Wikipedia

Suomen mäkihyppy

Mäkihyppy on ollut Suomessa kilpailulajina 1880-luvulta lähtien. Lajia kutsuttiin 1970-luvulle saakka nimellä mäenlasku.[1] Suomen-mestaruuksista on kilpailtu vuodesta 1914 alkaen.[2] Suurta kansainvälistä menestystä suomalaiset alkoivat saavuttaa 1950-luvulla ja heikomman vuosikymmenen jälkeen uudelleen 1970-luvun lopulta alkaen.[1][3] Olympialaisissa suomalaiset ovat saaneet kymmenen kultamitalia, kahdeksan hopeaa ja neljä pronssia.[3] Yleisen sarjan maailmanmestaruuksia suomalaiset ovat lentomäkikilpailut mukaan lukien voittaneet viisitoista.[4] Harrastajamäärät ovat yhdistetty, johon mäkihyppy kuuluu toisena osalajina, mukaan lukien pudonneet 2000-luvulla muutamaan sataan.[4][5]

Alkuvuosista kansainvälisiin kilpailuihin muokkaa

Norjassa kehitetyssä nykymuotoisessa mäkihypyssä alettiin Suomessa kilpailla 1880-luvulla. Huhtikuulta 1885 on säilynyt tieto Sortavalassa seminaarin oppilaiden kesken käydystä mäenlaskukilpailusta. Ensimmäinen organisoitu mäkihyppykilpailu käytiin Helsingin Katajanokalla maaliskuussa 1886 Sportklubben i Helsingfors -seuran järjestämänä.[6] Kilpailun saaman julkisuuden myötä mäkihyppykilpailuja alettiin järjestää muuallakin, maaliskuussa 1886 Kuopiossa ja seuraavina vuosina ainakin Joensuussa, Jyväskylässä, Tampereella, Oulussa ja Torniossa. Helsingin Sporttiklubin kilpailu pysyi maan ykköskilpailuna, jossa jaettiin suurimmat palkinnot. Tukholmassa vuonna 1892 pidettäviin skandinaavisiin hiihto- ja mäenlaskukilpailuihin osallistui suomalainen, Tukholmassa asuva Antti Haataja.[7]

 
Alppilan hyppyrimäki vuonna 1913

Helsingin Alppilaan rakennettiin vuonna 1905 ensimmäinen merkittävän kokoinen hyppyrimäki, josta hypättiin 25 metrin pituisia hyppyjä.[8] Vähintään kerran vuodessa pidettiin kansainväliset kilpailut, jonne saatiin houkuteltua varsinkin ruotsalaisia hyppääjiä.[9] Helsingin takana merkittäviä mäkihyppykaupunkeja olivat Viipuri ja Kotka. Kuopioon rakennettiin ensimmäinen varsinainen hyppyrimäki vuonna 1911.[10] Norjalainen konsuli Robert Pehrson lahjoitti pokaalin Suomen, Ruotsin ja Norjan joukkueiden kilpailuun, ja ensimmäisessä kilpailussa Helsingissä 1912 suomalaishyppääjät Nieminen ja Juselius olivat yllättäen ruotsalaisia parempia vaikka norjalaiset olivatkin ylivoimaisia. Tuure Nieminen ja Hugo Petas osallistuivat ensimmäisinä suomalaisina Holmenkollenin mäkikilpailuun maaliskuussa 1913.[11] Suomen kärkihyppääjien ollessa Holmenkollenilla järjestettiin helmikuussa 1914 Viipurissa mäkihypyn ensimmäinen Suomen-mestaruuskilpailu, jonka voitti Sulo Jääskeläinen.[12]

Tuure Nieminen nousi 1910-luvun kuluessa Suomen parhaaksi mäkihyppääjäksi.[13] Hän voitti Suomen-mestaruuden vuosina 1915, 1917 ja 1922.[14] Vuoden 1915 SM-kilpailussa Kotkassa August Jansson teki siihen saakka pisimmän suomalaishypyn 27,5 metriä.[13] Maaliskuussa 1916 Kotkan kisoissa oli ensi kertaa mukana naisten sarja, jonka voitti Kotkan Hiihtoseuran Rita Norgren.[15] Janssonin muutettua Fiskariin rakennettiin sinne merkittävän kokoinen mäki, ja Svenska Finlands Idrottsförbundin mestaruuskilpailuja oli siellä vuonna 1921 seuraamassa yli 2 000 katsojaa.[16] Helmikuussa 1920 Sulo Jääskeläinen voitti Södertäljen mäkikilpailun, ja se oli ensimmäinen suomalaisvoitto ulkomailla.[17] Pohjoismaisissa kisoissa Tukholmassa 1922 Tuure Nieminen otti voiton kahdella 36 metrin ja yhdellä 36,5 metrin hypyllään vaikka mukana oli kovia norjalaisia.[18]

Vuonna 1922 perustettiin Lahden Hiihtoseura, joka ryhtyi valmistelemaan seuraavalle vuodelle Salpausselän kisoja, ja syyskuussa 1922 alettiin Lahteen rakentaa hyppyrimäkeäkin. Seuraavan kevään SM-kilpailuissa Lahdessa Sulo Jääskeläinen voitti mestaruuden ja teki pisimmillään 35 metrin hypyn.[19] Lahdessa kilpailtiin ensi kertaa myös yhdistetyn Suomen-mestaruuksista.[20] Samana vuonna järjestettiin Kuopiossa ensi kerran kansallisen tason mäkihyppykilpailut.[21] Rovaniemellä Ounasvaaran kisoissa kilpailtiin mäkihypyssä vuodesta 1928 alkaen.[22] Chamonix'n talviolympialaisiin 1924 lähetettiin kaksi suomalaista mäkihyppääjää ja heille hankittiin norjalaiset Hickory-sukset.[23] Sulo Jääskeläinen sijoittui 11:nneksi ja Tuure Nieminen 13:nneksi molempien hypättyä yli 40 metrin hyppyjä.[24]

Mäkihyppytoiminnan lisääntyminen muokkaa

Suojeluskunnat ottivat vuodesta 1927 alkaen hyppyrimäet urheilupaikkaohjelmaansa, ja vuosina 1930–1936 Suomeen rakennettiin 119 uutta hyppyrimäkeä, joista lähes puolet oli suojeluskuntien rakentamia. Lahden mäki pysyi suurimpana, kunnes vuonna 1937 Rovaniemelle valmistui Pöyliövaaran hyppyrimäki. Vuonna 1925 SVUL:n hiihtojaosto vaati uusissa säännöissään, että mäkikilpailuissa on vain jaoston rekisteröimiä tuomareita, ja samana vuonna alettiin järjestää arvostelutuomarikursseja. Entinen aktiivimäkihyppääjä ja myöhempi Suomen Hiihtoliiton puheenjohtaja Armas Palmros kiersi Suomea innostamassa ihmisiä mäkihyppytoimintaan ja hyppyrimäkien rakentamiseen. Valmennustoimintaa edisti Lauri Valosen ja Paavo Nuotion vuonna 1933 julkaisema Mäenlaskun opas.[25] Vuonna 1925 Nuotio voitti ensimmäisenä lahtelaisena mäkihypyn Suomen-mestaruuden.[26]

 
Tuure Nieminen Chamonix'n olympialaisissa 1924

Helmikuussa 1926 Salpausselän kisat toimivat FIS:n kongressikisoina, ja niille myönnettiin jälkikäteen maailmanmestaruuskilpailujen arvo.[27] Yrjö Kivivirta oli parhaana suomalaishyppääjänä viides.[28] Sankt Moritzin talviolympialaisiin 1928 lähetettiin vain mäkihyppääjiä, jotka pystyivät osallistumaan myös yhdistettyyn, joten Lahden karsintakilpailun voittanutta Erkki Järvistä ei valittu.[29] Paavo Nuotio sijoittui mäkikilpailussa 12:nneksi ja yhdistetyssä neljänneksi.[30] Olympialaisten jälkeen Saksan Feldbergissä Nuotio sijoittui mäkihypyssä kolmanneksi ja yhdistetyssä toiseksi. Holmenkollenilla hän hyppäsi samoille lukemille norjalaisten olympiavoittajien kanssa ja nousi yhdistetyn kokonaistuloksissa kolmanneksi.[31]

Vuonna 1929 suomalaiset saavuttivat menestystä Sveitsissä. Nuotio hyppäsi Davosissa ensi kertaa 60 metriä ja voitti yhdistetyn sekä sijoittui mäkihypyssä toiseksi. Sankt Moritzissa hän voitti molemmat kilpailut ja lensi pisimmillään 62,5 metriä.[32] Zakopanen MM-kilpailuissa Nuotio sijoittui mäkikilpailussa seitsemänneksi mutta Esko Järvinen saavutti yhdistetyssä lajin ensimmäisen suomalaisen MM-mitalin, pronssia. Kouvolassa sukunimensä Usaksi muuttanut Sulo Jääskeläinen voitti Suomen-mestaruuden 15 vuotta ensimmäisen mestaruutensa jälkeen.[33] Tammikuussa 1929 pidettiin Puijon uuden hyppyrimäen vihkiäiskilpailu, jonka voitti Väinö Tiihonen. Talven päätteeksi hän paransi Puijon mäkiennätyksen 42,5 metriin.[34]

Vuoden 1930 MM-kilpailuissa suomalaiset jäivät kaatumisten tuloksena kauas kärkisijoilta.[35] Seuraavan vuoden MM-kilpailuihin ja Lake Placidin olympialaisiin 1932 suomalaishyppääjiä ei lähetetty.[36] Lahden hyppyrimäkeä korotettiin vuonna 1932 ja Lauri Valonen teki Salpausselän kisoissa ylimääräisellä hypyllä mäkiennätykseksi 50,5 metriä.[37] Vuoden 1933 Salpausselän kisojen mäkikisaa seurasi paikan päällä 16 000 katsojaa.[38] Sollefteån MM-kilpailuissa 1934 Valonen sijoittui neljänneksi arvostelutuomarien pisteiden nostettua ruotsalaisen Sven Selångerin hänen edelleen.[39] Salpausselällä Valonen voitti ja jätti kaksi kovaa norjalaista taakseen noin 20 000 katsojan seuratessa kilpailua.[40] Seuraavana vuonna Valonen voitti norjalaiset Salpausselällä uudelleen mutta MM-kilpailujen lumimyräkässä hän ei menestynyt. Ruotsin hiihtokisoissa Bodenissa voittoon ylsi Veikko Iivanainen.[41] Garmisch-Partenkirchenin olympialaisissa 1936 Valonen sijoittui mäkikilpailussa kuudenneksi ja Väinö Tiihonen oli yhdeksäs. Salpausselällä Valonen voitti kolmannen kerran ja alle 18-vuotiaiden kilpailussa Leo Laakso kaatui 55-metrisen hyppynsä. Mukana oli norjalais- ja ruotsalaishyppääjiä sekä lähes sata kansallista hyppääjää. Bodenissa Iivanainen voitti jälleen.[42] Helsinki sai Herttoniemeen uuden mäen tammikuussa 1936.[43]

Vuonna 1937 Hiihtoliitto hankki Suomeen kaksi norjalaista aktiivihyppääjää, Henry Ødegaardin ja Olof Havikin, pariksi kuukaudeksi valmentamaan suomalaisia. Rovaniemen Pöyliövaaraan valmistui uusi mäki, jossa Timo Murama hyppäsi mäkiennätykseksi 71 metriä. Yli 50 metrin hypättiin Rovaniemen ja Lahden lisäksi Vehkalahdella, Nokialla ja Sotkamossa.[44] Chamonix'n MM-kilpailuissa Lauri Valonen loukkaantui harjoituksissa eikä voinut kilpailla. Salpausselällä Veikko Iivanainen ja Lauri Valonen ottivat kaksoisvoiton.[45] Vuonna 1938 Lahti isännöi MM-kilpailuja. Hyppyrimäkeä suurennettiin ja se sai iltakilpailut mahdollistavan sähkövalaistuksen.[46] MM-kilpailujen mäkikisaa seurasi yli 50 000 hengen yleisö. Väinö Tiihonen sijoittui 97 hyppääjän joukossa parhaana suomalaisena yhdeksänneksi.[47] Bodenissa Veikko Iivanainen voitti jälleen, kuten vielä seuraavanakin vuonna.[48] Zakopanen MM-kilpailuista 1939 ei tullut menestystä.[49] Salpausselälle norjalaiset osallistuivat parhaalla miehistöllään Birger Ruudin johdolla ja suomalaisista Leo Laakso ylsi toiseksi.[50]

Sotavuosista maailman kärjen tuntumaan muokkaa

 
Leo Laakso

Toisen maailmansodan aikana kilpailtiin yhdet MM-kilpailut, Cortina d’Ampezzossa 1941, mutta kisoilta otettiin myöhemmin MM-arvo pois. Paavo Vierto voitti siellä kultaa, Leo Laakso sai hopeaa ja Niilo Toppila sijoittui seitsemänneksi. Norjalaiset eivät olleet mukana.[51] MM-kilpailujen jälkeen Garmisch-Partenkirchenissä Timo Murama hyppäsi 83 ja 76 metrin hypyt ja hävisi vain maailmanennätyshyppääjä Sepp Bradlille.[52] Ounasvaaralla Lauri Pietikäinen hyppäsi mäkiennätyksen 74 metriä.[53] Ruotsissa Härnösandin kilpailun voitti Vierto ja Bodenin kilpailun Pietikäinen.[54] Vuoden 1941 loppupuolella kärkihyppääjistä kaatuivat sodassa Toppila Itä-Karjalassa ja SS-pataljoonaan kuulunut Vierto Ukrainassa.[55] Vuonna 1944 Suomen-mestaruuksista kilpailtiin vielä Rovaniemen Pöyliövaaran mäessä mutta saksalaiset räjäyttivät sen syksyllä 1944.[56]

Sotavuosien jälkeen suomalaiset ja ruotsalaiset vierailivat edelleen toistensa kilpailuissa mutta Norja jättäytyi yhteistoiminnasta siihen saakka, kunnes vuoden 1941 MM-kilpailuilta vietiin MM-arvo.[57] Vuonna 1946 Leo Laakso kävi voittamassa Sveitsin Zermattissa ja otti Salpausselällä viidennen voittonsa.[58] Uudet norjalaistähdet kohdattiin ensi kerran Ruotsissa Hammarbyn mäessä vuonna 1947; Laakso sijoittui viidenneksi norjalaisten ottaessa kolmoisvoiton. Holmenkollenilla suomalaiset eivät menestyneet.[59] Salpausselällä norjalaisvieraat ottivat kaksoisvoiton.[60] Sankt Mortitzin olympialaisissa 1948 parempia tyylipisteitä saaneet norjalaiset veivät kolmoisvoiton. Matti Pietikäinen sijoittui neljänneksi, Leo Laakso kuudenneksi ja Aatto Pietikäinen kahdeksanneksi.[61]

Loppukesällä 1948 Lahdessa Karpalosuon 24 metrin mäessä hypättiin kesämäenlaskua olkilevyjen päällä, ja syyskuussa 1949 siinä järjestettiin ensimmäiset "keinolumikilpailut". Puijolle rakennettiin uusi suurmäki, ja vihkiäiskilpailussa maaliskuussa 1949 Matti Pietikäinen hyppäsi ennätykseksi 86 metriä.[62] Jouluna 1948 Pietikäinen ja Leo Laakso lähtivät Amerikan-kiertueelle, jollaisesta tuli vuosia kestänyt perinne.[63] Iron Mountainissa Pietikäinen hyppäsi 88-metrisen hypyn.[64] Keväällä hän ylsi Holmenkollenilla ja Ruotsin Sollefteåssa toiseksi. Lasse Johansson ja Rafael Viljamaa lähtivät Jugoslavian Planicaan tavoittelemaan yli satametrisiä hyppyjä mutta lumipulan vuoksi kilpailut siirrettiin pienempään mäkeen. Pauli Vainio voitti Tšekkoslovakiassa ylioppilaiden maailmanmestaruuden.[65]

Lumipulan vuoksi suomalaiset lähtivät Lake Placidin MM-kilpailuihin 1950 vailla kunnon tuntumaa mäkiin.[66] Osa hyppääjistä loukkaantui esikilpailuissa ja Matti Pietikäinen sijoittui MM-mäessä parhaana suomalaisena yhdeksänneksi.[67] Toinen suomalaisjoukkue kilpaili tammikuun lopulla Garmisch-Partenkirchenin hiihtoviikolla. Siellä Aatto Pietikäinen sijoittui toiseksi ja Erkki Rajala kolmanneksi. Oberstdorfin 80 metrin mäessä Rafael Viljamaa oli toinen.[68] Salpausselällä paras oli Rajala.[69]

Tammikuussa 1951 Puijon mäessä 18-vuotias Tauno Luiro hyppäsi virallisissa harjoituksissa 95,5-metrisen hypyn.[70] Sveitsin mäkiviikon avauskilpailussa Sankt Moritzissa Matti Pietikäinen voitti, Olavi Kuronen oli toinen ja Erkki Rajala sjoittui neljänneksi vaikka norjalaisetkin olivat mukana. Pietikäinen voitti myös kolmannen kilpailun Arosassa, ja Rajala oli toinen ja Kuronen neljäs.[71] Päätöskilpailussa Le Loclessa Kuronen sijoittui toiseksi, mutta Pietikäinen voitti mäkiviikon kokonaiskilpailun.[72] Holmenkollenilla Luiro voitti nuorten kilpailun.[73] Oberstdorfin lentomäkiviikolla sai jokainen kilpailija hypätä neljänä päivänä neljä hyppyä, ja tulokset määräytyivät viiden parhaan hypyn pituuskeskiarvon mukaan. Luiro hyppäsi ensimmäisenä päivänään 132-metrisen hypyn, jolla hän jäi kolmen metrin päähän maailmanennätyksestä. Seuraavana päivänä hänen neljäs hyppynsä kantoi 139 metriin eli uuteen maailmanennätykseen, joka kesti vuoteen 1961 saakka.[74] Luiro sai voittopokaalin parhaalla keskiarvollaan 127,8 metriä.[75]

Oslon olympialaisissa 1952 paras suomalainen oli seitsemänneksi sijoittunut Antti Hyvärinen. Toinen nuoren polven edustaja Pentti Uotinen voitti Salpausselän kilpailun.[76] Seuraavana talvena uusi tulokas Eino Kirjonen voitti Garmisch-Partenkirchenin talvikisojen mäkikilpailun ja toi Keski-Euroopassa tunnetuksi uutta suomalaista aerodynaamista hyppytyyliä, jonka arvostelutuomaritkin palkitsivat korkeilla tyylipisteillä.[77] Itse hyppääjien lisäksi tämän jo 1930-luvulta kehittymään lähteneen tyylin tärkeimpinä vaikuttajina olivat mäkihyppyä tutkinut Erkki Hovi ja osa-aikaisena valmentajana jo usean vuoden toiminut Lasse Johansson. Hovi julkaisi tietämyksensä vuonna 1957 kirjasessa Mäkihyppy tänään.[78] Ruotsin Falunissa Esko Mömmö ja Aulis Kallakorpi ottivat kaksoisvoiton.[79] Sveitsin mäkiviikolla Pentti Heino voitti Unterwasserin osakilpailun ja oli paras myös Gstaadissa, jossa kilpailtiin sotamarsalkka Montgomeryn lahjoittamasta maljasta.[80] Holmenkollenilla Eino Kirjonen voitti nuorten kilpailun. Salpausselän kisoissa paras oli Aulis Kallakorpi.[81]

Ensimmäiset suurvoitot muokkaa

 
Hemmo Silvennoinen

Talvella 1953–1954 suomalaiset osallistuivat ensi kerran Keski-Euroopan mäkiviikolle ja avasivat kilpailusuhteet neuvostoliittolaisten mäkihyppääjien kanssa. Mäkiviikon osakilpailuissa Oberstdorfissa Aulis Kallakorpi oli kolmas, Garmisch-Partenkirchenissä Eino Kirjonen toinen ja Esko Mömmö kolmas ja Innsbruckissa Matti Pietikäinen toinen, ja Bischofshofenissa Pietikäinen sijoittui kolmanneksi. Kokonaiskilpailussa Kirjonen sijoittui toiseksi ja Kallakorpi neljänneksi.[82] Moskovassa Lasse Johanssonin hyppyura päättyi kaatumiseen harjoituksissa. Kilpailussa Veikko Salmenranta sijoittui toiseksi.[83] Falunin MM-kilpailuissa Matti Pietikäinen voitti maailmanmestaruuden ylivoimaisesti ja Veikko Heinonen ylsi niukasti hopealle.[84] Pietikäinen voitti myös 60 000 katsojan edessä käydyn Salpausselän mäkikilpailun. Planican kaksipäiväisen lentomäkikilpailun voitti Ossi Laaksonen.[85]

Talvella 1954–1955 suomalaiset kilpailivat ahkerasti ulkomailla: 33 hyppääjää oli mukana 20 eri kilpailussa. Keski-Euroopan mäkiviikon suomalaiset aloittivat kahdella kolmoisvoitolla, joissa molemmissa ykkösenä oli Aulis Kallakorpi. Mäkiviikon kokonaiskilpailun voitti Hemmo Silvennoinen, toiseksi sijoittui Eino Kirjonen ja Kallakorpi oli kolmas.[86] Tammikuun lopulla Garmisch-Partenkirchenissä Kirjonen voitti ensimmäisen televisioidun mäkihyppykilpailun.[87] Salpausselällä hän voitti sekä iltakilpailun että varsinaisen kilpailun. Helmikuussa Silvennoinen voitti Oberstdorfin kaksiosaisen lentomäkikilpailun.[88] Kallakorvesta tuli Holmenkollenin yleisen sarjan mäkikilpailun ensimmäinen suomalaisvoittaja ja Kirjonenkin oli jaetulla kakkossijalla.[89] Kuusankosken mäen vihkiäiskilpailussa nuori Esa Toikka kuoli lyötyään päänsä lyhyen vastamäen takana olevaan kivikkoon.[87] Pitkään sairastellut ja Ounasvaaralla keväällä 1953 viimeisen kerran kilpaillut maailmanennätyshyppääjä Tauno Luiro kuoli lokakuussa 1955.[90]

Suomalaiset osallistuivat talven 1955–1956 Keski-Euroopan mäkiviikolla vain kahteen osakilpailuun ja palasivat sitten Suomeen valmistautuakseen olympialaisiin. Ennen mäkiviikkoa Antti Hyvärinen voitti Semmeringin kilpailun. Mäkiviikolla Aulis Kallakorpi ja Eino Kirjonen jakoivat Oberstdorfin kisan voiton, ja Garmisch-Partenkirchenissä Hemmo Silvennoinen oli ykkönen ja Kirjonen kakkonen.[91] Cortinan olympialaisissa Hyvärinen voitti kultaa ja Kallakorpi sai hopeaa. Kirjonen sijoittui seitsemänneksi ja Silvennoinen kymmenenneksi.[92] Silvennoisen tuliaisena Suomeen olivat itävaltalaiselta Otto Leodolterilta ostetut muovipohjaiset mäkisukset. Olympialaisten jälkeen Aaro Pokka ja Veikko Heinonen ottivat Ruotsin hiihtokisoissa Falunissa kaksoisvoiton, Veikko Salmenranta voitti Tšekkoslovakian Špindlerův Mlýnissä, Esko Mömmö ja Pentti Uotinen saavuttivat voittoja Yhdysvalloissa, ja olympiaisissa varamiehenä ollut Kalevi Kärkinen voitti Kanadan-mestaruuden. Suomen-mestaruuden voitti Nokialla 33-vuotias Unto Oksanen.[93] SM-kilpailussa epäonnistunut Antti Hyvärinen voitti Holmenkollenilla ylivoimaisesti, ja Aulis Kallakorpi oli jaetulla kolmannella sijalla.[94] Hemmo Silvennoinen oli olympialaisten jälkeen laitettu kilpailukieltoon hänen Savo-lehdelle lähettämiensä matkakirjeiden muututtua toimittajan käsittelyssä joukkuetovereita loukkaavaksi mutta päästyään jälleen kilpailemaan voitti Salpausselällä ja Puijolla. Antti Hyvärinen voitti kotikaupungissaan Ounasvaaran kilpailun, ja suomalaiset saavuttivat voittoja myös Ruotsin puolella. Kulmin lentomäessä Veikko Heinonen voitti kaksi kilpailua kolmesta ja sijoittui yhteispisteissä toiseksi. Hänen pisin hyppynsä kantoi 118 metriä.[95] Nuori Juhani Kärkinen voitti Saksan parhaat hyppääjät Itä-Saksan Feldbergissä.[96]

Talven 1956–1957 maajoukkueharjoituksissa suomalaiset paneutuivat erityisesti alastulon virheiden korjaamiseen. Mäkiviikon aluksi Pentti Uotinen ja Aulis Kallakorpi ottivat Oberstdorfissa kaksoisvoiton. Innsbruckissa suomalaiset epäonnistuivat toisella kierroksella, mutta Garmisch-Partenkirchenin uudenvuodenpäivän kilpailussa Eino Kirjonen sijoittui toiseksi ja Uotinen kolmanneksi.[97] Bischofshofenissa Kirjonen otti ylivoimaisen voiton. Mäkiviikon kokonaiskilpailussa Uotinen ja Kirjonen ottivat kaksoisvoiton, kun hyvin hypänneet neuvostoliittolaiset eivät osallistuneet Oberstdorfin kilpailuun.[98] Hemmo Silvennoinen voitti Sveitsissä Le Brassus'n kilpailun, mutta Sveitsin mäkiviikolla suomalaiset jäivät ilman voittoja ja Kalevi Kärkinen sijoittui yhteispisteissä kolmanneksi.[99] Ossi Laaksonen voitti helmikuussa Garmisch-Partenkirchenin kilpailun. Antti Hyvärinen ja Juhani Kärkinen kiersivät Yhdysvalloissa voittamassa mäkikilpailuja.[100] Salpausselällä Kalevi Kärkinen jakoi voiton Ruotsin Holger Karlssonin kanssa, kun Eino Kirjonen kaatui toisella kierroksella 77-metrisen hyppynsä.[101] Holmenkollenilla Kirjonen nousi toisen kierroksen huippuhypyllään toiseksi ja Juhani Kärkinen oli kolmas.[102] Nuorten kilpailussa Veikko Kankkonen ja Pekka Yli-Niemi toivat Suomeen kaksoisvoiton. Maaliskuussa Planican lentomäkikilpailun yhteistuloksissa Kirjonen sijoittui toiseksi ja Pekka Tirkkonen kolmanneksi.[103]

Vuonna 1958 Suomessa oli kaksi yli 70 metrin mäkeä, kaksikymmentä yli 50 metrin mäkeä ja 56 yli 40 metrin mäkeä. Suomen olosuhteet houkuttelivat Itä-Saksan maajoukkuehyppääjät joulukuussa harjoittelemaan Suomeen, jossa Lahti toimi maaliskuussa MM-kilpailujen isäntänä. Suomalaiset harjoittelivat MM-kilpailuihin kotimaassa eivätkä osallistuneet Keski-Euroopan mäkiviikolle.[104] Juhani Kärkinen oli Lahdessa katsastuskilpailujen paras niin loppiaisena kuin kahdessa helmikuun alun kilpailussakin,[105] ja hän voitti myös Suomen-mestaruuden Puijolla.[106] MM-kilpailussa Kärkinen hyppäsi ensimmäisellä kierroksella 74 metriä ja toisella kierroksella alemmalta lavalta 66,5 metriä ja voitti kultaa ylivoimaisesti. Ensio Hyytiä, joka alle 20-vuotiaana ei saanut osallistua yhdistettyyn, nousi toisen kierroksen 72,5-metrisellä hypyllään hopealle.[107] Eino Kirjonen kaatui jo ensimmäisen, 73 metriä kantaneen hyppynsä.[108] Toisella kierroksella epäonnistunut Antero Immonen sijoittui kuudenneksi.[109] Ulkomailla Risto Vuorinen voitti Amerikassa Revelstoken kilpailun, mutta Holmenkollenilla suomalaismenestystä ei kärkihyppääjien kaatumisten vuoksi tullut.[110] Puijon kilpailun voitollaan esille noussut Mauno Valkama hyppäsi Oberstdorfin lentomäessä maailmanennätyspituutta lähennellen 136 metriä.[111] Eino Kirjonen voitti Japanissa ensimmäisen kilpailun mutta kaatui toisessa sairaalakuntoon. Ruotsissa Ensio Hyytiä voitti Kiirunan kilpailun, jossa kuusi suomalaista kaatui.[112]


Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen.
Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b Kanerva, Juha & Tikander, Vesa: Urheilulajien synty, s. 91. Kustannusosakeyhtiö Teos, 2012. ISBN 978-951-851-345-5.
  2. ↑ Pihlaja, Juhani: Urheilun käsikirja, s. 435. TietoSportti, 1994. ISBN 951-97170-0-5.
  3. ↑ a b Mäkihyppy Suomen Olympiakomitea. Viitattu 26.3.2023.
  4. ↑ a b Marttinen, Manu: Suomi on mäkihypyn entinen suurvalta: Jokaista mäkeä kohti on kolme harrastajaa – Viimeinen arvokisamitali 2010 Apu. 3.3.2020. Viitattu 26.3.2023.
  5. ↑ Viinikka, Pekka: Lentämisen tunne kiinnostaa taas lapsia – mäkihypyn ja yhdistetyn harrastajamäärät ovat lähteneet aallonpohjasta nousuun 5.1.2022. Yle. Viitattu 26.3.2023.
  6. ↑ Vahtola, s. 11–12
  7. ↑ Vahtola, s. 13–14
  8. ↑ Vahtola, s. 16
  9. ↑ Vahtola, s. 19–20, 22
  10. ↑ Vahtola, s. 24
  11. ↑ Vahtola, s. 25
  12. ↑ Vahtola, s. 28
  13. ↑ a b Vahtola, s. 30
  14. ↑ Pihlaja, Juhani: Urheilun käsikirja, s. 441. TietoSportti, 1994. ISBN 951-97170-0-5.
  15. ↑ Vahtola, s. 31
  16. ↑ Vahtola, s. 34–35
  17. ↑ Vahtola, s. 34
  18. ↑ Vahtola, s. 35
  19. ↑ Vahtola, s. 36
  20. ↑ Vahtola, s. 37
  21. ↑ Vahtola, s. 38
  22. ↑ Eljanko, Harri & Kirjavainen, Jussi: Suomen hiihdon historia, s. 101. WSOY, 1969.
  23. ↑ Vahtola, s. 39
  24. ↑ Vahtola, s. 40
  25. ↑ Vahtola, s. 42–43
  26. ↑ Vahtola, s. 44
  27. ↑ Vahtola, s. 45
  28. ↑ Vahtola, s. 46
  29. ↑ Vahtola, s. 49
  30. ↑ Vahtola, s. 50
  31. ↑ Vahtola, s. 51–52
  32. ↑ Vahtola, s. 53
  33. ↑ Vahtola, s. 53–54
  34. ↑ Vahtola, s. 54–55
  35. ↑ Vahtola, s. 56
  36. ↑ Vahtola, s. 59, 61
  37. ↑ Vahtola, s. 61–63
  38. ↑ Vahtola, s. 64
  39. ↑ Vahtola, s. 65–66
  40. ↑ Vahtola, s. 66–67
  41. ↑ Vahtola, s. 68–69
  42. ↑ Vahtola, s. 71–72
  43. ↑ Vahtola, s. 70
  44. ↑ Vahtola, s. 74
  45. ↑ Vahtola, s. 75
  46. ↑ Vahtola, s. 77
  47. ↑ Vahtola, s. 78
  48. ↑ Vahtola, s. 80, 82
  49. ↑ Vahtola, s. 81
  50. ↑ Vahtola, s. 82
  51. ↑ Vahtola, s. 85–87
  52. ↑ Vahtola, s. 80, 87
  53. ↑ Vahtola, s. 87
  54. ↑ Vahtola, s. 88
  55. ↑ Vahtola, s. 89
  56. ↑ Vahtola, s. 94
  57. ↑ Vahtola, s. 94–95
  58. ↑ Vahtola, s. 97
  59. ↑ Vahtola, s. 98
  60. ↑ Vahtola, s. 99
  61. ↑ Vahtola, s. 101–102
  62. ↑ Vahtola, s. 104
  63. ↑ Vahtola, s. 107
  64. ↑ Vahtola, s. 110
  65. ↑ Vahtola, s. 108
  66. ↑ Vahtola, s. 111–112
  67. ↑ Vahtola, s. 112, 114
  68. ↑ Vahtola, s. 110–111, 114–115
  69. ↑ Vahtola, s. 116
  70. ↑ Vahtola, s. 117
  71. ↑ Vahtola, s. 119
  72. ↑ Vahtola, s. 119–120
  73. ↑ Vahtola, s. 120
  74. ↑ Vahtola, s. 120–122
  75. ↑ Vahtola, s. 124
  76. ↑ Vahtola, s. 129–130
  77. ↑ Vahtola, s. 133
  78. ↑ Vahtola, s. 127–128, 133–134
  79. ↑ Vahtola, s. 134–135
  80. ↑ Vahtola, s. 135
  81. ↑ Vahtola, s. 136
  82. ↑ Vahtola, s. 138–139
  83. ↑ Vahtola, s. 139–140
  84. ↑ Vahtola, s. 141, 143
  85. ↑ Vahtola, s. 144
  86. ↑ Vahtola, s. 147–148
  87. ↑ a b Vahtola, s. 148
  88. ↑ Vahtola, s. 150–151
  89. ↑ Vahtola, s. 151–153
  90. ↑ Vahtola, s. 137, 155
  91. ↑ Vahtola, s. 156, 158
  92. ↑ Vahtola, s. 159–160
  93. ↑ Vahtola, s. 161
  94. ↑ Vahtola, s. 162
  95. ↑ Vahtola, s. 163
  96. ↑ Vahtola, s. 163, 165
  97. ↑ Vahtola, s. 166
  98. ↑ Vahtola, s. 167
  99. ↑ Vahtola, s. 167–168
  100. ↑ Vahtola, s. 168
  101. ↑ Vahtola, s. 168–169
  102. ↑ Vahtola, s. 169–170
  103. ↑ Vahtola, s. 170
  104. ↑ Vahtola, s. 172
  105. ↑ Vahtola, s. 173–174
  106. ↑ Vahtola, s. 176
  107. ↑ Vahtola, s. 174, 177–179
  108. ↑ Vahtola, s. 177
  109. ↑ Vahtola, s. 178
  110. ↑ Vahtola, s. 179–180
  111. ↑ Vahtola, s. 181
  112. ↑ Vahtola, s. 182
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_mäkihyppy&oldid=22029223”