Jugoslavian hajoamisen tausta

Jugoslavian hajoaminen ajoittui 1990-luvun aikana etnisen epäyhtenäisyyden, nousevan kansallismielisyyden, talousvaikeuksien ja kommunismin romahduksen takia. Etninen epäyhtenäisyys syntyi kun Balkanin niemimaalle tuli vuosisatojen mittaan eri kansoja. Albaanien tulo, eteläslaavien saapuminen, kristikunnan jako ortodokseihin ja katolisiin ja Osmanien valtakunnan ja Itävalta-Unkarin vaikutus loivat Balkanille kansojen mosaiikin. Uskonto jakoi nyt eteläslaavit eri kansoihin. Tästä huolimatta samaa alkuperää olevat eteläslaavit yhdistyivät 1900-luvulla yhdeksi kuningaskunnaksi. Toisen maailmansodan jälkeen syntyi kommunistinen Titon Jugoslavia. Kansallismielisyys nousi pintaan Titon kuoleman jälkeen ensiksi albaanienemmistöisessä Kosovossa. Jugoslavia ajautui 1980-luvulla pahoihin talousvaikeuksiin, mikä kärjisti kansojen välisiä kiistoja. Ne ajoivat maan sisällissotaan kesällä 1991.

JugoslavismiMuokkaa

1800-luvulla syntynyt illyrismi eli jugoslavismi koetti yhdistää eteläslaavit saman valtion alle. Tämä onnistuikin maailmansotien välillä ja Titon Jugoslaviassa. Jugoslavia oli kuitenkin pitkälti serbien kontrolloima, koska armeijassa oli pääasiassa serbejä. Illyrismin ja serbinationalismin rinnalle syntyi kroaattinationalismia ja muita nationalismeja. Titon kuoleman jälkeen, perinteinen nationalismi ja uudet liberaalit virtaukset nousivat kommunismin rinnalle ja sitä korvaamaan. 1980-luvun talouskriisi lisäksi kansojen itsekkyyttä. Serbia ei liberalisoitunut, vaan siellä nousi valtaan sosialismia ja nationalismia yhdistänyt populistipoliitikko Slobodan Milošević, joka alkoi ajaa jyrkän kansallismielistä serbikeskeistä politiikkaa. Milošević muun muassa sorti serbinationalistisen perinteiden mukaisesti Kosovon albaaneja. Slovenia ja Kroatia pyrkivät eroon Jugoslaviasta ja varsinkin Slovenia liberalisoitumaan.

Slovenia ajautui lopulliseen välirikkoon Serbian kanssa, varsinkin koska sloveenit vastustivat serbien väkivaltaa Kosovon albaaneja kohtaan. Kroatiassa nousi valtaan vanhoillis-nationalistinen kenraali Franjo Tuđman. Näin Jugoslavia oli käytännössä hajonnut jo vuoden 1991 alussa[1]. Serbia halusi ulottaa serbivaltion Kroatian ja Bosnian serbialueilla, ja aseisti näin sikäläisiä serbejä. Kuusi osatasavaltojen presidenttiä järjestelivät keväällä 1991 kokouksia koettaen ratkaista poliittisen umpisolmun[2], mutta serbien halu pitää kaikki serbit samassa valtiossa esti tämän[2]. Slovenia ja Kroatia itsenäistyivät 25. kesäkuuta 1991, puhkesi Jugoslavian hajoamissota, joka kesti eri muodoissa vuoteen 1999.

Ennen JugoslaviaaMuokkaa

 
Keskiajan alun Itä -ja Länsi-Rooman raja kulki myöhemmän Jugoslavian läpi, ja niin nykyiset läntiset katolilaiset ovat kroaatteja, itäiset ortodoksit serbejä.
 
Eteläslaavilaiset Kroatia ja Serbia olivat olemassa ainakin jo 950 eaa.
 
Bosnia oli vielä vuonna 1904 osa islamilaista osmaanien valtakuntaa.

1900-luvulla syntynyt Jugoslavia oli osa Balkanin niemimaata, joka oli historian kuluessa pohjoisten, eteläisten, itäisten ja läntisten kulttuurillisten vaikutteiden rajalla[3]. Kansoja vaelsi alueelle mm etelästä, idästä ja ehkä pohjoisesta. Niinpä alueesta tuli etnisesti hyvin kirjava. Jugoslaviassa eli rinnakkain ja lomittain monia toisistaan kieleltään, uskonnoltaan ja elämäntavoiltaan eroavia kansoja: serbit, kroaatit, bosniakit eli lähinnä Bosnian muslimit, sloveenit, makedonialaiset, albaanit Kosovossa, unkarilaiset Vojvodinassa ja montenegrolaiset. Väestön kirjavuus aiheutti jo yksin kieliongelmia. Eteläslaavit (jugoslaavit) saapuivat Balkanille keskiajan alun suurissa kansainvaelluksissa 600-luvulla[4].

Jugoslavian alueella asuvat eteläslaavit olivat pirstoneet erilaisiin etnisiin ryhmiin ja joutuneet eri uskontojen vaikutuspiiriin. Jugoslaviaa halkoi vanha Itä- ja Länsi-Rooman raja, joka jatkoi eteläslaavit ortodoksisiin serbeihin ja katolilaisiin kroaatteihin[5]. Katolilaiset frankit käännyttivät kroaatit kristinuskoon 800-luvulla ja ortodoksinen Bysantti serbit 900-luvulla[4]. Dalmatiassa oli rannikon vanhaa italialaisvaikutusta. Bosniassa, Makedoniassa ja Kosovossa oli eniten Osmaanien valtakunnan islamilaisia jäänteitä. Islamilainen osmaanien valtakunta laajeni jo vuonna 1463 nykyiseen Bosniaan[6] tuoden mukanaan islaminuskon, johon seuraavina vuosisatoina kääntyi monia slaaveja. Nykyinen Bosnian pohjoisraja syntyi. Tämä varhainen osmaanien valtakunnan raja "sotilasraja" oli suunnilleen sama kuin myöhemmän Jugoslavian aikana raja rikkaamman pohjoisen ja köyhemmän etelän välillä[7]. Keski-Euroopan vaikutus ulottui Kroatiaan ja Sloveniaan varhain. Slovenia joutui 1200-luvulla Habsburgien[4] vallan alle ja Itävalta-Unkari valtasi Kroatian 1526-1527[6]. Krajinan serbiasutus syntyi, kun sinne muutti serbejä osmaanien vallitsemalta alueelta etelästä jo 1500-luvun loppupuolella[6]. Pitkään Osmanien valtakunta ja Itävalta-Unkari jakoivat entisen Jugoslavian aluetta niin, että Slovenia ja Kroatia kuuluivat Itävalta-Unkarille ja Bosniasta etelään olevat alueet osmaaneille. 1800-luvulla osmaanit vetäytyivät Balkanilla, ja muun muassa Serbia itsenäistyi. Balkanin niemimaalla on ollut vanhastaan vahvat kostoperinteet, ja alueella käytiin useita sotia 1800-luvulta alkaen. Toisia kansallisuuksia kohdeltiin monesti kaltoin ja joskus karkotettiin pois. Esimerkiksi 1870-luvulla serbit ja albaanit karkottivat väkeä toistensa alueilta. Serbien keskuudessa eli ajatus suuresta, yhtenäisestä serbivaltiosta. Paikallisten nationalismien vastakohtana oli 1800-luvun alkupuoliskolla noussut jugoslavismi. Serbien kulttuurissa yhdistyi monesti kiihkonationalismi ja uskonto, ja syntynyt aate korosti nimenomaan serbien yhtenäisyyttä. Merkittävin serbinationalisteja tukevista myyteistä oli "sankarillisesti hävitty" Kosovo Poljen taistelu, jossa serbien ruhtinas Lazar onnistui surmaamaan osmaanien sotajoukon johtajan vuonna 1389. Myytti toi esille ajatuksen muista alueen kansoista, varsinkin muslimeista serbien vihollisina.

Jugoslavian synty ja maailmansodatMuokkaa

Ensimmäinen maailmansota alkoi bosnialaisen serbinationalistin ampumasta laukauksesta. Tämäkin toi esille sen, että serbeillä oli halua laajentaa alueitaan Bosnia-Hertsegovinassa. Sodan jälkeen serbit, kroaatit ja sloveenit yhdistettiin saman valtion alle. Slovenia, Kroatia ja Bosnia-Hertsegovina olivat peräisin sodan hävinneestä Itävalta-Unkarista, Serbia ja Montenegro itsenäistyneet osmaanien valtakunnasta jo vuosikymmeniä sitten. Tällöin serbit näkivät pohjoiset kansat Serbiaan mukaan otetuiksi kansoiksi[5]. Niinpä syntynyt kuningaskunta koostui kansoista, joilla oli hyvin erilaiset poliittis-historialliset taustat. Vuoden 1920 vaaleissa monet eniten ääniä saaneet puolueet olivat kansallisia[8] tai siten värittyneitä. Serbien ja kroaattien yhteiselo ei ollutkaan kivutonta[9]. Lisäksi myös makedonialaiset ja muslimit vastustivat jossain määrin Jugoslaviaa[10].

1920-luvulla serbien ja kroaattien välillä oli riitelyä Jugoslavian kuningaskunnassa. Kroaattien Stjepan Radićin talonpoikaispuolue vastusti Jugoslaviaa[11]. Armeijassa oli serbienemmistö, koska se piti Kroatiaa ja Bosniaa maahan liitettyinä vihollisalueina[9]. Kroatian talonpojat kapinoivat 1920-luvun alkuvuosina tosin melko rauhanomaisesti mm armeijan harjoittamaa vetojuhtien pakko-ottoa ja Radićin vankilatuomiota vastaan[12]. Vain Vojvodina, kroatia ja Slovenia maksoivat tuloveroa. Vojvodinan ja Kroatian maksoi maaveroa kaksi kertaa enemmän kuin Serbia asukasta kohden[13]. Serbian verosyrjintä koski jopa sen rajojen ulkopuolisia serbejä[14].

Montenegrolainen Puniša Račić tappoi muutaman kroaattipoliitikon parlamentissa vuonna 1928, minkä jälkeen kuningas julisti serbikeskeisen diktatuurin rauhoittaakseen maan. Kuolleiden joukossa oli korruptiosyytteiden takia murhattu Stjepan Radić[12]. Kroaattien äärioikeistolainen Ustaša haaveili Suur-Kroatiasta, johon kuuluisivat Kroatian lisäksi myös Bosnian kroaattialueet. Ustašan kanssa liittoutuneen makedonialaisen liikkeen jäsen surmasi kuninkaan vuonna 1934 ranskassa[15]. Jugoslavian kuningaskunta myös karkotti ja sorti Kosovon albaaneja[16]. 30-luvun jälkipuoliskolla serbit ja kroaatit kiistelivät ja serbit halusivat laajentaa Serbiaa muun muassa Vojvodinaan. Serbit pyrkivät maailmansotien välillä Jugoslaviassa ylivalta-asemaan. Vuonna 1939 hieman ennen toista maailmansotaa serbit ja kroaatit sopivat kiistansa niin, että Kroatia ja siihen liittyvät muiden alueiden kroaattialueet saivat autonomian Jugoslaviassa[17].

Toinen maailmansota nosti Kroatiaan kansallissosialistimielisen Ustaša-hallinnon, joka tappoi kymmeniä tuhansia serbejä ja mustalaisia Jasenovacin keskitysleirillä[18] [19][20][21]. Serbien aseellinen sissiliike četnikit tappoi kroaatteja koska näiden ustaša tappoi serbejä ja muslimeja.[22] Titon partisaanit olivat monikansallinen ryhmä. Niinpä toinen maailmansota synnytti kaunoja serbien ja kroaattien välille. Serbit kokivat kärsineensä toisesta maailmansodasta muita kansoja enemmän kuolleina.

Titon JugoslaviaMuokkaa

 
Jugoslavian kansat elivät toistensa lomassa.

Jugoslavian partisaanijohtaja Josip Broz Tito katkaisi välit Stalinin Neuvostoliittoon jo 1948, joka samalla kiihdytti toisinajattelijoiden teloituksia[23], jotka rauhoittuivat vasta kun Tito oli tukevasti vallan kahvassa. Niinpä Titon luoma liittovaltiorakenne syntyi väkivallan avulla[23]. Titon luomassa liittovaltiossa osavaltioiden rajat kulkivat osin historiallis-kulttuurillis-kansallisten rajojen mukaan, toisin kuin maailmansotien välisessä Jugoslaviassa[24]. Tämä painotti kansojen eroja toisistaan. Tito ei ollut nationalisti eikä myöskään varsinainen jugoslavisti, vaan pikemminkin kommunisti ja internationalisti[25], joka pyrki pysyttelemään vallassa tasapainottelemalla taitavasti eri kansojen välillä ja hallitsemalla itsevaltaisesti[25]. Tito antoi kroaateille turismituloja ja serbeille virkapaikkoja. Tito käytti tilanteen mukaan milloin kovia, milloin pehmeitä otteita[25].

1940–1950-luvutMuokkaa

Maa alkoi jo 1950-luvulla lähetä länttä poliittisesti ja taloudellisesti, siten että se säilyi sosialistimaana.

Titon johtama sosialistinen Jugoslavia säilöi kansojen ristiriidat pyrkien vaikenemaan niistä[26], ja kukistamaan kansalliset liikkeet[27]. Titon Jugoslaviassa ei saanut tehdä puolueetonta tutkimusta toisen maailmansodan aikaisista Jugoslavian kansojen taisteluista[27].

Titon Jugoslavian kaksi ensimmäistä vuosikymmentä olivat keskusjohtoisen kommunistisen Jugoslavian rakentamista. Serbit olivat tällöinkin käytännössä pitkälti maan johdossa, koska heillä oli turvallisuuspoliisi ja armeija.

1950-luvulla kansallisuuskysymys pysyi piilossa, kun sosialismia rakennettiin. Tito huomautti erässä kokouksessa vuonna 1962 ettei ilmaisunvapautta saa käyttää kansallis-sovinistiseen väittelyyn[28].

1960–1970-luvutMuokkaa

Serbien ja kroaattien välinen jännite näkyi Jugoslaviassa ainakin vuodesta 1967, samoin serbien ja sloveenien kiistely. Vuonna 1966 tienoilla salaisen poliisin ote Jugoslaviasta heikkeni kun sen kovaotteinen suurserbialaismielinen johtaja Alexander Rajkovic syrjäytyi ja maa alkoi pian siirtyä kohti osittaista markkinataloutta. Myös politiikkaan nousi liberaaleja virtauksia. Olojen osittainen vapautuminen nosti vuosina 1967-1978 vuosien 1970-1971 lakkoihin ja levottomuuksiin kulminoituneen Kroatian kevään. Kosovo sai näihin aikoihin autonomian. Kroatian kevät oli kieliriidasta alkanut kansallismielinen, serbivastainen ja liberaali liikehdintä kroaatti älymystöpiireissä, yliopistossa, lehdistössä ja puoluejohdossakin. Kroaatit halusivat oman kielen, suurempaa osaa vientituloistaan ja laajempaa autonomiaa tai jopa itsenäisyyden. Kaikkea nationalismia ja taustalla uhannutta Jugoslavian hajottamista vastustanut Tito kukisti Kroatian kevään muun muassa pysäyttämällä opiskelijalakot pidätyksin ja vankilatuomioin sekä erottamalla puolueaktiiveja. Osa nationalisteista pakeni ulkomaille. Titon puhdistukset ulottuivat koko Jugoslaviaan.

Jälkipyykkiä koetettiin pestä hajauttamalla osatasavalloille valtaa vuoden 1974 perustuslaissa, jossa muun muassa Kroatia sai lisää vientituloja ja autonomiaa, mutta sosialismissa palattiin vanhalle linjalle.

Jugoslavian osatasavallat päättivät maan perustuslaista, mutta ulkopolitiikka, sosialismi ja puolustus kuului liittovaltiolle[29]. Presidentin tilalle tuli 9-henkinen presidenttineuvosto, jolloin osatasavaltojen asema voimistui[30] ja osatasavallat lähestyivät kansallisvaltioita. Toisaalta serbijohtoisen armeijan asema vahvistui[31]. Liittovaltion oli määrä valvoa talouspolitiikkaa, mutta lähinnä se vain tuki maataloutta ja vientiä[29] ja osatasavallat olivat melko itsenäisiä taloudessa[30]. Tällöin Jugoslavia oli hajautettu niin pitkälle, kuin se oli keskusjohtoisen liittovaltion puitteissa yleensä mahdollista. Näihin aikoihin maasta paenneet ulkomailla asuvat kroaatit suunnittelivat Kroatian vapautumista tähtäävät äärinationalistit suunnittelivat ustaša-joukkojen käymää sissisotaa Jugoslaviassa[32], jota ei yleensä kannatettu kroaattien parissa.

Serbinationalismia toi sille Serbian puolella jo 1960-luvulla entinen partisaani Dobrica Ćosić, joka myöhemmin hyväksyi Miloševićin politiikan.

Osatasavaltojen vauraus ja elinkeinorakenne olivat erilaisia, mikä loi luonnostaan taloudellisia ja viime kädessä kansallisuuskiistoja[7], jotka pohjimmiltaan johtuivat yhteenkuuluvuuden puutteesta[30]. Rikkaat osatasavallat Slovenia ja Kroatia syyttivät köyhiä siitä, että nämä olivat niille talouden riippakivi, koska joutuivat maksamaan osan tuotantonsa tuloista köyhille alueille kun taas köyhät etelä osatasavallat ajattelivat rikkaiden riistäneen niiltä teollisuuden. Toki lähes kaikissa osatasavalloissa oli suuria alueellisia vaurauseroja.

Varsinkin etelä ja/tai vuoriseudut olivat yleensä Italian Mezzogiornon tavoin köyhää aluetta, jossa teollistuminen oli vähäistä ja maatalouden ja muiden perinteisten elinkeinojen merkitys suuri[33]. Osin länsimaistunut Slovenia, ja myös viljava Kroatia olivat vauraita alueita joissa teollistuminen oli hyvällä alulla, Serbia taas oli köyhä varsinkin maaseudun osalta, teollistunut Belgradin ympäristö ja Vojvodinan alue olivat vauraita[7]. Bosnia, Makedonia olivat Serbian tavoin köyhiä, ja Kosovo köyhin alue[7]. 1970-luvun edetessä Kosovon ja Bosnian suhteellinen vauraus heikkeni, mutta Serbian hieman nousi[7]. Vaurauserot näkyivät vuonna 1971 lukutaidossa, joka oli Sloveniassa 98.8 %, mutta Kosovossa 31,5 %[7]. Kehittyneiden alueiden yritysten ei yleensä kannattanut palkata itsehallintojärjestelmään pohjautuvassa sosialismissa halpaa työvoimaa köyhiltä alueilta[30]. Köyhille alueille rakennettiin yleensä sosialismin malliin energia- ja raskasta teollisuutta[30].

Myös Sloveniassa oli talouden tuottavuusongelmia ja työttömyyttä. Jugoslavian aikana sloveeneja ja kroaatteja raivostutti se, että he joutuivat "elättämään" serbejä: huomattava osa näiden osatasavaltojen kansantuotteesta meni takapajuisemman etelän auttamiseen. Slovenian ja Kroatian asema köyhän etelän kustannusten maksajana lisäsi näiden maiden halua itsenäisempään asemaan Jugoslaviassa. Serbit taas vastustivat alussa Slovenian ja Kroatian itsenäistymistä myös taloudellisista syistä.

Vuoden 1974 perustuslaki hajautti Jugoslavian kommunistista puoluetta kansallisiin klikkeihin, joka lisäsi paikallisen puolue-eliitin valtaa[34]

1970-luvulla köyhän etelän ja rikkaan pohjoisen tuloerot venähtivät näkyviksi[7]. Niinpä 1970-luvulla eri kansat pyrkivät kasvavissa määrin ajamaan oman alueensa etuja[35].

1980-lukuMuokkaa

Tito jätti jälkeensä Jugoslavian, jossa oli monia hallinnollisia päällekkäisyyksiä, ristiriitoja ja talousongelmia[36]. Kansojen välisen sisällissodan mahdollisuus kasvoi suureksi Josip Broz Titon kuoleman jälkeen. Titon perintönä olleesta valtiosta puuttui luja keskusvalta, ja kansallisuuskysymys oli ollut taustalla koko Titon valtakauden ajan[37].

Serbeillä oli huomattava edustus väkivaltakoneistossa, noin 70% upseereista oli serbejä[38]. Serbejä oli eniten liittohallituksen viroissa[39]. Jugoslavian pääkaupunki oli Serbian sisällä oleva Belgrad[39] eikä Bosnian Sarajevo, jonne oli huonot kulkuyhteyden muualta[39]. Armeijalla oli kiintiö alueiden ja liittoparlamentissa separatismia vastaan ja myös kommunistiliitossa[40]. Vuoden 1974 jäljiltä liittohallituksella oli vain vähän vaikutusvaltaa talousasioissa[40].

Presidentin virka kiersi 1980-luvulla kahden vuoden välein Jugoslavian presidenttineuvostossa, eikä puoluejohtaja ja presidentti ollut enää sama henkilö[35]. Esimerkiksi liittohallituksella eli toimeenpanevalla neuvostolla ei ollut todellista valtaa[36]. Liittoparlamentissa oli yhtä paljon joka tasavallan edustajia, ja monet päätökset vaativat kaikkien tasavaltojen luvan[36].

Ihmiset alkoivat puhua sodasta. Samaan aikaan maan taloudessa oli alamäki[41], kun länsimaat lakkauttivat luotonannon Jugoslavialle ja vaativat entisten velkojen takaisin maksua. Vuonna 1982 puhuttiin jo avoimesti talouskriisistä[24]. Valuuttarahaston talouden elvytysohjelma vaati talouden vapauttamista, joka kiihdytti tasavaltojen välistä kilpailua ja rikollisuutta[41], mafian ja puolue-eliitin kytkeytymistä toisiinsa[41]. Ylimmässä johdossa istui komiteoita toisensa jälkeen, jotka pyrkivät turhaan ratkomaan talousongelmia[24]. Koska jo osin hajautunut liittovaltio ei kyennyt valvomaan maan taloutta, inflaatio kasvoi[41]. Kiistely supistuvista valtion rahoista lisäsi osatasavaltojen välisiä riitoja. Vuonna 1981 maalis-huhtikuussa tapahtuivat Kosovon mellakat, joissa nuoret opiskelijat, albaanit alkoivat kapinoida serbejä vastaan ja lopulta halusivat irrottaa Kosovon Serbiasta. Serbit kukistivat mellakat väkivalloin poliisien ja panssarien voimin[42], ja tämän jälkeen albaaniprofessoreja ja -opiskelijoita alettiin erottaa yliopistoista ja kouluista[43] ja Kosovon albaaneja tuomittiin vankeuteen joskus olemattomin perustein[44].

Vuonna 1983 haudattiin viimeisinä vuosina julkisuudesta täysin eristäytynyt entinen alaisen poliisin päällikkö Alexander Ranković. Ranković oli sortanut Kosovon albaaneja ja ajanut keskitettyä vanhakantaista kommunismia, ja serbien etuja. Niinpä Tito oli erottanut Rankovićin vuonna 1966, muttei rangaissut. Hautajaisiin tuli yllättäen kymmeniä tuhansia ihmisiä[45] kroatialais-slovenialaista Titoa vastustamaan, kuitenkin Titoa ei mainittu suoraan nimeltä[45].

Serbien poismuutto Kosovosta oli jo pitkään huolettanut serbejä, joiden mielestä alue oli heidän omistamaansa pyhää maata[46] ja maan nationalistit pitkään ajaneet mm albaanien karkottamista pois[47].

Vuonna 1985 Serbian kansallismieliset vaativat Jugoslavian yhtenäistämistä ja vuoden 1974 aiempaa vapaamman perustuslain muuttamista luultavasti vastineena Kosovon mellakoihin[48], talouden, kulttuurin yhdenmukaistamista tiukemman keskusvallan alle jota sloveenit vastustivat . Jugoslavian kirjailijaliitto hajosi jo 1985[49].

Vuonna 1986 Belgradin tiedeakatemiassa tuotettiin muistio, jossa puhuttiin Jugoslavian talous- ja kansallisuuskriisistä, uhkaavasta maan hajoamisesta ja varsinkin serbien ahdingosta Jugoslaviassa sekä myös tarpeesta rakentaa yhtenäinen serbivaltio. Serbit asuivat hajallaan monissa Jugoslavian osatasavalloissa. Muistiossa väitettiin taloudellisesti kehittyneempien Slovenian ja Kroatian syrjivän serbejä taloudellisesti[50] ja muutenkin. Erityisesti muistion laatijoita näytti huolettavan väitetty Kosovossa tapahtuva serbien kansanmurha[51], joka oli pahin Serbialle koitunut rauhanajan tappio[52]. Serbian kansalla ei ollut muistion mukaan omaa valtiota. Monet Jugoslavian poliitikot tuomitsivat muistion nationalismina[53]. Muistio pohjautui ortodoksikirkon ja tiedeakatemian sisällä vallinneeseen perinteiseen kiihkeään kansallismielisyyteen.

Vuonna 1986 kiellettiin albaaneja muuttamasta etnisesti yhtenäisiin serbikyliin, ja serbejä ja montanegrolaisa oli jo kielletty myymästä maitaan albaaneille[43]. Samana vuonna alettiin rakentaa "etnisesti puhtaita" tehtaita Kosovoon[54].

Milošević pyrkii serbien aseman vahvistamiseenMuokkaa

Samana vuonna Serbian kommunistipuolueen johtajaksi nousi pankinjohtajana ja Belgradin puoluejohtajana toiminut ortodoksipapin poika Slobodan Milošević. Miloševićin vaimon Mirjanan sanotaan usein vaikuttaneen "Slobo" Miloševićin ajatuksiin. Milošević alkoikin ajaa kiihkokansallismielistä linjaa kommunistipuolueen sisällä käyttäen Titon aikaisia kommunismille tyypillisiä pakkokeinoja kuten armeijaa. Miloševićille äärinationalismi lienee kuitenkin ollut pelkkä vallankäytön väline tai poliittinen pelikortti, ei päämäärä sinänsä niin kuin esimerkiksi avoimen sotaisesti Suur-Serbiaa ajaneelle četnikki Vojislav Šešeljiille[55]. Miloševićia arvioitiin jopa uudeksi Titoksi, joka olisi saattanut pitää Jugoslavian koossa. Milošević ei alussa ajanut suur-serbivaltiota, vaan halusi serbeille määräävän aseman Jugoslaviassa[56]. Milošević kukisti liberaalit ja maltillisen, Kosovo-kysymyksen maltillisen käsittelyn tukijat syys-lokakuussa 1987[57]. Tämä Miloševićin konservatiivinen autoritaarinen serbikeskeinen politiikka oli hajottamassa Jugoslaviaa, sillä kroaatit ja sloveenit pelkäsivät serbien ylivaltaa[58]. Serbian televisiossa alkoi näkyä vuosina 1987-1988 Suur-Serbian karttoja ja puheita valmistautumista historiallisiin aikoihin[59]

Muut kansallisuudet reagoivat vaatimalla laajempia itsemääräämisoikeuksia serbien ylivaltapyrkimyksiä.

Milošević alkoi puhdistaa albaanien puoluejohtoa jo syksyllä 1987[60]. Kesällä ja syksyllä 1988 Serbiassa ja Kosovossa järjestettiin yhtenäistä Jugoslaviaa vaativia joukkokokouksia (mitinsi), joissa alussa kannettiin Titon kuvia. Mielenosoituksissa myös haluttiin oikeutta Kosovon serbeille ja montenegrolaisille, "joita albanialainen aggressio karkottaa kodeistaan", ja joissain sloganeissa vaadittiin aseita ja albaanien tappamista[61]. "Slobo" kuvattiin näissä kokouksissa Serbian pelastajana, joka asui tavallisessa kerrostaloasunnossa eikä kansan maksamassa loisto-huvilassa niin kuin muut poliitikot[61]. Tämä liittyi "Slobo-kultin" luomiseen[61]. Vaikka mielialoilla oli jossain määrin aitoakin kansan tukeakin, ne olivat Miloševićin propagandakoneiston järjestämiä. Miloševićin muihin toimiin kuului "titolaisten", yleisjugoslaavien ja muiden vastustajiensa erottamiset Serbian kommunistisesta puolueesta ja Milošević otti haltuunsa Belgradin TV:n ja Politika-lehden[62]. Kommunistit sallivat muut puolueet vuonna 1988[63]. Miloševićin väkijoukot kaatoivat Vojvodinan hallinnon lokakuussa 1988 ja näin alue siirtyi Serbian määräysvaltaan[64]. Tämän jälkeen Milošević nosti Vojvodinassa valtaan Serbiasta tulleita serbejä[64]. Samaan aikaan Montenegron hallitus vaihtui hieman samalla tavoin, ja tammikuussa 1989 tapahtuneiden toisten mielenosoitusten jälkeen valtaan noussut Momir Bulatović noudatti suurin piirtein Miloševićin linjaa[64]. Milošević kukisti Kosovon albaanienemmistöisen kommunistipuolueen 1989 ja nosti Kosovon johtoon oman kantansa kovaotteisen tukijan Rrahman Morinan[60], joka johti lakkoihin. Serbit kumosivat Kosovon itsehallinnon 28. maaliskuuta 1989[65]. Nyt alkoivat väkivaltaiset yhteenotot, joissa kuoli ihmisiä. Milošević vastasi levottomuuksiin lähettämällä alueelle sotilaita ja poliiseja. Albaaneihin kohdistui nyt pidätysaalto, öinen ulkonaliikkumiskielto ja nopeasti tehtyjä vangitsemisia[65]. Albaaneihin kohdistui poliisiväkivaltaa, jota varsinkin Slovenia vastusti, mutta myös Kroatia alkoi vetää poliisejaan pois Kosovosta[66]. Tämä kiihdytti varsinkin Slovenian halua erota Jugoslaviasta[66].

Maaliskuussa 1989 Jugoslavian pääministeriksi nousi kroaatti ja jugoslavisti Ante Marković, joka yritti länsimaiden ja IMF:n tuella korjata talouden[67] muttei puuttunut Jugoslavian kansojen väliseen riitelyyn[67]. Talous olikin luhistumassa, tammikuun 1989 inflaatio oli 290%[67]. Marković pyrki luomaan markkinatalouden ja vapautti tuonnin[68], mikä lisäsikin tuontia.

Milošević piti Kosovo Poljessa 28. kesäkuuta 1989 kuuluisan 600 vuoden takaisen taistelun muistopuheensa[69][65], jossa hän puolusti Kosovon serbejä ja sanoi taistelujen olevat edessä. Ehkä ei aseellisten, mutta niitäkään ei voitu sulkea pois[65]. Sloveniaan syntyi voimakas itsenäisyysliike vuosina 1987[70]-1988, mikä ajoi osatasavallan vuonna 1989 Serbian määräämään taloussaartoon.

Kommunismin mureneminenMuokkaa

Kommunismi mureni Itä-Euroopan pienissä maissa vuoden 1989 lopussa[71], mikä pani osaltaan myös Jugoslavian muutoksiin vauhtia. Baltian maiden itsenäistyminen sopi esikuvaksi Jugoslavian osatasavalloille.

Joulukuussa 1989 Miloševićin ohjaamat serbialaiset mielenosoittajat koettivat turhaan päästä Sloveniaan, kilpistyen Slovenian poliisin estotoimiin[72]. Tämän vuoksi Serbian sosialistinen allianssi käski Slovenian taloussaartoon[72], joka oli osaksi alkanut jo aiemmin samana vuonna, kun sloveenit olivat tukeneet Kosovon albaaneja. Joulukuussa 1989 inflaatio kehittyi hyperinflaatioksi joka oli 2 555% per vuosi[73], mihin Marković vastasi sitomalla Jugoslavian dinaarin Saksan markkaan ja nostamalla sen avulla dinaarin vahvaksi valuutaksi revalvaatiolla[73] ja tekemällä monia muita muutoksia Jugoslavian talouteen.

Vuoden 1990 maaliskuussa suurin osa Jugoslavian vaikeuksissa olevista yrityksistä oli Serbiassa[73].

Vuonna 1990 pidettiin Jugoslavian osatasavalloissa ensimmäiset vapaat vaalit, joissa valtaan nousi kansallismielistä ainesta, muun muassa Kroatian presidentti Franjo Tuđman. Tuđmanin voitto tapahtui melko pienellä etumatkalla. Jugoslavian kansat alkoivat syytellä toisiaan tiedotusvälineissä. Milošević koetti poliittisesti taktikoimalla pitää Jugoslavian kasassa, muttei onnistunut tässä. Lopulta Milošević halusi tukijoineen toteuttaa väkivalloin vanhan ajatuksen Suur-Serbiasta tai serbivetoisesta tynkä-Jugoslaviasta, jos Jugoslavia hajoaisi[74][75].

15. toukokuuta 1990 alkaen Jugoslavian presidenttineuvoston johtajana oli seuraavan vuoden ajan Serbian Borislav Jovic[76], ja serbialla oli Miloševićin tekemien kaappausten ansiosta presidenttineuvostossa neljä ääntä[77].

Vuonna 1990 pidettiin kaikissa osatasavalloissa vapaat vaalit, jotka nostivat Kroatiassa esille kroaattinationalistisen HDZ:n ja Bosniassa muslimien asioita ajaneen SDA-puolueen[78]. HDZ:n suosio johtui kansalaisten halusta erota Jugoslaviasta ja toisaalta myös vastustaa Miloševićin linjaa. Serbit olivat aloittaneet Bosnian ja Kroatian serbien aseistamisen niin sanotun RAM-ohjelman puitteissa[79]. 5. heinäkuuta 1990 Serbian parlamentti vei Kosovon hallinnolta muodollisenkin vallan pois[80], ja samoihin aikoihin albaanit julistivat varjohallinnossaan" Kosovon tasavallaksi, joka äänesti itsenäistymisen puolesta jo syksyllä 1991[80].

Heinäkuussa 1990 Serbian kommunistipuolue yhdistyi rinnakkaisjärjestöönsä Serbian sosialistiseen allianssiin, jolloin syntyi olennaiset järjestörakenteet kattava suurpuolue[81].

Maan hajoaminenMuokkaa

Elokuussa 1990 Kroatian serbit kapinoivat syntynyttä Kroatian hallintoa vastaan, koska se halusi irrottaa Kroatian Jugoslaviasta. Syyskuussa 1990 Serbian uusi perustuslaki oli ensimmäinen Jugoslaviassa annettu laki, joka oli ristiriidassa Jugoslavian perustuslain kanssa, koska se liitti Jugoslavian liittovaltion autonomiset alueet Kosovon ja Vojvodinan Serbiaan[82]. Uuden lain mukaan Serbialla saattoi olla armeija, toisin kuin tähän asti. Liittoarmeija oli kuitenkin käytännössä pitkään tukenut Serbiaa. Perustuslain merkitys oli ollut käytännössä pitkään vähäinen[82], ja Kroatia ja Slovenia olivat jo säätäneet omia lakejaan liittovaltion lain edelle[82]. Syksyllä 1990 alkoivat Kroatian serbikapinallisten hyökkäilyt kroaattipoliisien kimppuun. Marraskuussa 1990 Serbia kävi avointa kauppasotaaselvennä Slovenian ja Kroatian kanssa[83].

Miloševićin mediakompleksissa olivat vuodesta 1987 mukana sanomalahdet Politika, Politika Ekspres, aikakauslehti NIN ja Belgradin TV[84]. Tämän jälkeen oli asteittain kaapannut lisää Serbian mediaa omiin käsiinsä[85]. Serbian virallinen tiedotus sisälsi totuuksia, puolitotuuksia ja suoranaisia valheita, ja peitteli serbien tekemiä rikollisia tekoja. Propaganda leimasi alussa serbikansan vihollisiksi Titon, myöhemmin albaanit, sitten sloveenit. Myöhemmin kroaatit ja Bosnian muslimit. Loppujen lopuksi serbipropagandan mukaan ulkovallat juonittelivat Serbiaa vastaan, kun halusivat tuhota Jugoslavian[86]. Propaganda väitti esimerkiksi alkukesästä 1989 Titon siirtäneen tahallaan Serbian teollisuutta muihin osatasavaltoihin käyttäen Neuvostoliiton hyökkäyksen uhkaa tekosyynä tähän[86]. Ohjelmassa väitettiin Titon vallassa pysyäkseen uhanneen räjäyttää Tonavan rautaportin kalliot, jolloin saattaisi hukuttaa Vojvodinan ja Serbian alavia maita[86], jolloin Neuvostoliiton hyökkäys voitaisiin pysäyttää[87]. Monet serbit olivat kuohuksissaan tästä propagandatarinasta[88], koska Tito oli kroaatti.

Kun HDZ nousi valtaan, Serbian media sai kimmoketta siitä ettei HDZ kyllin selvästi tehnyt pesäeroa toisen maailmansodan aikaiseen Ustašaan. Kun serbikapina alkoi syksyllä 1990 Kroatiassa, Serbia leimasi Kroatian valtaannousseen Tuđmanin hallituksen fasistiseksi ustaša-hallinnoksi[88] ja televisio palautteli mieleen toisen maailmansodan aikaisia Ustašan raakuuksia[89] haluten luoda serbien keskuuteen kostomielialaa kroaatteja vastaan[89]. Kroatian hallituksen väitettiin syksyllä 1991 myös valmistelevan serbien kansanmurhaa ja Bosnian valtausta[89]. Mediassa näkyi vanhoja Suur-Serbia-suunnitelmian karttoja[89]. Syksyllä 1990 Jugoslavian liittohallitus koetti pystyttää oman Yutel-TV-aseman, jonka Serbian poliisi esti sen Belgradissa[90].

Syksyllä 1990 Jugoslavian talous oli taas romahtamassa, koska Markovićin talousohjelma ei ollut muuttanut talouden perusongelmia miksikään, ja toisaalta vahvan dinaarin takia vientiyritykset joutuivat tappiolle ja inflaatio kiihtyi taas[91]. Näihin aikoihin liittohallitus oli käytännössä menettänyt valtansa[84], mikä näkyi siinä, etteivät tasavallat hyväksyneet vuoden 1990 lopun liittohallituksen esittämää budjettia ja taloussuunnitelmia[84].

Tammikuussa 1991 Belgradin TV julkisti salaa kuvatun kohunauhan, jossa Kroatian puolustusministeri Martin Špegelj ja sisäministeri Josef Boljkovac suunnittelivat hyökkäyksiä liittoarmeijan upseerien omaisia vastaan[92]. Filmillä Kroatia valmisteli sotaa ja aseisti HDZ:n puoluearmeijaa. Filmin takia armeija etsintäkuulutti Špeleljin jonka oli pakko piileksiä[92]. Näihin aikoihin Kroatia ostikin Unkarista rynnäkkökiväärejä ja jotkut HDZ:n puolueaktiivit myivät yksityisesti ulkomailta tuotuja aseita[92].

Vuoden 1991 alussa Kroatian serbialueilla sattui kroaattipoliisin ja serbisissien välillä muutama aseellinen välikohtaus, joista toukokuun alussa sattunut Borovo Selon välikohtaus oli vakava[93]. Jugoslavian kansanarmeija esiintyi näissä välikohtauksissa puolueettomana erotuomarina, vaikka tukikin peitetysti serbejä.

Serbisissit räjäyttelivät pommeja ja heitä kutsuttiin sen takia terroristeiksi. Kroaatteja ajettiin ja/tai karkasi samaan aikaan ehkä myös tämän takia serbialueilta. Keväällä 1991 Jugoslavian eri osatasavaltojen presidentit koettivat monta kertaa järjestetyissä kokouksissa löytää sopua Jugoslavian kriisiin. Kroatia ajoi lähinnä valtioliittomuotoista Jugoslaviaa tai itsenäistymistä, Serbia halusi säilyttää kaikki serbit samassa valtiossa liittovaltion puitteissa[2].

12. maaliskuuta 1991 serbien kenraali, Jugoslavian puolustusministeri Veljko Kadijević sanoi koolle kutsutussa Jugoslavian osatasavaltojen presidenttineuvoston kokouksessa maan olevan sisällissodan alla ja myös armeijan toimivan tarvittaessa ilman siviilihallinnon antamia poikkeusvaltuuksia[94]. Miloševićin ja hänen tukijoidensa vaalivoittoja onnitellut Kadijević ja myös Blagoje Adžić vastustivat tuohon aikaan Jugoslavian hajoamista ja kommunismin murtumista, ja sanoi liittoarmeijan riisuvan kansalliset armeijamuodostelmat aseista[95]. Kadijević piti Jugoslavian yhtenäisyyttä tärkeimpänä ja sosialismia sen takaajana[95]. Niinpä Kadijević ja Adžić tukivat mm. Mirjana Markovićin tuella perustettua Kommunistien liitto – liike Jugoslavian puolesta -puoluetta[95]. Liikkeessä oli mukana entisiä Jugoslavian kommunistiliitto SKJ:n poliitikkoja ja armeijasta eronneita upseereita[95]. tammikuussa 1991 ilmestyi julkisuuteen liikkeen armeijan kasarmeissa kiertänyt kirje armeijan tulevasta tehtävästä, ajankohtaisesta maailmantilanteesta ja Jugoslavian tilanteesta[1]. Kirjeen mukaan Jugoslavian viholliset pyrkivät tuhoamaan sosialismin ja Jugoslavia-aatteen. Kirja ennusti liittoarmeijan olevan Jugoslavian johdossa puolen vuoden kuluttua[1], mutta moniakaan ei ollut mukana, kun liike maaliskuussa 1991 kokosi kansaa Belgradissa[95], ja Jugoslaviaa hajottavat kansalliset voimat jylläsivät vauhdilla.

Maaliskuussa kuussa Serbia ilmoitti, ettei maa tottele Jugoslavian presidenttineuvostoa. Siltikään ei maaliskuun 12. päivän presidenttien kokous ei julistanut maata poikkeustilaan, joka olisi mahdollistanut Kroatian ja Slovenian itsenäistymisen laillisin perustein.

Keväällä 1991 serbikapina laajeni, ja Serbian mielestä Kroatian 20 000 miehen vahvuiset erikoispoliisit olivat laittomia[92]. Erikoispoliisit olivat aseistetut lähinnä kevyin asein, automaattiasein ja käsikranaatein[92]. Maa oli perustuslaillisessa kriisissä, kun Serbia itse tuki ja aseisti Kroatian serbipoliisia[92].

15. toukokuuta Serbia esti kroaatti Stepjan Mesićin valinnan presidenttineuvoston puheenjohtajaksi[92].

Jugoslavian presidentit kokoontuivat Sarajevossa viimeisen kerran, ehdotus ei ratkaissut Serbian ja Kroatian kiistaa rajoista. Euroopan yhteisölle ehdotus kyllä kävi[2]. Euroopan yhteisö oli johdonmukaisesti vastustanut Slovenian ja Kroatian itsenäistymistä[1].

Kroatia perusti oman puolustusjoukkonsa kansalliskaartin ja vahvisti poliisia sekä hankki aseita. Belgradissa oli suuria sananvapautta kannattavia mielenosoituksia maaliskuussa 1991[96], mitkä Milošević kukisti armeijan voimin[97].

Maaliskuussa 1991 Krajinan serbikapinalliset valtasivat Pakracin poliisiaseman ja hallintorakennuksen. Kroatian erikoispoliisi valtasi kaupungin takaisin, vaikka liittoarmeija tulikin muka "erotuomariksi" serbejä auttamaan. Jugoslavian liittoarmeijan kenraali Veljko Kadijevic pyysi Pakracin välikohtauksen takia lupaa julistaa maa poikkeustilaan, jonka Milosevic torjui sen. Milosevic uhkasi hajottaa Jugoslavian liittoarmeijan, jonka tilalle tulisi Serbian armeija. 15. maaliskuuta Kroatian serbialue Krajina julistautui itsenäiseksi. Jugoslavian osatasavaltojen johtajat tapasivat maaliskuun lopussa Karađorđevossa. Maaliskuun lopussa kroaatit ratsasivat serbien asemat onnistuneesti Plitvicen järvialueella, mutta "puolueeton" liittoarmeija palautti paikan pian serbeille. Yksi kroaattipoliisi kuoli välikohtauksessa. Krajina julistautui itsenäiseksi 1. huhtikuuta. Serbisissit miehittivät huhtikuussa itä-Slavonian kroaattikyliä pyrkien liittämään alueen Krajinaan. Kroatia päätti 12. huhtikuuta perustaa oman armeijan. Vappuna 1990 serbisissit vangitsivat kaksi kroaattisotilasta kimppuun serbienemmistöisessä Borovo Selon kylässä. Kun kroaattipoliisit tulivat 2. toukokuuta vapauttamaan sotilaita, nämä joutuivat väijytykseen. 12 kroaattipoliisia ja kolme serbisiviilejä sekä yksi muu kuolivat. Serbikapinalliset silpoivat tappamansa kroaattipoliisit. Dalmatiassa kroaattiväkijoukko hyökkäsi serbien liikehuoneistoihin ja tuhosi serbien ajoneuvoja. 6. toukokuuta kroaatit protestoivat Splitissä liittoarmeijaa vastaan, koska tämä oli saartanut huhtikuussa Kijevon kroaattikylän. Kroatia ja Slovenia ilmoittivat toukokuussa 1991 itsenäistyvänsä Jugoslaviasta. Saman kuun puolivälin jälkeen Kroatian kansalliskaartin ensimmäiset neljä prikaatia aloittivat toimintansa. Kroatian kansanäänestyksessä useimmat tukivat maan itsenäistymistä. Krajinan kansanäänestyksessä yli 99% serbeistä tuki alueen itsenäistymistä. Kroatian kansalliskaarti esiintyi paraatissa ensi kertaa toukokuun lopussa 1991.

Euroopan yhteisö neuvotteli tulitauon Jugoslaviaan, ja Kroatian ja Slovenian piti lykätä itsenäistymistä kolme kuukautta. Euroopan yhteisö suhtautui kielteisesti Kroatian ja Slovenian itsenäistymiseen. Ulkovallat uhkasivat itsenäistyviä osatasavaltoja länsiluottojen jäädytyksellä. Kroatia jatkoi armeijansa rakentamista kesäkuussa lisäten siihen uusia joukko-osastoja.

21. kesäkuuta Belgradissa vieraillut Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker sanoi kannattavansa Jugoslavian liittovaltion pysymistä koossa. 25. kesäkuuta Jugoslavian pääministeri Ante Marković varoitti Kroatiaa eroamasta Jugoslaviasta, ettei sota syttyisi. Slovenia ja Kroatia itsenäistyivät 25. kesäkuuta 1991. Tästä alkoivat Slovenian sota ja Kroatian sota. Jugoslavian liittopresidentti Stipe Mesić koetti turhaan vielä 27. kesäkuuta kohti Sloveniaa matkalla olleita panssareita palaamaan kasarmille.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Valta Raija & Erkki Karjalainen: Titon perintö ja perilliset. Tammi Helsinki 1980 951-30-5116-1 (sid.), ISBN 978-951-30-5116-7.

LähteetMuokkaa

  • Pekka Visuri: Kosovon sota. Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-801-X.
  • Terttu Lensu, Marijan hiljainen sota, WSOY 2000, WS Bookwell Oy Juva 2000, ISBN 951-0-24361-2
  • Marita Vihervuori: Tervetuloa helvettiin: välähdyksiä Jugoslavian perintösodasta, Otava 1999, ISBN 951-116-390-6
  • Roy Gutman: Kansanmurhan todistaja - raportti etnisistä puhdistuksista Bosniassa, Like 1993, ISBN 951-578-160-4
  • Yrjö Lautela ja Jyrki Palo: Jugoslavia – kansakunta, jota ei ollut, VAPK-Kustannus 1992, ISBN 9513709566
  • Mary Kaldor, Uudet ja vanhat sodat, suom.Riikka Taipale, Kustannus Oy Taifuuni 2001, ISBN 951-881-078-7
  • Diana Johnstone: Nato ja Jugoslavia – narrien ristiretki, Like 2007 ISBN 978-952-0100216
  • Balkan kolkuttaa Euroopan omaatuntoa, Erkki Karjalainen ja Raija Virta, Opinion Jyväskylä Helsinki 2000, ISBN 951-20-5684-4
  • Balkanilla palaa! - elämää kriisin keskellä, Matti Korpiaho (toim.), Perussanoma Oy 1993, ISBN 951-888-182-2
  • Balkan 2000 - näkökulmia ja taustoja Kaakkois-Euroopan nykytilanteelle, Vesa saarikoski (toim.), Turun Yliopiston poliittisen historian tutkimuksia 17, Turun yliopisto, Turku 1999, ISSN 1238-9420, ISBN 951-29-1414-X
  • Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään - sotarikolliset tuomiolla, Slavenka Draculic, Like 2005, ISBN 952-471-612-7
  • Suomalaisten kovat paikat - Länsi-Balkan 1992-2008, Nina Suomalainen ja Jyrki Karvinen (toim.), Huutomerkki numero 408, Tammi 2008, ISBN 978-951-31-4395-4
  • Slovenian historia, Janko Prunk, Kirja-Aurora 2004 ISBN 951-29-2678-4
  • Itä-Eurooppa matkalla länteen - itäisen Keski-Euroopan, Baltian ja Balkanin historiaa ja politiikkaa, Jouni Järvinen & Jouko Lindstedt (toim.), Gaudeamus 2011 ISBN 978-952-495-214-9

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d Lautela 1992, s 90
  2. a b c d Lautela 1992, s 91
  3. OE 3, s 2412
  4. a b c Lautela 1992, s 207
  5. a b Lautela 1992, s 199
  6. a b c Lautela 1992, s 208
  7. a b c d e f g Lautela 1992, s 171
  8. Lautela 1992, s 148, 149
  9. a b Lautela 1992, s 148
  10. Lautela 1992, s 148, s 149
  11. Lautela 1992, s 149
  12. a b Lautela 1992, s 150
  13. Lautela 1992, s 150-151
  14. Lautela 1992, s 151
  15. Lautela 1992, s 152
  16. Lautela 1992, s 204
  17. Lautela 1992, s 153
  18. Basic 1993, s 109.
  19. Jasenovac. Jewish Virtual Library.
  20. Jasenovac. U. S. Holocaust Memorial.
  21. GENOCIDE OF THE SERBS BY THE USTASE
  22. Gutman 1993, s 23.
  23. a b Lautela 1992, s 16
  24. a b c Lautela 1992, s 18
  25. a b c Lautela 1992, s 17
  26. Jugoslavian hajoaminen teki Balkanista nationalistisen palapelin Yle Elävä arkisto.
  27. a b Gutman 1993, s 22.
  28. Lautela 1992, s 167.
  29. a b Lautela 1992, s. 19.
  30. a b c d e Lautela 1992, s. 172.
  31. Lautela 1992, s. 173-174.
  32. Time magazine Monday, Jun. 05, 1972 YUGOSLAVIA: Conspiratorial Croats.
  33. Otavan suuri ensyklopedia 3.osa, OE 3, Päätoim. Matti Nurminen, Otava 1977, ISBN 951-1-04350-1, s 2420.
  34. Kaldor 2001, s 54
  35. a b Lautela 1992, s 20.
  36. a b c Lautela 1992, s 21.
  37. Lautela 1992, s 8.
  38. Lautela 1992, s 173, 174
  39. a b c Lautela 1992, s 173
  40. a b Lautela 1992, s 174
  41. a b c d Kaldor 2001, s 55
  42. Lautela 1992, s 22, 23, 24
  43. a b Lautela 1992, s 39
  44. Lautela 1992, s 37
  45. a b Lautela 1992, s 168
  46. Lautela 1992, s. 25, s 37
  47. Lautela 1992, s 46
  48. Prunj 2004, s 186
  49. Slovenian alueen historiaa. Kari Klemelä 1999.
  50. Lautela 1992, s 29
  51. Lautela 1992, s 27
  52. Lautela 1992, s 28
  53. Lautela 1992, s 26
  54. Lautela 1992, s 40
  55. Lautela 1992, s 65
  56. Rutanen 2002, s 32
  57. Lautela 1992, s 32, s 41
  58. Rutanen 2002, s. 49
  59. Lautela 1992, s 10
  60. a b Lautela 1992, s 42
  61. a b c Lautela 1992, s 34
  62. Lautela 1992, s 33
  63. Rutanen 2002, s 38
  64. a b c Lautela 1992, s 35
  65. a b c d Lautela 1992, s 43
  66. a b Lautela 1992, s 44
  67. a b c Lautela 1992, s 74
  68. Lautela 1992, s 75
  69. Rutanen 2002, s 29
  70. Prunj 2004. s 191
  71. Rutanen 2002, s 37
  72. a b Lautela 1992, s 76
  73. a b c Lautela 1992, s 77
  74. Rutanen 2002, s. 48
  75. Jugoslavian ensimmäisistä hajoamissodista Kosovon kriisiin
  76. Lautela 1992, s. 64
  77. Lautela 1992, s 63
  78. Rutanen 2002, s 38, 39
  79. Kaldor 2001, s. 57, alkup. Miloš Vasić teoksessa Dyker ja Vevoda, Yugoslavia and after
  80. a b Lautela 1992, s 45
  81. Lautela 1992, s 64
  82. a b c Lautela 1992, s 67
  83. Lautela 1992, s 68
  84. a b c Lautela 1992, s 79
  85. Lautela 1992, s 79, s 80
  86. a b c Lautela 1992, s 80
  87. Lautela 1992, s 80, s 81
  88. a b Lautela 1992, s 81
  89. a b c d Lautela 1992, s 82
  90. Lautela 1992, s 83
  91. Lautela 1992, s 78
  92. a b c d e f g Lautela 1992, s 92
  93. Lautela 1992, s 93
  94. Rutanen 2002, s. 42
  95. a b c d e Lautela 1992, s 89
  96. Rutanen 2002, s. 43
  97. Rutanen 2002, s. 16