Wikipedia

Pirkko Työläjärvi

suomalainen poliitikko

Pirkko Annikki Työläjärvi (o.s. Salo, s. 8. syyskuuta 1938 Jämsä) on suomalainen poliitikko ja maaherra, joka toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1972–1985. Hän oli neljästi ministerinä vuosina 1975–1982, eduskunnan ensimmäisenä varapuhemiehenä vuosina 1983–1985 ja Turun ja Porin läänin viimeisenä maaherrana vuosina 1985–1997.[1]

Pirkko Työläjärvi
Pirkko Työläjärvi Porissa vuonna 1984.
Pirkko Työläjärvi Porissa vuonna 1984.
Suomen kauppa- ja teollisuusministeri
Koiviston II hallitus
1.7.1981–19.2.1982
Edeltäjä Ulf Sundqvist
Seuraaja Esko Ollila
Suomen II valtiovarainministeri
Koiviston II hallitus
26.5.1979–30.6.1981
Edeltäjä Esko Rekola
Seuraaja Mauno Forsman
Suomen sosiaali- ja terveysministeri
Sorsan II hallitus
15.5.1977–25.5.1979
Edeltäjä Irma Toivanen
Seuraaja Sinikka Luja-Penttilä
Ministeri sosiaali- ja terveysministeriössä
Miettusen II hallitus
30.11.1975–28.9.1976
Edeltäjä Grels Teir
Seuraaja Orvokki Kangas
Kansanedustaja
22.1.1972–31.8.1985
Ryhmä/puolue SDP
Vaalipiiri Turun läänin pohjoinen
Henkilötiedot
Syntynyt8. syyskuuta 1938 (ikä 85)
Jämsä
ArvonimiTurun kauppakorkeakoulun kunniatohtori (1990)
Puoliso Markku Työläjärvi (1962–)
Tiedot
Koulutus kauppatieteiden maisteri (1972)

Työläjärvi oli aikakautensa merkittävin suomalainen naispoliitikko. Hän toimi toisena sosiaali- ja terveysministerinä 1975–1976, sosiaali- ja terveysministerinä 1977–1979, toisena valtiovarainministerinä 1979–1981 sekä kauppa- ja teollisuusministerinä 1981–1982. Kahdessa jälkimmäisessä tehtävässä hän oli ensimmäisenä naisena.[2] Vuonna 1979 presidentti Urho Kekkonen kaavaili Työläjärvestä Suomen ensimmäistä naispuolista pääministeriä, mutta Työläjärvi kieltäytyi tehtävästä.[3] Politiikan jättäessään Työläjärvi oli Suomen pisimpään ministerinä toiminut nainen 2 045 ministeripäivällään.[4]

Elämä ja ura muokkaa

Varhaiset vuodet muokkaa

Pirkko Työläjärven vanhemmat olivat kivityömies Toivo Emil Salo ja Kuorevedeltä kotoisin ollut Sylvi Helena Humberg.[5] Hänen äitinsä sairasti vaikeaa epilepsiaa. Lääkäreiden mukaan se puhkesi järkytyksestä, kun tämä oli sisällissodan aikana keväällä 1918 nähnyt teloitettujen punakaartilaisten ruumiita. Työläjärven isä kuoli ryyppyporukassa sattuneessa puukotuksessa kevättalvella 1939 Pirkon ollessa vain muutaman kuukauden ikäinen. Leskeksi jäänyt äiti joutui asumaan muiden nurkissa, kunnes muutti Helsinkiin ja sai työpaikan kirjapainosta.[6] Jatkosodan aikana Työläjärvi lähetettiin vuonna 1942 sotalapseksi Ruotsiin, jossa hän asui kolme vuotta Ångermanlandin Kramforsissa.[7]

Sodan jälkeen äiti laittoi Suomeen palanneen tyttärensä ruotsinkieliseen kansakouluun Vallilaan. Työläjärvi aloitti työnteon jo 12-vuotiaana toimien lähettinä ja toimistoapulaisena.[8] Samalla hän jatkoi opintojaan arvostetussa Svenska privata läroverket för flickor -oppikoulussa, vaikka asui äitinsä kanssa vaatimattomissa oloissa Sörnäisten työläiskaupunginosassa.[6][9] Työläjärvi kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1957 ja valmistui merkonomiksi Tampereen kauppaoppilaitoksesta vuonna 1962.[5]

Työläjärvi avioitui vuonna 1962 ja muutti puolisonsa mukana Äänekoskelle, jossa hän työskenteli 1963–1966 koulun kanslistina ja tuntiopettajana. Pariskunnan muutettua Raumalle Työläjärvi oli muun muassa tuntiopettajana sekä verotoimiston toimistopäällikön virassa.[1] Hän täydensi opintojaan valmistumalla Tampereen kauppaoppilaitoksesta diplomimerkonomiksi 1969 sekä suorittamalla kauppatieteiden kandidaatin ja maisterin tutkinnot Åbo Akademin kauppakorkeakoulussa 1972.[5]

Politiikassa muokkaa

Työläjärvi ei suunnitellut poliittista uraa, vaan päätyi mukaan puolisonsa kautta ollessaan tulkkina Satakunnan sosialidemokraattisen piirijärjestön Ruotsin-matkoilla 1960-luvun jälkipuoliskolla.[10][11] SDP:n jäseneksi hän liittyi vuonna 1968.[12] Samana vuonna hän oli ensimmäistä kertaa ehdolla kansanedustajaksi, ja hänet valittiin eduskuntaan toisella yrittämällä vuonna 1972.[13] Aikaisemmin valtakunnanpolitiikassa tuntematon Työläjärvi kohosi nopeasti puolueensa eturiviin. Kesäkuussa 1975 hänet valittiin Jyväskylän puoluekokouksessa SDP:n varapuheenjohtajaksi, ja syyskuussa pidettyjen eduskuntavaalien jälkeen hänestä tuli Martti Miettusen II hallituksen toisena sosiaali- ja terveysministeri.[3]

Vuosina 1977–1979 Työläjärvi toimi Kalevi Sorsan II hallituksen sosiaali- ja terveysministerinä, jolloin hän muun muassa palautti aiemmin leikatut sosiaalimäärärahat entiselle tasolleen.[3] Työläjärvi piti itse ministerikautensa suurimpina saavutuksina terveydenhuollon kasvua ja työelämäuudistuksia, kuten irtisanomissuojan tehostamista.[13] Vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeen presidentti Kekkonen tarjosi Työläjärvelle pääministerin tehtävää, mistä hän kieltäytyi nähdessään sen osana poliittista peliä Mauno Koiviston kampittamiseksi.[14] SDP:n vasenta laitaa edustanut Työläjärvi arveli myös, ettei hänellä ollut koko puolueväen kannatusta.[6] Lisäksi hän on myöhemmin kertonut pitäneensä itseään liian kokemattomana ja katsoneensa, ettei hänellä ollut tehtävän hoitamiseen tarvittavia verkostoja pääkaupungissa.[15] Työläjärvestä tuli Koiviston II hallituksen toinen valtiovarainministeri. Heinäkuussa 1981 hän siirtyi kauppa- ja teollisuusministeriksi STS:n johtoon nimitetyn Ulf Sundqvistin tilalle.[2][16] Ministerikautensa lopussa Työläjärvi alkoi kärsiä uupumuksesta ja kävi epäluuloiseksi puoluetovereitaan kohtaan. Hänet jätettiin sivuun keväällä 1982 nimitetystä Sorsan III hallituksesta ja valittiin sen sijaan eduskunnan varapuhemieheksi sekä ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajaksi.[3][9]

Työläjärvellä oli koko poliittisen uransa ajan vankka suosio äänestäjien keskuudessa. Vuoden 1979 eduskuntavaaleissa hän oli koko maan neljänneksi eniten ääniä saanut ehdokas Pertti Salolaisen, Kalevi Sorsan ja Elsi Hetemäki-Olanderin jälkeen.[17] Neljä vuotta myöhemmin Työläjärvi keräsi suurimman henkilökohtaisen äänisaaliinsa, 16 734, joka on edelleen Satakunnan vaalipiirin ennätys.[18] Kansanedustajan ja ministerin tehtäviensä ohella Työläjärvi oli muun muassa presidentin valitsijamiehenä vuosina 1978 ja 1982 sekä Rauman kaupunginvaltuuston jäsenenä vuosina 1973–1980. SDP:n varapuheenjohtajana hän toimi vuoteen 1987 saakka.[2]

Maaherraksi muokkaa

Kesäkuussa 1985 Työläjärvi ilmoitti jättävänsä politiikan ja siirtyvänsä syyskuussa Turun ja Porin läänin maaherraksi.[3] Hänen tilalleen eduskuntaan nousi Pirkko Valtonen.[19] Maan menestyneimmän naispoliitikon siirtyminen 46-vuotiaana ”eläkeviraksi” miellettyyn tehtävään herätti kummastusta, koska hänestä oli povattu SDP:n puheenjohtajaa, pääministeriä ja jopa presidenttiä. Lähtönsä syyksi Työläjärvi ilmoitti kyllästymisensä tapaan, jolla päivänpolitiikkaa tehtiin. Hän luonnehti hallitusmenoa kakofoniaksi, jossa ministerit sanoutuivat irti yhteisistä päätöksistä.[4] Lisäksi hän oli väsynyt politiikassa vallitsevaan muiden laatimaan kireään aikatauluun.[20] Maaherraksi siirtyessään Työläjärvi kertoi myös saaneensa tarpeekseen vihamielisiksi kokemistaan naisasianaisista. Työläjärvi väitti heidän kopioineen miesten ikiaikaiset röyhkeät menettelytavat, joita taas hän katsoi aina vastustaneensa. Työläjärvi kiisti julkisuudessa esitetyt väitteet, joiden mukaan puolueen johtavat miespoliitikot, kuten Erkki Liikanen ja Matti Ahde, halusivat naiskilpailijan pois tieltään.[4]

Maaherrana Työläjärvi uudisti presidentti Koiviston ohjeistamana lääninhallintoa rankalla kädellä muun muassa irtisanomalla turhina pidettyjä viranhaltijoita. Työläjärvi sai lisänimen ”hirmuhallitsija” ja häntä syytettiin simputuksesta. Työläjärven alaisten kerrottiin kärsineen stressitaudeista, ja hänestä tehtiin kanteluita työsuojelupiiriin sekä oikeusasiamiehelle. Katkeruuden arveltiin johtuneen myös siitä, että Työläjärvi sai laiskoina pidettyihin virkamiehiin liikettä.[6][9] Osa irtisanomisista johti valituksiin, ja myöhemmin korkein hallinto-oikeus päättikin, että Työläjärven tekemät kolmen lääninhallituksen lääninsuunnittelijan irtisanomiset olivat laittomia.[21]

Keväällä 1993 Työläjärvi lähti mukaan esivaaliin sosiaalidemokraattien presidenttiehdokkuudesta vuoden 1994 presidentinvaaleissa.[22] Työläjärven takana oli kansanedustaja Raimo Vuoriston johtama tukiyhdistys, joka pyysi häntä virallisesti ehdokkaaksi presidentti Koiviston kieltäydyttyä jatkokaudesta.[23] Työläjärven äänimäärä esivaalissa jäi kuitenkin pieneksi, sillä hän ei saanut puolelleen esimerkiksi asuinkaupunkinsa Turun sosialidemokraatteja.[9]

Muiden maaherrojen tavoin Työläjärvi irtisanottiin vanhat läänit lakkauttaneen uudistuksen yhteydessä vuonna 1997. Hän valitti virkansa lopettamisesta, koska hänen mukaansa olisi pitänyt noudattaa virkamieslain mukaista henkilökohtaista menettelyä. Viimeiset puoli vuotta virastaan Työläjärvi vietti pitämättä jääneillä rästivapailla.[24] Tämän jälkeen hän työskenteli vielä Sitran projektipäällikkönä ennen jäämistään eläkkeelle vuonna 1998.[3]

1980-luvun lopusta lähtien Työläjärvi on asunut puolisoineen Turussa, mutta talvet pariskunta viettää Espanjan Costa Blancassa.[25][26] Työläjärven muistelmateos Moninaista ilmestyi vuonna 2018. Siinä hän kritisoi muun muassa porvarihallituksia hyvinvointiyhteiskunnan alasajosta.[8]

Näkemyksiä ja luonnehdintoja muokkaa

 
Pirkko Työläjärvi puhuu Harjavallassa 1981.

Työläjärvi sanoo vierastavansa feminismiä, vaikka pitääkin itseään naisasianaisena. Hän kertoo tuntevansa omakseen vanhan työväenliikkeen naisasialiikkeen, joka sukupuolen sijaan korostaa syntyperän sekä taloudellisen ja sosiaalisen aseman kaltaisia yhteiskunnallisia rakenteita. Työläjärvi kuitenkin pitää feminismiä tarpeellisena sovinismin vastavoimana, ja hänen mukaansa esimerkiksi Me Too -kampanja on aiheellinen.[27]

Työläjärveä pidetään ahkerana ja pedanttina, minkä ohella häntä on luonnehdittu myös itsenäiseksi ja itsepäiseksi sekä muun muassa särmikkääksi, etäiseksi ja arvaamattomaksi. Työläjärven ulosantia on kuvailtu filosofiseksi.[9] Lämminhenkisenä poliitikkona pidetty Työläjärvi oli kansalaisten suosiossa, mutta esimerkiksi Lasse Lehtisen mukaan puolueväen ja virkakoneiston keskuudessa hän oli ristiriitaisia tunteita herättänyt hahmo.[11] Työläjärvi piti etäisyyttä puolueensa sisäpiiriin ja vältti näin ryvettymisen erilaisissa poliittisissa sotkuissa.[9] Jotkut poliitikkokollegat pitivät häntä jopa kieroluonteisena. Työläjärven katsottiin edenneen urallaan liian nopeasti omin nokkinensa, eikä puoluekoneiston ehdoilla, kuten oli tapana. Hän toimi puolueen naisjärjestöstä välittämättä, eikä myöskään kuunnellut neuvoja piirijärjestönsä johdolta. Työläjärveä syytettiin myös siitä, ettei hän ministerinä juurikaan suosinut vaalipiirinsä hankkeita.[4][11] Työläjärvi kuitenkin kiistää halunneensa milloinkaan aiheuttaa ristiriitoja puolueen sisällä, vaan kertoo aina pyrkineensä kompromissiin.[10] Puolueväen keskuudessa Työläjärvi oli erityisesti nuorten suosiossa, kun taas vanhemmat puolueveteraanit vierastivat häntä.[11] Työläjärven tukijoihin puoluejohdossa kuuluivat muun muassa Ulf Sundqvist ja Johannes Koikkalainen.[13]

Vielä kansanedustajaksi tullessaan Työläjärven katsottiin olleen ujo ja vaatimaton, mutta muutaman vuoden kuluttua ministeriksi noustuaan häntä pidettiin jo esiintymisvarmana, ja häntä kutsuttiin hallituksen vahvaksi naiseksi.[28] Helsingin Sanomien politiikan toimituksen kokoaman Tamminiemen pesänjakajat -kirjan mukaan Työläjärvi otti perinteisesti miehille kuuluneen kauppa- ja teollisuusministerin salkun itseluottavaisena eikä esittänyt tehtävälleen sukupuoleen liittyviä verukkeita.[27] Media näki Työläjärvessä uudentyylisen naispoliitikon, jota pidettiin Mauno Koivistoa vastaavana ilmiönä.[9][13] Naistenlehdissä hänen uraansa seurattiin ainoana naispoliitikkona, kun yleensä kirjoitettiin ainoastaan menestyvien miespoliitikkojen puolisoiden yksityiselämästä.[28]

Perhe muokkaa

Työläjärven puoliso on kanslianeuvos Markku Työläjärvi, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1962.[5] Markku Työläjärvi on työskennellyt muun muassa Rauman sosiaalijohtajana sekä Rauman aluesairaalan johtajana. Lisäksi hän on ollut Rauman kaupunginvaltuuston jäsen.[29] Pariskunta on vapaaehtoisesti lapseton.[6]

Kirjallisuutta muokkaa

  • Lehtinen, Lasse: Työläjärvi : tasavallan tahtonainen. Porvoo ; Helsinki: WSOY, 1982. ISBN 951-01146-0-X.
  • Työläjärvi, Pirkko: Moninaista : menneitä muistellen, tulevasta haaveillen. Helsinki: Into, 2018. ISBN 978-952-26496-9-0.

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b Pirkko Työläjärvi Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 18.12.2007.
  2. ↑ a b c Vesikansa, Jyrki: Työläjärvi, Pirkko (1938–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.7.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 26.6.2017.
  3. ↑ a b c d e f Pirkko Työläjärvi Naiset ministereinä itsenäisessä Suomessa. Valtioneuvosto. Arkistoitu 30.11.2020. Viitattu 17.11.2020.
  4. ↑ a b c d Sundberg, Anneli: Turun uusi maaherra Pirkko Työläjärvi perustelee lähtöään: ”Sukupuolifasistit karkottivat minut”. Helsingin Sanomat, 1.6.1985, s. 10. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 17.11.2020.
  5. ↑ a b c d Kuka kukin on 1982 : henkilötietoja nykypolven suomalaisista, s. 1042. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-10665-9-5.
  6. ↑ a b c d e Flinkkilä, Anne: Elämäni Pirkkona: ”En minä nuorena haaveillut mistään, yritin vain selviytyä” Flinkkilä & Kellomäki. 16.10.2020. Yle. Viitattu 17.11.2020.
  7. ↑ Forsström, Raija ; Backman, Nils-Eric: Viisikymmentä vuotta sitten vei juna Ruotsin puolelle kolmesataa sotalasta. Helsingin Sanomat, 16.1.1990, s. A17. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 17.11.2020.
  8. ↑ a b Söderman, Jacob: Jacob Söderman om Pirkko Työläjärvis bok: Ett verk med substans 12.12.2018. Arbetarbladet. Viitattu 17.11.2020. (ruotsiksi)
  9. ↑ a b c d e f g Sippola, Anna-Riitta: Puuhakas ja pilkuntarkka 1970-luvun Kuuskoski. Helsingin Sanomat, 8.3.1993, s. A8. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 17.11.2020.
  10. ↑ a b Sandelius, Ninni: Pirkko Työläjärvi, 80: ”Minun on ollut aina vaikea uskoa itseeni” 8.2.2019. Apu. Viitattu 17.11.2020.
  11. ↑ a b c d Rajala, Pertti: Punaista on aate : Satakunnan Sosialidemokraatit ry 100 vuotta, s. 185–189. Pori: Satakunnan Sosialidemokraatit, 2005. ISBN 952-91969-3-8.
  12. ↑ Pyysalo, Riitta: Pirkon polku. Suomen Kuvalehti, 3.4.1980, nro 14, s. 36–40. Suomen Kuvalehden arkisto (vain tilaajille). Viitattu 5.4.2022.
  13. ↑ a b c d Kunnianhimoinen ja pelätty. Helsingin Sanomat, 27.5.1979, s. 19. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 17.11.2020.
  14. ↑ Latvakangas, Eva: Työläjärvi istui ministeriautossa ja itki 10.9.2006. Turun Sanomat. Viitattu 26.6.2017.
  15. ↑ Viljakainen, Mika: Pirkko Työläjärvestä, nyt 81, oli tulla Suomen ensimmäinen nais­pää­ministeri – tällaiset terveiset hän lähettää Sanna Marinille 10.12.2019. Ilta-Sanomat. Viitattu 17.11.2020.
  16. ↑ Remes, Ritva: Työläjärvi vaihtaa salkkua – Forsmanista palkkaministeri. Helsingin Sanomat, 29.5.1981, s. 17. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 17.11.2020.
  17. ↑ Eduskuntavaaleissa 1979 eniten ääniä saaneet valitut ehdokkaat (yli 10 000 ääntä saaneet) 19.2.2003. Tilastokeskus. Viitattu 17.11.2020.
  18. ↑ Eduskuntavaaleissa 1983 eniten ääniä saaneet valitut ehdokkaat (yli 10 000 ääntä saaneet) 19.2.2003. Tilastokeskus. Viitattu 17.11.2020.
  19. ↑ Pirkko Valtonen Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 17.11.2020.
  20. ↑ Tukia, Anneli: Työläjärvi ei kaipaa politiikkaan. Helsingin Sanomat, 8.9.1998, s. 16. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 17.11.2020.
  21. ↑ Lapintie, Pyry: Korkein hallinto-oikeus: Maaherra Pirkko Työläjärven tekemät virkamiesten irtisanomiset laittomia (vain tilaajille) 30.5.1995. Helsingin Sanomat. Viitattu 17.11.2020.
  22. ↑ Lapintie, Pyry: Pirkko Työläjärvi ja Vappu Taipale lähtevät Sdp:n presidenttitaistoon (vain tilaajille) 24.2.1993. Helsingin Sanomat. Viitattu 17.11.2020.
  23. ↑ Kivekäs, Matti: Työläjärvi virallisesti mukaan kisaan (vain tilaajille) 20.3.1993. Helsingin Sanomat. Viitattu 17.11.2020.
  24. ↑ Akkanen, Juha: Työläjärvi valitti virkansa lopetuksesta. Helsingin Sanomat, 11.3.1997, s. A7. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 17.11.2020.
  25. ↑ Heino, Jari: Pirkko Työläjärvi tuntee ruohonjuuret – huippuvaikuttaja on elänyt vähävaraisen lapsuuden (vain tilaajille) 7.9.2018. Turun Sanomat. Viitattu 17.11.2020.
  26. ↑ Holmi, Teemu: Sotaevakosta golfpakolaiseksi Espanjaan 5.5.2007. Turun Sanomat. Viitattu 17.11.2020.
  27. ↑ a b Tikkala, Hannu: Pirkko Työläjärvi käytti kykyjään ”kuin mies” ja sai kiitosta – Miksi miehet yhä äänestävät valtaan miehiä? 27.1.2019. Yle. Viitattu 27.1.2019.
  28. ↑ a b Railo, Erkka: Henkilökohtainen on poliittista : neuvottelu politiikan sukupuolittuneesta työnjaosta Annan julkaisemissa poliitikkojen henkilökuvissa vuosina 1975–2005, s. 32–34, 47–48. Väitöskirja. Turku: Turun yliopisto, 2011. ISBN 978-951-29452-7-6. Teoksen verkkoversio (PDF).
  29. ↑ Rötösherroja ja narreja valittiin. Helsingin Sanomat, 24.10.1984, s. 46. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 17.11.2020.

Aiheesta muualla muokkaa


Edeltäjä:
Irma Toivanen 		Suomen sosiaali- ja terveysministeri
1977−1979 		Seuraaja:
Sinikka Luja-Penttilä
Edeltäjä:
Ulf Sundqvist 		Suomen kauppa- ja teollisuusministeri
1981−1982 		Seuraaja:
Esko Ollila
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pirkko_Työläjärvi&oldid=22318664”