Wikipedia

Suomen Helluntaiherätyksen historia

Suomen Helluntaiherätyksen historia alkaa 1910-luvulta, jolloin helluntaiherätys tuli Suomeen lähinnä norjalaisen metodistipappi Thomas Ball Barrattin (1862–1940) vierailujen vaikutuksesta. Hän tuli Suomeen kumpulalaisten narvalaisten, erään lestadiolaisuuden suunnan kannattajien, kutsumana.

Thomas Ball Barratt.

Helluntailaisuuden saapuminen Suomeen (1907–1919) muokkaa

Pääartikkeli: Helluntaiherätys

Helluntailiike sai alkunsa 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa. Helluntailaisuuden läpimurto tapahtui vuonna 1906 Los Angelesissa. Tuolloin alkoi herätys, jonka tunnusomaisia piirteitä olivat kaste sekä kielillä puhuminen. Samana vuonna liike levisi maailmanlaajuisesti. Helluntaiherätys saapui vuoden 1906 lopulla Pohjoismaihin metodistipastori Thomas Ball Barrattin toimesta. Vuoden 1907 alussa liike sai jalansijaa Ruotsissa sekä suorien yhdysvaltalaisten yhteyksien että Barrattin Oslossa toteuttaman toiminnan kautta. Liike levisi Ruotsissa erityisesti vapaakirkollisen jäsenistön keskuudessa.[1]

Ensimmäiset tiedot helluntailiikkeestä Suomesta ovat vuodelta 1907. Ensimmäisiin helluntaiherätyksen edustajiin luetaan ruotsalaiset "saarnaajasisaret" Greta Andersson ja Anne Blom, jotka tulivat pienen ryhmän kanssa Etelä-Suomeen vuonna 1907. Vuoden 1908 alussa he siirtyivät ruotsinkieliselle Pohjanmaalle ja toimivat pääasiassa Vaasan seudulla.[2] Anderssonin ja Blomin toiminta tapahtui pääasiassa vapaakirkollisten keskuudessa ja yli kymmenen ihmisen kerrottiin saaneen Pyhän Hengen kasteen. Blomin ja Anderssonin toiminta päättyi kuitenkin vuonna 1909 onnettomuuteen rukousviikolla, jolloin saarnaaja yritti kävellä vetten päällä ja hukkui.[1][3]

Uudesta herätyksestä kiinnostuttiin myös muualla Suomessa. Helsingissä joukko lestadiolaisia kiinnostui Barrattin toiminnasta ja jotkut heistä tekivät matkoja Osloon tutustuakseen liikkeeseen.[1] Alkuvaiheen helluntaiherätyksestä kiinnostuneita olivat muun muassa kumpulalaisten saarnaaja Johan Johansson, Sörnäisten yhteiskoulun johtajatar Hanna Castrén sekä Arno Fellman, joka kutsui Barrattin myös Suomeen.[4][5][6]

Barrattin toiminta vuodesta 1911 lähtien muokkaa

Helsingissä vaikuttaneet narvalaislestadiolaiset kutsuivat Barrattin Suomeen, mutta kesti syksyyn 1911 ennen kuin tämän oli mahdollista saapua. Barrattin ensimmäisen vierailun aikana järjestettiin kokouksia muun muassa Helsingissä, Kuopiossa, Viipurissa, Tampereella ja Turussa. Vuotta 1912 pidetään helluntailiikkeen lopullisena läpimurtona. Barratt teki kaksi matkaa Suomeen ja järjesti kokouksia muun muassa Tampereella, Pietarsaaressa ja Vaasassa. Hajananainen helluntaherätys sai vierailujen johdosta uutta inspiraatiota.[1]

Barratt piti vuoden 1911 kokouksia muun muassa Helsingin Rauhanyhdistyksen rukoushuonessa sekä Johanneksenkirkossa. Barrattin kokouksissa kerrotaan ihmisten parantuneen, muun muassa Hilda Holm keuhkotaudista ja Lyydia Korpi. Saarnaaja Johan Johansson toimi useissa kokouksissa Barrattin tulkkina. Viipurissa kokouksia pidettiin O. Rosénin johtamassa ruotsinkielisessä metodistikirkossa ja Tampereella kokouksia pidettiin Puuvillatehtaan kirkossa.[7][6]

Myös norjalainen Gerhard Olsen-Smidt työskenteli helluntaiherätyksen eteen vuoden 1911 lopusta lähtien.[8] Entinen Pelastusarmeijan upseeri oli tutustunut Yhdysvalloissa helluntaiherätykseen ja kokenut henkikasteen, minkä vuoksi tämä oli jättänyt Pelastusarmeijan. Olsen-Smidt saapui Suomeen Barrattin kannustamana.[9]

Ensimmäiset kasteet ja liikkeen vakiintuminen muokkaa

Olsen-Smidtin ohjauksessa yhä useammat omaksuivat aikuiskasteen näkemyksen. Helluntaiherätyksen ensimmäiset kasteet järjestettiin vuonna 1912 helluntaiherätyksen kesäjuhlilla Lempäälässä vuonna 1912. Lempäälän juhlilla puhuivat Gerhard Olsen-Smidt, Pekka Brofeldt sekä yhdysvaltalainen pastrori J. H. King.[10]

Aikuiskasteen myötä monet lestadiolaiset etääntyivät liikkeestä. Vielä vuonna 1912 Barratt kannatti ekumeniaa sekä lapsikastetta ja halusi helluntailaisen herätyksen pysyvän kirkkojen sisäisenä herätyksenä. Vuonna 1913 Lewi Pethrus kastoi Barrattin kuitenkin Tukholmassa.[11][8] Kasteopetus jakoi liikettä, ja Helsingissä osoitteesssa Kolmas linja 8 entisistä baptisteista kokoontunut ryhmä piti kiinni aikuiskasteesta. He olivat nimellisesti edelleen baptisteja, vaikka eivät voineet henkikasteen koettuaan olla yhdessä muiden baptistien kanssa.[12] Lahdessa pidettiin kaksi viikkoa kestänyt helluntaiherätyksen yhteinen raamattukurssi ja kesäjuhla 1914.

Vuonna 1912 alettiin julkaista norjalaisesta Korsets Seieristä suomennettua Ristin Voitto -lehteä, jonka ensimmäisenä julkaisijana toimi H. W. Sjöblom, maisteri Arno Fellman toimi suomentajana. Ensimmäisen vuoden ajan lehti painettiin Norjassa (numerot 1–6).[4][13][14][15][6]

Helluntaiherätyksen ensimmäinen yhteinen laulukirja koottiin 1912. Herra tulee -laulukirjassa oli 35 norjan kielestä käännettyä laulua. Pekka Brofeltin ja Olsen-Smidtin kokoama Helluntailauluja ilmestyi jouluna 1912, siinä oli 152 laulua. 1918 ilmestyneessä toisessa painoksessa lauluja oli jo 214. Vuonna 1927 ilmestyi Herramme tulee -laulukirja Ristin Voitto -yhdistyksen kustannuksella.lähde?

Olsen-Smidt joutui poistumaan Suomesta vuonna 1914 maailmansodan syttymisen vuoksi ja helluntaiherätys jäi kokonaan kotimaisten johtajien käsiin. Herätys jatkui valitulla tiellä ja kokoontui yhteen kesäkokouksiin, joissa järjestettiin kasteita ja ehtoollisia. Toiminta sai vähitellen vakiintuneen muodon ja alkoi nousta uutena kristillisenä suuntana muiden vapaiden kirkkokuntien rinnalle. Liikkeen sisällä keskusteltiin tarpeesta paikallisseurakuntien perustamiseksi, sillä "universaaliin" kirkkoon kuulumista ei koettu riittävänä erityisesti kun ristiriidat vanhojen kirkkokuntien kanssa kävivät selvemmiksi. Vuonna 1915 Helsingin baptistiseurakunnasta eronneet jäsenet perustivat ensimmäisen helluntaiseurakunnan, Siloamin, jonka johtaja oli Albert Kervinen.[8][16] Venäläisten kieltäessä helluntailaisten toiminnan sodan aikana 1915–1916, Siloamin jäsenet repivät Helluntailauluja-kirjastaan ensimmäisen lehden pois.[12] Toinen helluntailainen ryhmä piti kokouksia Tarkk’ampujankadulla, sillä heidän saarnaajansa Gerhard Olsen-Smidt oli joutunut lähtemään sodan vuoksi ulkomaalaisena maasta pois[17] ja hänen tilalleen tuli entinen lähetyssaarnaaja Vilho Pylkkänen.[18] Gerhard Olsen-Smidt palasi Suomeen 22. marraskuuta 1919.

Jakautuminen seurakuntakäsityksen pohjalta muokkaa

Helluntailaisten mielipiteitä jakanut ehtoolliskysymys ratkaistiin eräässä kastekokouksessa Betel-kirkossa Iso Roobertinkadulla. Kokouksessa olivat muun muassa Olsen-Smidt ja Väinö Plafer, Eino I. Manninen, Vilho Pylkkänen ja useita muita. Olsen-Smidt kysyi: ”Emmekö tahdokin kulkea siinäkin Sanaan luottaen, että vain kastetuille uskoville kuuluu ehtoollinen?” Kädennostolla koko joukko hyväksyi esityksen. Tämä oli ensimmäinen julkinen tilaisuus, jossa asia tuli esille. Helluntailaiset jakaantuivat 1920 ehtoolliskysymyksen vuoksi helluntaiystäviin ja helluntaiseurakuntiin.[19]

Sotien välinen aika 1920–1939 muokkaa

 
Donald ja Ruth Gee.
 
Helsingin Saalem-seurakunnassa Donald Gee, Jalmari Kauppala, Lauri Hokkanen, K. A. Hellman, Eino I. Manninen noin 1933.
 
Lauri Hokkanen

Gerhard Olsen-Smidt järjesti 1920 Helsingissä Helluntaiseurakunnan, jonka kokoontumispaikka oli Ludviginkadulla Helsingin Sanomain salissa 4. kerroksessa ja myöhemmin Liisankatu 17:ssä. Tästä ryhmästä muodostui myöhemmin Filadelfiaseurakunta. Eino I. Manninen valittiin seurakunnan vanhimmaksi joulukuussa 1920. Olsen-Smidt oli valloittava johtaja, ja liike keskittyi vahvasti hänen henkilöönsä. Häntä syytettiin taloudellisista väärinkäytöksistä ja yksinvaltaisesta johtamistavasta.[17]

Keväällä 1925 Olsen-Smidt pidätettiin Helsingissä ”homoseksuaalisen hurjastelun” takia,[20] ja hänet tuomittiin huhtikuussa 1925 kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen haureudesta,[21] sillä hänellä oli ollut seksuaalisuhteita kahteen nuorukaiseen, jotka toimivat seurakunnassa.[17] Vankeustuomion jälkeen hänet karkotettiin Norjaan.[22] Tuomio merkitsi helluntailiikkeelle huomattavaa kriisiä.[17]

 
Eino Manninen noin 1933.

Eino Manninen kutsuttiin Viipurista 1925 seurakunnan johtajaksi, kun Gerhard Olsen-Smidt oli karkotettu maasta. Filadelfiaseurakunnan kokoukset olivat kaksikielisiä. Syksystä 1927 alettiin pitää suomenkielisiä kokouksia poliisimaneesissa sunnuntai-illoin. Vuoden 1928 alusta pidettiin kaksikielisiä kokouksia yhteiskoululla Kirkkokatu 6:ssa. Eino I. Mannisen pyydettyä vapautusta julistajan tehtävistä, 13 helmikuuta 1928 valittiin seurakunnan johtajaksi Nikolai Pöysti ja saarnaajaksi Lauri Mömmö. Kirkkokatu 6:ssa jatkettiin suomenkielisten kokouksien pitämistä sunnuntai-illoin. Seurakunta jakaantui kahtia, suomenkieliset vuokrasivat Koiton pikkusalin Yrjönkadulta. Eino I. Mannisen johdolla tutkittiin mahdollisuutta sulauttaa suomenkielinen työ Siloamiin, mutta se ei toteutunut.[23]

Tampereen Saalem-seurakunta perustettiin 23. tammikuuta 1921 Fr. r. Lieslehdon johdolla. Seurakuntaan liittyi 57 henkeä. Seurakunta kokoontui entisessä Kauppakoulun salissa Puutarhakatu 16:ssa. Syksystä 1923 lähtien seurakunta kokoontui VPK:n piharakennuksessa, ns. Puusalissa, aina vuoteen 1951 asti, jonka jälkeen seurakunta vuokrasi Evankelisten ystäväin omistaman Lähetystalon huoneiston Hämeenkatu 20:stä. Tampereen Saalem-seurakunta muutti 29. maaliskuuta 1958 uuteen rukoushuoneeseen Aleksanterinkatu 18.[24]

Turun helluntaiseurakunta perustettiin 27. helmikuuta 1921 Toivo II järjestetyssä järjestäytymistilaisuudessa, Kaskenkatu 16 b:ssä, sunnuntaina kello 16. Perustettuun Turun helluntaiseurakuntaan liittyi 70 helluntailaisen näkemyksen omaksunutta kastettua kristittyä. Seurakunnan ensimmäisenä saarnaajana toimi Albert Estlander. Seurakunta kokoontui Puutarhakatu 37 olevassa liikehuoneistossa 1921–1923.[25]

Helsingin Saalem-seurakunta perustettiin 11. maaliskuuta 1928, kun 11 veljeä oli kokoontunut rukouskokoukseen. Vuoden 1928 aikana seurakuntaan liittyi 211 henkeä, vuonna 1929 liittyi 69 henkeä. Jäsenmäärä kasvoi vuoteen 1933 mennessä 800 henkeen.[26]

Lauri Hokkanen siirtyi Vapaakirkosta 2. syyskuuta 1929 Helsingin Saalem-seurakuntaan. Hokkanen toimi Ristin Voiton toimittajana Eino I. Mannisen jälkeen.[27]

Vuosien 1920–1933 aikana Suomessa vierailivat skotlantilainen Donald Gee, englantilaiset Smith Wigglesworth, Myerscough, G. Ewery, sekä norjalainen T. B. Barratt.[27] Myös Gerhard Olsen-Smidt palasi laittomasti Suomeen saarnaamaan vuonna 1930, mutta hänet karkotettiin uudelleen.[17]

Vilho Pylkkänen julkaisi vuodesta 1923 lähtien helluntaiystävien Voitto Sanoma -lehteä.[28]

Vuonna 1925 siirtyi huomattava joukko aktiivisia työntekijöitä helluntaiherätyksen puolelle, muun muassa Pekka Brofeldt, A. Lahtinen, K. A. Hellman, Liida Myyrä, Lydia Korpi, Ester Karppi ja Rosa Orpana. Helluntaiystävien joukkoon jäivät Vilho Pylkkänen ja Evert Jäppinen.[29]

 
Helsingin Saalem-seurakunnan kitarakuoro noin 1933.

Ristin Voitto -kustannusyhtiön perustivat vuonna 1926 Arthur Hällström, Julius Hynninen, Fr. Lunden (Lieslehto), Väinö Pfaler, Selin Suomela ja O. Viitanen.[30]

Turun helluntaiseurakunta sai 1930 johtajakseen ruotsalaisen Carl Forsbergin ja seurakunta muuttui kaksikieliseksi. Kaikki saarnat käänsi suomeksi Elli Honka-Suomela. Forsbergin aikana seurakunta muutti suurempaan huoneistoon Anikaistenkatu 1:teen, jossa oli istumapaikkoja 225 henkilölle.[31]

 
Helluntaiseurakunnan kastetilaisuus Kuopion uimahuoneella Kuopiossa juhannuspäivänä 24.6.1930.

Englantilainen Smith Wigglesworth vieraili Suomessa juhannuksena 1931, tuolloin Wigglesworth piti kokouksia Turun palokunnan salissa. Monet sairaat parantuivat ja useat täyttyivät Pyhällä Hengellä.[32]

Helsingin Siiloam- ja Saalem-seurakunta yhdistettiin 1934.[33]

Turun helluntaiseurakunnan saarnaajaksi valittiin vuonna 1934 Vilho Soininen. Vuonna 1935 pidettiin useita ulkoilmakokouksia Turun puistoissa. Turun helluntaiseurakunnassa oli herätyksiä vuosien 1930–1936 ajan.[34]

Jämsän ihme 1932 muokkaa

Helluntaiherätyksen järjestämissä kokouksissa julistettiin, kuinka Jumalan sana voi parantaa sairauden vallassa olevia ihmisiä. Koska parantumisia tapahtui melko harvoin, Jämsässä 23. syyskuuta 1932 tapahtunut 3-vuotiaan Kirsti Aurevaaran parantuminen vatsakalvo- ja umpisuolentulehduksesta herätti sen verran yleistä huomiota, että Eduskunnan pikakirjoittajana toiminut Pekka Lattu julkaisi tapahtuneen johdosta pienen vihkosen kahtena painoksena lapsen isän, osaltaan tapauksen johdosta sittemmin hengelliseen kääntymykseen tulleen ja itsekin helluntaisaarnaajana toimineen poliisikonstaapeli Kalle Aurevaaran sanelusta. Saarnaaja Fabian Paakkari oli Aurevaarojen kotona rukoillut Kirstin puolesta, joka kahden lääkärin mukaan oli niin huonossa kunnossa, että kuolema oli odotettavissa kahden tunnin sisään. Rukouksen jälkeen Kirsti nousi vuoteesta ja kaksi lääkäriä todistivat hänen parantuneen.

Edelleen virkeänä isoäitinä synnyinpaikkakunnallaan asuva Kirsti on kertonut itsekin selvästi muistavansa tuolloin rukouksen aikana hänen vuoteensa viereen ilmestyneen kirkkaan olennon, joka otti häntä kädestä kehottaen: "Nouse Kirsti ylös!"

Sittemmin vuonna 2002 on Kirstin parantumisihmettä sivuten hänen puolisonsa lehtori Reino Tammela julkaissut omakustanteen saarnaaja Kalle Aurevaaran toiminnasta lukuisten parantumis- ja voimatekojen kuvauksena.[35][36]

Suhde luterilaiseen kirkkoon ja Veljeskokous 1940 muokkaa

Vapaiden suuntien ilmaantuminen 1800-luvun loppupuolella herätti luterilaisessa kirkossa monenlaisia tunteita ja sai aikaan monenlaisia tekoja. Baptistien, Pelastusarmeijan, vapaakirkollisten ja metodistien toimintaa vastustettiin voimakkaasti, lehdissä kirjoiteltiin tuomitsevia artikkeleita. Vapaiden suuntien saarnaajia pahoinpideltiin, vangittiin ja heidän kokouksiaan häirittiin kaikin tavoin. Samaan aikaan oli kuitenkin kirkossa sellaisiakin pappeja, jotka suhtautuivat ymmärtäväisemmin vapaisiin suuntiin. Helluntaiherätyksen muodostumisen aikana ilmapiiri oli jonkin verran vapautuneempi, mutta voimakasta vastustusta yhä esiintyi.[37][38]

Tampereella pidettiin 15–17. toukokuuta 1940 yhteiskristillinen kokous Eri piireihin kuuluvien saarnaveljien hengellisen elämän syventämistä ja keskinäistä rakentumista varten. Tämän kokouksen taholta julkaistiin Suomen lehdissä kaikille kristillisille piireille osoitettu veljellinen tervehdys, joka oli samalla vilpitön kädenojennus luterilaiselle kirkolle. Tervehdys otettiin lämmöllä vastaan luterilaisen kirkon pappien puolelta ja luvattiin osallistua seuraavaan veljeskokoukseen. Tampereen kokouksessa valittiin seuraavaa kokousta valmisteleva toimikunta, johon kuuluivat skutnabbilainen Aatu Heiskanen (1886–1941), vapaakirkollinen Oskari Jalkio, baptisti Akseli Jauhiainen, helluntailaiset Eino Manninen ja Niilo Suomela.[39][40]

Helsingin Saalem-seurakunnassa pidettiin toinen yhteiskristillinen Veljeskokous 25–28. marraskuuta 1940. Kokoukseen osallistui helluntailaisia, luterilaisia, vapaakirkollisia ja skutnabbilaisia. Puhumassa ja muulla tavalla osallistumassa olivat muun muassa Eino I. Manninen ja Paavo Attila, Lauri Hokkanen, Kalle Korhonen, Ensio Lehtonen, Väinö Rissanen, Jalmari Raitio, Eeli Jokinen, Hugh Sladen, Mikko Salminen, Toimi Yrjölä, Eino Heinonen, Jaakko Ketola, Eelis Gulin, Aarne Ylppö, Harri Pennanen, Aukusti Jauhiainen, Niilo Suomela, Peter Talikka, Vilho Pylkkänen, Kosti Kankainen, Paavo Virkkunen ja R. Sjöblom.[41]

Vilho Soininen ja muutamat muut helluntailaiset vastustivat yhteistyötä, jota harjoitettiin Eino I. Mannisen ja eräiden muiden johdolla valtionkirkon pappien ja muiden suuntien saarnamiesten kanssa.[42] Vilho Soininen kirjoitti Kuopiossa toimiessaan pienen kirjan Mikä on totuus kristittyjen yhteydestä, joka painettiin vuonna 1941. Siinä olivat muun muassa Toimi Yrjölän, Veikko Lähteen, Armas Von Bellin ja Unto Kunnaksen kirjoitukset aiheesta, sekä T. B. Barrattin kirjoitus Ristin Voitosta sekä Carl Forsbergin kirjasta otettu lainaus.[43]


Sodanjälkeinen aikakausi muokkaa

Ensimmäinen raamattuopisto aloitti toimintansa Paimiossa 12. lokakuuta 1952 Toivo Heikkisen johdolla. Myöhemmin raamattuopiston toiminta siirrettiin Hämeenlinnan Hattulaan, Paimion rakennuksien huonon kunnon ja opiston syrjäisen sijainnin takia.[44]

 
Toimi Yrjölä ja kiinankielen opettaja.

IBRA-radio lähetys r. y. perustettiin Helsingissä toukokuussa 1955. Ensimmäiset lähetykset alkoivat Tangerissa heinäkuussa. Lähetyksiä oli seitsemällä Euroopan kielellä neljä tuntia 45 minuuttia joka päivä. IBRA tuotti myös äänilevyjä. IBRA-radion toiminta Tangerissa loppui 1959, kun radioasema kansallistettiin. Vuodesta 1970 lähetyksiä jatkettiin Portugalista Sinesin kaupungista.[45][46] Vilho Soininen oli yksi IBRA-radio lähetys ry:n perustajajäsenistä.[47][48]

Helluntaiherätyksen kesäkonferenssi 1957 pidettiin Turussa Kupittaanpuistossa. Konferenssin järjestäneessä Turun helluntaiseurakunnassa oli tuolloin noin 1 300 jäsentä.[49]

Soinis-käräjät Tampereella 1960 muokkaa

Kuopion Eelim-seurakunnan saarnaajana toiminut Vilho Soininen siirtyi Helsingin Siion-seurakunnan saarnaajaksi, ja hänelle pidettiin uuden saarnaajan tervetulojuhla 18. marraskuuta 1958. Hän oli pidemmän aikaa epäröinyt tehtävän vastaanottamista tietäessään saalemilaisten ja siionilaisten keskinäisistä erimielisyyksistä.[50][51]

Eino I. Manninen ja Vilho Soininen kuuluivat helluntaiherätyksen niin sanottuihin vahvoihin miehiin. He molemmat saivat osakseen laajaa luottamusta ja arvostusta helluntailaisten keskuudessa. Eino I. Manninen johti Saalem-seurakuntaa ja Vilho Soininen Siion-seurakuntaa. Tuntemattomasta syystä heidän keskinäiset välinsä kuitenkin rikkoutuivat. Välien rikkoonnuttua Soinista kohtaan esitettiin vakava syytös moraalittomasta käyttäytymisestä. Asia käsiteltiin hovioikeudessa ja Soininen sai ehdollisen tuomion. Raastuvanoikeus kuitenkin vapautti Soinisen syytteistä.selvennä Helsingin Saalem-seurakunta vei Eino I. Mannisen johdolla asian Helsingin hovioikeuteen. Hovioikeus antoi lääkärinlausunnon ja Saalem-seurakunnalta saamansa kuulustelupöytäkirjan perusteella Soiniselle ehdollisen tuomion. Tämän jälkeen Vilho Soinista syytettiin muun muassa laittomasta rahankeräämisestä amerikkalaisen A. A. Allenin vieraillessa Siion-seurakunnassa. Syyte ei kuitenkaan johtanut tuomioon asti, vaan todettiin Helsingin Saalem-seurakunnan keränneen rahaa samalla tavalla T. L. Osbornen kokouksessa ja aikaisen muun muassa Katinalan raamattuopistoa rakennettaessa.[52]

Vilho Soininen erotettiin helluntaiherätyksen työyhteydestä 1960 ilmiannon perusteella, asia jota Soininen ei koskaan hyväksynyt. Soinista syytettiin hyvin läheisestä ja intiimistä suhteesta erääseen uskovaiseen naiseen.[53]

Tampereen helluntaiseurakunnan saarnaajana toiminut Uuno Palonen toteaa muistelmissaan, että ns. Soinis-käräjät, joihin kutsuttiin 400 veljeä ja jotka pidettiin Tampereella 17. lokakuuta 1960, sammuttivat herätykset vuosiksi Tampereella ja koko herätysliikkeessä.[54] Uuno Palonen ehdotti kolme kertaa, että asia olisi käsitelty vain muutaman veljen ja Soinisen kesken, mutta se ei sopinut. Uuno Palonen kertoi että ennen käräjiä oli Tampereella kastettu 1950-luvun lopulla 300 ihmistä vuosittain, tämän jälkeen kastettiin vain 30 ihmistä vuosittain.[55]

1960-luvun uudistusliikkeet muokkaa

Helluntaiherätykselle oli alkuaikoina ominaista luottamus Joelin kirjan profetian täyttymiseen ja liikettä on seurannut joukko uusia, pienempiä ja suurempia herätyksiä. 1960-luvulla syntyivät muun muassa herätystä uudistava Maranata-liike ja Jeesus-liike sekä tiiviisti tämän yhteydessä karismaattinen liike. Jeesus-liike ja karismaattinen liike rakensivat yhteyttä kaikkien kristittyjen välille ja myös helluntailiikkeen julistus koki uudistuksen karismaattisuuden suhtautuessa myönteisesti Pyhän Hengen työhön.[56]

Kansainvälinen nuorisoherätyksen aalto vaikutti myös Suomen helluntaiseurakunnissa ulospäin suuntautuvan evankelioimistyön voimistumiseen ja muun muassa Kristillisen alkoholisti- ja narkomaanityö ry:n perustamiseen vuonna 1971.[57]

1980-luvun kasvu muokkaa

1980-luvulla helluntaiherätys levisi erityisen voimakkaasti kolmannessa maailmassa ja kansainvälinen helluntailiike kasvoi runsaasti. Uudessa herätyksessä oli vahvoja karismaattisia piirteitä. Euroopassa kasvu on Pohjoismaita lukuun ottamatta jäänyt pienemmäksi. 1980-luvulta lähtien herätys vaikutti vahvasti uskonnolliseen elämään ja sekä Ruotsissa että Suomessa perustettiin uusia seurakuntia. 1970- ja 1980-luvuilla helluntaiherätys koki voimakasta kasvua Suomessa ja erityisesti herätyssaarnaaja Niilo Yli-Vainio jätti kasvun johtohahmona jälkensä suomalaiseen uskonnolliseen elämään. Yli-Vainion kokoukset keräsivät runsaasti väkeä ja herätykseen osallistuivat niin luterilaiset kuin vapaakirkolliset.[56]

Yli-Vainion herätys 1977–1982 muokkaa

Väsynyt ja paljon sairastellut Niilo Yli-Vainio (1920–1981) matkusti Australiaan vuoden 1976 lopulla (katso Mauno Saari, Saarnaaja. Niilo Yli-Vainion elämä, taistelu ja päiväkirjat; Tytti Träff, Elämä voittaa). Palattuaan Suomeen, hän oli kuin toinen mies. Hänen aikaisemmin niin tuliset parannussaarnansa olivat vaihtuneet rakkaudelliseen julistukseen. Niilo Yli-Vainion kokouksissa ihmiset alkoivat kokea outoja, he kaatuivat Yli-Vainion rukoillessa. Aikaisemmin tuollaista oli tapahtunut lähinnä Suomessa vierailleiden ulkomaalaisten julistajien, kuten Lorne Foxin ja Tommy Hicksin, kokouksissa. Helluntaiseurakuntien jäsenmäärä kasvoi Yli-Vainion julkisen toiminnan aikana (1977–1981) noin 6 000 hengellä.[58]

Helluntaikirkon aika 2001–2010 muokkaa

Helluntaiherätyksen keskuudessa oli käyty pidemmän aikaa keskusteluja keskusjohtoisesta kirkkokunnasta. Helluntaiherätyksen keskuudessa arvostetussa asemassa olevien veljien Eino I. Mannisen ja Eino Ahosen vastustuksen vuoksi kirkkokuntahanke ei aikaisemmin saanut riittävää kannatusta.

Tampereen helluntaiseurakunnassa pidettiin 15. syyskuuta 2001 kokous, jossa helluntaiseurakuntien edustajien enemmistön päätöksellä päätettiin Helluntaikirkko-nimisen uskonnollisen yhdyskunnan perustamisesta. Suomen Helluntaikirkko rekisteröitiin 2002. Suomen Helluntaikirkko merkittiin uskonnollisten yhdyskuntien rekisteriin 25. maaliskuuta 2003. Helluntaikirkon hallitukseen kuuluivat vuonna 2010 Vesa Pylvänäinen (puheenjohtaja), Pekka Havupalo, Esko Matikainen, Lasse Ripatti, Jorma V. A. Halonen, Usko Katto, Yrjö Kemppainen, Timo Konttinen, Aulis Koponen, Kimmo Mantsinen, Seppo Salonen ja Saara Tikkakoski.[59][60]

Suomen Helluntaikansa ry perustettiin Helluntaiherätyksen itsenäisten seurakuntien toimikunnan kokouksessa 28. heinäkuuta 2003. Suomen Helluntaikansa ry:n pyrkimyksenä on pitää helluntaiseurakuntien rakenne entisellään, yhdistyksen kannattajat eivät hyväksy keskusjohtoista kirkkokuntaa, vaan korostavat itsenäisten paikallisseurakuntien merkitystä. Suomen Helluntaikansa ry järjestää yhteisiä juhlia ja Jumalan sanan opetustilaisuuksia.[61][62]

Helluntailaisten lukumääräksi vuonna 2012 ilmoitetaan 46 358 ihmistä.[63] Helluntaiseurakuntia on noin 237 kpl (2010).[64] Suomen Helluntaikirkkoon kuuluu noin 6 700 jäsentä (2010), joka on noin 14 prosenttia helluntailaisista.[65]

Lähteet muokkaa

  • Ahonen, Lauri K.: Suomen Helluntaiherätyksen historia. Päivä Oy, Gummerus, 1994, ISBN 951-622-603-5
  • toim. Ahonen, Lauri K.: Kohti päämäärää. Ristin Voitto, Vantaa, 1993, ISBN 951-606-361-6
  • Ahonen, Eino: Ristin Voitto vuosikerrat 1975–1976. Ristin Voitto, 1975–1976
  • Brofeldt, Pietari: Helluntai-herätys Suomessa: Muistelmia 20 v. ajalta. Helluntaikansa, 2005
  • Hartonen, Vilho, Kunnas, Unto: Poika lähti maailmalle. Tikkurila, Ristin voitto, 1973, ISBN 951-605-355-6
  • Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo. WSOY, Helsinki, 1997, ISBN 951-0-27265-5
  • Herberts, Arne: Ett folk på väg. Den Finlandssvenska pingströrelsen under 75 år. Helsinki: Taborförlaget, 1995. ISBN 951-95278-4-2.
  • Holm, Nils G.: Pingströrelsen. En religionvetenskaplig studie av pingströrelsen i Svenskfinland. Turku: Stiftelsen för Åbo Akademi Forskningsinstitut, 1978. ISBN 951-648-380-1. (ruotsiksi)
  • Jansson, Erik: Lähteitä kyynelten laaksosta. Totuuden kaiku, Tampere, 1949.
  • Kay, William K. & Dyer, Anne E.: European Pentecostalism. Leiden, Alankomaat: Koninklijke Brill, 2011. ISBN 978-90-04-20730-1. (englanniksi)
  • Kinnunen, Mauri: Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870–1939 (pdf-tiedostossa). Jyväskylän yliopisto, 2004.
  • Kuosmanen, Juhani: Herätyksen historia. Ristin Voitto, RV-paino, 1979, ISBN 951-605-542-7
  • Lahti, Heikki: Turun helluntaiseurakunta 1921–1971. Turun helluntailähetys ry, RV-paino, 1971
  • Lattu, Pekka: Kalliisti ostettu vapaus: Piirteitä valtiokirkosta eroavalla kannalla olevien uskovaisten taisteluista. Ristin Voitto, Helsinki, 1939
  • Lehtonen, Ensio: Veljesyhteys. Helsinki, 1941
  • Lieslehto, F. R.: Tampereen Saalem-seurakunta 40 vuotta 1921–1961. Tampereen Saalem-seurakunta, Tampere, 1961
  • Lundelin, Lauri: Helluntaituulia varsinaissuomessa. Turun helluntailähetys ry, Karisto Oy, 1994, ISBN 952-90-6046-7
  • Manninen, Eino: Helsingin Saalem-seurakunnan viisivuotisjulkaisu. Helsinki, 1933
  • Manninen, Veikko: Mannisentie. Aika Oy, 1995, ISBN 951-606-424-8
  • toimikunta: Muistoja ja kirjoituksia. Ristin Voitto, Tikkurila, 1978, ISBN 951-605-513-3
  • Paakari, Lauri: Uranuurtaja: Piirteitä Fabian Paakkarin, helluntaiherätyksen tienraivaajan elämästä ja toiminnasta. Mynttilän rukoushuone, Kuopio, 1947
  • Palonen, Irja: Rakkaus rakentaa, Uuno Palonen lähikuvassa. Vantaa, Ristin voitto, 1985, ISBN 951-605-888-4
  • Seila, Taito: Mitä todella tapahtui. Ristin Sanoma Ry, E-T.-Paino, 1970
  • Soininen, Vilho: Mikä on totuus kristittyjen yhteydestä. Rukoushuoneyhdistys Elim r.y., Kuopio, Kirjapaino Nopea, 1941
  • Soininen, Vilho: Monen ahdistuksen kautta. Ristin Sanoma, Vainion kirjapaino, Lahti, 1961

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d Holm 1978, s. 21
  2. ↑ Karttunen, Tomi: "Lahkolaisesta" ja "laitoskirkkolaisesta" sisareksi ja veljeksi Jeesuksessa Kristuksessa (Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen helluntailiikkeen lähenevät tiet) evl.fi. 31.5.2016. Viitattu 22.5.2022.
  3. ↑ Kay & Dyer 2011, s. 22
  4. ↑ a b Narvalaisuus (Arkistoitu – Internet Archive)
  5. ↑ Ahonen 1994, s. 42.
    Kinnunen 2004, s. 213–214.
  6. ↑ a b c Brofeldt 2005, s. 22-23
  7. ↑ Seila 1970, s. 12
  8. ↑ a b c Holm 1978, s. 22
  9. ↑ Brofeldt 2005, s. 25–26.
  10. ↑ Tampereen Saalem-seurakunta 40 vuotta 1921–1961, s. 14.
  11. ↑ Ahonen 1994, s. 94.
  12. ↑ a b Ahonen 1994, s. 47–61, 107–108.
  13. ↑ Ristin Voitto nro 42 14.10.1976, s. 4.
  14. ↑ Ahonen 1994, s. 47–61.
  15. ↑ Tampereen Saalem-seurakunta 40 vuotta 1921–1961, s. 13.
  16. ↑ Kay & Dyer 2011, s. 25
  17. ↑ a b c d e Lie, Geir (toim.): Norsk pinsekristendom og karismatisk fornyelse: Ettbinds oppslagsverk, s. 126–127. 2. utgave. Oslo: Refleks-Publishing, 2008. ISBN 978-82-996599-8-7. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  18. ↑ Helsingin Saalem-seurakunnan viisivuotisjulkaisu, s. 7–8.
  19. ↑ Helsingin Saalem-seurakunnan viisivuotisjulkaisu, s. 10–13.
  20. ↑ Huomattava pidätys. Helsingin Sanomat, 10.3.1925, s. 3. Artikkelin maksullinen verkkoversio.
  21. ↑ Pastori Smidt tuomittu 6 kuukaudeksi vankeuteen. Helsingin Sanomat, 1.5.1925, s. 9. Artikkelin maksullinen verkkoversio.
  22. ↑ Andelin, Jan-Erik: När predikaren blir en enmansorkester. Hufvudstadsbladet. 14.5.2017.
  23. ↑ Helsingin Saalem-seurakunnan viisivuotisjulkaisu, s. 10–18
  24. ↑ Tampereen Saalem-seurakunta 40 vuotta 1921–1961, s. 15–24
  25. ↑ Turun Helluntaiseurakunta 1921–1971, s. 16–17
  26. ↑ Helsingin Saalem-seurakunnan viisivuotisjulkaisu, s. 19–20.
  27. ↑ a b Helsingin Saalem-seurakunnan viisivuotisjulkaisu, s. 22
  28. ↑ Helsingin Saalem-seurakunnan viisivuotisjulkaisu, s. 10–14
  29. ↑ Helsingin Saalem-seurakunnan viisivuotisjulkaisu, s. 14.
  30. ↑ Ristin Voitto nro 42 14.10.1976, s. 4,11–12
  31. ↑ Turun Helluntaiseurakunta 1921–1971, s. 18
  32. ↑ Turun helluntaiseurakunta 1921–1971, s. 19
  33. ↑ Ristin Voitto nro 42, 14.10.1976, s. 14.
  34. ↑ Turun Helluntaiseurakunta 1921–1971, s. 19–20
  35. ↑ Uranuurtaja, s. 77.
  36. ↑ Tammela, Reino: Jumalan tekoja, s. 9–10. Saarijärven Offset Oy, 2002. ISBN 952-91-4372-9.
  37. ↑ Kalliisti ostettu vapaus, s. 9–80
  38. ↑ Lähteitä kyynelten laaksosta, s. 83, 85–87
  39. ↑ Veljesyhteys, s. 9
  40. ↑ Kinnunen 2004. s. 215
  41. ↑ Veljesyhteys, s. 11–13
  42. ↑ Poika lähti maailmalle, s. 253
  43. ↑ Mikä on totuus kristittyjen yhteydestä
  44. ↑ Ristin Voitto nro 12 20.3.1975, s. 6–7
  45. ↑ Ristin Voitto nro 22 19.5.1975, s. 5
  46. ↑ Suomen Helluntaiherätyksen historia, s. 378–381
  47. ↑ Herätyksen historia, s. 357
  48. ↑ Suomen Helluntaiherätyksen historia, s. 348
  49. ↑ Turun helluntaiseurakunta 1921–1971, s. 29–30
  50. ↑ Mitä todella tapahtui, s. 19–20
  51. ↑ Mannisentie, s. 73
  52. ↑ Mitä todella tapahtui, s. 20–34
  53. ↑ Mitä todella tapahtui, s. 7–8
  54. ↑ Rakkaus rakentaa, Uuno Palonen lähikuvassa, s. 157
  55. ↑ Mannisentie, s. 73
  56. ↑ a b Herberts 1995, s. 207–209
  57. ↑ Launonen, Leevi: 1970-luvun valloittava Jeesus-herätys. Retro-lehti, 2020, s. 4. Keuruu: Aikamedia Oy.
  58. ↑ Suomen Helluntaiherätyksen historia, s. 341–348
  59. ↑ Helluntaikirkon hallitus[vanhentunut linkki]
  60. ↑ Helluntaikirkon perustaminen[vanhentunut linkki]
  61. ↑ Helluntaikansa ry:n perustaminen (Arkistoitu – Internet Archive)
  62. ↑ Kotimaalehti Helluntailiike kiistelee kirkkokunnasta (Arkistoitu – Internet Archive)
  63. ↑ Helluntaiherätys pieneni hieman pitkästä aikaa (Arkistoitu – Internet Archive) 27.12.2012
  64. ↑ Yleistietoja helluntaiherätyksestä (Arkistoitu – Internet Archive)
  65. ↑ Suomen Helluntaikirkon jäsenmäärä (Arkistoitu – Internet Archive) 10.1.2012

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_Helluntaiherätyksen_historia&oldid=22096581”