Kaivopuiston kaunis Regina
Kaivopuiston kaunis Regina (ruots. Brunnsparkens vackra Regina) on Toivo Särkän ohjaama romanttis-historiallinen draamaelokuva, joka valmistui vuonna 1941. Alkuteoksen kirjailijasalanimen ”Tuulikki Kallio” taakse kätkeytyy elokuvaohjaaja Kalle Kaarnan puoliso Kaarina Kaarna (o.s. Viitainoja). Filmin pääosissa ovat kaksi suomalaisen elokuvan kulta-ajan tähteä, Tauno Palo ja Regina Linnanheimo. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoden 1853 Helsinkiin.
| Kaivopuiston kaunis Regina | |
|---|---|
 Elokuvan juliste. |
|
| Ohjaaja | Toivo Särkkä |
| Käsikirjoittaja | Toivo Särkkä |
| Perustuu | Tuulikki Kallion romaaniin Kaivopuiston kaunis Elsa (1936) |
| Tuottaja | T. J. Särkkä |
| Säveltäjä | Pekka Akimov |
| Kuvaaja | Kalle Peronkoski |
| Leikkaaja | Armas Vallasvuo |
| Lavastaja | Hannu Leminen |
| Pääosat |
Tauno Palo Regina Linnanheimo |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Suomi |
| Tuotantoyhtiö | Oy Suomen Filmiteollisuus SF |
| Ensi-ilta | 6. huhtikuuta 1941 |
| Kesto | 103 min |
| Alkuperäiskieli | suomi |
| Budjetti | 1 643 000 mk (arvio) |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Välirauhan aikana Särkkä tuotti varsin tietoisesti todellisuuspakoisia elokuvia, jotka tarjosivat lohtua talvisodasta toipuvalle yleisölle. Kaarnan kirjoittama Kaivopuiston kaunis Elsa oli juuri tällainen tuhkimotarina, jossa henkilöt elivät yltäkylläisyydessä ja pukuloistossa. Luokkaeroja korostetaan, mutta lopulta rakkaus voittaa kaikki esteet.[1]
Kaivopuiston kaunis Regina myytiin Ruotsiin ja Tanskaan ja myöhemmin myös Bulgariaan. Se osallistui ensimmäisenä suomalaisena elokuvana Venetsian elokuvajuhlille vuonna 1941.
Näyttelijät muokkaa
|
Kreditoimattomat näyttelijät
|
Juoni muokkaa
Vanhempansa menettänyt Regina Berg asuu isoäitinsä kanssa Kaivopuistossa pienessä mökissä. Hänen isänsä on kuollut pelastaessaan haaksirikkoisia. Isoäidillä on leipätinki huvilaan, jonne kesän tultua odotetaan ruhtinatar Kristine Popoffia isoine seurueineen. Kun Regina toimittaa leivät, keittäjätär esittelee taloa ihastuneelle tytölle.
Ruhtinatar saapuu huvilaan serkkunsa, luutnantti Engelbert von Leijoncronan kanssa. He käyvät tervehtimässä raatimies von Heidemania, jonka tytär Elisabeth on koko talven riutunut rakkaudesta Engelbertiin. Perhe saa kutsun ruhtinattaren tanssiaisiin. Kaupatessaan ruusuja Kaivopuistossa Regina myy koko kimppunsa kävelyllä oleville Engelbertille ja Elisabethille.
Regina palaa halusta osallistua tanssiaisiin Kaivohuoneella. Huvilan palvelijattaren Matildan avulla hän pääsee ruhtinattaren vaatekomerolle, josta lainaa salaa hienon puvun, kultakengät ja viuhkan. Regina pääsee juhliin naamioituneena ja joutuu masurkkaan Engelbertin pariksi, muttei paljasta itseään. Hän pakenee tansseista miehen seuratessa ja Tuhkimon tavoin pudottaa toisen kenkänsä rantakallioille. Engelbert aikoo kengän avulla löytää salaperäisen tanssiparinsa.
Seuraavana aamuna ruhtinatar nuhtelee Engelbertiä, joka käytöksellään on pahoittanut von Heidemanien mielen. Kengän alkuperä paljastuu pian ja palveluskuntaa kuulustellaan: pelastaakseen hätääntyneen Matildan Regina tunnustaa tekonsa, jolloin Matildakin myöntää oman osuutensa. Ruhtinatar antaa anteeksi ja lahjoittaa pukunsa Reginalle, mutta Engelbert ilmoittaa luopuvansa kengästä vain sillä ehdolla, että tyttö itse saapuu sitä noutamaan. Hän sanoo odottavansa Reginaa rantakalliolla kolmena seuraavana iltana.
Kahtena ensimmäisenä iltana Regina ei näyttäydy, mutta kolmantena Engelbert tytön nähdessään taivuttaa hänet mukaansa huvipurrelleen. Regina torjuu luutnantin lupaukset ja sanoo ottavansa lahjoja vain mieheltä, joka vie hänet vihille. Engelbert käy vaativaksi ja yrittää ottaa Reginan väkisin, jolloin tytön puku valahtaa lattialle ja hän pakenee hytistä. Regina pääsee luutnantin sotilaspalvelija Ontrein avulla hyppäämään laivan kannelta ja uimaan alastomana rantaan.
Isoäiti kauhistuu Reginan saapuessa alastomana kotiin ja tarinan kuullessaan kieltää tytöltä kaiken kanssakäymisen huvilan väen kanssa. Seuraavana päivänä Regina tapaa Ontrein, jolla on mukanaan kirje Engelbertiltä: tyttö repii kirjeen ja kiittää Ontreita tämän ystävyydestä. Ontrei uskaltautuu tunnustamaan rakkautensa ja kosimaan Reginaa emännäkseen taloonsa Karjalaan, mutta tähän Regina ei ole valmis suostumaan.
Engelbert teettää Reginalle silkkipuvun, jonka Ontrei toimittaa mökille. Vimmastunut isoäiti ajaa miehen ulos, piilottaa puvun ja lukitsee Reginan sisälle. Ontrein välityksellä Engelbert saa selville milloin tyttö on yksin kotona, tunkeutuu sisään ja saa vakuutettua Reginan vilpittömistä aikeistaan; kohtaus päättyy anteeksiantoon, kosintaan ja suudelmaan.
Engelbert ja Regina kohtaavat illalla rantakalliolla, mutta rakastavaisten tielle tulee este, sillä Krimin sota on syttymäisillään. Ennen lähtöään Engelbert vannoo Reginalle ikuista rakkauttaan ja Ontrei ajaa heidät kirkkoon, jossa Engelbert lahjoittaa sukunsa vanhan kihlasormuksen salaisen liiton merkiksi; Regina lupaa rukoilla joka päivä miehen puolesta. Viime hetkellä Engelbert keksii, että he voisivat karata Turun kautta Tukholmaan, mutta Regina ei suostu suunnitelmaan, joka tekisi miehestä ”valapaton”.
Ruhtinatar on nähnyt rakastavaisten kohtauksen kirkossa ja uskoo nyt suhteen vakavuuteen. Hän saa myös Reginan isoäidin vakuuttuneeksi nuorten rakkauden puhtaudesta. Ruhtinatar ottaa Reginan hoiviinsa maaseutukartanoonsa, jossa tämä voi oppia uuden asemansa kaltaista sivistystä. Regina opettelee pianonsoittoa, mutta on kaipauksessaan onneton. Lohduksi ruhtinatar järjestää tapaninpäivänä suuret tanssiaiset, joissa Regina uneksii tanssistaan Engelbertin kanssa. Viimeisessä kuvassa Regina nähdään vanhana mummona Krimillä 1854 kaatuneen Engelbertin haudalla.
Tuotanto muokkaa
Elokuvan pohjana oli alkujaan Perjantai-lehdessä vuonna 1936 jatkokertomuksena ilmestynyt Tuulikki Kallion Kaivopuiston kaunis Elsa, jonka romaaniversio ilmestyi samana vuonna. Nimimerkin taakse kätkeytyi taidemaalari ja elokuvaohjaaja Kalle Kaarnan puoliso Kaarina Kaarna. Jälkien eksyttämiseksi hän kävi elokuvaan liittyvän kirjeenvaihtonsa Särkän kanssa salanimellään Tornion postin kautta. Kaarna oli ehtinyt tarjota romaaniaan elokuvattavaksi myös Suomi-Filmille, mutta johtaja Risto Orko oli torjunut idean.[2]
Romaanin tarina päättyy onnellisesti Reginan ja luutnantin avioliittokuulutukseen, mutta tehdessään elokuvakäsikirjoitusta Särkkä muutti lopun niin, että luutnantti kuolee sodassa eikä enää palaa. Alkuperäisessä käsikirjoitusversiossa luutnantti palasi sodasta haavoittuneena. Muilta osin käsikirjoitus noudattelee tarkasti Kallion viihderomaania. Särkkä säilytti sellaisenaan jopa romaanin kankean dialogin, mutta kiinnittäessään Regina Linnanheimon elokuvan pääosaan hän muutti päähenkilön nimen Elsasta Reginaksi, mikä osoittautui hyväksi ennakkomainokseksi. Kun Kallion romaanista otettiin uusi painos vuonna 1957, kustantaja ymmärsi filmitähden mainosarvon, ja päähenkilön nimi muuttui romaanissakin Reginaksi.[3]
Kaivopuiston kauniin Reginan kuvaukset aloitettiin kesällä 1940 ja ne kestivät puolisen vuotta. Ulkojaksoja kuvattiin Kaivopuistossa ja Ullanlinnan edustalla. Kleinehin huvila osoitteessa Itäinen Puistotie 7 esitti ruhtinatar Popoffin huvilaa. Reginan hyppy huvipurrelta mereen kuvattiin Kruunuvuorenselällä vasta lokakuussa koleana ja tuulisena päivänä. Linnanheimolla oli alaston- ja uimahyppykohtauksessa sijaisnäyttelijä. Kirkkokohtauksen sisäkuvat otettiin Pyhän Marian kirkossa Hollolassa. Muut sisäkohtaukset tehtiin SF-studioilla Helsingissä. Tanssiaisjaksot kuvattiin samanaikaisesti kolmella kameralla.[2][4]
Kaarina Kaarnan romaanien pohjalta tehtiin myöhemmin myös Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943) sekä Suviyön salaisuus (1945).
Vastaanotto muokkaa
SF:n epookkidraama tuotti monille aikalaisarvostelijoille pettymyksen. Paula Talaskivi piti kriitikoiden yleisen linjan mukaisesti lavastuksia ja Bure Litoniuksen pukusuunnittelua elokuvan parhaana antina ja suuren vaivan arvoisina, mutta repliikkejä liian pitkinä ja ikävystyttävinä. Suomen Sosialidemokraatin Toini Aaltosen mielestä elokuva oli ”mitä puhdaspiirteisin Tuhkimo-tarina kaikkein lapsellisimpaan sävyyn viritettynä”. Arvostelija kiitteli elokuvan ulkoista toteutusta ja koristeellista miljöötä, mutta moitti sisältöä imelyydestä ja piti dialogia diletanttimaisena. Aamulehden Olavi Veistäjän mukaan ”ohjaaja on tavoitellut paikoittain pateettista ja liian ulkokohtaista vaikutusta – –”. Näyttelijäarvoissa oli hajontaa, mutta yleisesti kallistuttiin myönteiselle puolelle.[2]
Kaivopuiston kaunis Regina oli vuoden 1941 toiseksi paras yleisömenestys – edelle meni vain Kulkurin valssi. Molemmat ovat eskapistisia yltiöromanttisia pukudraamoja, Toivo Särkän kuvauksia ”satumaasta” jota ei ollut olemassa. Niillä oli kuitenkin lähtemätön vaikutus sota-ajan puutteessa ja ankeudessa eläneeseen yleisöön.[5] Vielä vuonna 1981 Kaivopuiston kauniin Reginan televisioesitys sai yli kaksi miljoonaa katsojaa.[2]
Myöhempien televisioesitysten aikaan 1990-luvulla elokuva oli Katso-lehden arviossa ”tyypillinen sodanajan ahdistusta lievittävä, umpiromanttinen ja todellisuuspakoinen tuote”. Tapani Maskula arvioi vuonna 1994: ”Ajoittaisen tyhjäkäyntinsä vastapainoksi filmi räväyttää esiin epookkikohtauksia, jotka meillä lukeutuvat lajinsa nautittavimpiin saavutuksiin”.[2]
Tv-esityksen yhteydessä vuonna 2011 Arto Pajukallio kiitti teknistä osaamista, joka pitää elokuvan koossa niinäkin hetkinä kun siirappinen kertomus ei pysy kohtuuden rajoissa.[6]
Lähteet muokkaa
- Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla. Majakka, 2008. ISBN 978-951-9260-88-4.
- Nikula, Jaana: Polttava katse – Regina Linnanheimon elämä ja elokuvat. Like, 2000. ISBN 951-578-765-5.
- Suomen kansallisfilmografia 2 (1995).
Viitteet muokkaa