Itsetyydytys

sukupuolielinten hyväily seksuaalisen mielihyvän saamiseksi

Itsetyydytys eli masturbointi on omien sukupuolielinten hyväilyä ja koskettelua seksuaalisen mielihyvän ja tyydytyksen saamiseksi. Itsetyydytyksellä on useita terveydellisiä hyötyjä, ja se on hyvä tapa tutustua omaan kehoon ja seksuaalisuuteen. Jo pikkulapset koskettelevat sukuelimiään mielihyvän saamiseksi ja rauhoittuakseen. Useimmat naiset ja lähes kaikki miehet masturboivat säännöllisesti.

Mies tyydyttää itseään liikuttelemalla esinahkaansa edestakaisin terskan yli.
Nainen tyydyttää itseään sormilla.

Esimoderneissa yhteiskunnissa itsetyydytykseen suhtauduttiin enimmäkseen melko harmittomana paheena, joka kohtuullisesti harjoitettuna ei ollut erityisen vaarallista. Kristinuskon myötä asenne muuttui kielteisemmäksi ja itsetyydytystä alettiin pitää syntinä. Siitä ei kuitenkaan rangaistu maallisissa oikeusistuimissa. 1700-luvulla itsetyydytystä alettiin pitää äärimmäisen haitallisena sekä hengelliselle, psyykkiselle että ruumiilliselle hyvinvoinnille. Itsetyydytystä koskevat väitteet vaihtelivat ajan mittaan, mutta moraalipaniikki itsessään kesti vuosisatoja ja laantui lopullisesti vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla.

KuvausMuokkaa

Itsetyydytys on omien sukupuolielinten hyväilyä ja koskettelua seksuaalisen mielihyvän ja tyydytyksen saamiseksi.[1][2][3] Useimmiten itsetyydytystä jatketaan orgasmiin saakka.[3]

Yhdysvalloissa ja Euroopassa tehtyjen tutkimusten mukaan ylivoimainen enemmistö sekä miehistä että naisista harjoittaa itsetyydytystä.[3] Miehistä yli 90 prosenttia masturboi jossain vaiheessa elämäänsä.[4] Naisten parissa itsetyydytys on huomattavasti harvinaisempaa mutta silti erittäin yleistä.[3] Ainakin miesten keskuudessa itsetyydytys lienee maailmanlaajuisesti kaikkein yleisin seksuaalisen toiminnan muoto. Miehet aloittavat itsetyydytyksen keskimäärin naisia nuorempina ja masturboivat noin kaksi kertaa naisia tiheämmin.[4] Jo pikkulapset koskettelevat sukuelimiään mielihyvän saamiseksi sekä rauhoittuakseen. Tätä kutsutaan unnutukseksi.[5]

Väestöliiton tutkimuksen mukaan suomalaismiehistä 90 % ja naisista 75 % harrastaa itsetyydytystä vähintään kerran kuussa.[6]

Itsetyydytys on hyväksi terveydelle, rentouttaa ja laukaisee jännitystä.[3] Itsetyydytys on hyvä tapa tutustua omaan kehoon ja seksuaalisuuteen.[4] Eturauhasen tulehduksen ehkäisyssä ja hoidossa säännöllinen masturbointi on jopa suositeltavaa. Graham Gilesin johtama australialainen tutkimusryhmä julkisti vuonna 2003 lääketieteellisen tutkimuksen, jonka mukaan säännöllinen masturbointi vähentää eturauhassyövän riskiä.[7]

Autofellaatio on eräs itsetyydytyksen muoto, jossa mies stimuloi suullaan ja kielellään omaa siitintään. Autofellaation edellytys on taipuisa selkäranka ja riittävän pitkä penis. Riittävä taipuisuus voidaan saavuttaa fyysisellä harjoituksella. Myös ennen autofellaatiota tehtävä venyttely auttaa paljon. Kinseyn tilastojen mukaan alle prosentti miehistä pystyy nuolemaan tai imemään siitintään.[8] Eläimet näyttävät harjoittavan autofellaatiota usein, mutta kyse on yleensä sukuelinten puhdistamisesta eikä itsetyydytyksestä.

HistoriaMuokkaa

Antiikki ja keskiaikaMuokkaa

Itsetyydytys oli pitkään vaiettu ja paheksuttu ilmiö, johon liittyi erilaisia paikkaansapitämättömiä uskomuksia. Esimoderneissa yhteiskunnissa itsetyydytykseen suhtauduttiin einimmäkseen kielteisesti.[3]

Varhaisimmat maininnat itsetyydytyksestä ovat tuhansia vuosia vanhoja. Egyptiläisen mytologian mukaan maailma sai alkunsa, kun Ra-jumala masturboi, nieli oman siemennesteensä, tuli raskaaksi ja synnytti jumala Šun sekä jumalatar Tefnutin. Kuolevaisten harjoittamaan itsetyydytykseen egyptiläiset suhtautuivat maltillisen kielteisesti, koska se ei palvellut lisääntymistä.[4]

Antiikissa itsetyydytystä käsiteltiin osana laajempaa seksuaalista käyttäytymistä. Ajan ihanteet kehottivat etiketin noudattamiseen, säädyllisyyteen ja maltissa pysymiseen. Kreikkalaisen kyynikkofilosofi Diogeneen kerrotaan masturboineen julkisesti ja harmitelleen, ettei nälkää voi tyydyttää yhtä helposti kuin himoa — jälkimmäisessä tapauksessa pelkkä asiaankuuluvan elimen hierominen riittää.[4]

Kristinusko on perinteisesti pitänyt itsetyydytystä syntinä. Tätä on perusteltu kertomuksella Onanista,[3] joka ”antoi siemenensä mennä maahan”. Jumala piti tätä sopimattomana ja antoi Onanin kuolla.[4][9] Katolinen kirkko pitää edelleen itsetyydytystä kuolemansyntinä.[3] Onanin tapaus lienee kuuluisin kaunokirjallinen esimerkki itsetyydytyksestä — tämä siitä huolimatta, että kyseinen raamatunkohta itse asiassa viittaa keskeytettyyn yhdyntään. Kristilliseen perinteeseen kuuluu myös käsitys itsetyydytyksen luonnottomuudesta. Sodomiasta poiketen itsetyydytys ei kuitenkaan näytellyt merkittävää roolia synninpäästössä eikä siitä rangaistu maallisissa oikeusistuimissa.[4]

Eurooppalaisen lääketieteen perinteinen näkemys oli, ettei itsetyydytys maltillisessa määrin harjoitettuna ollut muuta seksuaalisuutta haitallisempaa. Humoraaliopin mukaan ruumiinnesteiden tasapainon säilyttäminen oli terveyden edellytys, ja siksi sekä siemennesteen liiallista haaskaamista että sen liiallista kertymistä pidettiin vaarallisena.[4]

MoraalipaniikkiMuokkaa

Lontoossa ilmestyi 1700-luvun alussa Onania: or, The Heinous Sin of Self-Pollution, and All its Frightful Consequences -niminen kirja, jossa kuvailtiin yksityiskohtaisesti itsesaastutuksen turmiollisia vaikutuksia. Teoksen kirjoittajaa ei tunneta, mutta mahdollisesti hän oli muuan muutoin tuntemattomaksi jäänyt pappismies. Kirja keskittyi enimmäkseen itsetyydytyksen hengellisiin haittoihin, ei niinkään lääketieteellisiin seikkoihin. Seurauksena oli joka tapauksessa useita vuosisatoja kestänyt moraalipaniikki, joka laantui vasta 1900-luvulla.[4]

Itsetyydytyksen väitettyjä haittoja olivat esimerkiksi sukuelinten vahingoittuminen, kivulias jatkuva erektio, impotenssi, hedelmättömyys, epilepsia, tuberkuloosi ja pyörtyily. Itsetyydytystä oli aiemmin pidetty yksityisasiana ja siitä oli julkisuudessa vaiettu. Mittavien haittavaikutusten vuoksi ilmiöön alettiin 1700-luvulla suhtautua yhteiskunnallisena ongelmana. Kauhistuttavilla seurauksilla mässäilleet teokset saavuttivat usein pornografiset mitat, ja niitä todennäköisesti luettiin paitsi valistuskirjallisuutena myös viihteenä.[4]

Sekä katoliset että protestanttiset kirkot tuomitsivat itsetyydytyksen, ja myös lääkärit suosittelivat pidättäytymään siitä. Ilmiö saattoi liittyä kaupungistumiseen ja vanhan sosiaalisen järjestelmän romahtamiseen: itsetyydytys nähtiin osana uudenlaista, ylellistä ja moraalitonta elämäntapaa. Sen vastustaminen kytkeytyi yleisempään porvarilliseen seksuaalimoraaliin, joka pyrki kontrolloimaan sukupuolista käyttäytymistä aiempaa tiukemmin ja suhtautui tuomitsevasti esimerkiksi esiaviolliseen seksiin. Myös sukupuolitaudit levisivät varhaismodernilla ajalla suoranaiseksi epidemiaksi, ja monet itsetyydytyksen syyksi pannut vaivat olivat todellisuudessa syfiliksen ja tippurin oireita. Epidemiaa pahensi se, että ihmisiä kannustettiin pidättäytymään itsetyydytyksestä, ja esimerkiksi prostituoitujen palveluja saatettiin suositella turvallisena korvikkeena masturboinnille.[4]

Ranskalainen lääkäri Jean-Étienne Dominique Esquirol piti 1816 yleisesti hyväksyttynä faktana, että itsetyydytys johtaa mielisairauteen. Vuonna 1839 William Ellis väitti itsetyydytyksen vahingoittavan aivoja ja hermostoa. Vuosisadan puoliväliin mennessä tämä näkemys nousi hallitsevaksi, ja itsetyydytyskeskustelu keskittyi fyysisten vaivojen sijaan psyykkisiin ongelmiin. Silti myös näkemys ruumiillisesta vahingollisuudesta pysyi yleisenä.[4]

Yhdistyneessä kuningaskunnassa sai 1800-luvun jälkipuoliskolla alkunsa voimakas ”sosiaalista puhtautta” ajanut liike, joka huolestui kansakunnan rappeutumista. Itsetyydytyksen vastustaminen oli liikkeen keskeisimpiä tavoitteita. Liikkeen mukaan itsetyydytys heikensi itsekuria ja altisti ihmisen seksuaalisille houkutuksille; tämän uskottiin kostautuvan myöhemmällä iällä ja johtavan holtittomaan elämään ja sukupuolitautien leviämiseen. Myös jotkut feministit vastustivat itsetyydytystä, koska katsoivat sen heijastelevan miehistä himoa ja yhteiskunnallista kaksinaismoraalia. Siinä missä seksuaalisesti vapaamielisiä naisia syrjittiin, seksuaalisesti vapaamielisten miesten toimintaa katsottiin läpi sormien. Siksi miesten ylettömään seksuaalisuuteen oli puututtava jo nuorella iällä. Huoli keskittyi muutenkin enimmäkseen poikien ja miesten itsetyydytykseen.[4]

Itsetyydytystä yritettiin ehkäistä monin tavoin. Vanhempia kehotettiin tarkkailemaan lapsiaan jatkuvasti, ja itsetyydytyksestä kiinni jääneet lapset saatettiin sitoa kiinni sänkyyn. Lapsia myös uhkailtiin sukuelinten irtileikkaamisella ja rangaistiin fyysisellä kurituksella.[4] Poikien itsetyydytystä yritettiin estää esinahan poistolla, mikä vaikutti merkittävästi ympärileikkauksen yleistymiseen englanninkielisessä maailmassa.[10][11] Harvemmin myös tytöille tehtiin infibulaation tai klitoriksen poiston kaltaisia erilaisia leikkauksia. Tämä johti kuitenkin jo 1860-luvulla valtavaan kohuun, ja Britanniassa lääkärit tuomitsivat naisten silpomisen.[4]

NykyaikaMuokkaa

Lääkärit alkoivat kyseenalaistaa itsetyydytyksen haitallisuutta 1870-luvulta alkaen. Vuosisadan vaihtessa alettiin ymmärtää, että itsetyydytyksen aiheuttama ahdistus johtui haittavaikutuksilla pelottelusta. Lisäksi huomattiin, että itsetyydytystä esiintyi kaikissa kulttuureissa sekä myös eläinten keskuudessa. Tämä osoitti, ettei kyseessä ollut modernin elämäntavan vaarallinen sivuvaikutus vaan yleismaailmallinen ilmiö. Väärät uskomukset pysyivät silti yleisinä vielä 1900-luvullakin. Vaikka itsetyydytystä ei enää pidetty äärimmäisen vaarallisena, ihmisiä kehotettiin edelleen välttämään itsetyydytystä, mikäli se suinkin oli mahdollista.[4]

Sotien välisenä aikana oli edelleen tavallista suositella vanhempia sitomaan lasten kädet yön ajaksi. Uhkailun ja rangaistuksien sijaan vanhempia kehotettiin keksimään lapsille muuta tekemistä. Maltillisimpien näkemysten mukaan itsetyydytys oli luonnollinen osa lapsuutta ja nuoruutta, ja vasta aikuisiän itsetyydytys oli neuroottinen piirre. Aikuistenkin kohdalla itsetyydytystä alettiin pitää prostituutiota ja aviotonta seksiä parempana keinona tyydyttää seksuaaliset tarpeet. Silti miehet kokivat usein ahdistusta ja syyllisyyttä itsetyydytyksen vuoksi. Naisten parissa vastaavat tunteet olivat ilmeisesti huomattavasti harvinaisempia.[4]

Hurjimmista väitteistä luovuttiin vähitellen 1900-luvun puolivälin molemmin puolin. Länsimaisesta seksivalistuksesta itsetyydytyksen vastustus katosi vasta 1970-luvulla. Seksuaalisen vallankumouksen myötä toisen aallon feministit alkoivat jopa kannustaa itsetyydytykseen. Harhakäsitykset elivät kuitenkin vielä pitkään sekä suuren yleisön että joidenkin lääkärien ja opettajien parissa. Yhdysvalloissa kansanterveyslaitoksen päätiedottaja Joycelyn Elders erotettiin vuonna 1994 hänen suositeltuaan itsetyydytystä HIV:n ehkäisyyn. Euroopassa itsetyydytykseen suhtauduttiin myönteisemmin, mutta sen suoranainen suositteleminen oli yhä harvinaista.[4]

Nykyään itsetyydytykseen suhtaudutaan enimmäkseen myönteisesti,[3] ja pornografia- ja seksiteollisuus hyödyntävät ilmiön yleisyyttä taloudellisesti. Itsetyydytyksen harjoittaminen on silti edelleen useimmille salaisuus.[4]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. itsetyydytys. Kielitoimiston sanakirja, 2020. Viitattu 11.5.2021.
  2. Robert Crooks ja Karla Baur: Our Sexuality, s. 217. Cengage Learning, 2007. ISBN 9780495095545. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i Masturbation. Encyclopædia Britannica, ei päivämäärää. Viitattu 11.5.2021. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Hall, Lesley A.: ”Masturbation”. Encyclopedia of European Social History. Encyclopedia.com, 16.4.2021. (englanniksi)
  5. Anni Alatalo: Unnutus rauhoittaa lasta, mutta saattaa hämmentää aikuista yle.fi/vanhemmuus. 8.3.2013. Viitattu 29.11.2016.
  6. Yli neljännes suomalaisista tyydyttää itsensä monta kertaa viikossa. http://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000005088106.html
  7. Tohtori.fi – Säännöllinen masturbointi alentaa eturauhassyövän riskiä
  8. William Guy, Michael H. P. Finn: A Review of Autofellatio: A Psychological Study of Two New Cases. Psychoanalytic Review (41), 1954, s. 354-358.
  9. 1. Moos 38:9–10.
  10. Botkin, Jeffrey, R.: ”Circumcision, Male”. Encyclopedia of Bioethics, 1995. Encyclopedia.com, viitattu 20.4.2021. (englanniksi)
  11. Doyle, D.: ”Ritual Male Circumcision: A Brief History”. J R Coll Physicians Edinb, 35. Royal College of Physicians of Edinburgh, 2005. (englanniksi)