Maakauppa

Maakauppa, jolla tarkoitettiin kaupankäyntiä maaseudulla, oli Suomessa kiellettyä vuoteen 1842 asti. Kaikki kaupankäynti tahdottiin keskittää kaupunkeihin ja rajoittaa maaseudulla järjestettyihin markkinoihin.

Suomen postilaitos julkaisi vuonna 1959 postimerkin Maakaupan 100-vuotisen toiminnan kunniaksi.

Varhaisimmat asetukset maakaupasta

Ensimmäinen maakauppaa koskenut tunnettu laki oli Maunu Eerikinpojan vuoden 1350 tienoilla vahvistama kaupunkilain VIII luku. Laissa määrättiin rangaistus sille, joka tavattiin harjoittamassa luvatonta kauppaa maaseudulla. Tavaroita ei saanut ostaa maaseudulta jälleenmyyntiä varten, mutta omaan käyttöön ostaminen sallittiin.

Kristoffer-kuninkaan maanlaissa vuonna 1442 annettiin yksityiskohtaisemmat määräykset maakaupasta. Kiellettyä oli kotikauppa, jolla tarkoitettiin kauppatavaroiden myymistä kodista, sekä kulkukauppa, jota harjoitettiin kiertämällä kylästä toiseen. Laki kielsi myös ostokaupan eli kauppiailta oli kielletty talonpoikien tuotteiden ostaminen maaseudulla. Maakauppana ei pidetty maalaisten keskinäisiä kauppoja, jos tuotteet tulivat omiksi tarpeiksi ja jos ne olivat maalaisten itse tuottamia tai valmistamia.

Toimenpiteitä maakaupan lopettamiseksi

Kustaa Vaasan tavoitteena oli kaupan keskittäminen kansalliselle pohjalle. Ensin hän kukisti tanskalaisten avulla lyypekkiläiset hansakauppiaat, ja sitten hän pyrki valistamaan kauppiaita tekemään tuottavampaa kauppaa ulkomaalaisten kanssa ja vaati kotimaan kaupan hintojen pitämistä mahdollisimman alhaisina. Kauppa piti keskittää kaupunkeihin, jotta pystyttäisiin kilpailemaan kauppaan hyvin perehtyneiden ulkomaalaisten kanssa. Maakaupan koettiin osaltaan estävän kaupunkien menestymistä.

Kaakkois-Suomen erityistoimet

Kaakkois-Suomessa luvaton maakauppa oli levinnyt laajalti: kapakoitsijat, papit ja nimismiehet myivät aunukselaisille ja venäläisille kulkukauppiaille viljaa, turkiksia ja hevosia. Tämän vuoksi Kustaa Vaasa antoi vuonna 1542 Viipurin porvareille erioikeudet ottaa salakauppiailta heidän tavaransa pois. Kauppaa ei saanut tehdä muualla kuin Viipurissa. Ainoastaan markkinat sai järjestää markkinapaikoilla neljä kertaa vuodessa.

Maakaupan vapauttaminen

Jalavan kauppa Taivalkoskella avattiin 1883.

Maaliskuussa 1772 asetettiin komitea tutkimaan maatalouden tilaa. Se piti tarpeellisena lieventää viljakauppaa rajoittavia määräyksiä. Viljakauppa vapautettiin Suomessa vuonna 22. maaliskuuta 1775 kuningas Kustaa III:n asetuksella. Tämän jälkeen oli luvallista ostaa, varastoida ja myydä kaikenlaista viljaa, viljatuotteita ja perunoita vapaasti.

Suomen kenraalikuvernööri Menšikov teki senaatille aloitteen maakaupan vapauttamiseksi. Keisari Nikolai I teki asiasta päätöksen, jonka johdosta maakauppa vapautettiin 6. lokakuuta 1842. Maakauppaa kuitenkin rasittivat tämän jälkeenkin useat rajoitukset, kuten siirtomaatuotteiden, kankaiden ja nautintoaineiden myyntikielto, joita maalaiset saivat hankkia markkinoilta tai kaupungeista. Kauppapuotien perustamista ei sallittu.

Aleksanteri II pyrki kehittämään valtakunnan taloutta ja antoi tätä koskevan ohjelman Suomen senaatille 1856. Senaatin tehtäväksi jäi laatia ohjelman mukaan ehdotus kaupan ja teollisuuden edistämiseksi maassa. Senaatin talousosasto käsitteli ehdotusta, jonka tuloksena päätettiin antaa lupa kauppapuotien perustamiseksi maaseudulle. Tämä esitys annettiin Aleksanteri II:lle, joka hyväksyi sen. Senaatti julkaisi asetuksen 19. joulukuuta 1859.

Maakauppiaat

Kauppiasta, joka harjoitti (vuodesta 1842 luvalliseksi tullutta) kauppaa maaseudulla, kutsuttiin maakauppiaaksi. Tunnetuimpia heistä olivat kurulainen Antti Toikkonen, Hiitolan Juho Pösö, Pielaveden Petter Lyytikäinen sekä jalasjärvinen kansanedustaja ja maakauppias Salomon Hongisto, jonka kauppa on edelleen nähtävänä alkuperäisessä asussaan Jalasjärven museon alueella. Salomon Hongisto teki maakauppaa lähes 80 vuotta.

Katso myös

• Sekatavarakauppa
• Juho Lallukka

Lähteet

• Alanen, Aulis J.: Suomen maakaupan historia. Jyväskylä: Gummerus, 1957.