Slobodan Milošević

jugoslavialainen poliitikko

Slobodan Milošević (serb. Слободан Милошевић, Sr-SlobodanMilosevic.ogg kuuntele ääntämys (ohje), 20. elokuuta 1941 Požarevac, Serbia – 11. maaliskuuta 2006 Haag, Alankomaat) oli sosialistisen Jugoslavian ja Jugoslavian liittotasavallan suurimman tasavallan Serbian presidentti 1989–1997 ja koko Jugoslavian presidentti 1997–2000. Milošević oli keskeisessä osassa Jugoslavian hajoamissodissa ja hän oli ensimmäinen sotarikoksista syytetty valtionpäämies.

Slobodan Milošević
Слободан Милошевић
Jugoslavian liittotasavallan 3. presidentti
Edeltäjä Zoran Lilić
Srđa Božović (virkaatekevä)
Seuraaja Vojislav Koštunica
Serbian 1. presidentti
Seuraaja Dragan Tomić (virkaatekevä)
Milan Milutinović
Serbian sosialistisen tasavallan 14. presidentti
Edeltäjä Petar Gračanin
Ljubiša Igić (virkaatekevä)
Serbian kommunistisen puolueen puheenjohtaja
Edeltäjä Ivan Stambolić
Seuraaja Bogdan Trifunović
Henkilötiedot
Syntynyt20. elokuuta 1941
Jugoslavian lippu Požarevac, Jugoslavia (nykyään Serbia)
Kuollut11. maaliskuuta 2006 (64 vuotta)
Alankomaat Haag, Alankomaat (sydänkohtaus)
Puoliso Mirjana Marković (aviol. 19652006)
Tiedot
Puolue Serbian sosialistinen puolue
Jugoslavian kommunistinen puolue (1986–1990)
Uskonto ortodoksi
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Varhainen elämä muokkaa

Milošević syntyi Koillis-Serbian Požarevacissa Jugoslaviassa akselivaltojen miehityksen aikana. Hänen isänsä teki itsemurhan Miloševićin ollessa lukioikäinen ja hänen äitinsä kymmenen vuotta myöhemmin.

Vuonna 1959 Milošević liittyi kommunistipuolueeseen. Hän aloitti ammatillisen uransa Belgradin Pankissa, Beogradska Bankassa, jonka johtaja oli 1978–1983. Pankkiuransa aikana hän asui hetkellisesti New Yorkissa pankin edustajana. Hän opiskeli lakia Belgradin yliopistossa.

Milošević nousi huhtikuussa 1987 johtavaksi poliittiseksi voimaksi serbialaisessa poliittisessa elämässä. Hänen lähtökohtiaan on usein kutsuttu nationalistisiksi, vaikka hänen ideologiseen taustaansa vaikuttivat myös leimallisesti sosialismi ja internationalismi. Hänen vetovoimansa kansallismielisiin perustui hänen alkuaikoina pitämiinsä kansallishenkisiin puheisiin, etenkin varhain 1987 Kosovossa serbiyleisölle esitettyihin. Ne korostivat serbien koskemattomuutta ja oikeutta asua Kosovossa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kommunistipuolue otti kantaa jonkin kansallisuuden puolesta, ja Ivan Stambolić sanoi tällöin nähneensä Jugoslavian lopun.

Kun Milošević nousi Belgradin kommunistisen kaupunginkomitean johtoon, hän asettui julkisesti nationalismia vastaan ja esimerkiksi esti Slobodan Jovanovićin, merkittävän serbialaisen vuosisadan alussa kirjoittaneen runoilijan ja poliitikon teosten julkaisun. Milošević myös kannatti marxismin säilyttämistä kouluaineena ja julkisesti paheksui belgradilaisten nuorten laimeaa osanottoa kommunistiseen nuorison päivään, todeten että he häpäisevät Titon henkilöä ja työtä.

Hänen oppi-isänsä ja kummisetänsä Ivan Stambolić oli puoluejohtaja Jugoslaviaa hallitsevan kommunistiliiton serbialaisessa osastossa. Syyskuussa 1987 Stambolićista tuli Serbian presidentti ja hän tuki Miloševićia seuraavissa johtajan vaaleissa, muiden puoluejohtajien harmiksi. Stambolić käytti kolme päivää varmistaakseen Miloševićin valinnan ja lopulta onnistuikin saamaan hänelle niukan voiton, siihen asti tasaisimmassa Serbian kommunistipuolueen sisäisessä vaalissa.

Vastoin Neuvostoliiton liberaaleihin uudistuksiin tähtäävää linjaa, Milošević otti nopeasti kovan linjan puolueen vapaamielistä siipeä vastaan ja käytti tätä omalta osaltaan poliittisena aseena tuhotakseen vihollisensa puolueessa.

Dragiša Pavlović, Miloševićin suhteellisen vapaamielinen seuraaja Belgradin komiteassa vastusti Miloševićin toimia Kosovon serbien ongelman ratkaisussa. Tästä Milošević sai syyn kutsua Pavlovićia ”pehmeäksi albaaniradikaaleja kohtaan” – vastoin Stambolićin kehotuksia. 23.–24. syyskuuta keskuskomitean kahdeksannessa istunnossa, joka kesti 30 tuntia, Milošević syöksi Pavlovićin asemastaan. Tämä oli Miloševićin vanhalle tukijalle Stambolićille nöyryytys ja hän joutui eroamaan Miloševićin kannattajien painostuksesta pari päivää myöhemmin. Helmikuussa 1988 hänet äänestettiin virallisesti pois asemastaan ja Milošević otti hänen paikkansa. Myöhemmin Miloševićia syytettäisiin hänen murhauttamisestaan. Stambolić kaapattiin kesällä 2000 ja hänen ruumiinsa löydettiin kolme vuotta myöhemmin. Vuonna 2005 salainen poliisi ja serbialaiset rikollisjoukkioiden jäsenet tuomittiin muun muassa tämän murhan toteuttamisesta.

Milošević käytti suurimman osan vuosista 1988 ja 1989 Kosovon ongelman selvittämiseksi. Hänen kannattajansa järjestivät julkisia mielenosoituksia, joissa esimerkiksi syöstiin vaaleilla valittuja hallintoja vallasta – Vojvodinassa 6. lokakuuta 1988, Montenegrossa 10. tammikuuta 1989 ja Kosovossa helmi- ja maaliskuussa 1989. Kosovossa suoritettiin useita Kosovon albaanien pidätyksiä. Lisäksi poliisin toimissa kuoli 32 ihmistä erikoisjoukkojen murtaessa kaivosmiesten lakon Stari Trgissa. 28. maaliskuuta Milošević muutti Serbian sosialistisen tasavallan perustuslakia kaventaen muun muassa Kosovon autonomisia oikeuksia.

8. kesäkuuta 1989 Milošević piti kuuluisan puheensa Kosovo Poljen taistelun 600-vuotismuistopäivänä. Puheessaan hän sanoi (vapaa käännös englannista):

»Olemme jälleen kerran mukana taisteluissa ja liittymässä taisteluihin. Ne eivät ole aseellisia taisteluita, vaikka varmuudella sitä on vielä mahdoton sanoa.»

Tätä puhetta pidetään Serbian nationalistisen kampanjan alkuna, joka määritteli suurelta osin tulevia Jugoslavian sotia.

Presidenttiys muokkaa

Milošević valittiin ensimmäistä kertaa Serbian presidentiksi kansalliskokouksessa 1989. Vielä 1980-luvun lopulla uskottiin Jugoslavian olevan ensimmäinen Euroopan yhteisöön (nykyään EU) liittyvä Itä-Euroopan maa. Kuitenkin maan hajoamisen ja siihen liittyvien sotien vuoksi siitä irronneet maat ovat jääneet viimeisten joukkoon EU:n ulkopuolelle. Slovenia liittyi EU:hun vuonna 2004 ja Kroatia 2013.

14. kommunistiliiton kongressissa tammikuussa 1990 Serbian delegaatio Miloševićin johtamana vaati muutosta vuoden 1974 perustuslakiin, joka antoi Jugoslavian tasavalloille yhdenvertaisen äänen ja halusi ottaa käyttöön mies-ja-ääni-periaatteen, joka johtaisi siihen, että valta päätyisi enemmistökansallisuuden eli serbien haltuun. Tämä johti Slovenian ja Kroatian delegaatioiden, Milan Kučanin ja Ivica Račanin johtamana, poistumiseen kongressista ja aloitti Jugoslavian hallitsevan puolueen hajoamisen.

Milošević johti Serbian kommunistiliiton muuttamista Serbian sosialistipuolueeksi 1990 heinäkuussa ja uuden Serbian perustuslain käyttöön ottoa syyskuussa. Presidentti sai lisää valtaa ja virasta tuli suoralla vaalilla valittava. Milošević valittiin uudelleen Serbian tasavallan presidentiksi suorassa kansanvaalissa joulukuussa 1990 ja 1992.

Ensimmäisissä vapaissa parlamenttivaaleissa joulukuussa 1990 Miloševićin sosialistipuolue sai 80,5 % äänistä. Kosovon albaanit boikotoivat vaaleja lamauttaen tehokkaasti senkin vähän mitä oppositiosta oli jäljellä. Presidentinvaalissa Milošević sai parlamenttivaalejakin suuremman voiton.

Miloševićin valtaannousu sattui samaan aikaan kun kaikissa entisen Jugoslavian tasavalloissa nousi nationalismin aalto, joka seurasi kommunististen hallintojen romahtamista Euroopassa. Slovenialaiset äänestivät valtaan Milan Kučanin nationalistisen hallinnon ja kroaatit Franjo Tuđmanin. Suurin osa Bosnian poliitikoista oli nationalistisesti orientoituneita, ainoastaan Makedoniassa kansallisuus ei korostunut poliittisissa agendoissa.

Sosialistista Jugoslaviaa hallitsi siihen aikaan kahdeksanjäseninen presidentiaatti, joista neljä tukivat Miloševićin toimia, kuten valtiollisen hätätilan julistusta. Muut neljä vastustivat niitä. Koska presidentiaatti päätyi jatkuvasti pattitilanteeseen, valtion johto oli lamaannuksissa. Miloševićilla oli huomattavaa valtaa serbien hallitseman Jugoslavian liittoarmeijan kenraaleihin ja yritti käyttää armeijan tukea painostamaan muita liittohallituksen jäseniä, mutta lopulta epäonnistui tavoitteissaan.

Kesäkuussa 1991 Slovenia ja Kroatia erosivat federaatiosta ja niitä seurasi syyskuussa Makedonia ja Bosnia ja Hertsegovina maaliskuussa 1992. Suuret serbivähemmistöt Kroatiassa ja Bosnia ja Hertsegovinassa vaativat serbialueiden pysyttämistä Jugoslavian osina.

Serbian ohjaama Jugoslavian kansanarmeija tuki Kroatian ja Bosnian serbiaktivistien kapinaa alkamalla aseistaa näitä kesällä-syksyllä 1990. Kesällä 1991 Miloševićista tuli käytännössä Jugoslavian armeijan komentaja. Milošević ei halunnut Sloveniaa osaksi Jugoslaviaa ja sota siellä oli lyhyt. Vuosina 1991 ja 1992 serbiseparatistit ja Jugoslavian kansanarmeija taistelivat Kroatian hallituksen joukkoja vastaan. Serbit tekivät siellä paljon sotarikoksia. Kroatian serbien johtaja Milan Babić piti Miloševićia vastuullisena tästä, kun taas hänen seuraajansa Goran Hadžić julkisesti kehuskeli kuinka hän ”pidensi Miloševićin kättä.”

Vuonna 1992 Bosnia ja Hertsegovinassa alkoi verinen sota, jossa serbit ajoivat väkivalloin siviilejä pois kodeistaan. Virallisesti Milošević sanoutui irti Kroatian ja Bosnian sodista alusta asti. Milošević yritti pitää hyvää julkista Jugoslaviakuvaa nimittämällä pääministeriksi länsimielisen Milan Panicin. Mutta Serbian, Kroatian ja Bosnian serbinationalistien tekemät etniset puhdistukset mustasivat tämän. Länsimaat pani Jugoslavian Slovenian, Kroatian ja Bosnian sotien takia asevientikieltoon ja kauppasaartoon. Serbian talous huononi tämän takia. Lisäksi serbikapinallisten auttaminenkin rasitti Serbian taloutta.

Milošević veti tukensa Bosnian serbinationalisteilta ja mm pidätytti vähäksi aikaa kiihkonationalistina pidetyn Vojislav Šešeljin. Vuonna 1995 Milošević neuvotteli Daytonin sopimuksen Bosnian serbien nimissä (samaan tapaan kuin Kroatian johtaja Franjo Tuđman Bosnian kroaattien). Sopimus päätti viimein sodan Bosniassa ja Miloševićia pidettiin lännessä yhtenä Balkanin rauhan tukipilareista.

Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin hallinto tuki hänen valtaansa tänä aikana. Vilpillisiksi väitettyjen paikallisvaalien jälkeen talvella 1996 syttyivät opiskelijamielenosoitukset, jotka täyttivät Belgradin kadut päivittäin. Opiskelijat vastustivat Miloševićin valtaa. Länsi ei kuitenkaan tukenut Serbian oppositiota, vaan Miloševićia, ja hänen onnistuikin pysytellä vallassa. Lännen tuki kesti aina Kosovon levottomuuksiin asti, kun kansallismielisten serbien johtamat liittovaltion joukot ja poliisi ryhtyivät toimiin albaaniseparatisteja ja terroristitoimintaa vastaan.

Perikato muokkaa

4. helmikuuta 1997 Milošević joutui tunnustamaan opposition voitot marraskuun 1996 vaaleissa, kyseenalaistettuaan ne 11 viikon ajan. Hänen julkinen kuvansa oli kuitenkin pahasti lokaantunut ja huolimatta sen parantumisesta Nato-pommitusten alettua 1999, tämä johti lopulta hänen alassyöksyynsä.

Perustuslaki rajoitti Serbian presidentin viran kahteen kauteen, joten Milošević otti tynkä-Jugoslavian (joka käsitti Serbian ja Montenegron) presidentinviran itselleen 23. heinäkuuta 1997. Kosovon albaaniseparatistien ja Serbian poliisin ja armeijan konfliktit aiemmin autonomisessa ja albaanien asuttamassa Kosovossa johtivat kiihtyviin sotatoimiin 1998 ja lopulta Naton ilma-iskuihin Jugoslaviaa vastaan maalis-kesäkuussa 1999. Lopulta Serbian hallinto päätti vetää sotavoimansa maakunnasta. Yhdysvallat ja sen liittolaiset syyttivät yksipuolisesti Miloševićia Kosovon sodan aikana tehdyistä sotarikoksista ja rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja häntä vastaan käytiin oikeutta Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston sitä varten perustetussa Jugoslavia-sotarikostuomioistuimessa Haagissa, Alankomaissa aina hänen kuolemaansa saakka.

Miloševićin kieltäytyminen hyväksymästä opposition ensimmäisen kierroksen vaalivoittoa liittovaltion presidentinvaaleissa syyskuussa 2000, johti suurmielenosoituksiin Belgradissa 5. lokakuuta ja hallinnon vallan murenemiseen. Opposition johtaja Vojislav Koštunica otti Jugoslavian presidenttiyden 6. lokakuuta Miloševićin luovutettua.

Milošević pidätettiin 1. huhtikuuta 2001 syytettynä vallan väärinkäytöstä ja korruptiosta. Serbian hallitus luovutti hänet 28. kesäkuuta entistä Jugoslaviaa varten perustettuun kansainväliseen sotarikostuomioistuimeen Haagiin vastaamaan sotarikossyytteisiin, vaikka perustuslaki kielsi Jugoslavian kansalaisten luovuttamisen. Hänen puolestaan ei kuitenkaan syntynyt pelättyjä joukkoprotesteja.

Yksityiselämästä muokkaa

Yksityiselämässään Milošević oli patriarkaalinen ja konservatiivinen, perheelleen ja vaimolleen omistautunut mies. Hänen persoonallisuuttaan leimasi itsepäisyys, josta hän oli ylpeä, sekä jäykkä omiin moraalisiin uskomuksiin kytkeytyminen. Vallassaolon vuosinaan hän vastusti usein televisioesiintymisiä ja esiintyi mediassa harvoin. Hänen uskollisimmat kannattajansa olivat ikääntyneitä ihmisiä, eläkeläisiä, jotka olivat eläneet suurimman osan elämäänsä Jugoslavian kommunistisessa autoritariassa. Miloševićin itsepäisyyden ja kykenemättömyyden kompromisseihin periaatteissaan on nähty ainakin osittain olleen syynä poliittisiin ongelmiin ja sotiin hänen valtakaudellaan.

Oikeudenkäynti muokkaa

Miloševićin luovutuksen jälkeen häntä vastaan suunnattuja syytteitä laajennettiin koskemaan myös väitettyä kansanmurhaa Bosniassa ja sotarikoksia Kroatiassa. 30. tammikuuta 2002 Milošević moitti sotarikostuomioistuinta "ilkeästä ja vihamielisestä hyökkäyksestä" häntä vastaan. Oikeudenkäynti alkoi Haagissa 12. helmikuuta 2002. Lakimies Milošević puolusti siinä itseään. Hän kieltäytyi hyväksymästä tuomioistuimen tuomiovaltaa. Eräät tarkkailijat totesivat hänen suosionsa nousseen äkisti oikeudenkäynnin alettua. Jotkut pitivät oikeudenkäyntiä oikeuden pilkkaamisena ja katsoivat, että sen todellisena tarkoituksena oli oikeuttaa Naton pommitukset ja albaaniterroristiryhmittymien tukeminen 1990-luvulla.

Miloševićilla oli puolustuksensa apuna ryhmä Belgradissa, joka lähetti tietoja joskus myös salaisen poliisin arkistoista. Tuomioistuimen piti todistaa Miloševićilla olleen komentovastuu Kroatiassa ja Bosniassa ainakin de facto, koska muodollisesti hän oli ainoastaan Serbian presidentti. Hänen vaikutusvaltansa kenties ylitti hänen muodolliset velvollisuutensa, mutta tästä oli ainoastaan vähän tai ei yhtään todisteita. Tämä johtui osin siitä, että hän toimi yleensä alaistensa kanssa luottamuksellisesti ja henkilökohtaisesti. Miloševićia ei aikanaan pidetty kiihkonationalistina, vaikka jotkut hänen kannattajansa olivatkin, eikä hän puheissaan kiihottanut kansanryhmiä vastaan. Milošević toi esiin myös todisteita Naton sotarikoksista Jugoslavian hajoamissotien aikana.

Mielipiteet Miloševićin oikeudenkäynnistä vaihtelevat laajasti, mutta suurin osa tarkkailijoista on kuitenkin yhtä mieltä siitä, että oikeudenkäynnissä esiintyi outoja ja jopa koomisia tilanteita. Syyttäjiltä kesti kaksi vuotta esittää syytteensä, jotka käsittelivät laajasti Kroatian, Bosnian ja Kosovon sotia. Oikeudenkäyntiä seurattiin tarkasti entisen Jugoslavian alueella. Siinä on myös esiintynyt useita korkean profiilin todistajia, mukaan lukien entinen Neuvostoliiton päämies Nikolai Ryžkov marraskuussa 2004.

Milošević sairastui oikeudenkäynnin kestäessä: hän kärsi korkeasta verenpaineesta ja pahasta flunssasta. Sairastumiset aiheuttivat katkoja ja oikeudenkäynnin pidentymisen ainakin kuudella kuukaudella. Alkuvuodesta 2004, kun Milošević viimein palasi oikeuden eteen esittämään puolustustaan, ja esitti yli 1 200 todistajan nimet, kaksi kansainvälisen tuomioistuimen tuomaria päättivät sydänlääkäreitä konsultoituaan nimittää hänelle kaksi puolustusasianajajaa. Milošević ja hänelle nimetyt kaksi brittiläistä lakimiestä vastustivat nimityksiä.

Kuolema muokkaa

Oikeusprosessi jäi lopulta kesken Miloševićin kuoleman vuoksi. Hän kärsi sydänvaivoista ja moskovalainen sydänsairauksiin erikoistunut sairaala olisi ollut valmis ottamaan hänet hoidettavaksi. Sotarikostuomioistuin ei kuitenkaan sallinut hänen päästämistään hoitoon Moskovaan. Milošević kuoli sydänkohtaukseen. Hän ei ollut suostunut syömään hänelle määrättyjä sydänlääkkeitä.

Miloševićin veli Borislav Milošević syytti Haagin tuomioistuinta hänen kuolemastaan. Venäjän ulkoministeriö arvosteli YK:ta hoidon epäämisestä. Miloševićin sosialistisen puolueen jäsen, Zoran Anđelković, syytti oikeusistuinta murhasta. Erään puolueen edustajan mukaan ”Miloševićia otettiin systemaattisesti hengiltä Haagissa, ja lopulta hän kuoli.” Miloševićin lakimies esitteli myöhemmin hänen käsin kirjoittamaansa, Venäjän ulkoministeri Sergei Lavroville osoitettua, 10. maaliskuuta päivättyä kirjettä, jossa Milošević epäili, että hänet yritetään myrkyttää.

Hänen kuolemansa koettiin tappioksi oikeusprosessille ja Natolle. Tuomiovaiheeseen juttu olisi edennyt alkukesästä, sillä jäljellä oli enää 50 oikeudenkäyntipäivää.

Presidenttinä ollessaan häntä vastaan tehtiin murhasuunnitelmia: entinen agentti Richard Tomlinson on esittänyt Ison-Britannian tiedustelupalvelu SIS:n suunnitelleen Miloševićin murhaa vuonna 1992.[1] Vuonna 1999 Jugoslavian viranomaisille paljastui monikansallisen palkkasoturiverkoston suunnitelma Miloševićin murhaamiseksi. Verkostolla väitetään olleen yhteyksiä Ranskan tiedustelupalveluun DGSE:hen.[2]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. Leaks feared as sacked MI6 spy launches blog, Guardian 21.5.2006, viitattu 5.1.2008.
  2. Arrest of Spider group sheds light on developments in former Yugoslavia, (Arkistoitu – Internet Archive) Serbia Info 22.12.1999, viitattu 5.1.2008.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Slobodan Milošević.