Wikipedia

Jaakko Ilkka

suomalainen kapinallisten talonpoikien päällikkö nuijasodassa
Tämä artikkeli käsittelee historiallista henkilöä. Jorma Panulan oopperasta kertoo artikkeli Jaakko Ilkka (ooppera)

Jaakko Pentinpoika Ilkka (k. tammikuun loppu 1597 Isokyrö) oli suomalainen varakas talonpoika ja maakauppias, joka toimi nuijasodassa kapinallisten talonpoikien eli nuijamiesten päällikkönä. Hän kärsi tappion Klaus Flemingin armeijalle Nokian taistelussa ja joutui myöhemmin vangituksi ja teloitetuksi. Nuijasodan ensimmäistä vaihetta on kutsuttu hänen mukaansa ”Ilkkaisen sodaksi”.[1][2] Ilkka on edelleen hyvin arvostettu hahmo varsinkin kotimaakunnassaan Etelä-Pohjanmaalla.

Jaakko Ilkka Wäinö Aaltosen vuonna 1925 veistämässä juhlarahassa.

Elämä muokkaa

Tausta muokkaa

 
Muistokivi Jaakko Ilkan kotitalon paikalla Ilmajoella.

Jaakko Ilkan isän, lautamies Pentti Jaakonpojan tiedetään olleen vuosina 1553–1566 Ilmajoen Kokkolankylän Rahnaston talon isäntänä, mahdollisesti omistajasuvun vävynä, minkä jälkeen hän asettui saman kylän toiseen taloon, johon yhdistettiin puolet Rahnaston maista ja jota alettiin kutsua Ilkkalan taloksi. Ilkkala oli Ilmajoen toiseksi suurin tila, ainoa suurempi oli Peltoniemen tila.[1][3] Jaakko Ilkka syntyi mahdollisesti 1550-luvulla ja tuli Ilkkalan isännäksi vuonna 1585. Hän oli Ilmajoen järjestyksessä toinen nimismies vuosina 1586–1588. Tuohon aikaan nimismiehen tehtävä yleensä periytyi suvussa, mutta tuntemattomasta syystä se annettiin Ilmajoen ensimmäisen nimismiehen Matti Pentinpoika Peltoniemen kuoltua pariksi vuodeksi Ilkalle, kunnes edeltäjän poika Matti Matinpoika Peltoniemi astui tehtävään.[1][3] Perimätiedon mukaan Ilkka olisi ollut äitinsä kautta sukua Peltoniemille.[1] Pitäjän johtavasta asemasta kilpailleet Peltoniemen ja Ilkan suvut ajautuivat vihamielisiin väleihin, ja ollessaan nimismies Ilkka joutui luultavasti syyttämään käräjillä eri rikoksiin syyllistynyttä Tuomas Matinpoika Peltoniemeä.[3]

Ilkka lisäsi varallisuuttaan harjoittamalla maakauppaa ja kuljettamalla laivurina kruunun rahtia valtakunnan eri osiin. Hänen tiedetään esimerkiksi vieneen vuonna 1586 suuren kuljetuksen veroina perittyä viljaa sekä suolakalaa Tallinnaan ja vuonna 1590 voita ja tervaa Tukholmaan.[1][3] Koska Ilmajoki on sisämaassa, Ilkalla oli mahdollisesti yhteyksiä ruotsinkieliselle Pohjanmaalle ja käytössään oma laiva rannikolla. Tässä tapauksessa hän lienee osannut myös ruotsia. Ilkka vaurastui kaupankäynnillä vaikeana aikana, jolloin pääosa Suomen talonpojista köyhtyi. Vuonna 1591 hän oli koko Etelä-Pohjanmaan seitsemänneksi varakkain kauppias.[3] Hän omisti tuolloin neljä hevosta, 30 nautaa ja 32 lammasta.[1]

Ruotsin ja Venäjän pitkän sodan aikana Ilkka tarttui mahdollisuuteen saada tilalleen verovapaus varustamalla ratsukko Ruotsin armeijaan. Hän oli nauttinut tilapäisestä verovapaudesta jo Ilmajoen nimismiehenä, ja tavoitteli nyt mahdollisesti pysyvää verovapautta eli rälssiä.[1] Ilkan tiedetään varustaneen kaksi ratsukkoa, itsensä ja jonkun toisen; ensimmäinen toi hänelle verovapauden ja toisella hän sai oikeuden periä seudun muilta talonpojilta linnaleiriveroa. Saamansa todistuksen mukaan Ilkka osallistui syksyyn 1592 mennessä ratsusotilaana kolmeen sotaretkeen Antti Laurinpojan ratsulipustossa. Kyseessä olivat sotamarski Klaus Flemingin johdolla vuosina 1591–1592 Olhavanjoen yläjuoksulle ja Novgorodin seudulle tehdyt hävitysretket.[1][3] Ilkka on saattanut olla myös mukana torjumassa venäläisten Pohjois-Pohjanmaalle vuonna 1592 tekemää kostoretkeä. Samana vuonna hän hankki Ilmajoelta omistukseensa erään verovelkoihin ajautuneen rappiotilan, joka kaksi vuotta myöhemmin julistettiin autiotilaksi ja vapautettiin siten myös veroista.[3]

Päätyminen kapinajohtajaksi muokkaa

Nuijasota sai alkunsa talonpoikien voimakkaasta tyytymättömyydestä kohtuuttomana pidettyä linnaleiriä kohtaan. Etelä-Pohjanmaalla oli linnaleirin vastaista talonpoikien liikehdintää jo kauan ennen kuin Ilkka liittyi siihen. Varakkaat talolliset Pentti Pouttu ja Martti Tuomaala olivat 1570-luvun lopulta alkaen johtaneet Ruotsissa käyneitä talonpoikien lähetystöjä, jotka anoivat linnaleirin lopettamista. Tilanteen kiristyttyä aselevon tultua voimaan vuonna 1593 Pouttu ja Pentti Piri olivat johtaneet pieniä paikallisia kapinayrityksiä, joilla yritettiin lopettaa linnaleirin periminen.[4] Talonpojat panivat toivonsa käskynhaltija Klaus Flemingin vastustajaan Kaarle-herttuaan, joka vuodesta 1593 alkaen oli toistuvasti julistanut Pohjanmaan linnaleiristä vapaaksi Flemingin kieltäytyessä tunnustamasta määräystä.[5]

On jäänyt arvoitukseksi, miksi Ilkka ryhtyi johtamaan kapinaliikehdintää, sillä varakkaana ratsutilallisena eli knaappina hän hyötyi itse linnaleiristä. Mahdollisina selityksinä on mainittu muun muassa maakauppaa käyneen Ilkan pyrkimys säilyttää hyvät suhteet asiakkaisiinsa eli tavallisiin talonpoikiin, Ilkan kunnianhimoinen pyrkimys päästä pohjalaisten johtajaksi, jotkin talonpoikien Ilkalle palkkiona tarjoamat tuntemattomat edut tai Ilkan halu liittoutua mahtavamman Peltoniemen suvun vihollisten kanssa, koska ei voinut muuten päihittää heitä.[3][1][2] 1900-luvun historiantutkijoista muun muassa professori Pentti Renvall pyrki selittämään Ilkan johdonmukaiseksi omaneduntavoittelijaksi,[3] mutta esimerkiksi professori Heikki Ylikankaan mukaan Ilkalla on täytynyt olla myös ”henkisempiä motiiveja”, sillä Ilkka otti valtavan riskin ja uhrasi suuria taloudellisia etuja valitessaan kapinallisten puolen.[2] Ilkka ilmeisesti lopetti vapaaehtoisesti linnaleirimaksujen kantamisen viimeistään Täyssinän rauhan tultua voimaan keväällä 1595 tai jo aiemmin aselevon aikana, sillä sodan päätyttyä sitä oli vaikea enää pitää oikeutettuna.[3]

Syksyllä 1595 Ilkan johtama joukko talonpoikia meni tapaamaan Hannu Fordellia, joka oli juuri palannut Kaarle-herttuan järjestämiltä Söderköpingin valtiopäiviltä. Ilkan kysyessä, voisivatko talonpojat ottaa itse takaisin sotilaiden heiltä linnaleirimaksuina perimän viljan, Fordell vastasi sen olevan Kaarlen tahto. Tämän seurauksena Ilkka käynnisti Etelä-Pohjanmaalla tammikuussa 1596 ensimmäisen kansannousun, jota ilmeisesti tukivat pääasiassa ruotsinkielisen rannikkoseudun talonpojat. Talonpojat karkottivat hetkeksi kaikki Flemingin armeijan ratsumiehet eli huovit maakunnasta, mutta Flemingin lähettämät lisäjoukot nujersivat kansannousun nopeasti. Ilkka otettiin kiinni ja vietiin vankina Turun linnaan.[6][1]

Ilkka onnistui pakenemaan Turun linnasta ja palaamaan Etelä-Pohjanmaalle juuri sopivaan aikaan, kun uusi paljon suurempi kansannousu oli marraskuussa 1596 käynnistynyt. Ilkan kerrotaan kiivenneen linnan muurin yli vaatteistaan punomansa köyden avulla, mutta tämä ei selitä, miten hän alkuaan pääsi pois vankityrmänä toimineesta syvästä onkalosta. Joku mahdollisesti auttoi häntä pakenemaan.[7] Auttajien on väitetty olleen hänen vaimonsa turkulaisia sukulaisia tai Pohjanmaalta tulleita Kaarle-herttuan tukijoita.[8] Erään teorian mukaan hän olisi paennut linnan käymälästä ryömimällä ulosteiden poistoon käytetyn aukon kautta ulos, mutta reikää on arveltu liian ahtaaksi siihen.[9] Kirjailija Santeri Ivalo kuvailee teoksessaan Suomalaisia sankareita I (1915) Ilkan pakoa ylistävään tapaan: ”Huovit olivat unohtaneet ottaa Ilkalta puukon ja tulukset pois, hän kiipesi tyrmänsä katonrajaan kaivamalla laastia kivien välistä, teki vaatteistaan köyden ja pakeni.”[10]

Nuijasota muokkaa

Ilkka palasi Pohjanmaalle ilmeisesti joitain päiviä sen jälkeen, kun nuijasota oli alkanut Pentti Pirin lietsomasta kahakasta Vähässäkyrössä.[7] Ilkka valittiin nuijamiesten päälliköksi luultavaksi siksi, että hänellä oli ainoana Etelä-Pohjanmaan kansanjohtajista edes jonkinlaista sotakokemusta. Nuijamiesten tiedetään etsineen johtajakseen myös varsinaista ammattisotilasta, mutta harkitut ehdokkaat kieltäytyivät.[1] Ilkka saattoi vaikuttaa siihen, että kapinalliset eivät Ilmajoella polttaneet ratsutiloja niin kuin muissa Etelä-Pohjanmaan pitäjissä ja esimerkiksi Peltoniemien talo säästettiin. Nuijamiesten armeijaan määrättiin liittymään kaikki Etelä-Pohjanmaan asekuntoiset miehet. Kyrön kirkolle perustettuun sotaleiriin tuli vapaaehtoisia myös ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta ja Keski-Pohjanmaalta. Lähtiessään etenemään Etelä-Suomeen joukot jaettiin kolmeen ryhmään, joista Ilkka itse komensi Ylä-Satakuntaan (nykyiselle Pirkanmaalle) suunnannutta pääjoukkoa.[7][1]

 
Jaakko Ilkan pako, Joseph Alasen maalaus 1900-luvun alusta.

Ilkan komentama armeija lähti Kyrön leiristä ilmeisesti joulukuun puolimaissa 1596.[11] Osa pohjalaisista halusi vain puolustaa kotimaakuntaansa, joten saavuttaessa 18. joulukuuta Pohjanmaan etelärajalle Jalasjärvelle osa miehistä kieltäytyi enää jatkamasta marssia tai tottelemasta Ilkan käskyjä. Vastahangan johtajana oli Peltoniemen sukuun kuulunut Mauno Matinpoika Peltoniemi, joka lienee liittynyt kapinallisiin alkujaankin vastentahtoisesti ja tullut sitten katumapäälle. Ilkka palautti kurin joukkoihinsa teloituttamalla Mauno Matinpojan, joka surmattiin hukuttamalla avantoon. Seuraavana päivänä Ilkka ja hänen alipäällikkönään toiminut isokyröläinen Yrjö Kontsas vapauttivat kirjallisella todistuksella joukoistaan kaksi rampaa talonpoikaa. Sekä kuolemantuomion antaminen että sotaretkeltä vapauttaminen kertovat Ilkalle annetun käskyvallan laajuudesta.[12][1]

Ilkka onnistui karkottamaan 22. joulukuuta Hämeenkyröstä Hannu Laurinpojan komentaman 80 miehen jalkaväkiosaston, minkä jälkeen hän asettui Nokialle odottamaan vihollisen kohtaamista. Viimeisen voittonsa hän saavutti torjuessaan 27. joulukuuta Iivar Tavastin ja Knut Kurjen komentaman parinsadan huovin ratsuväkiosaston Nokian Kalmaanmäellä käydyssä kahakassa.[13] Tilanne muuttui, kun Flemingin ylivoimainen pääarmeija saapui ja aloitti taistelutoimet 31. joulukuuta. Fleming pelotteli ensin vastustajaansa avaamalla tykkitulen kapinapäälliköiden päämajana toiminutta Nokian kartanoa kohti, ja kehotti sitten nuijamiehiä luovuttamaan päällikkönsä hänelle, jolloin rivimiehiä ei rangaistaisi. Uudenvuodenyön aikana Ilkka menetti otteen omista miehistään, ja pelätessään viholliselle luovuttamista hän pakeni yksin varastetulla hevosella. Tämän jälkeen alkoi sekasortoinen yleinen pako, jonka päätteeksi Flemingin ratsumiehet tappoivat pakenevia nuijamiehiä satamäärin. Ilkan sotaretki päättyi tähän tappioon.[14][1][8]

Kuolema muokkaa

 
Nuijamiesten päälliköiden teloituspaikan muistomerkki Isonkyrön vanhan kirkon luona.

Fleming lähetti vouti Abraham Melkiorinpojan Pohjanmaalle vangitsemaan Ilkkaa ja muita kotiseudulleen paenneita kapinapäälliköitä. Perimätiedon mukaan Ilkka saatiin kiinni Ilmajoen Kuhnalan pellolla ja vangitsemisen suorittivat Ilkkaa vastustaneet ”naapurit”, mahdollisesti Peltoniemet, jotka ilmeisesti luovuttivat hänet Abraham Melkiorinpojalle. Vangitut kapinajohtajat teloitettiin Abraham Melkiorinpojan määräyksestä mestaamalla Kyrön kirkon läheisellä Kontsaansaarella joskus tammikuun lopulla 1597, kun Etelä-Pohjanmaalle alkoi levitä huhuja pohjoisessa tekeillä olevasta uudesta kansannoususta. Ilkan kanssa teloitettiin ainakin Yrjö Kontsas, Pentti Piri, Abraham Pernu, Mauno Vitikka ja Olli Ollinpoika. Abraham Melkiorinpoika pakotti Ilkan naapurin Pentti Posson toimimaan pyövelinä. Teloitettavilta murskattiin ensin kädet ja jalat tylpällä esineellä, sitten katkaistiin piilulla oikea käsi ja lopuksi pää. Fleming lähetti 29. tammikuuta Pirkkalasta Kyrön asukkaille osoitetun kirjeen, jossa kielsi teloittamasta Ilkkaa ennen kuin olisi itse saanut kuulustella tätä, mutta viesti ei ehtinyt tavoittaa Abraham Melkiorinpoikaa ajoissa.[15]

Ilkan ruumis, käsi ja pää vietiin Ilmajoen kirkolle ja asetettiin kolmen vierekkäisen teilipyörän päälle ihmisten nähtäväksi. Samoin tehtiin muille teloitetuille. Toisen kapina-aallon yhteydessä ruumiit haudattiin, mutta voitettuaan Santavuoren taistelun Fleming määräsi ne kaivettavaksi ylös ja asetettavaksi uudelleen teilipyöriin.[15]

Perhe muokkaa

Ilkka oli kahdesti naimisissa, mutta vaimojen nimet eivät ole tiedossa. Perimätiedon mukaan toinen vaimo olisi ollut Ruotsista. Ilkan lapsista tunnetaan Joosef Jaakonpoika Ilkka (k. 1668), joka toimi 1600-luvulla Rauman pormestarina.[3][1]

Muistaminen muokkaa

Ilmajoelle pystytettiin Ilkan patsas -niminen suuri muistomerkki vuonna 1924. Se sijaitsee paikalla, jossa Ilkan ruumis teloituksen jälkeen oli teilipyörässä nähtävillä.[9] Ilkan mukaan on nimetty Etelä-Pohjanmaan maakuntalehti Ilkka (nykyään Ilkka-Pohjalainen). Myös Ilmajoella sijaitseva Jaakko Ilkan koulu on saanut nimensä hänen mukaansa.

Ilkan ja Yrjö Kontsaan joulukuussa 1596 antama rampojen sotilaiden vapautuskirje on säilynyt ja siitä tunnetaan heidän puumerkkinsä. Myöhemmin ne ilmeisesti sekoitettiin keskenään, minkä vuoksi muun muassa Ilmajoen vaakunassa oleva ”Ilkan puumerkki” on todennäköisesti Kontsaan eikä Ilkan.[16]

Kaunokirjallisuudessa Ilkkaa käsittelevät muun muassa Kasimir Leinon näytelmät Jaakko Ilkka (1898) ja Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming (1901) sekä Kaarlo Kramsun tunnettu runo ”Ilkka”.[1] Kramsun runossa väitetään virheellisesti, että Ilkka olisi kuollut hirsipuussa.

Ilkka on innoittanut säveltäjiä ja libretistejä enemmän kuin kukaan toinen Suomen historian hahmo. Hänestä on tehty peräti kolme oopperaa.[17] Tunnetuin niistä on vuonna 1978 kantaesitetty Jaakko Ilkka, jonka on säveltänyt Jorma Panula ja jonka libreton on kirjoittanut Aarni Krohn.[1]

Helsingissä Ilkan mukaan on nimetty vuonna 1950 Pohjois-Haagassa sijaitseva Ilkantie.[2] Ilkan jälkeläiset perustivat vuonna 1979 sukuseuran, joka on nykyään nimeltään Jaakko Ilkka Seura ry.[18]

Lähteet muokkaa

  • Heikki Ylikangas: Nuijasota. 3., ajanmukaistettu painos. Otava, Helsinki 1996. ISBN 951-1-14253-4

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Luukko, Armas: Ilkka, Jaakko (K 1597) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 18.6.1999. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 4.10.2020.
  2. ↑ a b c d Manninen, Antti: Jaakko Ilkka on yhä pohjalaisten sankari Helsingin Sanomat. 27.6.2005. Viitattu 6.7.2020.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k Ylikangas 1996, s. 110–118.
  4. ↑ Ylikangas 1996, s. 94–100, 119–121.
  5. ↑ Ylikangas 1996, s. 120–121.
  6. ↑ Ylikangas 1996, s. 135–137, 139, 141–142.
  7. ↑ a b c Ylikangas 1996, s. 172–177.
  8. ↑ a b Mika Remes: Jaakko Ilkka – Suomen kyseenalaisin julkkis Tiede. Viitattu 29.4.2012.
  9. ↑ a b Jaakko Ilkan elämänvaiheita Jaakko Ilkka Seura ry. Viitattu 5.10.2020.
  10. ↑ Santeri Ivalo & Kyösti Wilkuna: Suomalaisia sankareita I, luku ”Jaakko Ilkka - petetty kansanjohtaja”. Kirja, Helsinki 1915.
  11. ↑ Ylikangas 1996, s. 181, 183.
  12. ↑ Ylikangas 1996, s. 191–193.
  13. ↑ Ylikangas 1996, s. 194–198.
  14. ↑ Ylikangas 1996, s. 200–205.
  15. ↑ a b Ylikangas 1996, s. 208–212, 284, 304.
  16. ↑ Kriikku, Marja-Liisa: Ilkan suku hylkää jousensa Arkistoitu . Viitattu 27.1.2014 (arkistoversio tallennettu 20.10.2014).
  17. ↑ Gerry Birgit Ilvesheimo: Vierivä kivi kertoo Antti Ahlströmin tarinan. Kauppalehti, 2008, nro 15.7., s. 26. Arkistoitu 2.8.2013.
  18. ↑ Seuran historia Jaakko Ilkka Seura ry. Viitattu 5.10.2020.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Jaakko_Ilkka&oldid=22036117”