Jalkaväkirykmentti 10 (talvisota)

Jalkaväkirykmentti 10 (ruots. Infanteriregemente 10) oli Uudenmaan ruotsinkielisistä reserviläisistä koottu rykmentti talvisodassa. Sen I pataljoonan miehet tulivat Helsingistä, II pataljoona Sipoosta, Porvoosta, Porvoon maalaiskunnasta ja Helsingistä sekä III pataljoona Helsingistä, Karjaalta, Kirkkonummelta, Liljendalista, Degerbystä ja Inkoosta.

Jalkaväkirykmentti 10 ruotsinkielinen
Marjapellonmäki itäiseltä puolelta - Mannerheim-linjan verinen taistelupaikka Johanneksen pitäjän Karhulan kylän läheisyydessä. Paikka oli osa rintaman Karhulan lohkoa ja oli JR 10:n vastuulla.
Toiminnassa	1939 - 1940
Valtio	Suomi
Puolustushaarat	Maavoimat
Aselajit	Jalkaväki
Komentajat
Tunnettuja komentajia	everstiluutnantti Runar Lilius majuri Runo Wiberg
Infobox OK

Joukot koottiin 9.-14. lokakuuta 1939 Helsinkiin, josta siirtyminen Kannakselle tapahtui junakuljetuksella 16. lokakuuta 1939. Purkamispaikkana oli Makslahden asema Viipurista Koiviston suuntaan lähtevän radan varrella.

Keskittäminen

Jalkaväkirykmentti 10 keskitettiin 16. lokakuuta 1939 Koiviston alueelle osaksi 4. divisioonan puolustusryhmitystä. Rykmentti oli 17. lokakuuta - 30. marraskuuta 1939 alueen varustelutöissä.

Komentajat

• eversti Runar Lilius 31. joulukuuta 1939 asti
• majuri Runo Wiberg 31. joulukuuta 1939 alkaen

Taistelut

Sota alkaa - Mannerheim-linjan Karhulan lohkon vastuu

Divisioonan puolustusalue joulukuussa näkyy kartasta Suomenlahteen rajoittuvana.

4. divisioonan osalta varsinaiset taistelutoimet alkoivat vasta 7. joulukuuta neuvostojoukkojen hyökättyä Halolanjärven ja Kaukjärven välisellä kannaksella. Seuraavan päivän kuluessa puna-armeijan joukot pakottivat suomalaisjoukot vetäytymään pääaseman suojiin. Myös divisioonan vastuualueen pohjoisosassa, pääaseman edessä käytiin taisteluita mainittuna päivänä, joiden seurauksena joukot vetäytyivät Hatjalahden lohkolla pääaseman suojiin. Viivytystaistelut jatkuivat muualla vielä muutaman päivän ajan vetäytymisen merkeissä. Aivan Suomenlahden rannikolla päästiin pääasemassa taistelukosketukseen vasta 11. joulukuuta.

Marjapellonmäki oli noin puolitoista kilometriä pitkä metsäinen harju Johanneksen Karhulan kylän itälaidalla, harjun suunta luoteesta kaakkoon. Sen korkein kohta oli merkittävästi 38 metriä merenpinnasta. Mannerheimlinja kulki Kaukjärveltä Summan kautta Summajoen ja Työppölänjoen vartta Marjapellonmäelle ja siitä Hatjalahdenjärveen. Puolustusasemien rakentaminen oli edelleen kesken, kun sota alkoi.

Johanneksen kunnan Karhulan kylän kautta kulki pääasema - Mannerheim-linja. Karhulan lohkon puolustusasemat miehitti ensiksi JR 12. Se siirrettiin joulukuun puolivälissä Koivistolle, ja tilalle tuli Uudenmaan ruotsinkielisistä koottu JR 10. Rykmentti miehitti rintamalohkon 16. joulukuuta 1939. I/JR10:n komentopaikka ja päätukikohta Lingonet (Puolukka) oli Marjapellonmäellä. Mäen etureunaan muodostettiin kolme puolustusasemaa: pohjoisessa Karhu, keskellä Hamsterinpesä ja etelässä Sudenpesä. Kartoissa ne yleensä esiintyvät ruotsinkielisillä nimillä Björniden, Hamsterbo ja Varrglyan. Karhun pohjoispuolella Sailolasta itään oli vielä tukikohta Leo. Näiden lisäksi Työppölänjoen länsipuolella peltoaukeaman takana olevaan metsäsaarekkeeseen sijoitettiin eteen työnnetty tukipiste, Linnunlaulu (Fågelsongen). Marjapellonmäki kesti jatkuvan tykkitulen ja monet hyökkäykset. Puolustusaseman miehityksenä oli yleensä 1-2 joukkuetta ja pari kolme kone- ja pikakivääriryhmää. Lisäksi mäellä oli kevyt kranaatinheitinkomppania, tykistön tulenjohtoryhmä ja mäen molemmissa päissä panssarintorjuntatykki.

Karhulan alueella oli puolustuksen apuna ja vastahyökkäyksissä mukana myös PPP 5. Marjapellomäen eteläpuolella Pienen Haukijärven ja Kinnassaaren alueella olivat II/JR 10:n tukikohdat Lohi (Laxen) ja Kuikka (Lommen). Tulitukena Karhulan lohkolla oli Tuusulasta lähtenyt I/KTR 4. Myös III/KTR 4 pystyi ampumaan Karhulan lohkolle. Tykistöltä saatu tulituki auttoi hyökkäysten torjunnassa, mutta ammuspula rajoitti tuntuvasti tykistön tehokasta hyväksikäyttöä. Jo viikon kuluttua sodan alkamisesta ensimmäiset viholliset nähtiin Työppölänjoen takana. Ensimmäisen ankaran tykistökeskityksen Marjapellonmäki sai 14. joulukuuta. Vihollinen pystyi ampumaan mäelle jopa 60 patterilla. Ensimmäinen taistelukosketus viholliseen saatiin joulukuun 17. päivänä, jolloin se yritti tunkeutua Linnunlauluun, joka sittemmin vaihtoi omistajaa useaan kertaan. Pari päivää myöhemmin siitä kuitenkin katsottiin viisaaksi luopua, sillä sen huoltaminen peltoaukean yli osoittautui mahdottomaksi.

Summan seudulle koottujen, huomattavien vihollisvoimien saartamiseksi aloitti läntisellä Kannaksella ollut 2. armeijakunta laajan hyökkäyksen aikaisin aamulla 23. joulukuuta. Hyökkäys jouduttiin iltapäivällä keskeyttämään tavoitteita saavuttamatta. Vihollinenkin kärsi siinä määrin, että se keskeytti hyökkäyksensä ja ryhtyi keräämään huomattavia lisävoimia rintamalle. Sekä puolustajia että hyökkääjää rasittivat joulukuun puolivälissä alkaneet kovat pakkaset. Pahimmillaan lämpömittari laski alle -40°. Heti joulun jälkeen Marjapellonmäki joutui jatkuvan tykkitulen kohteeksi. Pahimpina päivinä siihen ja Solkansuohon upposi jopa 5000 tykinammusta, joista järeimmät olivat 6 – 8 -tuumaisia. Takarinteen korsut olivat aika hyvin tykkitulelta suojassa, mutta lentopommitukset osuivat mäen takarinteeseenkin. Tulitus tuhosi pian koko puuston, mikä teki eturinteessä liikkumisen ja yhteyden pidon tukiasemiin valoisaan aikaan miltei mahdottomaksi. Huoltoteitä oli mahdollista käyttää vain pimeän aikana. Puolustajien käytettävissä oli konekiväärien lisäksi vain kolme panssarintorjuntatykkiä. Niiden toiminta oli kuitenkin tehokasta: parhaana päivänä saatiin tuhottua peräti 17 vihollisvaunua, niistä viisi aivan Karhun eteen. Asemiin tunkeutuneita panssareita tuhottiin myös polttopulloilla ja kasapanoksilla. Tässä työssä kunnostautui erityisesti Kinnassaaressa joukkueenjohtajana toiminut vänrikki Gunnar Höckert, Berliinin olympialaisten 5000 metrin juoksun kultamitalimies. Hän menetti henkensä 12. helmikuuta 1940 tykinammuksen osuttua konekivääripesäkkeeseen. Suomalaisillakin oli kenttätykistöä, joka ampui tarkasti mutta kärsi pahaa ammusten puutetta, joten tulitukea saatiin vain niukasti. Pahimmillaan tulenjohtajalle voitiin luvata vain kolme ammusta. Tulenjohdon yhteys tuliasemiin oli radion varassa, mutta kranaatit hajottivat yleensä jo aamusta yöllä korjatut puhelinyhteydet.

Karhulassa taistellut JR 10 menetti 916 miestä, joista 35 oli upseereita, ja muut Karhulassa taistelleet suomalaiset yksiköt noin 200 miestä. Vihollisen tappioista ei ole tarkkaa tietoa, mutta ne olivat joka tapauksessa tuhansia.

Vetäytyminen väliasemaan

Summan kylässä tapahtuneen pääaseman menettämisen seurauksena divisioonan esikunta sai 15. helmikuuta määräyksen vetäytymisestä ja 4. divisioonan joukkojen irtautuminen pääasemasta alkoi seuraavan päivän iltahämärissä. Divisioonan osalta pääasemasta luopuminen tapahtui puna-armeijan havaitsematta asiaa ja vasta 17. helmikuuta puna-armeijan ilmavoimien tiedustelu havaitsi suomalaisjoukkojen vetäytyneen alueeltaan.

4. divisioonan joukot vetäytyivät uuteen puolustusasemaan (ns. Väliasema) seuraavan päivän kuluessa siten, että Osasto Wiberg (JR 10 ja PPP 5) vastasi väliaseman puolustamisesta Yläsommeen ja Viipurinlahden välillä. Neuvostojoukot pääsivät osittain yllättämään suomalaisjoukot jo 18. helmikuuta edetessään noin pataljoonan vahvuisin voimin osasto Wibergin vasta osittain miehittämiin asemiin. Seuraavana päivänä yhdessä JR 67 joukkojen kanssa suoritettu vastahyökkäys tuotti kuitenkin tulosta, ja väliaseman menetetyt tukikohdat saatiin vallattua takaisin. Parin seuraavan päivän aikana neuvostojoukot jatkoivat väliasemaan ryhmittymässä olevia 4. divisioonan joukkoja vastaan. Divisioonan ryhmitys puolustusasemaan valmistui 21. helmikuuta. Seuraavana päivänä puna-armeijan joukot pääsivät nousemaan maihin puolustusasemaan kuuluvaan Lasisaareen. Seuraava yritys Lasisaaren takaisinvaltaamiseksi aloitettiin 25. helmikuuta. Koko päivän kestäneissä kiivaissa taisteluissa hyökkäävä pataljoona (II/JR 10) saikin työnnettyä neuvostojoukot aivan saaren eteläiseen kärkeen. Hyökkäyksen etenemistä haittasi puna-armeijan tykistön erittäin voimakas tuli saareen. Iltaan mennessä suurin osa saaresta oli siis suomalaisten hallinnassa, ja hyökkäyksen suorittanut pataljoona vaihdettiin lepoon. Saaren puolustukseen saapui III/JR 10.

Lähialueella taistelleiden muiden divisioonien puolustuksen alkaessa murtua sai divisioonan esikunta käskyn aloittaa valmistelut väliasemasta luopumiseksi ja ns. taka-asemaan vetäytymiseksi. Divisioonan esikunta antoi 27. helmikuuta alaisilleen joukoille käskyt vetäytymisestä. Päivän aikana käytiin vielä kiivaitakin taisteluita väliasemassa. Vetäytyminen alkoi seuraavana yönä ja viimeiset joukot aloittivat vetäytymisensä 28. helmikuuta iltapäivällä. Divisioonan viimeiset varmistusosastot Viipurinlahden itärannalta poistuivat seuraavan päivän iltana. Divisioonan muut joukot olivat ryhmittymässä jo aiemmin mainittuun, käytännössä täysin linnoittamattomaan, taka-asemaan Viipurinlahden länsirannalle.

Maaliskuun taistelut Viipurinlahden länsirannalla

Karjalankannas talvisodan viimeisenä päivänä 13. maaliskuuta 1940.

4. divisioonan maaliskuussa käymien taisteluiden taustalla oli neuvostojoukkojen suunnitelma saarrostaa Viipuri hyökkäämällä Viipurinlahden yli kaupungin lounaispuolelta. Puna-armeija keskitti alueelle kaikkiaan noin viiden divisioonan vahvuiset joukot. Maaliskuun alussa suomalaisjoukkojen johtosuhteissa ja komentajissa tapahtui useita muutoksia sangen lyhyen ajan sisällä ja alueelle jouduttiin keskittämään runsaasti uusia joukkoja neuvostoliittolaisten hyökkäykseen osallistuvien joukkojen määrän alkaessa hahmottua ylemmille johtoportaille. 1. maaliskuuta alkaen pääosa 4. divisioonasta oli alistettuna Rannikkoryhmälle.