen lehdistön kestoaiheita. On todettu, että riippumatta siitä onko huippu-urheilun kannattaja vai vastustaja, julkisuudessa näyttävästi esillä olleet dopingtapaukset ovat ruokkineet molempia osapuolia. Toisaalta dopingin käyttöä tutkinut Sari Kopra on todennut, että urheilijoiden merkitys suomalaisille on niin suuri, että heille on haluttu antaa anteeksi. Syyllisiä dopingtapauksille on haluttu etsiä muualta. Tämä oli ehkä ainoa mahdollisuus säilyttää oma kansallinen identiteetti ehjänä.

Eräs Suomen kuuluisimmista doping-tapauksista on Martti Vainion dopingkäry Los Angelesin kesäolympialaisissa 1984. Tapaus sai runsaasti julkisuutta muun muassa lehtien keskustelupalstoilla. Suuri osa halusi varsinkin alkuvaiheessa uskoa Vainion rehellisyyteen ja siihen, ettei juoksija ollut tarkoituksellisesti käyttänyt hormoneja. Vuoden 1984 loppua kohti negatiivinen kirjoittelu kuitenkin lisääntyi, ja lopulta monet vaativat hänelle elinikäistä kilpailukieltoa.

Suomen Tietotoimisto (STT) julkaisi kolme uutista Naganon olympialaisten alla, joissa väitettiin hiihtäjä Jari Räsäsen vuonna 1996 käyttäneen kasvuhormonia ja Hiihtoliiton johtavien henkilöiden olleen kiinnostuneita aineesta. Hiihtoliitto teki uutisista rikosilmoituksen ja Helsingin käräjäoikeus tuomitsi myöhemmin STT:n uutiset kirjoittaneet päätoimittajan ja toimittajan julkisesta herjauksesta ehdolliseen vankeuteen ja sakkoihin, mutta Helsingin hovioikeus lievensi tuomiot sakkotuomioiksi.

Kuntodoping

Dopingaineiden ja -menetelmien käyttö yhdistetään yleensä huippu-urheiluun, ja kansainväliset ja lajikohtaiset dopingsäädöksetkin ovat luotu säätelemään vain kilpaurheilua. Monet kuntoilijatkin käyttävät dopingaineita suoritustensa parantamiseksi, mutta he eivät riko niin sanottuja urheilun moraalisia arvoja eivätkä esimerkiksi Suomessa lakia. Huippu-urheilijat käyttävät dopingaineita menestyäkseen kilpailuissa, mutta kuntoilijoiden dopingissa motiivit kohdistuvat pääasiallisesti oman kehonsa muokkaamiseen. Kuntodopingissa suosituimmat aineet ovat erilaiset testosteronivalmisteet, anaboliset steroidit, efedriini ja klenbuteroli.[75]

Dopingaineita käytetään huippu-urheilun lisäksi neljän eri syyn takia. Ensimmäinen ryhmä käyttää dopingaineita käytännössä samasta syystä kuin urheilijatkin, eli heidän tavoitteena on mahdollisimman hyvä urheilusuoritus. Doping onkin heille osa kurinalaista harjoittelua, ja tähän ryhmään kuuluvat voimailijat ja harrasteliikkujat. Toisen ryhmän tarkein tavoite on yhteiskunnan asettamien ulkonäkökriteerien täyttäminen, ja ryhmään kuuluvat esimerkiksi harrastekehonrakentajat tai tavalliset kuntoilijat, jotka tavoittelevat niin sanottua rantakuntoa. Dopingia voidaan käyttää myös ammatillisten tavoitteiden takia, ja tähän ryhmään kuuluvat erityisesti henkilöt, jotka tarvitsevat fyysistä voimaa ammatissaan. Neljäs ryhmä on järjestäytynyt rikollisuus, jossa dopingin tarjoamasta lisävoimasta voi olla hyötyä esimerkiksi rikollisten välienselvittelyssä.[76]

Katso myös

Lähteet

  • Alaranta, Antti et al: Lääkkeet ja lisäravinteet urheilussa. Helsinki: NutriMed, 2007. ISBN 978-952-92-3045-7.
    • Myllymäki, Tomi: Pässinkiveksistä designsteroideihin, s. 9–16.
    • Santalahti, Jussi & Miettinen Sami J. & Alaranta, Antti: Asenteet urheilussa kiellettyjä aineita ja menetelmiä kohtaan, s. 87–107.
    • Syrjälä, Jukka: Anaboliset aineet, s. 136–159.
  • Kaarninen, Pekka: Doping voittaa aina?. Helsinki, Jyväskylä: Minerva, 2008. ISBN 978-952-492-199-2.
  • Møller, Verner: The Ethics of Doping and Anti-Doping. Abingdon: Routledge, 2010. ISBN 978-0-415-48465-7. Google-kirjat (viitattu 13.10.2012). (englanniksi)
  • Salasuo, Mikko & Piispa, Mikko: Kuntodoping. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto, 2012. ISBN 978-952-5994-08-7.
  • Vettenniemi, Erkki: Piikit ja pillerit. Helsinki: Teos, 2009. ISBN 978-951-851-201-4.

Viitteet

  1. ↑ Doping definition doping-prevention.de. Technische Universität München. Viitattu 26.6.2012. (englanniksi)
  2. ↑ The World Anti-Doping Agency (WADA) Prohibited List USADA. Viitattu 23.9.2012. (englanniksi)
  3. ↑ Kaarninen, s. 15–16.
  4. ↑ Salasuo & Piispa, s. 43.
  5. ↑ Kaarninen, s. 25.
  6. ↑ Kaarninen, s. 19–20.
  7. ↑ Kaarninen, s. 21.
  8. ↑ Myllymäki, s.11.
  9. ↑ a b Kaarninen, s. 29.
  10. ↑ a b Myllymäki, s. 12.
  11. ↑ Kaarninen, s. 35–36.
  12. ↑ Kaarninen, s. 38–39.
  13. ↑ a b Kaarninen, s. 43.
  14. ↑ a b c d Myllymäki, s. 13.
  15. ↑ Kaarninen, s. 58–59.
  16. ↑ Kaarninen, s. 60.
  17. ↑ Kaarninen, s. 131.
  18. ↑ a b Kaarninen, s. 121–123.
  19. ↑ Kaarninen, s. 126–127.
  20. ↑ Kaarninen, s. 115–116.
  21. ↑ Kaarninen, s. 139–141.
  22. ↑ Kaarninen, s. 187.
  23. ↑ Kaarninen, s. 223–225.
  24. ↑ Kaarninen, s. 228.
  25. ↑ Myllymäki, s. 15.
  26. ↑ Myllymäki, s. 16.
  27. ↑ a b c d e f g h i j Taulukko I: Maailman antidopingsäännöstön mukainen urheilussa kiellettyjen aineiden ja menetelmien luettelo vuonna 2012 Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Viitattu 1.9.2012. (englanniksi)
  28. ↑ a b Syrjälä, s. 136.
  29. ↑ Anabolic agents doping-prevention.de. Technische Universität München. Viitattu 31.8.2012. (englanniksi)
  30. ↑ Syrjälä, s. 137–138.
  31. ↑ Syrjälä, s. 152–153.
  32. ↑ Syrjälä, s. 155–156.
  33. ↑ a b c d e f g h i j Antidopingsanakirja Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Viitattu 31.8.2012. (englanniksi)
  34. ↑ Beta-2 agonists: Side effects doping-prevention.de. Technische Universität München. Viitattu 28.9.2012. (englanniksi)
  35. ↑ Hormone antagonists and modulators doping-prevention.de. Technische Universität München. Viitattu 28.9.2012. (englanniksi)
  36. ↑ Hormone antagonists and modulators: Mode of action doping-prevention.de. Technische Universität München. Viitattu 28.9.2012. (englanniksi)
  37. ↑ Ruuska, Salla: Diureetit dopinglinkki.fi. 5.6.2012. Dopinglinkki / A-klinikkasäätiö. Viitattu 31.8.2012.
  38. ↑ Seppälä, Timo: Kannabis ja urheilu Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Viitattu 1.9.2012.
  39. ↑ Alcohol doping-prevention.de. Technische Universität München. Viitattu 31.8.2012. (englanniksi)
  40. ↑ Enhancement of oxygen transfer: Mode of action doping-prevention.de. Technische Universität München. Viitattu 1.9.2012. (englanniksi)
  41. ↑ Chemical and physical manipulation: Mode of Action doping-prevention.de. Technische Universität München. Viitattu 31.8.2012. (englanniksi)
  42. ↑ Chemical and physical manipulation doping-prevention.de. Technische Universität München. Viitattu 1.10.2012. (englanniksi)
  43. ↑ Palmgren, Gorm: Geenidoping on vilpillisen kilpaurheilijan unelma. Tieteen kuvalehti, 2009, nro 9, s. 25–26. Bonnier Publications International AS. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 6.9.2012.
  44. ↑ Azzazy, Hassan M. E.: Gene Doping, s. 485–512. Thieme, Detlef & Hemmersbach, Peter (toim.): Doping in Sports. Heidelberg: Netherlands Centre for Doping Affairs, 2010. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 6.9.2012). (englanniksi)
  45. ↑ a b Maailman Antidopingtoimisto WADA Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Viitattu 30.6.2012.
  46. ↑ FAQ on the World Anti-Doping Code Bern: UIAA. Viitattu 21.8.2012. (englanniksi)
  47. ↑ a b Testauspooli Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Viitattu 25.9.2012.
  48. ↑ Olympiaurheilijoiden oltava aina valmiina dopingtestiin - "Onhan tämä stressaavaa" Ilta-Sanomat. 4.7.2012. Helsinki: Sanoma. Viitattu 25.9.2012.
  49. ↑ Dopingtestit kilpailuissa Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Viitattu 30.6.2012.
  50. ↑ a b c d e Doping Control Leaflet (pdf) World Anti-Doping Agency. Viitattu 1.10.2012. (englanniksi)
  51. ↑ Testauspooli Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Viitattu 28.9.2012.
  52. ↑ Testing Procedures doping-prevention.de. Technische Universität München. Viitattu 30.6.2012. (englanniksi)
  53. ↑ Tulosten käsittely Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Viitattu 1.10.2012.
  54. ↑ a b Seuraamukset dopingrikkomuksista ja muutoksenhaku Helsinki: Suomen Antidopingtoimikunta. Viitattu 21.8.2012.
  55. ↑ Drug Testing Progeram Summary NHLPA.com. National Hockey League Players' Association. Viitattu 21.8.2012. (englanniksi)
  56. ↑ Møller, s. 107.
  57. ↑ Vettenniemi, s. 255.
  58. ↑ Vettenniemi, s. 257.
  59. ↑ Santalahti & Miettinen & Alaranta, s. 87–88.
  60. ↑ Skinner, James: How many Olympic athletes are taking drugs? The Conversation. 9.8.2012. The Conversation Media Group. Viitattu 19.9.2012. (englanniksi)
  61. ↑ Rautarinta, Erno: Urheiluyleisöllä synkeä kuva dopingin käytön laajuudesta HS.fi. 17.4.2008. Helsinki: Sanoma company. Viitattu 19.9.2012.
  62. ↑ Santalahti & Miettinen & Alaranta, s. 90.
  63. ↑ Santalahti & Miettinen & Alaranta, s. 95.
  64. ↑ Who uses doping? NADA Austria. Viitattu 23.9.2012. (englanniksi)
  65. ↑ Why practice doping? NADA Austria. Viitattu 3.10.2012. (englanniksi)
  66. ↑ Bilard, Jean & Ninot, Gregory & Hauw, Denis: Motives for Illicit Use of Doping Substances Among Athletes Calling a National Antidoping Phone-Help Service: An Exploratory Study. Substance Use & Misuse, 2011, 4. vsk, nro 46, s. 359–367. Informa Healthcare. ISSN 1082-6084. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 23.9.2012. (englanniksi)
  67. ↑ Yannick Noah: Legalize doping in sports Chicago Tribune. 19.11.2011. Viitattu 23.9.2012. (englanniksi)
  68. ↑ Debate: Should doping in sport be legal Yahoo! Sport. 20.1.2011. Yahoo! News Network. Viitattu 23.9.2012. (englanniksi)
  69. ↑ For Legalisation BBC. Viitattu 23.9.2012. (englanniksi)
  70. ↑ a b c Entä jos doping olisi sallittua? ”Kuin kieltolain purkaminen” 26.2.2010. Suomen Kuvalehti. Viitattu 23.9.2012.
  71. ↑ Urheilulääkäri: ”Dopingin salliminen toisi urheiluun sirkussarjan” 20.2.2010. Suomen Kuvalehti. Viitattu 23.9.2012.
  72. ↑ The Debate BBC. Viitattu 23.9.2012. (englanniksi)
  73. ↑ Rikoslain 44. luku. [1] viitattu 2.10.2010.
  74. ↑ Verkkouutiset 8.4.2008. [2] viitattu 9.4.2008.
  75. ↑ Salasuo & Piispa, s. 18–19.
  76. ↑ Karttunen, Anu: Kuntodoping - ei vain huvin vuoksi Yle Urheilu. 16.4.2012. Helsinki: Yleisradio. Viitattu 13.10.2012.

Kirjallisuutta

  • Hemánus, Pertti: Doping, hyvä vihollinen: Yhteiskuntatieteilijän puheenvuoro. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksikkö, 1997. ISBN 951-39-0027-4.
  • Kaarninen, Pekka: Murheilua, eli, Suomen sinivalkoiset kyyneleet. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27895-5.
  • Vettenniemi, Erkki (toim.): Piikki lihassa: Unelma puhtaasta urheilusta. Tampere: Akilles, 1998. ISBN 951-98042-0-X.

Aiheesta muualla

Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Doping&oldid=12359465”