Wikipedia

Lestadiolaisuus

luterilaisuuden herätysliike

Lestadiolaisuus on arvokonservatiivinen, pietistis- ja herrnhutilaisvaikutteinen 1800-luvun puolivälissä syntynyt enimmäkseen luterilaisten kirkkojen sisällä toimiva herätysliike. Lestadiolaisuuden suurimpana suuntana on vanhoillislestadiolaisuus. Puhekielessä lestadiolaisuudella tarkoitetaan usein vain vanhoillislestadiolaisuutta. Liikkeen muut suunnat ovat paljon pienempiä, näistä suurimmat ovat esikoislestadiolaisuus ja rauhansanalaisuus. Lestadiolaisuuden eri suuntauksilla on kannattajia pääasiassa Suomessa, Norjassa, Pohjois-Amerikassa, Ruotsissa, Venäjällä ja Virossa. Pienempiä ryhmiä on muun muassa Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Keski-Euroopassa. Lestadiolaisuus on nimetty sitä levittäneen kirkkoherran Lars Levi Laestadiuksen mukaan.

Lestadiolaisuus on Pohjoismaiden suurin kirkollinen herätysliike.[1] Se toimii Pohjoismaissa evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Se on myös laajimmalle levinnyt Pohjoismaissa syntynyt uskonnollinen liike.[2] Lestadiolaiset tekevät lähetystyötä 23 maassa. Lestadiolaisuus ja erityisesti vanhoillislestadiolaisuus on suomalaisten keskuudessa tunnetuin kaikista herätysliikkeistä. Tutkimuksen mukaan noin kolme neljäsosaa suomalaisista tuntee nimeltä lestadiolaisuuden.[3]

Oppi

muokkaa

Lestadiolaisuus on opillisesti, kulttuurillisesti ja historiallisesti luterilaisuuden sisäinen herätysliike. Lisäksi useimmat Euroopan lestadiolaiset kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon, mutta Amerikassa ja Afrikassa lestadiolaisilla on omat kirkot. Myös muun muassa ortodoksiseen kirkkoon kuuluu pieni osa lestadiolaisista. Lestadiolaiset liikkeet pitävät Suomessa evankelis-luterilaisen kirkon alaisia rippikouluja ja ovat sitoutuneet opettamaan rippikouluissaan Raamatun mukaisesti apunaan muun muassa Lutherin Vähä katekismus. Nuoret tunnustautuvat konfirmaatiossaan Raamatun oppiin jota selitetään Vähä katekismuksessa. Lestadiolaisuuden haaroihin kuuluvat papit ovat tunnustaneet opikseen Raamatun jota on selitetty luterilaisissa tunnustuskirjoissa, ja sitoutuneet Raamatun mukaiseen elämään ja toimintaan.[4][5][6]

Lestadiolaisen tulkinnan mukaan lapset syntyvät uskovina ja heidät pitää tämän myötäsyntyisen uskon vahvistamiseksi kastaa ja päästää ehtoolliselle.[7] Myötäsyntyisestä uskosta käytetään käsitettä Jumalan luomisarmo. Sen mukaan lapsi syntyy Kristuksen lunastamaan ihmissukuun. Koska lapsi jo uskoo, kasteessa ei anneta uskoa tai tulla Jumalan lapseksi. Kaste on hyvän omantunnon liitto (1 Piet 3:21) ja lapsi otetaan seurakunnan jäseneksi. Tämä näkemys ei ole kuitenkaan kaikkialla hyväksytty. Perisyntiopin tähden näkemykseen lapsen uskosta ja lapsen todellisesta syntisyydestä on lestadiolaisuuden keskellä monia eri sovellutuksia myös liikkeiden sisällä. Kasteen ja ehtoollisen merkityksen oppikäsityksissään lestadiolaiset katsovat olevan luterilaisuuden mukaisia.[4][5][6]

Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät siinä, että vain heidän keskuudessaan on Kristuksen seurakunnan armohoito, koska he katsovat ettei missään muussa liikkeessä opeteta Raamatun mukaisesti. Esikoisuudessa käsitetään, että myös muiden raamatullisten herätysliikkeiden kautta voidaan pelastua. Tätä näkemystä ei tosin painoteta liikkeen julistuksessa. Vanhoillislestadiolaisia ryhmiä sekä esikoisuutta yhdistävät konservatiiviset arvot ja yksinkertaisen elämäntavan korostaminen: kristityn tulee välttää niin sanottua maailmallisuutta. Vanhoillis- ja esikoislestadiolaiset vastustivat kiivaasti uuden heräyksen käsitystä lain kolmannesta käytöstä ja puolustivat julkisesti saarnattavaa evankeliumia.[4][5][6]

Esikoislestadiolaisuuden erottaa vanhoillislestadiolaisuudesta erityisesti sen painotus "esikoisten seurakuntaan", joka on heidän mukaansa todellinen Jumalan seurakunta. Sen seurakuntavanhimpina toimivat Pohjois-Ruotsin johtavat maallikkosaarnaajat eli "Lapin vanhimmat". Vanhoilliset ovat torjuneet ajatuksen tietyille ihmisille siirtyvästä vanhimman tehtävästä. Esikoislestadiolaisuutta on pidetty tapakulttuurin perusteella konservatiivisimpana haarana.

Euroopassa esikoislestadiolaisten suhde kansankirkkoon on torjuvampi kuin esimerkiksi vanhoillislestadiolaisilla. Liikkeessä ei esimerkiksi toimi juurikaan pappeja vaan lähinnä maallikoita. Ruotsissa ja Norjassa esikoislestadiolaiset ovat ryhtyneet käyttämään sakramentteja omissa rukoushuoneissaan maallikkojohtoisesti. Esikoislestadiolaisuus korostaa elämässä koruttomuutta, mikä näkyy erityisesti pukeutumisessa ja sisustuksessa. Esikoislestadiolaiset nimittivät vanhoillislestadiolaisuutta "lihallisen vapauden eriseuraksi" 1900-luvun alkupuoliskolla, koska vanhoilliset eivät olleet silloin niin askeettisia kuin esikoislestadiolaiset vielä silloin olivat.lähde?

Rauhansanalaisuus on perusteeltaan vanhoillislestadiolainen, mutta väljempi opiltaan.[8] Sitä pidettiin Pohjois-Amerikassa Suomen SRK:tä myötäävien parissa "sekaseurana" ja sen sisälle mahtuu monenlaisia opillisia virtauksia. Se onkin jakautunut siellä sisäisesti elämäntavoiltaan liberaaleihin ja konservatiiveihin.[9] Suomessa rauhansanalaisuudessa on kolmenlaista virtausta.[8] Euroopassa ruotsinkieliset rauhansanalaiset erottuvat jossakin määrin omaksi ryhmäkseen konservatiivisempina, mutta heilläkin on silti paljon yhteistyötä myös suomenkielisten rauhansanalaisten kanssa.[8]

Lähinnä USAssa vaikuttava töröläläisyys on muuten melko samanlainen opiltaan kuin vanhoillislestadiolaisuus, mutta heillä on sallivampi suhtautuminen esimerkiksi televisioon.

Uusheräys korostaa henkilökohtaista rippiä. Suunnassa on vastustettu hajaannuksista lähtien syntien anteeksiantamusta "seiniä myöten" eli saarnassa julkisesti julistettavaa anteeksiantamusta, toisin kuin vanhoillislestadiolaisuudessa. Uusheräyksessä on myös hyväksytty lain kolmas käyttö ja opetus siitä, että pelastavaa uskoa on myös uusheränneiden ulkopuolella. Uusheräys on myös aktiivinen lähetystyössä. Uusheräys tekee lähetystyötä Suomen lähetysseuran yhteydessä ja on yhteistyössä myös muiden lähetysyhdistysten kanssa[10][6]

Norjassa vaikuttavat erikiinit uskovat elämänsanalaisten tavoin kasteessa tapahtuvaan uudestisyntymiseen. Erikiineistä on erkaantunut muun muassa uuserikiinit-niminen ryhmä, joka suhtautuu sallivammin esimerkiksi eronneitten uudelleen avioitumiseen ja pidempään historiateoriaan. Vanhaerikiinit uskovat fundamentalistisesti, että maailma on luotu noin kuusituhatta vuotta sitten.

Amerikassa vaikuttavat pollarilaiset eivät käytä syntien nimellistä tunnustamista, ja eivät hyväksy vanhoillislestadiolaisten oppia kuolemansynneistä.[11]

Suunnat

muokkaa

Lestadiolaisuuden tutkija, kirkkohistorian professori Jouko Talonen arvioi lestadiolaisten määräksi vuonna 2012 yhteensä noin 171 000 henkilöä.[12] Lestadiolaisuus on luokiteltu maantieteellisesti itäiseen ja läntiseen suuntaukseen. Läntistä suuntaa edustaa esikoislestadiolaisuus, leeviläisyys ja steeniläisyys. Loput ryhmät ovat peräisin itäisestä sukuhaarasta, paitsi että pikkuesikoisuus on saanut Amerikassa alkunsa eroamalla esikoislestadiolaisuudesta. Lukuisista sovintoyrityksistä huolimatta erot ovat jääneet pysyviksi. Suunnat ovat nykyisin itsenäisiä ja toimivat toisistaan riippumatta.[12] [13]

Liike on opillisten erimielisyyksien takia jakaantunut yli kolmeenkymmeneen osaan, joista nykyisin toimii noin 16–19; Suomessa niistä on toiminut yli kaksikymmentä. Nykyään Suomessa toimii noin 7–9 lestadiolaisuuden haaraa. Merkittäviä pääsuuntauksia on kuitenkin vain kolme, joihin kuuluu noin 90 prosenttia lestadiolaisista. Kannattajamäärältään suurimmat ryhmät ovat vanhoillislestadiolaisuus, esikoislestadiolaisuus ja rauhansanalaisuus. Osa suunnista on jäsenmäärältään hyvin pieniä, ja jotkin niistä ovat jo lopettaneet toimintansa.[13][14]

Elämänsanalaisuus on ollut pienestä koostaan huolimatta merkittävä liike Suomen teologisissa piireissä: sen piiristä on noussut kolme piispaa.[2] Lestadiolaisuuden suunnat ovat yleensä halunneet opillisista kiistoista huolimatta pysyä kansankirkkojen sisällä, lukuun ottamatta Norjan kvaenangenilaisuutta ja toiminnasta lakannutta väyrysläisyyttä. Lestadiolaiset toimivat pääosin itsenäisesti (ilman yhteistä kirkkoa liikkeen ulkopuolisten kanssa) niissä maissa, joissa ei ole yksiselitteistä kansankirkkoa.

Yhteistä eri suuntien opetukselle on parannuksen ja armon korostaminen, ero Pyhän Hengen saaneiden uskovien ja ei-uskovien välillä sekä opetus siitä, että syntien anteeksiantamisen valta on kaikilla oikein uskomassa olevilla. Tämä synninpäästö julistetaan yleensä sanoilla: ”Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä”. Toiminnan keskeisin tapahtuma on seurat ja näkyvin tapahtuma vanhoillislestadiolaisten suviseurat. Eri suunnat julkaisevat omia sanoma- tai aikakauslehtiään.

Ainoana uskonopin ohjeena ja auktoriteettina pidetään Raamattua. Kaikki muut opilliset teokset kuten esimerkiksi tunnustuskirjat tai virsirunous ovat hyväksyttävissä vain niiltä osin kuin niiden katsotaan olevan Raamatun mukaisia.[4] Väite, jonka mukaan lestadiolaisilla ei ole virallista oppia, ei pidä paikkaansa, koska ainakin vanhoillislestadiolaisten keskusyhdistys SRK on verkkosivuillaan ilmaissut julkisesti, että sen oppi on kirjoitettuna Raamatussa. ”Virallisuus” on tietenkin aina määrittelykysymys.[4]

Vanhoillislestadiolaisuus

muokkaa

Suurin suuntaus on vanhoillislestadiolaisuus, jonka kannattajia lestadiolaisuuden tutkija, Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Jouko Talonen arvioi vuonna 2012 olevan maailmassa (enimmäkseen Suomessa, USA:ssa ja Ruotsissa)* yhteensä noin 115 000.[12] Talonen arvioi myös vuonna 2001 vanhoillislestadiolaisten määräksi noin 115 000, joten vanhoillislestadiolaisten määrä on Talosen arvioiden mukaan säilynyt suunnilleen samana yhdentoista vuoden ajan vuosina 2001–2012.[12] Vuosituhannen vaihteessa eri arvioiden mukaan vanhoillislestadiolaisia arveltiin olevan maailmassa(*) noin 86 000–157 000.[13] Vanhoillislestadiolaisuus on ylivoimaisesti suurin ryhmä myös Suomessa ja Vanhalla Mantereella.[12]

Esikoislestadiolaisuus

muokkaa

Toiseksi suurin lestadiolaisuuden haara on esikoislestadiolaisuus, jolla Talonen arvioi vuonna 2012 olevan maailmassa (enimmäkseen Fennoskandiassa ja USA:ssa) noin 24 000 kannattajaa.[12] Esikoislestadiolaisten määrä näyttäisi siis vähentyneen yhdessätoista vuodessa noin tuhannella, joka tosin mahtunee näiden määräarvioiden virhemarginaaleihin. Esikoislestadiolaisia on Amerikassa noin 10 000 ja Talosen mukaan esikoislestadiolaisuus on Amerikassa selkeästi suurin lestadiolaisryhmä.[13][12]

Rauhansanalaisuus ja töröläläisyys

muokkaa

Kolmanneksi suurimman lestadiolaisuuden haaran eli rauhansanalaisuuden (pikkuesikoisuus) kannattajamääräksi itsekin rauhansanalainen Talonen arvioi vuonna 2012 noin 21 000 ihmistä, joten rauhansanalaisten määrä on Talosen arvioiden mukaan vähentynyt noin 3 000 ihmisellä yhdessätoista vuodessa.[12][13] Rauhansanalaisia on lähinnä Fennoskandiassa ja Yhdysvalloissa. Neljänneksi suurimmassa lestadiolaisuuden ryhmässä eli lähinnä Yhdysvalloissa vaikuttavassa töröläläisyydessä, oli Talosen arvion mukaan vuonna 2012 noin 4 000 ihmistä, joten töröläläisten määrä on pysynyt Talosen arvioiden mukaan yhdentoista vuoden ajan suunnilleen samana.[12][13]

Uusheräys ja riitinmattilaisuus

muokkaa

Uusheräys varmisti sijansa viidenneksi suurimpana lestadiolaisuuden haarana, säilyttämällä kannattajamääränsä kolmessa tuhannessa ihmisessä vuosina 2001–2012 Talosen arvioiden mukaan.[12][13] Pollarilaisten suurimman suuntauksen eli riitinmattilaisuuden kannattajia oli vuonna 2001 Talosen mukaan noin 3 000 ihmistä, eli se jakaa uusheränneiden kanssa viidennen sijan lestadiolaissuuntausten suuruusjärjestyksessä [15].[12][13]

Vanhaerikiinit ja uuserikiinit

muokkaa

Lyngenin suunnan suurimman suuntauksen eli Vanhaerikiinien kannatus säilyi Talosen arvioiden mukaan suunnilleen samana eli 1 200 ihmisessä, joten se oli vuonna 2012 seitsemänneksi suurin lestadiolaisuuden haara.[12][13] Uuserikiinien kannatus myös säilyi Talosen arvioiden mukaan saman suuruisena noin 800 ihmisellä, joten se oli vuonna 2012 kahdeksanneksi suurin lestadiolaisuuden haara.[12][13]

Auneslaiset

muokkaa

Pollarilaisten toiseksi suurimman suuntauksen auneslaisuus kannattajamääräksi Talonen arvioi vuonna 2012 noin 550 ihmistä.[12][13] Auneslaisten lukumäärä oli vähentynyt Talosen arvioiden mukaan yhdessätoista vuodessa noin 50 ihmisellä[12][13] Auneslaisuus on Talosen arvion mukaan vuonna 2012 yhdeksänneksi suurin lestadiolaisuuden haara.[12]

Muita suuntauksia

muokkaa

Kymmenenneksi suurimmaksi lestadiolaisuuden haaraksi Talonen arvioi vuonna 2012 elämänsanalaisuuden, jolla hän arvioi olevan noin 300 kannattajaa eli saman verran kuin vuonna 2001. Yhdeksitoista suurin ryhmä oli vuonna 2012 leeviläisyys 200 kannattajalla ja kahdeksitoista suurin ryhmä oli leskisläisyys noin 50–200 kannattajalla. Vieläkin pienempiä lestadiolaisuuden haaroja ovat mm. andersonilaisuus (Grace Apostolic Lutheran Church) (100?), kvaenangenilaisuus (50), davidiitit (50?), gundersenilaisuus (40?), hankalaiset (25?), steeniläiset (20?) ja kontiolaiset (5?) [16][12][13]

Pieniä, kuolevia tai kuolleita suuntauksia

muokkaa

Lisäksi on paljon lestadiolaisuuden haaroja joilla ei ole enää lainkaan kannattajia, tai joiden kannattajamäärä on lähellä nollaa. Historiallisesti merkittävinä kuolleina lestadiolaisuuden haaroina voidaan pitää esimerkiksi kortetniemeläisyyttä (1876–1878), haalilaisuutta, tai kumpulaista narvalaisuutta jonka kannattajien vaikutuksesta helluntailaisuus levisi Suomeen, sekä paljon huomiota herättänyttä orgialahkoa nimeltä korpelalaisuus. Kaiken kaikkiaan eri lestadiolaisuuden haaroja on ollut yhteensä selvästi yli kolmekymmentä, joista nykyaikaan (2012) on säilynyt noin 13–19. Nykyaikana merkittävinä professori Talonen pitää niistä kuitenkin vain 6–9 suurinta.[12]

Muita hyvin pieniä tai kuolleita lestadiolaisuuden haaroja ovat olleet (aakkosjärjestyksessä) mm. alatalolaisuus, anastasialaisuus (saattaa yhä olla olemassa), ansamaalaisuus, gröndahlilaisuus, heiskaslaisuus, hietavalaisuus, huru-brune-ryhmä, huttulalaisuus, jantuslaisuus, kauppilaisuus, koskelalaisuus, kososlaisuus, lamppalaisuus, liljebladilaisuus, lindströmiläinen narvalaisuus, lundbergilaisuus, mölleriläisyys, niemeläläisyys, niskalaisuus/jenseniläisyys, näppäläisyys, ollanketolaisuus, peuralaisuus, Pietarin vapaakirkollisvaikutteinen lestadiolaisuuden haara, pirttikyläläisyys, poukkulalaisuus, rimpiläisyys, ruonavaaralaisuus, samperilaisuus, vanhalalaisuus ja väyrysläisyys.

Lisäksi vanhoillislestadiolaisuuden sisällä on vaikuttanut muun muassa simppalalaisuus, "kososlainen henki", "uusheräyksen henki", enkelihoorti, "nimikristillisyys siunausoppeineen" ja Aholan lihanvapaus. Naisten johtamia näistä suuntauksista ovat olleet ainakin anastasialaisuus, rimpiläisyys, jantuslaisuus ja enkelihoorti. Lisäksi narvalaisuudessa oli sen alkuvaiheessa keskeisimpänä vaikuttajana niin ikään nainen, nimittäin "Narvan Katri".

Historia

muokkaa
Pääartikkeli: Lestadiolaisuuden historia

Lestadiolaisuuden synty ja leviäminen

muokkaa
 
Laestadius saarnaa Lapin asukkaille, François-Auguste Biard.

Lestadiolaisuuden synty ajoittuu tammikuuhun 1844, jolloin Lars Levi Laestadius kohtasi virkamatkallaan Åselen kirkossa Milla Clemensdotterin, jota hän myöhemmin kutsui ”Lapin Mariaksi”. Tämä kohtaaminen johti Laestadiuksen omaan hengelliseen heräämiseen.[17]

Lestadiolainen herätys alkoi keväällä 1846 Kaaresuvannon kirkossa, jossa Laestadius piti voimakkaita parannussaarnoja. Liike levisi nopeasti ensin saamelaisväestön keskuudessa, sitten Suomen ja Norjan Lappiin ja myöhemmin laajemmalle Pohjoismaihin ja muualle maailmaan. Herätyksen leviämistä edistivät erityisesti keskustelut herätykseen tulleiden välillä, Lapin lähetyskoulut sekä maallikkosaarnaajat, jotka liikkuivat laajalla alueella.[17]

Laestadiuksen kuollessa 1861 liike oli levinnyt laajalle alueelle Pohjoismaissa. Liikkeen johtoon nousi Laestadiuksen läheinen työtoveri Juhani Raattamaa (1811–1899). 1870-luvulla liikkeestä alettiin käyttää nimeä lestadiolaisuus, aluksi pilkkaniemenä. 1800-luvun loppuun mennessä lestadiolaisuus oli levinnyt suurimpaan osaan Suomea, Ruotsin ja Norjan pohjoisosiin, Pohjois-Amerikkaan, Venäjälle ja Viroon.[17] Yhdysvalloissa tapahtui hajaannusta useisiin eri suuntauksiin 1870-luvulta lähtien, joista merkittävimpiä ovat esikoislestadiolaisuus vuodesta 1888 lähtien ja ns. pikkuesikoisuus eli rauhansanalaisuus vuosisadan vaihteessa.[18][19]

Suuren hajaannuksen jälkeen

muokkaa

Vuosisadan vaihteessa lestadiolaisuus hajaantui Euroopassa vanhoillislestadiolaisuuteen, esikoislestadiolaisuuteen, uusheräykseen, samperilaisiin ja narvalaisiin. Hajaannuksen syitä olivat muun muassa liikkeen leviäminen ja organisoimattomuus, Raattamaan kuolema ja opilliset erimielisyydet. 1870-luvulta alkaen lestadiolaisuudessa alkoi syntyä opillisia ristiriitoja. Samperilaisuus ja erityisesti Viron alueella vaikuttanut narvalaisuus hiipuivat ja liittyivät pääosin uusheräykseen 1910-lukuun mennessä.[20][17][21][22]

Hajaannuksesta huolimatta lestadiolaisuus jatkoi kasvuaan ja vakiintumistaan Suomessa 1900-luvun alkupuolella. Vanhoillislestadiolaisuudesta muodostui Suomessa suurin lestadiolaisuuden suuntaus. Liike levisi laajalti eri puolille Suomea, erityisesti Lappiin, Pohjanmaalle, Oulun seudulle sekä Pyhä- ja Kalajokilaaksoihin. Vanhoillislestadiolaisten työtä organisoimaan perustettiin vuonna 1906 Lähetystoimen pääosasto eli nykyinen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys, jonka kotipaikaksi tuli Oulu.[23] Rauhanyhdistysten lukumäärä nousi vuosisadan vaihteen 21:stä yli 330:een 1960-lukuun mennessä.[17][24] Suomessa ns. pikkuesikoiset eli rauhansanalaisuus erkani vanhoillislestadiolaisuudesta vuonna 1934.[25]

Pääosin suomalaisena liikkeenä toimineet uusheränneet puolestaan perustivat Ouluun Suomen Lähetysseuran Lestadiolaisen Haaraosaston maaliskuussa 1907.[21] Esikoislestadiolaisuus sai vahvan jalansijan Ruotsissa ja Norjassa.[17] Esikoislestadiolaisten ydinalueeksi muodostui 1900-luvun alkupuolella Ruotsin Lapin länsiosat sekä Norjan Ofoten ja Lofootit. Lisäksi suurin osa Itä-Ruijan lestadiolaisista liittyi esikoislestadiolaisuuteen. Suomessa esikoislestadiolainen liike kasvoi voimakkaasti vuoden 1918 sodan jälkeen aina 1930-luvulle saakka erityisesti Pohjois-Karjalan ja Savon alueella.[26]

Lestadiolaisuuden levinneisyys

muokkaa

Lestadiolaisuus Euroopassa

muokkaa
 
Lestadiolaisilla on seuratoimintaa monessa Euroopan maassa.

Valtaosa maailman lestadiolaisista asuu Euroopassa ja erityisesti Pohjoismaissa. Vankimman aseman lestadiolaisuus on saavuttanut Suomessa, vaikka liike on alun perin Ruotsista. Suurin ryhmä Euroopassa on vanhoillislestadiolaisuus. Lestadiolaiset tekevät lähetystyötä 13:ssa Euroopan maassa.lähde?

Maailman kansainvälistyessä on lestadiolaisuus tavoittanut uusia alueita. Esimerkiksi työn perässä siirtyminen, oppilasvaihto, lähetystyö sekä matkailu ovat laajentaneet lähetystyön alueita. Pohjoismaiden lisäksi lestadiolaisuus on levinnyt erityisesti Venäjälle ja Viroon. Jo 1800-luvulla lestadiolaisuus ehti levitä myös Pietariin. Myöhemmin myös Latvia on tullut lähetystyön piiriin. Muita vanhoja maita ovat Saksa ja kielisukulaiskansa Unkari. Lähetystyötä tehdään myös Belgiassa, Espanjassa, Isossa-Britanniassa, Sveitsissä ja Tanskassa.lähde?

Vanhoillislestadiolaiset järjestävät seuroja Espanjassa, Isossa-Britanniassa, Latviassa, Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa, Sveitsissä, Unkarissa, Venäjällä ja Virossa.[27] Esikoislestadiolaiset järjestävät seuroja Isossa-Britanniassa,[28] Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa, Tanskassa, Venäjällä, Virossa, Latviassa ja Hollannissa.[29] Rauhansanalaisuus järjestää seuroja Latviassa, Norjassa, Ruotsissa, Suomessa, Venäjällä ja Virossa.[30][31]

Lestadiolaisuus Suomessa

muokkaa
 
Perhon suviseuroissa vuonna 2005 kävi 70 000 seuravierasta.

Perinteistä kannatusaluetta Suomessa ovat Lappi, Pohjanmaa, Koillismaa ja Etelä-Suomi.[32][33] Joni Valkila arvioi lestadiolaisia olevan Suomessa noin 100 000.[34] Ryhmistä vanhoillislestadiolaisuus on laajimmalle levinnyt. Sillä on Suomessa 198 rauhanyhdistystä eri puolilla maata.[35] Esikoislestadiolaisuus on keskittynyt Suomessa lähinnä Etelä-Suomen kaupunkeihin ja sillä on 23 rukoushuonetta.[36] Uusheräys on hajaantunut ympäri maata ja sillä on parikymmentä paikallisyhdistystä.[37] Rauhansanalaisuuden toiminta painottuu Keski-Pohjanmaalle ja Tornionjokilaaksoon. Sillä on 21 paikallisyhdistystä.[38] Vuonna 2003 vanhoillislestadiolaisilla oli toimintaa 67 % seurakunnassa Suomessa, Rauhan sanalla 15 % seurakunnista, esikoislestadiolaisilla 20 % seurakunnista ja Uusheräyksellä 8 % seurakunnista.[39]

Kukin lestadiolaisuuden suunta järjestää kesäisin kesäseurat. Pohjoismaiden suurin hengellinen tapahtuma suviseurat on vanhoillislestadiolaisuuden vuotuinen pääjuhla.[40] He järjestävät suviseurojen jälkeen myös opistoseurat Jämsässä, Ranualla ja Reisjärvellä. Muiden suuntien pääseurat ovat nimeltään juhannusseurat (esikoislestadiolaiset), kesäseurat (Uusheräys) ja suvijuhlat (Rauhan sana). Suomen esikoislestadiolaiset järjestävät vuosittain valtakunnalliset juhannusseurat Lahdessa. Myös muut suunnat järjestävät juhannusseuroja. Kansainvälisesti esikoislestadiolaisten merkittävin tapahtuma on Jällivaarassa järjestettävät joulukokoukset.

Lestadiolaisuus Amerikassa

muokkaa
 
Lestadiolaisilla on seuratoimintaa 20 Yhdysvaltojen osavaltiossa, neljässä Kanadan provinssissa sekä Väli- ja Etelä-Amerikassa[41].

Lestadiolaisuus levisi Yhdysvaltoihin 1860-luvulla siirtolaisten mukana, jotka tulivat Norjasta ja Suomen Pohjanmaalta. Ensimmäisenä saarnaajana mainitaan Antti Witikkohuhta, joka saapui Norjan Hammerfestistä. Aluksi lestadiolaisuus levisi Michiganiin, Minnesotaan, Oregoniin ja Washingtoniin. Tärkeimmäksi herätyksen keskukseksi muodostui Calumet. Seurakuntia perustettiin virallisesti ensimmäisen kerran Cokatoon, Minnesotaan (1872) ja Calumetiin, Michiganiin (1873). 1900-luvun vaihteessa lestadiolaisia oli Yhdysvalloissa jo useita kymmeniä tuhansia.[42] Myös Pohjois-Amerikan lestadiolaisuus on kärsinyt lukuisista hajaannuksista 1890-luvulta lähtien.

Vuonna 1873 kirkko sai nimekseen Solomon Kortetniemi Lutheran Society.[43] Tämä lestadiolaiskirkko perustettiin, koska silloisen Yhdysvaltain luterilaisen kirkon papit julistivat lestadiolaiset pannaan ja sulkivat nämä villiuskoisina ulkopuolelle.[44] He eivät myöskään päästäneet lestadiolaisia ehtoolliselle ja estivät näiltä jopa pääsyn lasten kummeiksi.[43][44] Lakimiehen neuvosta lestadiolaiset perustivat pakon edessä oman kirkon. Vuonna 1879 nimi muutettiin Finnish Apostolic-Lutheran Congregationiksi.[43] Tämän jälkeen on tapahtunut hajaannuksia, ja tällä hetkellä Pohjois-Amerikassa toimii kahdeksan suuntausta. Yhteenlaskettu kannattajamäärä Pohjois-Amerikassa on noin 29 000–32 000.[43]

Apostolic Lutheran Church of American seurakunnat Yhdysvalloissa: Arizona, Kalifornia, Florida, Massachusetts, Michigan, Minnesota, New Hampshire, Pohjois-Carolina, Pohjois-Dakota, Oregon, Etelä-Carolina, Etelä-Dakota ja Washington, sekä Kanadassa: Alberta, Brittiläinen Kolumbia ja Ontario.[45]

Laestadian Lutheran Churchin seurakuntia Yhdysvalloissa on Arizonassa, Coloradossa, Connecticutissa, Floridassa, Illinoissa, Massachusettsissa, Michiganissa, Minnesotassa, Pohjois-Dakotassa, Oregonissa ja Washingtonissa. Kanadassa seurakuntia on Brittiläisessä Kolumbiassa, Ontariossa ja Saskatchewanissa.[46]

Old Apostolic Lutheran Churchin seurakuntia Yhdysvalloissa on Delawaressa, Etelä-Dakotassa, Michiganissa, Minnesotassa, Montanassa, Pohjois-Dakotassa, Washingtonissa, Wisconsinissa sekä Wyomingissa ja sen lisäksi Kanadassa muun muassa Ontariossa ja Brittiläisessä Kolumbiassa.[47]

Etelä-Amerikassa vanhoillislestadiolaisuutta on Ecuadorissa.[48] Rauhan sana tekee lähetystyötä Guatemalassa. Muut lestadiolaisryhmät eivät tee lähetystyötä latinalaisessa Amerikassa.

Lestadiolaisuus Aasiassa ja Afrikassa

muokkaa
 
Lestadiolaisuus Afrikassa. Ne maat on maalattu vihreällä joissa on rauhansanalaisia ja/tai vanhoillislestadiolaisia seurakuntia. Alkaen vasemmalta: Senegal (vl), Gambia (vl), Guinea (vl), Sierra Leone (vl), Liberia (vl), Ghana (vl), Togo (vl ja rs), Nigeria (rs), Ruanda (vl) ja Kenia (rs ja vl).

Maailman kansainvälistyessä lestadiolaisuus on levinnyt kymmenien tuhansien kilometrien päähän syntypaikastaan. Afrikassa lestadiolaista toimintaa on ollut 1960-luvulta alkaen.[49] Vanhoillislestadiolaisuus levisi Togoon 1990-luvun puolivälistä lähtien Ruotsista. Keniaan vanhoillislestadiolaisuus levisi 2000-luvun vaihteessa. Vanhoillislestadiolaisuus levisi Togosta Ghanaan 2000-luvulla. Vanhoillislestadiolaisuus levisi Suomesta Gambiaan 2010-luvun vaihteessa, jossa suunniteltiin vuonna 2011 jo yhden kirkkorakennuksen rakentamista. Vanhoillislestadiolaisuus toimii Gambiassa nimellä Laestadian Lutheran Church of Gambia.

Toukokuussa 2011 SRK järjesti lähetysmatkan Turkin Mersiniin ja Adanaan, jolloin kymmenet Turkin kurdit kääntyivät vanhoillislestadiolaisiksi[50][51].

Vanhoillislestadiolaisilla on seuratoimintaa ja omia toimitiloja Togossa ja Keniassa.[52] Amerikan LLC aloitti lähetystyön Togoon vuonna 2000.[53] Togossa vanhoillislestadiolaisilla toimii oma organisaatio nimeltä ELLT[54], ja Togosta tehdään paljon lähetysmatkoja Ghanaan. Kenian vanhoillislestadiolaiset ovat elokuussa 2012 perustamassa virallista yhdistystä Siayan seudulle, jonka nimeksi on tulossa "Laestadian Lutheran Organisation of Peace".[55] Vuonna 2006 Togon seurakunta oli noin 350 jäsenen kokoinen.[56] Vanhoillislestadiolaisuus levisi Togoon Ruotsista 1990-luvulla.[56]

Togosta vanhoillislestadiolaisuus on levinnyt myös Ghanan puolelle, josta käy ihmisiä Togon puolella seuroissa ja seuroja on järjestetty myös Ghanan puolella.[57] Togon ja Ghanan vanhoillislestadiolaisten Lestadiolais-Luterilaisissa seurakunnissa oli lokakuussa 2011 noin 600 jäsentä ja tarve ainakin kahdelle uudelle seurakiinteistölle.[53] Ghanassa Evangelical Lutheran Church of Ghanasta vuonna 1994 irrottautunut ryhmä on liittynyt Apostolic Lutheran Church of American yhteyteen. Heitä on noin 500 henkeä.[58] Apostolic Lutheran Church of Americalla on seurakuntia myös Nigeriassa. Seurakuntiin kuuluu noin 1 000 jäsentä.[59] ALC levisi vuonna 1994 Intiaan, jossa sillä on nykyisin myös oma lähetyssairaala.[59]

Uudellaheräyksellä on nimikkolähettejä Suomen Lähetysseuran kanssa esimerkiksi Angolassa, Etiopiassa, Senegalissa, Tansaniassa ja Taiwanissa.[60] Uusheräys aloitti lähetystyön Kiinaan Suomen lähetysseuran yhteydessä vuonna 1909.[37] Myöhemmin toiminta kuitenkin lakkasi yhteiskunnallisten olojen käytyä liian vaikeiksi. Vanhoillislestadiolaisuus ei lähtenyt mukaan Suomen Lähetysseuran toimintaan sille asetettujen ehtojen takia.

Pohjoismaissa lestadiolaiset toimivat kansankirkon sisällä, mutta luterilaisen maailman ulkopuolella perustetaan omia kirkkoja. Esimerkiksi Togon pääkaupunkiin Lomeen on rakennettu vanhoillislestadiolaisten Togon LLC:n kirkkorakennus, nimeltä "Anteeksiantamuksen kirkko" (suomennos). Lähetystoiminta tapahtuu usein lestadiolaisuudelle tutulla tavalla kahdenkeskisten keskustelujen kautta.lähde?

Liikutukset

muokkaa
Pääartikkeli: Liikutukset

Lestadiolaisuudessa on esiintynyt liikutuksiksi kutsuttua hurmosilmiötä, josta on syntynyt lukuisia pilkkanimiä, esimerkiksi hihhulit ja lentokristityt. Liikutukset syntyivät, kun ihmiset kokivat saaneensa syntinsä anteeksi. Henkisen taakan keveneminen synnytti erilaisia tunteenpurkauksia. Erityisesti lappalaisten liikutukset olivat voimakkaita ja äänekkäitä. Liikutukset aiheuttivat papeissa erilaisia reaktioita. Toiset pitivät niitä aitoina osoituksina armosta, toiset ajoivat lestadiolaiset niiden takia kirkosta ulos. Esimerkiksi rovasti A. Heikel, joka ei vielä ollut lestadiolainen, nousi Ylitornion kirkossa saarnastuoliin kesken saarnan ja lausui: "Kun tämmöistä elämää pidetään kirkossa, niin kaikki Suomen kirkot tulevat suljetuiksi tämmöisiltä kokouksilta".[61] Lestadiolaisuudessa on kuitenkin saarnattu "kylmiä hyppyjä" eli väkisin yritettyjä liikutuksia vastaan.[62]

Liikutuksia esiintyy kaikenlaisissa vanhoillislestadiolaisten seuratilaisuuksissa silloin tällöin. Liikutuksia esiintyy yhtä lailla Suviseuroissa, maakunnallisissa seuroissa ja pienissä paikallisissa seuroissa.

Kerrotaan, että Kaaresuvannossa joulukuussa 1845 eräs nainen uskonnollisesta kokemuksesta liikuttuneena vaipui hurmoksiin. Samaan aikaan tapahtui maanjäristys, jonka myös Laestadius pappilassaan pani merkille. Laestadius piti sitä Jumalan merkkinä.[63]

Tervehtiminen

muokkaa

Ainakin vanhoillislestadiolaiset, esikoislestadiolaiset sekä rauhansanalaiset myös tervehtivät suuntansa toisia jäseniä sanomalla "Jumalan terve" tai "Jumalan tervettä" ja hyvästelevät sanomalla "Jumalan rauhaan". Toisinaan tervehditään Jumalan terveellä myös toisten ryhmien jäseniä.

Tervehdyksen käytöstä ei ole joidenkin mielestä laadittu virallista ja vahvistettua oppia, kuten ei mistään muustakaan asiasta. Varsinkin vanhoillislestadiolaiset kuitenkin katsovat että Raamattuun on laadittu selvä oppi "Jumalan terveellä" tervehtimisestä, jonka mukaan sillä saa tervehtiä vain oikein uskomassa olevia, ja vääräuskoisia tervehdittäessä tulee osalliseksi heidän pahoista teoistaan (2. Joh. 1:10)[64][65][66][67][68][4].

Lestadiolaisuus ja yhteiskunta

muokkaa

Kirkko

muokkaa

Lestadiolaisuuden leviämistä vaikeutti konventikkeliplakaatti ja kirkossa vaikuttanut puhdasoppisuus. Lestadiolaisuutta ei katsottu hyvällä ja se tuomittiin lahkoksi ja eriuskoliikkeeksi 1800-luvun lopulle saakka.[69] Kirkon piispat ja papit toimivat sitä vastaan, erityisesti piispa Gustaf Johansson. Lestadiolaisuuden sisällä käytiin pitkään keskustelua kirkosta eroamisesta, ja osa herätysliikkeeseen liittyneistä kannatti sitä. Lestadiolaiset eivät kuitenkaan ole yleensä halunneet erota kirkosta[70].

Kaksi pientä lestadiolaisuuden haaraa on eronnut kirkosta: vanhoillislestadiolaisista vuonna 1907–1908 erkaantunut väyrysläisyys (ks. vanhoillislestadiolaisuus, historia, 1900-vuosikymmen) Pohjois-Savossa ja Viipurinläänissä, sekä vanhaerikiineistä vuonna 1994–1995 erkaantunut kvaenangenilaisuus Norjassa Kvaenangenin seudulla[71][11]. Lisäksi Pyhännällä vuonna 1923 erosi kirkosta 23 vanhoillislestadiolaista, johon saattoi vaikuttaa paikkakunnalla toiminut kirkkoa voimakkaasti arvostellut saarnaaja Kaaperi Halonen. Joukko kinnulalaisia vanhoillislestadiolaisia oli vuonna 1923 jonkin aikaa sitä mieltä, että kirkosta kannattaisi erota.[72]

Saarnaaja Juhani Raattamaa on kirjoittanut kirkossa pysymisestä näin: "Pysykäämme rakkaat veljet ja sisaret kirkon helmassa siihen asti kuin teitä ja meitä ulos ajetaan eli pannalla ahdistetaan."[73]

Lestadiolaisuuteen kuului jonkin verran pappeja herätyksen alkuajoista lähtien myös Lars Levi Laestadiuksen lisäksi. Myöhemmin mukaan liittyivät myös P. O. Grape, Aatu Laitinen, Paul Heideman, A. Heikel, K. A. Heikel, Oskari Jussila ja Väinö Havas. 1800-luvun jälkipuoliskolla kirkossa toimi noin 16 lestadiolaispappia.[74] Nykyään kirkossa toimii noin 120 vanhoillislestadiolaista pappia ja noin 40 uusheräyksen pappia tai teologia.[37][75] Esikoislestadiolaisia pappeja on muutama.[76]

Puhdasoppisen kirkon oli vaikea hyväksyä lestadiolaisten opetuksia sakramenteista, ripistä, avainten vallasta, seurakuntaopista, lapsen uskosta, rukouksesta ja uskon syntymisestä. Esimerkiksi piispa Gustaf Johansson on näitä eroavaisuuksia käsitellyt kirjassaan Laestadiolaisuus (1892). Hän halusi ohjata lestadiolaiset "lahkollisen lumouksen kahleista raittiiseen uskoon". Lestadiolainen saarnaaja Juhani Raattamaa on halunnut säilyttää anteeksiantavaisen mielen myös vastustajiin: "Vielä minäkin rukoilen anteeksi puuttuvaisuuttani ja annan sydämestäni anteeksi kaikille vastustajille. Vieläpä Kuopion piispallekki, joka häpäisee meitä ja nimittelee laestadiolaisiksi."[77] Vaikka lestadiolaisuus on luterilainen herätysliike on siihen kuulunut myös katolilaisia ja ortodokseja.[78]

Valtiovalta

muokkaa
 
Eduskuntatalo

Lestadiolaiset ovat kautta aikojen vahvasti kunnioittaneet esivaltaa. Taustalla on opetus siitä, että esivalta on Jumalan asettama ja uskovaisten turva yhdessä kirkon kanssa. Kirkkoa ja esivaltaa on vanhoillislestadiolaisuudessa kuvattu kahden munankuoren kaltaiseksi suojaksi, jonka sisällä uskovat ovat suojassa. "Mutta nyt on Jumala säilyttänyt meitä niin kuin linnunpoikia kahden kuoren sisällä. Linnunpoikakin se kehittyy ja kasvaa kahden kuoren sisällä, niin mekin. Kristillinen esivalta on toinen kuori ja kristillinen kirkko on toinen."[79]

Eduskunnassa on istunut yli 40 lestadiolaistaustaista kansanedustajaa.[80] Varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa, missä lestadiolaisia on paljon, pääsee kunnanvaltuustoihinkin paljon lestadiolaisia.

Lestadiolaiset äänestävät lähinnä keskustaa ja kokoomusta, sekä jonkin verran ruotsalaista kansanpuoluetta ja kristillisdemokraatteja, joiden arvopohjan monet heistä ovat perinteisesti katsoneet olevan lähinnä omaansa. Nykyään he äänestävät myös Perussuomalaisiakin, tai jotakin oikeistopuoluetta. Lestadiolaisuuden vanhoilla suunnilla on kielteinen asenne vasemmistoon.[81] Sosialismi nähtiin uhkana esivallalle ja aatteessa vallitsi heidän mukaansa Jumalan vastainen henki.[81] Lestadiolaisuuden suunnista sillanpääläisyys on ollut vasemmistomyönteinen.[82] Lestadiolaiset eivät ole myöskään perinteisesti kannattaneet kristillisdemokraatteja puolueen taustalla vaikuttavien vapaiden suuntien takia. Lestadiolaiset eivät halua sekoittaa politiikkaa ja uskontoa keskenään vedoten Martti Lutherin kahden regimentin oppiin. Kansanedustaja Seppo Särkiniemi kertoo lestadiolaisten suhteesta politiikkaan: "Jos ollaan yhteiskunnassa mukana, ei olla ensisijaisesti lestadiolaisina, vaan sen puolueen mandaatilla. Se on vanha luterilainen periaate."[83]

Vanhoillislestadiolaisten järjestön SRK:n sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena on muun muassa "isänmaallisen mielen vakiinnuttamista kansan keskuudessa".[84] Lestadiolaiset suorittavat asepalveluksen puolustusvoimissa ja he puolustivat Suomea talvi- ja jatkosodassa. Esimerkiksi vanhoillislestadiolainen kansanedustaja Väinö Havas lähti vapaaehtoisena talvi- ja jatkosotaan.[85] Suviseurateltta toimi evakkojen tavaroiden säilytyspaikkana.[86] Se pystytettiin talvisodan jälkeen Joensuuhun ja oli siellä sodan loppuun saakka.[86] Teltta oli tuolloin suurin Suomessa valmistettu.[86]

Lestadiolaisuus levisi myös Ruotsin kuninkaallisten joukkoon. Ruotsin prinsessa Eugenia rahoitti Lapin lähetyskoulun rakennuksen ja toiminnan Lannavaarassa.[87] Prinsessan kuoltua 1889 Juhani Raattamaa kirjoitti hänestä: "Rakastettu äiti, joka on nyt uskoaksemme korkeammassa palatsissa kuin kuninkaallinen palatsi – siellä, missä Herrojen Herra ja Kuninkaiden Kuningas on."[88] Perimätiedon mukaan Tsaarin hovissa työskennellyt lestadiolainen Nikolai Aleksejev olisi kehottanut keisari Nikolai II:ta tekemään parannuksen. Nikolai II ei kuitenkaan sitä tehnyt. Nikolai II:n hovissa palveli myös muita lestadiolaisia.[89]

Vuonna 1931 esikoislestadiolaiset lähettivät juhannuskokouksestaan vetoomuksen presidentti P.E.Svinhufvudille. Vetoomuksessa vaadittiin kovempia otteita vallalla ollutta laittomuutta vastaan. Kirjeen presidentille vei viiden hengen seurue. Tapaamisessa Svinhufvud pyysi, että: "laestadiolaiskristityt, joita kohtaan hänellä oli syvä kunnioitus ja vilpitön luottamus, muistaisivat häntä esirukouksin". Seurueen lähtiessä Svante Vesterinen siunasi presidenttiä Jeesuksen nimessä ja veressä.[90] Myös vanhoillislestadiolaiset ovat muistaneet esivaltaa. He ovat perinteisesti lähettäneet suviseuroistaan sähkeet arkkipiispalle, hiippakunnan piispalle, Suomen presidentille ja maaherralle.[91] Myös seuroissa rukoillaan esivallan puolesta.

Suomen eduskunnassa on sattunut tapaus, jossa lestadiolainen ministeri Kalle Lohi saarnasi kesken hallituksen istunnon synnit anteeksi istuntosaliin ilmestyneelle miehelle. Tämän välikohtauksen jälkeen silloinen pääministeri Kyösti Kallio totesi: "Olemme saaneet olla todistamassa oikeaa sielunhoitoa".[92]

Suomen valtiovalta sai lestadiolaisvaikutteita, kun vanhoillislestadiolaisen isän pojasta Urho Kekkosesta tuli Suomen presidentti. Uskonnollisista yhteisöistä Kekkosella oli selvästi läheisin suhde lestadiolaisuuteen, mikä johtui osittain hänen isästään. Myös monet hänen ystävistään olivat kotoisin lestadiolaisuudesta. Kiinnostus liikettä kohtaan ilmeni muun muassa lestadiolaisen kirjallisuuden harrastamisena. Vanhoillislestadiolaiset ystävät olivat huolissaan Kekkosen sielun tilasta ja kerran hänen luonaan kävi seitsemän vanhoillislestadiolaista saarnamiestä. Keskustelutilaisuus oli Kekkosen mukaan ollut: "hyvin miellyttävä ja hyvä".[93] Toimittaja Aarno Laitisen mukaan puoluesihteeri Arvo Korsimo anoi Urho Kekkosen pyynnöstä 1950-luvulla Neuvostoliitolta rahaa lestadiolaisten käännyttämiseksi Maalaisliittoon.[94]

Kulttuuri

muokkaa

Lestadiolaisuudessa on suhtauduttu perinteellisesti torjuvasti kulttuurin tiettyihin osa-alueisiin, erityisesti esittävään taiteeseen: ammattimuusikkouteen, näyttelijän ammattiin, teatteriin, oopperaan, tanssitaiteeseen, konserttitilaisuuksiin ja kokonaisuudessaan liikkuvaan kuvaan (videoihin ja elokuviin). Myös esimerkiksi kilpaurheilu tai laulajana tai muussa solistisessa roolissa esiintyminen ei ole ollut hyväksyttävää, koska niihin liikunta- ja taidemuotoihin katsotaan sisältyvän synnillistä "oman kunnian tavoittelua". Näyttelijän ja tanssijan ammatteja pidetään lisäksi ylipäätään epämoraalisina.lähde?

Vanhoillislestadiolaisuudessa klassisen musiikin kuunteleminen levyiltä ja radiosta on periaatteessa hyväksyttyä ja sitä suositellaankin, mutta sen sijaan pidetään synnillisenä seurata musiikkiesitystä konsertissa. Elävän musiikin esityksiä on luvallista seurata vain silloin, kun ne tapahtuvat kirkkotilassa, mutta tällöinkin tulevat kyseeseen lähinnä urkukonsertit ja pääsiäisajan passiot, vanhoillislestadiolaisten tai evankelis-luterilaisten seurakuntien omat kuorot, vastaavat hengellisten laulujen tilaisuudet sekä seurakuntien kauneimmat joululaulut -tilaisuudet.

Aktiivinen konserttiharrastus katsotaan soveliaaksi vain musiikinopiskelijoille opintoihin liittyvänä velvoitteena. Samoin vahvistettiin se jo 1972 puhujienkokouksessa määritelty tulkinta, että musiikki ammattina on vanhoillislestadiolaiselle sopivaa vain kanttorin tai musiikinopettajan tehtävässä. Lestadiolaisuuden piirissä syntyneistä hengellisistä lauluista osa on valittu Virsikirjaan. Säveltäjä Jaakko Linjama tiedetään vanhoillislestadiolaiseksi, ja valtaosa Siionin laulujen sovituksista on hänen käsialaansa. Toivo Kuulalla ja Leevi Madetojalla on lestadiolaistausta. Kuuluisa vanhoillislestadiolainen saarnaaja Matti Kuula oli Toivo Kuulan isä. Toivo Kuula palasi lapsuuden uskoonsa kuolinvuoteellaan isänsä välityksellä.lähde?

Vanhoillislestadiolaisten omassa piirissä on viime vuosina nostettu julkisuuteen kysymys liikkeen ongelmalliseksi koetusta suhteesta kulttuuriin, esimerkiksi kirjailija Lassi Hyvärisen[95] ja historiantutkija, FT Mauri Kinnusen[96] kirjoituksissa. Julkisestikin tunnustettu menestys kulttuurin eräillä muilla aloilla, kuten tieteessä ja tiettyjen erityisten taidelajien piirissä on nähty uskovaisella luvalliseksi. Uskovaisen menestys on nähty eduksi herätysliikkeellekin imagomielessä, ja se on ollut siten arvostettua. Menestymistä näissä yhteyksissä ei ole leimattu "oman kunnian tavoitteluksi". Vanhoillislestadiolaiselle on sallittua toimia kuvataiteilijana, valokuvaajana, kirjailijana ja säveltäjänä. Varsinkin kaunokirjallisuudesta tunnetaan useitakin lestadiolaisia. Tunnettuja ovat runoilija Anna-Maija Raittila, Väinö Havas, prosaisti Antti Hyry ja runoilija Niilo Rauhala. Esimerkiksi Antti Hyryn 2009 saavuttama maan korkein kansallinen romaanikirjailijan tunnustus, Finlandia-palkinto, otettiin suosiollisesti vastaan leimaamatta saavutusta "oman kunnian" tavoitteluksi.lähde?

Monet kirjailijat ovat käsitelleet lestadiolaisuutta romaaneissaan. Kalle Päätalo kuvasi laajassa tuotannossaan "Koillismaan uskovaisia" eli lestadiolaisia. Myös Paavo Rintala on käsitellyt kirjoissaan aihetta. 1960-luvulla lestadiolaispiirejä kuohutti Timo K. Mukan romaani Maa on syntinen laulu, jossa lestadiolaisuuteen liitettiin seksuaalisia piirteitä. Pellon kunnassa elänyt Mukka ei itse ollut lestadiolainen, mutta hän tunsi hyvin paikkakuntansa lestadiolaisia. Anna-Maija Ylimaula julkaisi 1976 liikettä nuoren ihmisen näkökulmasta kriittisesti tarkastelevan kehitysromaanin Papintyttö.lähde?

Lestadiolaisuutta kirjoissaan ovat käsitelleet myös ruotsalaiset kirjailijat: Bengt Pohjanen, Macke Nilsson, Mikael Niemi ja Stina Aronson, sekä norjalaiset Andreas Markusson ja Idar Kristiansen. SRK julkaisee myös itse säännöllisesti uskonnollista kaunokirjallisuutta. Tuoreimpia esimerkkejä lestadiolaisuudesta kirjallisuudessa ovat Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu (1998),[97] Eero Ylitalon Suviteuraat (2004),[98] Ilkka Remeksen Nimessä ja veressä (2005), Riikka Pelon Taivaankantaja (2006)[99] ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013)[100]. Dome Karukosken elokuva Kielletty hedelmä (2009) käsittelee lestadiolaisuutta 2000-luvun nuorten näkökulmasta.[101]

Tiede, yhteiskunnalliset merkkihenkilöt ja vaikuttajat muilla aloilla

muokkaa

Kansainvälisesti tunnettuja lestadiolaistaustaisia tieteen edustajia ovat folkloristi Elli-Kaija Köngäs-Maranda (1932–1982) ja Helsingin yliopiston uskontotieteen emeritusprofessori Juha Pentikäinen sekä lääketieteen professori, sydänkirurgi Pentti Kärkölä. Uuden sukupolven kansainvälistä huipputiedettä edustaa monia huomattavia kunnianosoituksia saavuttanut, mm. Suomen Akatemian[102] ja Suomen Nuorkauppakamarit ry:n[103] palkitsema eläinlääketieteellisen molekyyligenetiikan professori Hannes Lohi[104].

Muita merkittäviä henkilöitä:lähde?

  • Antti Pentikäinen, Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja.
  • Terho Kalliokoski, Ruokakesko Oy:n johtaja.
  • Mikael Pentikäinen, Helsingin Sanomien päätoimittaja (2010–2013) Sanoma Newsin toimitusjohtaja (2004–2010), Sanomalehtien liiton puheenjohtaja (2009–).
  • Toivo Sukari, Maskun Kalustetalon sekä Ideaparkin perustaja ja suurin omistaja

Musiikki

muokkaa

Lestadiolaisten suhtautuminen musiikkiin heijastelee myös liikkeelle ominaista eroa uskovien ja ei-uskovien välillä. "Maailmallinen musiikki" eli karkeasti yleistäen iskelmät ja kaikki maallinen populaarimusiikki, katsotaan synniksi "Raamatun arvomaailmaa vastaan sotivan sanomansa" vuoksi. "Sanomalla" ei tarkoiteta tässä pelkästään epäsopivaa sanoitusta, vaan myös synnillistä ja "lihallisuutta" korostavia musiikillisia elementtejä, sävelmää ja/tai rytmityyppiä, koska "syntimusiikkina" pidetään myös iskelmiä joissa ei ole sanoitusta. Vanhoillislestadiolaiset eivät hyväksy myöskään gospel-musiikkia.lähde?

Sen sijaan klassisen musiikin soittaminen tai laulaminen koetaan periaatteessa myönteiseksi harrastukseksi. Sen tulee kuitenkin mieluiten pysyä "harrasteluna", sillä esiintyvän ammattimuusikon ammatti on uskovaiselta kielletty. Klassisen musiikin lisäksi saatetaan suosia esimerkiksi vanhaa suomalaista maallista laulumusiikkia ja kansanmusiikkia (lähinnä kansanlauluja). Rauhan sanan ja uusheräyksen piirissä suhtaudutaan eri musiikkityyleihin liberaalimmin kuin vanhoillislestadiolaisuudessa ja esimerkiksi gospel on käytössä erityisesti nuorten tilaisuuksissa. Sen sijaan esikoislestadiolaisten seuroissa ei käytetä lainkaan säestystä (tässä suhteessa se vertautuu ortodoksisen kirkon perinteeseen).lähde?

Omat laulukirjat ja kuorot

muokkaa

Maallista musiikkia kunniallisempana ja tärkeämpänä lestadiolaiset pitävät hengellistä musiikkia. Suurimmilla ryhmittymillä on omat laulukirjat ja se julkaistaan usein liitteenä Virsikirjan kanssa. Käytössä on ollut ennen "Siionin Lauluja" Aug. Jokisen laulukirja "Siionin valitut Laulut ja virret" (Oulu 1938) Vanhoillislestadiolaisuuden laulukokoelma on Siionin laulut ja Wirret (ensimmäinen, O.H. Jussilan toimittama laitos 1916), esikoislestadiolaisten on Hengelliset laulut, sekä Rauhan sanan ja Uusheräyksen yhteinen laulukokoelma Siionin matkalaulut. Liikkeiden omia laulukirjoja on käännetty myös eri kielille. Eniten käännetty kokoelma on Siionin laulut, joka on lisäksi käännetty seitsemälle kielelle. Laulukokoelmista on otettu useita lauluja myös Virsikirjaan.lähde?

Vanhoillislestadiolaisuuden 1970-luvun opillisten tiukennuksien ja sisäisten puhdistusten (ns. hoitokokousten) yhteydessä laulukirjaa uudistettiin radikaalisti. SRK toteutti ns. laulukirjauudistuksen[105], jolloin Siionin laulut -kokoelmasta poistettiin "lihallisina", "maailmallisina" tai muutoin sopimattomina 156 perinteistä laulua. SRK on sittemmin uudistanut laulukokoelmaa edelleen ja lisännyt siihen erityisesti liikkeen opillisia korostuksia alleviivaavia, kuten ehkäisykieltoa ja seurakuntaoppia korostavia sanoituksia.lähde?

Kuoroharrastus oli vanhoillislestadiolaisuudessa varsin suosittua 1930-luvulta aina 1960-luvun alkuvuosiin saakka. 1960-luvun alkuvuosien ns. pappishajaannuksen yhteydessä ja maallikkosiiven noustua valtaan SRK:n piirissä otettiin käyttöön tiukka kuri, johon liittyi monia uusia kieltoja. Tässä yhteydessä kuoroharrastuskin julistettiin lopulta synniksi (puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös 1972). Kuorotoiminta alkoi kuitenkin vähin erin kehittyä uudelleen, kun kuorokielto alkoi hiljalleen murentua 1990-luvun alusta lähtien, ilman virallista, julkista em. kieltopäätöksen kumoamista.lähde?

Nykyisin vanhoillislestadiolaisuuden piirissä onkin laajaa kuorotoimintaa, konsertteja järjestetään ja uusia äänitteitä julkaistaan jatkuvasti. Esiintymistilaisuuksista puhuttaessa ja niistä julkisesti ilmoiteltaessa vanhoillislestadiolaiset välttelevät mieluiten yhä sanaa "konsertti", silloin kun kyseessä on yksinomaan tai lähes yksinomaan vanhoillislestadiolaisista koostuvasta kuorosta (tai soitinryhmästä).lähde?

Sen sijaan käytetään kiertotilmausta "lauluilta", "sävelhartaus" tai muuta vastaavaa sanaa. Esimerkiksi mieskuoro Weljien nettisivustolla ei esiinny kertaakaan sana "konsertti". Poikkeuksen tästä kielenkäyttönormista tekevät ammattimaisesti tai lähes ammattimaisesti johdetut, usein paikallisen evankelis-luterilaisen seurakunnan yhteydessä toimivat kuorot, joiden esiityjissä on myös muita kuin vanhoillislestadiolaisia.lähde?

Tunnettuihin vanhoillislestadiolaisiin kuoronjohtajiin kuuluvat esimerkiksi espoolaisen Candomino-lapsikuoron perustaja ja kansainvälisesti arvostettu kuoromies Tauno Satomaa sekä tenori Heikki Rainio, joka johtaa Turun tuomiokirkon poikakuoroa, Chorus Cathedralis Iuniorum, CCI.lähde?

SRK julkaisee itsekin nykyisin vuosittain laulutallenteita kirkoissa tapahtuneista lauluilloista, sekä omien opistojen kuorolevyjä. Julkisuudessa tunnetuksi on tullut myös oululainen mieskuoro Weljet, joka on julkaissut kymmenkunta CD-äänitettä. Lisäksi myös joillakin vahoillislestadiolaisilla yksityishenkilöillä on musiikkiin liittyvää kaupallista toimintaa, joista tunnetuin lienee oulunsalolainen Sympaali Oy.lähde?

Rauhan sanalla on oma kuoro, jonka nimi on Toukomettiset.[106] Myös Uusheräyksellä on monenlaista musiikkitoimintaa. Uusheräyksen nuorisokuoro on Paljaat Jalat ja Caritas on viiden laulajan kokoonpano liikkeen sisällä.

Virsikirja

muokkaa

Lestadiolaisten saarnamiesten sanoittamia virsiä on valittu myös virsikirjaan. Sanoittajia ovat esimerkiksi Wäinö Havas (virret 291, 344, 438, 574), Oskari Heikki Jussila (316), Juho Ranginen (169), Anna-Maija Raittila, Niilo Rauhala (22, 248, 249a,b, 395, 466, 468, 470, 476, 479, 507, 528, 576, 604), Gustaf Skinnari (301) ja Leonard Typpö (105, 180).[107]

Julkisuuskuva

muokkaa

Lestadiolaisuus on synnyttänyt voimakkaita tuntemuksia alusta saakka. Se joutui pappien, toisten herätysliikkeiden ja tavallisten ihmisten parjauksen kohteeksi. Liike leimattiin kirkon taholta lahkoksi 1910-luvulle asti ja 1920-luvulla liike alkoi saada tunnustusta herätysliikkeenä.[108] Alkuaikoina liikettä nimiteltiin hihhuleiksi, rippiläisiksi, lahkoksi, tanssijalahkoksi, eriuskoliikkeeksi ja villiuskoksi.[109][110]

Lestadiolaisten seuratoiminta aiheutti julkista vastustusta. Esimerkiksi Savitaipaleella vuonna 1884 lestadiolaissaarnaaja kuoli, kun vaimoaan seuroista hakemaan tullut talollinen ampui häntä olkapäähän.[111] Myös toinen saarnamies joutui vainon kohteeksi pitäessään seuroja Teuvalla vuonna 1872. Nimismies apujoukkoinensa nouti saarnaajan seuratalosta ja lähtivät kuljettamaan tätä kotiin. Matkan varrella he kuitenkin pysähtyivät kievariin ja ripustivat vangin käsiraudoilla leipäorteen. Joukko alkoi juopotella ja vanki unohtui. Kievariin sattumalta poikennut vieras huomasi tajuttoman saarnaajan ja hänet päästettiin vapaaksi.[112]

Lestadiolaisuus joutui myös kirkossa tarkkailun kohteeksi. Jo Lars Levi Laestadius joutui negatiivisen julkisuuden kohteeksi. Hänestä kirjoitettiin esimerkiksi Nobottens Posteniin loukkaavia kirjoituksia, eikä hänen vastineitaan julkaistu.[113] Hän perusti oman lehden Ens Ropandes Röst i Öknen (Huutavan ääni korvessa), jossa hän puolustautui.[114] Myös Koutokeinon tragedia aiheutti voimakasta negatiivista julkisuutta.[115] Tapahtumat saivat Venäjän ulkoministeriön huolestuneeksi.[116] Syy tapahtuneesta vieritettiin Laestadiuksen niskoille.[117] Kuningas pyysi asiasta lausunnon Härnösandin piispalta Israel Bergmanilta ja tämä antoi Laestadiuksesta vapauttavan lausunnon. Kuningas ei täten ryhtynyt mihinkään toimiin Laestadiusta vastaan.[117] Lestadiolaisuus on noussut julkisuuteen erityisesti yhteiskunnan ja kirkon muuttuessa.

Esikoislestadiolaisuus nousi esille 1920- ja 1930-luvuilla, kun sen saarnaajien ronskia puhetapaa ihmeteltiin.[118] 1930-luvulla julkisuuteen nousi vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantunut korpelalaisuus. Korpelalaisuus irtautui 1930-luvun puolessa välissä juuriltaan, kun liikkeen pääpainotukset muuttuivat vanhoillislestadiolaisista korostuksista millenaristisiksi. 1960-luvulla julkisuudessa nousi esille Elämän sana -ryhmän erkaantuminen vanhoillislestadiolaisuudesta. Myös Timo K. Mukan kirja Maa on syntinen laulu (1964) aiheutti julkisuutta mediassa.[119] Oiva Arvola on huomannut, että teos kuvaa korpelalaisuutta, eikä sitäkään objektiivisesti.[119]

Vanhoillislestadiolaisuus nostettiin 1970-luvun naispappeuskeskustelussa toistuvasti esille. Ensimmäinen papiksi vihitty lestadiolaisnainen on TM, vanhempi lehtori Valma Aulikki Luukka 05.11.1988. -Liike joutui 1970-luvulla negatiiviseen julkisuuteen. Se ei juuri oikonut julkisuudessa sitä vastaan esitettyjä väitteitä. Keskustelua käytiin erityisesti Helsingin Sanomissa, Kotimaassa ja Kalevassa. Vasta 1980-luvulla vanhoillislestadiolaisuus alkoi kehittää tiedotustoimintaansa. SRK esimerkiksi kutsui toimittajia suviseuroihin.[120][121]

Osittain julkisuuskuva on edelleen kielteinen ja lestadiolaisuus liitetään sensaationhakuisesti yhteyksiin, joihin se liittyy vain toissijaisesti: Koististen veljeksistä kirjoiteltiin aluksi pitkään lestadiolaisina, vaikka he olivat eronneet leeviläisistä.[121][122] Tiedotusvälineissä ei aina eritellä liikkeen eri suuntia vaan käsitellään niitä kaikkia lestadiolaisuutena.

Yleisradio on tehnyt lestadiolaisuudesta televisiodokumentit "Matkalla taivaskotiin" (2000), "Kuuma kesä: Enkelten varjeluksessa" (2000) ja "Ainoa oikea Jumala" (2004). Vanhoillislestadiolaisuudessa 1970- ja 1980-luvulla ns. hoitokokouksissa harjoitetusta hengellistä painostuksesta kertovat YLE:n TV1:n dokumentit vuodelta 1981: "Syntisin silmin" [123] ja vuodelta 1985 "Matkalippu helvettiin" [124]. Jälkimmäinen sisältää myös dramatisoituja kohtauksia Leo Hartvaaran romaanista Suden uhrit (Kirjavaaka 1984). Keväällä 2009 käytiin mediassa keskustelu vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykiellosta ihmisoikeuskysymyksenä, ja tässä yhteydessä YLE lähetti television Voimala-sarjassa keskusteluohjelman "Lestadiolaisäitien synnytyspakko" [125].

Vuonna 2010 tuli ilmi laaja lasten hyväksikäyttörikos, jossa isoisoisä käytti seksuaalisesti hyväkseen 11 lastenlastaan, poikia 1970- ja 1980-luvulla, mutta tekijää ei voitu rangaista, koska pappisaarnaja oli jo kuollut[126]. SRK teki vuonna 2011 sisäisen selvityksen liikkeen piirissä tapahtuneista lasten seksuaalisista hyväksikäytöistä ja luovutti selvityksen poliisin käyttöön[127][128]. Osa rikoksista oli jo vanhentunut[129]. Vuonna 2012 julkaistiin kirja nimeltä "Maijan tarina", joka kertoo vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvaneen ja seksuaalisesta hyväksikäytön uhrin elämäntarinan[130]. Vuosina 2011- 2012 ainakin neljä henkilöä sai tuomiota rikoksesta ja yksi oli alaikäinen teon tehdessään[131][132]. Vuonna 2013 sen aikainen lestadiolaisjohtaja Olavi Voittonen esitti eriävän mielipiteen liikkeen sisäisestä hyväksikäyttöselvityksestä ja sai tahtonsa läpi[133]. Hän erosi vuotta myöhemmin[134]. Vuonna 2014 lestadiolainen nainen lähetti kirjeen SRK:n johdolle ja ainakin yksi erotettiin[135], mutta SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen erosi itse[136]. Samana vuonna mies ja nainen sai sakkoja käräjäoikeudessa, koska pahoinpitelivät lapsiaan 20 vuoden ajan[137].

Lestadiolaislehdistö

muokkaa

Historiaa

muokkaa

Lestadiolaisten ensimmäinen lehti oli Öljypuu.[138] Lehti lopetti toimintansa vuonna 1877.[138] Sen takana oli oululainen kirjapaino ja muutama lestadiolainen. Vuonna 1880 alettiin julkaista Kristillistä kuukausilehteä.[139] Sen päätoimittajana toimi K. A. Heikel ja vuodesta 1883 eteenpäin Aatu Laitinen. Vuonna 1888 lehden nimeksi vaihdettiin Sanomia Siionista ja vuonna 1904 Armonsanomat. Päätoimittaja ei vaihtunut.

Jo ennen hajaannuksia monet lestadiolaiset eivät tilanneet Sanomia Siionista eivätkä kirjoittaneet siihen. Syynä oli se, että lehteä pidettiin uusheräyksen lehtenä. Hajaannusten jälkeen yhä useampi lestadiolainen lopetti lehden tilaamisen. Armonsanomat lopetti toimintansa vuonna 1911 Oulun sovintokokoukseen. Kokkolan suurissa seuroissa 1911 perustivat vanhoillislestadiolaiset Siionin lähetyslehden.

Muita lakkautettuja lestadiolaislehtiä ovat: leskisläisten A och O, elämänsanalaisten Elämän sana, esikoislestadiolaisten Fadersrösten, uusheräyksen Huutavan ääni, Kolkuttaja sekä Vartijan ääni ja vanhoillislestadiolaisten Sions missionstidning.lähde?

Nykytila

muokkaa

Nykyisin Euroopassa ilmestyy kymmenen lestadiolaislehteä: vanhoillislestadiolaisten Siionin lähetyslehti (1911), Siionin kevät (1931) ja Päivämies (1954), rauhansanalaisuuden Rauhan sana (1935), Zions Missionstidning ja Sions Blad, Lyngenin suunnan liberaalisen haaran Under Vandringen (1967), esikoislestadiolaisten Rauhan side (1979) ja Ruukku (1998, epävirallinen), Uusheräyksen Lähettäjä ja sillanpääläisten Armon ja rauhan tervehdys. Pohjois-Amerikassa ilmestyy neljä lehteä: ALC:n Christian Monthly, FALC:n Greetings of Peace, LLC:n The Shepherd's Voice ja The Voice of Zion. Pollarilaisten riitinmattilaisen haaran yhdyssiteenä on kerran kuussa ilmestyvä Newsletter.

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa

Yleiset lähteet

muokkaa

Muuta kirjallisuutta

muokkaa
  • Juhani Raattamaan kirjeet ja kirjoitukset – toimittanut Pekka Raittila
  • Kirti Suolinna ja Kaisa Sinikara: Juhonkylä. Tapaustutkimus pohjoissuomalaisesta lestadiolaiskylästä
  • Heikki Jussila: Kutsujan armo
  • Wäinö Havas: Lestadiolaisuuden historia pääpiirteissään. Määritä julkaisija!
  • Aatu Laitinen: Muistosanoja Lapin kristillisyydestä. Määritä julkaisija!
  • Seppo Lohi: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys, 2007.
  • Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys: lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870–1899. SRK (Oulu), 1997. ISBN 951-8940-69-X
  • Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys : Lars Levi Laestadius ja lestadiolaisen herätyksen alkuvaiheet. SRK (Oulu), 1989. ISBN 951-8940-01-0
  • Jouko Talonen: Viron lestadiolaisuus 1886–1953. Määritä julkaisija! ISBN 951-95473-8-X
  • Aulis Zidbäck: Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja. Otava, 1941.

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Seppo Lohi: Lestadiolaisuuden alkuvaiheita 4.7.1999. lestadiolaisuus.info. Viitattu 10.4.2007.
  2. ↑ a b Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset LESTADIOLAISUUDEN HAJAANNUKSET. 8.3.2000. Suomen teologinen instituutti. Arkistoitu 25.3.2014. Viitattu 18.4.2009.
  3. ↑ Kirkkomonitor 2004 -tutkimus. — Kirkon nelivuotiskertomus (Arkistoitu – Internet Archive)
  4. ↑ a b c d e f Näin me uskomme 2012. Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry. Viitattu 21.2.2013.
  5. ↑ a b c Mitä on rauhansanalaisuus (uudempi versio) 2013. Lähetysyhdistys Rauhansana. Viitattu 21.2.2013.
  6. ↑ a b c d Yli 100-vuotias herätysliike 2010. Lestadiolainen Uusheräys ry. Viitattu 21.2.2013.
  7. ↑ Yliopisto-lehti: Väitökset 18.9.–6.11.1998
  8. ↑ a b c Pekka Mikkola: Lestadiolaisuussuuntien yhteydet heikot 2.7.1999. Kaleva. Viitattu 5.3.2007.
  9. ↑ Kirkkokuntalaisuus/pikkuesikoisuus (The Finnish Apostolic Lutheran Church of America)
  10. ↑ Ahonen, Jan: Lestadiolainen Uusheräys tyytymätön lähetysseuraan. (Arkistoitu – Internet Archive) Kotimaa24 2.8.2012, Luettu 21.2.2013
  11. ↑ a b Talonen 2001. s. 14.
  12. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r Talonen 2012. Luento Laestadius-seminaarissa Oulussa 5.10.2012
  13. ↑ a b c d e f g h i j k l m Talonen 2001, s. 25.
  14. ↑ Ja täyttäkää maa. Helsingin Sanomien Kuukausiliite, elokuu 2006, s. 52.
  15. ↑ Vuoden 2012 luentokalvolla oli virheellinen lukumäärä
  16. ↑ Suluissa olevat kysymysmerkillä varustetut määräarviot perustuvat osittain Talosen vuoden 2001 arvioihin, sekä siihen että ryhmiä ei näkynyt Talosen luentokalvolla Laestadius-seminaarissa lokakuussa 2012.
  17. ↑ a b c d e f Historiaa Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys. Viitattu 6.3.2025.
  18. ↑ Talonen 2001. s. 30.
  19. ↑ Hepokoski 2002. s. 43.
  20. ↑ Kinnunen 2004. s. 67
  21. ↑ a b Historia Uusheräys. Viitattu 6.3.2025.
  22. ↑ Talonen 2001. s. 29
  23. ↑ Palola 2010. s. 43, 46, 48.
  24. ↑ Lohi 1997, s. 656–657
  25. ↑ Talonen 2001. s.15.
  26. ↑ Esikoisuus Lestadiolaisuus.info. Viitattu 6.3.2025.
  27. ↑ Srk.fi: Seurat ulkomailla, viitattu 6.11.2007
  28. ↑ Lestadiolaisuus Englannissa Lestadiolaisuus.info
  29. ↑ Kai Siltala, esikoislestadiolaisuus (Arkistoitu – Internet Archive)
  30. ↑ Mitä on rauhansanalaisuus, Lyrs.fi (Arkistoitu versio, vanhempi versio)
  31. ↑ LYRS, lähetystyö (Arkistoitu – Internet Archive)
  32. ↑ Lestadiolaisten toiminta Suomessa 2000–2003 karttana
  33. ↑ Herätysliikkeiden toiminta seurakunnissa 2003
  34. ↑ ”Ylen aamu | Miten selvittää uskonyhteisöihin liittyvää seksuaaliväkivaltaa?”. 2022-01-31. fi
  35. ↑ Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta, s. 6
  36. ↑ Kai Siltala, Rukoushuoneet (Arkistoitu – Internet Archive)
  37. ↑ a b c Kalevi Silvola: Uusheräys on... 3.7.2005. Uusheräys. Arkistoitu 6.10.2007. Viitattu 15.1.2007.
  38. ↑ LYRS, Paikallisyhdistykset (Arkistoitu – Internet Archive)
  39. ↑ Kirkon nelivuotiskertomus 2000–2003 (Arkistoitu – Internet Archive)
  40. ↑ Pauli Juusela: Massatapahtumat vahvistavat me-henkeä 12.6.2002. Vantaan Lauri. Arkistoitu 28.9.2007. Viitattu 29.3.2007?.
  41. ↑ Laestadian Lutheran Churchin kotisivut 2012. Member Congregations. (Arkistoitu – Internet Archive) Luettu 24.9.2012
  42. ↑ Zidbäck 1941, s. 160
  43. ↑ a b c d Facts about Laestadianism in America lestadiolaisuus.info. Viitattu 7.3.2007.
  44. ↑ a b Zidbäck 1941, s. 166
  45. ↑ Alphabetical List of Congregations ALC. Arkistoitu 5.2.2007. Viitattu 5.3.2007.
  46. ↑ LLC Member Churches LLC. Arkistoitu 6.2.2007. Viitattu 5.3.2007.
  47. ↑ Esikoislestadiolaisuuden synty ja tämänhetkinen tilanne lestadiolaisuus.info. Viitattu 5.3.2007.
  48. ↑ Lestadiolaisuus.info: Lestadiolaisuus Ecuadorissa
  49. ↑ Aamenesta öylättiin – kirkollinen sanasto 2003. Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Arkistoitu 7.12.2006. Viitattu 15.1.2007.
  50. ↑ Ranta-Korpi, Risto: "Martta on työskennellyt kirkon ulkomaanavussa". Päivämies, 2012, nro 37, s. 9.
  51. ↑ Niskanen, Marko: "Jumalan tiet ovat ihmeelliset". Päivämies, 2011, nro 25, s. 7.
  52. ↑ Seurat ulkomailla 2005. SRK. Viitattu 14.12.2006.
  53. ↑ a b Kontkanen, Matti: "Välähdyksiä lähetysmatkalta Länsi-Afrikasta". Siionin Lähetyslehti, 2011, nro 12, s. 12.
  54. ↑ SFC:n kotisivut. Sisarjärjestöt. 2013. Sveriges Fridsföreningars Centralorganisation (SFC). Arkistoitu 27.7.2014. Viitattu 11.7.2013.
  55. ↑ Lauhikari, Antti ja Niemikorpi, Kalevi: "Lähetysmatkalla Keniassa. Hyvän Paimenen ääni kuului Kenian savimajoissa". Siionin Lähetyslehti, 2012, nro 9, s. 12–13.
  56. ↑ a b Tarja Lehtola: "Saatoin lentää kuin lintu tähän rauhaan". Päivämies, 2006, nro 27–28, s. 21.
  57. ↑ Päivämies, 14.2.2007, Togon Laestadiolais-Luterilainen kirkko viisi vuotta, s. 14–15
  58. ↑ Frank Kodjo Famiyeh: About the Ghana ministry Themissionsite.com. Arkistoitu 29.9.2007. Viitattu 5.3.2007.
  59. ↑ a b Bengt-Ove Andreassen: Where it leads: Læstadianismen i et internasjonalt perspektiv 2002–2003. din – Tidsskrift for religion og kultur. Arkistoitu 5.9.2006. Viitattu 23.4.2008.
  60. ↑ Lähetystyö Uusheräys. Arkistoitu 11.10.2007. Viitattu 14.12.2006.
  61. ↑ Lohi 1997, s. 84
  62. ↑ Laato, Antti (toim.): Karismaattisuuden haaste kirkolle, s. 118–119. Åbo: Teologiska fakulteten vid Åbo Akademi, 2007.
  63. ↑ Lohi 1997, s. 223.
  64. ↑ Ruokanen 1980, s. 118–120 Kuvaus hempeyden hengestä Saarenkylässä: tervehditään uskotonta Jumalan terve, osallistutaan seurakunnan diakoniatoimintaan, toimitaan maatalousyhdistyksessä, marttakerhossa ja metsästysseurassa. Jäsenmaksun maksaminen näihin yhdistyksiin on sopivaa, mutta ei muu toiminta – s.120 Sinä Pauli olet seura-aikaan korjannut autoja – ei seuroissa ole pakko käydä, mutta halu tulisi olla – Seuraava syytös Paulia kohtaan on se, että hän on tervehtinyt uskottomia, eikä ole sanonut heille, että he menevät helvettiin
  65. ↑ SRK:n vuosikokouspöytäkirja 1971: "Televisiokysymyksessä tottelemattomia tulee paikallisten yhdistysten tai SRK:n kerran tai kahdesti joko yksityisesti tai yleisessä kokouksessa puhutella. Elleivät nöyrry parannukseen, pidetään heitä pakanoina ja publikaaneina eikä heitä oteta rauhanyhdistysten jäseniksi. Tottelemattomia ei myöskään tervehditä Jumalan lasten tervehdyksellä."
  66. ↑ Lepistö 2001. s. 194. "Jumalan valtakunnasta lähteneitä ei voitu tervehtiä Jumalan terveellä."
  67. ↑ Korpirannan Rauhanyhdistys ry. Pöytäkirja 16.11.1973. Pöytäkirja Korpirannan ry:n televisio neuvottelu kokouksesta rauhanyhdistyksen talossa 16. päivänä marraskuuta 1973. "Kokous toteaa, että Urho Linna on eri hengessä Jumalan valtakunnan kanssa ja häntä ei tule tervehtiä Jumalan terveellä ja hänet katsotaan valtakunnan ulkopuolella olevaksi ja pakanaksi ja publikaaniksi."
  68. ↑ Lepistö, Einari 1972. Agurin Jakenin pojan sanat. Päivämies 5.4.1972.
  69. ↑ Lohi 1997, s. 44
  70. ↑ Kinnunen 2004. s. 326–332
  71. ↑ Kinnunen 2004. s. 244
  72. ↑ Kinnunen 2004. s. 330
  73. ↑ Aulis Zidbeck (1985): Ole vapaa vapaaksi ostettu lauma. Juhani Raattamaa – opettaja ja sielunhoitaja, SRK. ISBN 951-9422-62-5, s. 128.
  74. ↑ Lohi 1997, s. 664
  75. ↑ Päivämies, 20.12.2006, Puhujien kokous, s. 10
  76. ↑ Iustitia 14, STI-aikakauskirja, Lestadiolaisuuden monet kasvot, s. 122. STI, 2001. ISBN 952-9857-11-X
  77. ↑ Mauri Kinnunen: Raattamaa ja Luther 2000. SRK. Viitattu 14.3.2007.
  78. ↑ Mauri Kinnunen: Lestadiolaisuus ja ortodoksinen kirkko lestadiolaisuus.info. Arkistoitu 28.10.2005. Viitattu 15.1. 2007.
  79. ↑ Kullervo Hulkko, Kukistumaton valtakunta. SRK, 1965, s. 10.
  80. ↑ Lestadiolaisuus.info Lestadiolaistaustaiset kansanedustajat, luettu 6.10. 2006
  81. ↑ a b Kinnunen 2004, s. 365
  82. ↑ Uusi järjestö – vanhat opit 27.9.1977. Demari. Viitattu 5.3.2007.
  83. ↑ Kuukausiliite?
  84. ↑ SRK:n pääsivu
  85. ↑ Paavo Viljanen, Wäinö Havas – Hengen ja miekan mies, Werner Söderström oy, 1943, sivut 158–182.
  86. ↑ a b c Ari-Pekka Palola, Suvi on läsnä – Sata vuotta suuria seuroja, ISBN 951-843-077-2, s. 58
  87. ↑ Zidbäck 1941, s. 190
  88. ↑ Zidbäck 1941, s. 198
  89. ↑ Kinnunen 2004, s. 344.
  90. ↑ Ole vapaa vapaaksi ostettu lauma, Aulis Zidbeck, SRK, 2000, s. 203.
  91. ↑ Päivämies, 12.7.2006, s. 12
  92. ↑ He ovat voittaneet, SRK, 1980, s. 100.
  93. ↑ Pekka Niirala, Kekkonen ja kirkko. Kirjapaja, 2000. ISBN 951-625-653-8, Alaotsikko: Lestadiolaisuus lähinnä sydäntä, s. 54–58.
  94. ↑ Aarno Laitinen: Poliittinen lahjonta. Iltalehti, 31.5.2008, s. 22.
  95. ↑ Freepathways
  96. ↑ Freepathways
  97. ↑ Kotila, Hanna: Raittila, Hannu: Ei minulta mitään puutu Seinäjoki.fi. Arkistoitu 22.2.2014. Viitattu 5.2.2014.
  98. ↑ Suviteuraat Mediapinta.fi. Viitattu 5.2.2014.
  99. ↑ Veismaa, Riitta: ”Oi katsohan lintua oksalla puun” Kiiltomato.net. 14.8.2006. Viitattu 5.2.2014.
  100. ↑ Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on kielellisesti kaunis rakkausromaani 3.10.2013. Yle. Viitattu 5.2.2014.
  101. ↑ Kielletty hedelmä lankeaa pieniin synteihin 12.2.2009. Yle. Viitattu 5.2.2014.
  102. ↑ Biomedicum
  103. ↑ Biomedicum
  104. ↑ Koirangeenit.fi (Arkistoitu – Internet Archive)
  105. ↑ Hakomaja.info[vanhentunut linkki]
  106. ↑ Toukomettiset (Arkistoitu – Internet Archive) luettu 25.1.2007
  107. ↑ Suomen evankelis-luterilainen kirkko, Virsikirja (Arkistoitu – Internet Archive)
  108. ↑ Kinnunen 2004. s. 388
  109. ↑ Lohi 1997. s. 44
  110. ↑ Kinnunen 2004, s. 57
  111. ↑ Lohi 1997, s. 610–611
  112. ↑ Kauko Vuonokari: Porin rauhanyhdistyksen historia, Aikaa on vähän. ISBN 951-99032-6-7, s. 19–20.
  113. ↑ Lohi 2000, s. 353
  114. ↑ Lohi 2000, s. 354 ja 358–359
  115. ↑ Lohi 2000, s. 364–372
  116. ↑ Lohi 2000, s. 373–380.
  117. ↑ a b Lohi 2000, s. 371.
  118. ↑ Markku Ihonen: Myyttiset mielikuvat eli lestadiolaisuus ja saamelaisuus valtakulttuurin marginaaleina 1998. Kaltio. Viitattu 5.3.2007.
  119. ↑ a b Markku Ihonen: Lestadiolaisuudella oikeus omaan kulttuuriin 23.10.1993. Helsingin Sanomat. Viitattu 5.3.2007.
  120. ↑ Kinnunen 2004, s. 23 (viite 57)
  121. ↑ a b Markku Ihonen: Mediakummajainen? Herätysliikkeen julkisuusongelmien äärellä 2000. Tiedotustutkimus-lehti. Viitattu 5.3.2007.
  122. ↑ Anssi Miettinen: Koistisen pahat pojat. Helsingin Sanomat, Kuukausiliite, 2000, nro 7, s. 26–33.
  123. ↑ Elävä arkisto
  124. ↑ Elävä arkisto (Arkistoitu – Internet Archive)
  125. ↑ Elävä arkisto (Arkistoitu – Internet Archive)
  126. ↑ Lestadiolaissaarnaajan uhri, (Arkistoitu – Internet Archive) hs.fi
  127. ↑ Uutiset, kotimaaHs.fi (Arkistoitu – Internet Archive)
  128. ↑ Srk luovutti pedifiliaselvitykseä poliisille[vanhentunut linkki]
  129. ↑ Elävä arkisto
  130. ↑ Iltalehti, uutiset (Arkistoitu – Internet Archive)
  131. ↑ Lestadiolaisvaikuttaja sai neljä vuotta insestistä (Arkistoitu – Internet Archive), Nelonen.fi
  132. ↑ Vanhoillislestadiolainen pariskunta tuomittiin pedofiliasta, yle.fi
  133. ↑ Voittonen manipuloi hyväksikäyttöselvitystä, Kaleva
  134. ↑ Toinenkin srkn nokkamiehistä jättää tehtävänsä, Kaleva
  135. ↑ Äänekosken rauhanyhdistykseen kuuluva lestadiolaisten kakkosmies hyllytettiin
  136. ↑ Lestadiolaisten kakkosmies ajautui umpikujaan, (Arkistoitu – Internet Archive) Hs.fi
  137. ↑ Raamattuun vedonneet vanhemmat kurittivat lapsiaan kaksikymmentä vuotta, Mtv.fi
  138. ↑ a b Lohi 1997, s. 75
  139. ↑ Lohi 1997, s. 73

Kirjallisuutta

muokkaa

Aiheesta muualla

muokkaa

Yleistä

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lestadiolaisuus.

Kirjoituksia

muokkaa

Ylen elävä arkisto

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lestadiolaisuus&oldid=23208206”