Hyvinvointisovinismi

Hyvinvointisovinismi viittaa käsitykseen, jonka mukaan hyvinvointivaltion etuudet ja palvelut tulee rajata valtion syntyperäisille kansalaisille. Maahanmuuttajien pääsyä etuuksien ja palvelujen piiriin taas tulisi rajoittaa. Hyvinvointisovinismiin liittyy huoli omien taloudellisten etujen menettämisestä sekä kilpailusta ja epävarmuudesta työmarkkinoilla. Sen voi ymmärtää laajana poliittisena suuntauksena tai kapeampana poliittisena agendana, mutta joka tapauksessa sille on keskeistä kysymys siitä, kenelle julkinen talous sekä hyvinvointivaltion sosiaaliset tuet tulisi kohdistaa ja ennen kaikkea millä perusteella tähän tukeen oikeutettujen ryhmään voi kuulua. [1][2]

Hyvinvointisovinismin käsite muokkaa

Hyvinvointisovinismin käsitettä käytettiin ensimmäistä kertaa Jørgen Goul Andersenin ja Tor Bjørklundin artikkelissa Structural changes and new cleavages: The progress parties in Denmark and Norway, joka on vuodelta 1990. Tutkimus keskittyi oikeistopopulistisiin puolueisiin ja niiden tapaan tehdä jaottelu ”meidän” ja ”muiden” välille puhumalla hyvinvointivaltiosta ja hyvinvointivaltion eduista. Alkuperäiset kansalaiset eli ”me”, ovat niitä, joiden nähdään ansaitsevan hyvinvointivaltion hyödyt ja edut, kun taas maahanmuuttajat eli ”muut” ovat niitä, jotka eivät ansaitse näitä hyötyjä, vaan hyväksikäyttävät hyvinvointivaltiota. Tämän taas nähdään haittaavan valtion ”oikeutettuja” kansalaisia. [3]

Hyvinvointisovinismi on vielä melko uusi ja tutkimuksessa vähän käytetty käsite, mutta viime vuosina sitä on käytetty erityisesti asennetutkimuksissa, joissa tutkitaan asenteita sosiaalitukia kohtaan sekä sitä, miten suhtaudutaan maahanmuuttajien oikeuteen saada näitä tukia. Näissä tutkimuksissa on selvitetty, mitä tavalliset kansalaiset ajattelevat siitä, kuka on oikeutettu sosiaalietuihin ja millä perusteella sekä millä ehdoilla maahanmuuttajat voivat olla oikeutettua näihin hyvinvointivaltion tarjoamiin taloudellisiin ja sosiaalisiin etuihin. Tutkimusten välillä on pieniä eroja siinä, miten hyvinvointisovinismi määritellään, joten käsitteelle ei ole yhtä yksittäistä määritelmää.[2] Se voidaan kuitenkin jakaa pehmeämpään ja tiukempaan hyvinvointisovinismiin sen mukaan, nähdäänkö maahanmuuttajien oikeus hyvinvointivaltion etuihin alhaisempana kuin syntyperäisten kansalaisten vai nähdäänkö heidän kuuluvan kokonaan näiden etujen ulkopuolelle.[4]

Hyvinvointivaltion talous muokkaa

Taloudellinen tilanne vaikuttaa siihen, miten hyvinvointivaltioon ja eri ihmisryhmiin suhtaudutaan. Kun koetaan, että taloudellisia resursseja on entistä rajatummin ja tulevaisuus näyttää epävarmalta, suhtautuminen taloudellisiin tukiin ja erityisesti maahanmuuttajiin muuttuu. Vuoden 2008 taloudellisen taantuman ja erityisesti Eurooppaan saapuneiden pakolaisten nopeasti noussut määrä ovat nostaneet esiin uutta keskustelua hyvinvointivaltiosta ja maahanmuutosta. Monissa maissa oikeistopuolueiden kannatus on noussut ja samalla on myös kasvanut oikeuksia rajoittava politiikka sekä entistä vahvempi rajojen kontrollointi. Muuttunut tilanne on myös nostanut keskustelua hyvinvointivaltion tulevaisuudesta ja sen kestävyydestä. Nykyään on aiempaa hyväksytympää kyseenalaistaa maahanmuuttajien oikeus hyvinvointivaltion etuihin.[5][2]

Ymmärtääkseen hyvinvointisovinismin esiintymistä täytyy siis huomioida muutokset talouspolitiikassa. Yhteiskunnallisten muutosten myötä myös kansallista identiteettiä joudutaan pohtimaan uudelleen, mikä voi aiheuttaa erimielisyyksiä ja konfliktejakin. Hyvän taloussuhdanteen aikana maahanmuuttajiin ja heidän rooliinsa yhteiskunnassa ei välttämättä kiinnitetä niin paljon huomiota, kuin silloin, kun on taloudellisia ongelmia ja peruspalveluista joudutaan säästämään. Perinteisesti pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat kuuluneet kansalliseen identiteettiin ja egalitaariset periaatteet ovat olleet keskeisiä hyvinvointivaltioiden takana olevassa ideologiassa. Hyvinvointivaltion perustaminen ei liittynyt vain taloudelliseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin ja kasvuun, vaan myös kansallisen identiteetin rakentamiseen. Tästä syystä kysymys maahanmuuttajista aiheuttaa argumentteja sekä puolesta että vastaan.[6]

Vuoden 2008 talouskriisi on lisännyt hyvinvointivaltion jännitteitä, vaikka niitä on ollut jo 1970-luvulta lähtien. Keskustelua siitä, mihin valtion varoja tulisi käyttää, käydään jatkuvasti. Kilpailu työmarkkinoilla on kovaa ja tämän takia maahanmuuttajat koetaan helposti ylimääräisenä uhkana, erityisesti matalapalkkaisimmilla ja vähiten koulutusta vaativilla aloilla. Työelämään ylipäätään liittyy uusia vaatimuksia esimerkiksi joustavuuden ja käytettävyyden suhteen.[2]

Nationalismi ja maahanmuuttajat muokkaa

Eurooppaan saapuneiden pakolaisten nopeasti kasvanut määrä on monissa Euroopan maissa nostanut esiin keskustelua paitsi maahanmuutosta myös kansallisesta kuulumisesta. Muuttunut tilanne on myös tehnyt entistä hyväksytympää olla sitä mieltä, että syntyperäiset kansalaiset omaavat itsestäänselvän oikeuden kuulua valtioon ja tältä pohjalta myös rajoittaa muiden pääsyä sen piiriin. [2]

Pohjoismaiseen ja suomalaiseen kansallisidentiteettiin on perinteisesti kuulunut oikeudenmukaisuus ja egalitaarisuus, mutta myös oletus valkoisuudesta. Toisin sanoen ei-valkoiset nähdään usein automaattisesti maahanmuuttajina ja vieraina, eli ”muina”. Näin tapahtuu, vaikka yksilöt olisivatkin syntyneet ja kasvaneet aa. Lisääntynyt maahanmuutto on haastanut ajatuksen homogeenisesta kansasta ja pakottanut miettimään uudelleen, mitä suomalaisuus on ja kuka sen piiriin kuuluu.[6]

Ihmiset suhtautuvat eri maista ja eri syistä tuleviin maahanmuuttajiin eri tavoilla. Työperäiseen ja samankaltaisista kulttuureista tuleviin ihmisiin suhtaudutaan usein positiivisesti tai neutraalisti, kun taas Euroopan unionin ulkopuolelta tuleviin ihmisiin suhtaudutaan suuremmalla varauksella. Erityisen negatiivisesti suhtaudutaan pakolaisiin ja hyvinvointisovinismi lepääkin tältä osin olettamuksella, jonka mukaan nämä maahanmuuttajat saapuvat maahan vain paremman elintason ja ilmaisen rahan toivossa. Olettamuksena on, että esimerkiksi juuri pakolaiset eivät suurimmaksi osaksi tule työllistymään tai hyödyttämään valtiota mitenkään. Saatetaan esimerkiksi väittää, että pakolaiset vain väittävät olevansa sodan uhreja, vaikka tosi asiassa heillä ei olisi kotimaassa mitään todellista hätää. Tällöin pakolaiset saatetaan nähdä strategisina muuttajina ja hyvinvointivaltion hyväksikäyttäjinä.[1]

Pakolaiskeskustelussa pakolaisista puhutaan usein yhtenä joukkona, mutta tästä huolimatta ihmisten suhtautuminen eri pakolaisiin on erilaista. Useimmat hyväksyvät pakolaisten vastaanottamisen, kun henkilöillä tiedetään olevan todellinen tarve turvapaikalle ja kun on oletettavissa, etteivät he aiheuta minkäänlaista uhkaa Suomelle tai suomalaisille. Pakolaisryhmiä voidaan kuitenkin kutsua ”elintasopakolaisiksi”, mikä viittaa oletukseen siitä, että suurin osa pakolaisista pakenee vain köyhyyttä ja saapuu Suomeen paremman elintason perässä. Tämä käsite juontaa juurensa 1980- ja 1990-luvuille, jolloin somalialaisia ja jugoslavialaisia pakolaisia saapui Suomeen. Näitä ryhmiä kutsuttiin laajalti elintasopakolaisiksi, ja käsite on jäänyt pakolais- ja maahanmuuttokeskusteluun lisäämään ennakkoluuloja pakolaisia kohtaan.[7]

Maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta kritisoivat politiikassa erityisesti oikeistopuolueet ja samat tahot puhuvat myös maahanmuuttajien integroitumisen vaikeudesta tai jopa mahdottomuudesta. Tällöin vedotaan erilaisten kulttuurien ja uskontojen varsin erilaisiin tapoihin ja maailmankuviin, jotka oletettavasti vaikeuttavat merkittävästi ihmisten elämistä sovussa.[7]

Tyypillisesti maahanmuuttoasenteet ovat sitä myönteisempiä, mitä enemmän maahanmuuttajia maassa on. Suomalaiset ovat muihin eurooppalaisiin verrattuna keskivertoa, mutta muihin pohjoismaalaisiin verrattuna astetta varautuneempia maahanmuuttajien suhteen. Yhteiskunnallisella tilanteella on kuitenkin vaikutusta maahanmuuttoasenteisiin ja esimerkiksi maahanmuuton nopea kasvu voi muuttaa asenteita, samoin kuin taloudellinen tilanne. Myös yksilölliset tekijät, kuten koulutustaso ja ikä vaikuttavat. Puolueiden välillä huomattavaa on, että perussuomalaiset suhtautuvat maahanmuuttoon selvästi muita puolueita kriittisemmin, kun taas vihreät ja RKP suhtautuvat siihen positiivisimmin.[8]

Ruotsia on pitkään pidetty malliesimerkkinä sekä monikulttuurisuuden että hyvinvoinnin kannalta. Ruotsin kansalaisuuden saaminen on verrattain helppoa ja se on pitkään suhtautunut esimerkiksi turvapaikanhakijoihin hyvin avoimesti. Toisin sanoen Ruotsissa on vahvan integroimisen perinne. Viime vuosina Ruotsissa on kuitenkin koettu levottomuuksia, jotka ovat herättäneet paljon keskustelua. On puhuttu esimerkiksi siitä, että kansalaisuuden saamisen pitäisi olla aiempaa rajoitetumpaa ja Ruotsi onkin lähentynyt muita Euroopan unionin maita maahanmuuttopolitiikassaan. Maahanmuuttoa on kuvattu hallitsemattomaksi ja sen on nähty lisäävän ekstremismiä, jonka takia maahanmuuttopolitiikkaan on suhtauduttu yhä kriittisemmin. Ksenofobia ja islamofobia ovat nousseet ja lisänneet jänniteitä. Tästä huolimatta erilaisuus ja monimuotoisuus nähdään edelleen suurilta osin rikkautena ja esimerkiksi talouden kannalta positiivisena. Muutokset yhteiskunnassa ovat antaneet tilaa rasismille ja populismille ja ruotsalaisten arvojen ja tapojen kunnioittaminen nähdään entistä tärkeämpänä. Ulkomaisen työvoiman saapumista Ruotsiin on kuitenkin helpotettu vuonna 2008, mutta sen myötä saapuvien työläisten oikeudet ovat aiheuttaneet enemmän huolta. Kun tavoitteena on rajoitetumpi kansalaisuus, eivät ulkomaiset työläiset pääsee integroitumaan yhteiskuntaan yhtä hyvin. Samalla eksklusiivisempi yhteiskunta voi aiheuttaa uusia levottomuuksia niiden joukossa, jotka kokevat jäävänsä sen ulkopuolelle.[9]

Suomessakin on havaittavissa samanlaista yhteiskunnan ja hyvinvointivaltion vartiointia kuin Ruotsissa. Suomi on pitkään ollut varsin homogeeninen ja vähäisen maahanmuuton maa, erityisesti syrjäisen sijaintinsa takia. Kun tilanne on viime vuosikymmeninä alkanut muuttua, on maahanmuutosta keskusteltu yhä enemmän. Skeptisismi maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta on saanut enemmän huomiota, erityisesti perussuomalaisten takia. Maahanmuuton ehtona pidetään tässä diskurssissa sitä, että maahanmuuttajien tulee kokonaan assimiloitua suomalaiseen yhteiskuntaan, eli omaksua suomalaiset arvot ja elämäntapa, tulla enemmän tai vähemmän ”suomalaisiksi”. Tässä yhteydessä usein myös korostetaan niitä tiettyjä erilaisten kulttuurien piirteitä, jotka eivät ainakaan sovi suomalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Toisin sanoen maahanmuuttajiin kohdistuu ennakkoluuloja, joiden perusteella jotkin kulttuuriset ja etniset ryhmät nähdään vaikeammin sopeutuvina.[7]

Hyvinvointisovinismi politiikassa muokkaa

Hyvinvointisovinismissa politiikka on keskeinen tekijä, sillä politiikassa ja poliittisessa keskustelussa määritellään sitä, miten hyvinvointivaltion varoja käytetään ja kenelle ne kohdistetaan. Hyvinvointivaltion oikeuksien rajoittaminen ilmenee erityisesti oikeistopuolueissa ja vielä merkittävämmin oikeistopopulistisissa puolueissa. Skandinaviassa merkittäviä äärioikeistopuoleita ovat Tanskan Dansk Folkeparti (DF) ja Norjan Fremskrittspartiet (FrP), joilla on jo vuosikymmenten historia. Suomessa ja Ruotsissa vastaavia puolueita ei ole, vaikka joitakin yhtäläisyyksiä voidaankin löytää. Ruotsissa on puolue Sverigedemokraterna (SD), jolla on äärioikeistolaisia juuria. Sen merkitys on kuitenkin pysynyt vähäisenä. Suomessa taas vastaava puolue on Perussuomalaiset (PS), joka on vahvasti maahanmuttoa vastaan, mutta ei muuten vastaa Tanskan ja Norjan oikeistopuolueita.[10]

Hyvinvointivaltion hyväksikäytön pelossa monet maat ovat pyrkineet rajoittamaan maahanmuuttoa ja rajoittamaan maahanmuuttajille annettavia etuja. Esimerkiksi kesäkuussa 2015 Tanska ilmoitti uudistavansa maahanmuuttopolitiikkaansa ja rajoittaa maahanmuuttajien oikeuksia sosiaalietuihin, jotta Tanska näyttäytyisi vähemmän houkuttelevana maana mahdollisille maahanmuuttajille. Ison-Britanniassa yksi syy erota Euroopan unionista oli vähentää maahanmuuttajista koituvia kuluja. [1]

Koska hyvinvointisovinismia esiintyy eniten äärioikeistolaisten puolueiden yhteydessä, se yhdistetään toisinaan ksenofobiaan, jolloin äänestäjät äänestäisivät tarkoituksenaan sulkea kulttuurisesti ja etnisesti erilaiset ryhmät ulkopuolelle. Tällöin hyvinvointisovinismi nähdään suorana seurauksena politiikan strategisesta toiseuttamisesta vaalisuosion toivossa. Äärioikeisto ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle hyvinvointisovinismista, vaan hyvinvointivaltio- ja verotuskritiikistä muuten. Vasta viime vuosina kysymys maahanmuutosta on noussut vahvasti esille.[1]

Hyvinvointisovinismin nousu liittyy ennen kaikkea oletettuun kilpailuun kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä. Esimerkiksi Ison-Britanniassa maahanmuuttajia on syytetty julkisen terveydenhuollon talouden vaarantamisesta siitä asti, kun puolalaisia maahanmuuttajia alkoi saapua 2000-luvun alussa. Väitetään, että maahanmuuttajat aiheuttavat terveydenhuoltoon ruuhkaa, joka haittaa kantaväestöä. Kun hyvinvoinnista täytyy säästää, on helppoa syyttää maahanmuuttajia. [1]

Populistipuolueiden suosion kasvu on ollut selkeää Länsi-Euroopassa, mutta mukautuvatko valtapuolueet populistipuolueiden nostamaan debattiin, on vielä epäselvää. Hyvinvointisovinismi kuuluu kuitenkin monen länsieurooppalaisen populistipuolueen ohjelmaan. Poliittiset puolueet tunnustavat tiettyjä arvoja, joilla ne pyrkivät ajamaan omaa agendaansa ja erottumaan muista. Populistiset puolueet kuitenkin toimivat jokseenkin kameleonttimaiseen tapaan: ne muuttuvat sitä mukaa, kun poliittinen ympäristö muuttuu. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa populistiset puolueet Euroopassa kritisoivat hyvinvointivaltiota, mutta valtapuolueiden leikatessa hyvinvointipalveluita, alkoivatkin populistipuolueet puolustamaan hyvinvointivaltiota.[11]

Hyvinvointisovinismi ja populismi muokkaa

Euroopassa oikeistopopulistiset puolueet ovat menestyneet 1980-luvulta lähtien ja tutkimusten mukaan niiden suosio perustuu suurilta osin maahanmuuttoon ja etniseen monimuotoisuuteen liittyvään tyytymättömyyteen. [5] Vuoden 2008 talouskriisin jälkeen ja oikeistopopulististen puolueiden suosion noustua, on poliittisessa keskustelussa käytetty entistä voimakkaammin maahanmuuttajia ensisijaisesti taloudellisena taakkana ja syynä kasvaneille sosiaalikuluille. Vaikka tällainen retoriikka keskittyy ennen kaikkea oikeistopopulistisiin puolueisiin, esiintyy sitä myös valtapuolueissa. Siitä huolimatta nimenomaan oikeistopopulistiset puolueet mielletään maahanmuuttovastaisiksi puolueiksi. [1]

Oikeistopopulistisilla puolueilla on taloudelliset ja kulttuuriset agendansa, mutta lisäksi niille ominaista on sen korostaminen, että ne ovat syntyperäisen ”tavallisen kansan” asialla. Se, missä määrin hyvinvointivaltion etuuksiin liittyvät kysymykset ovat tärkeitä oikeistopopulististen puolueiden äänestäjille, on vielä tutkimatta. Kasvava maahanmuutto on muuttanut julkista keskustelua ja sen käyttämää retoriikkaa. Oikeistopuolueet ovat aiempaa suositumpia ja populismi on kasvussa. Julkisessa keskustelussa puhutaan paljon rajojen sulkemisesta sekä poliitikkojen että tavallisten kansalaistenkin toimesta. Hyvinvointivaltion laajuus saa kritiikkiä oikeistopuolueilta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ne näkisivät hyvinvointivaltiota itsessään huonona, vaan kritiikin ja kyseenalaistuksen kohteena on erityisesti ulkomailla syntyneiden maahanmuuttajien mahdollisuus saada hyvinvointietuuksia.[5]

Oikeistopopulististen puolueiden puheissa korostuu ”tavallinen kansa” ja siihen kohdistetut leikkaukset ja uhat. Tämä onkin populismille keskeistä. Populistit nähdään usein turhautuneina ja vihaisina ja populismiin liitetäänkin ennen kaikkea tunteet käytännön asioiden sijaan. Tämä takia populististen poliitikoiden onkin tärkeää vedota ihmisten tunteisiin, toisinaan faktojen kustannuksella. Populistien mukaan hyvinvointivaltio ei auta tarpeeksi niitä, jotka todella tarvitsevat apua ja ansaitsevat etuuksia ja palveluita. Sen sijaan heidän mukaansa hyvinvointivaltio mahdollistaa sen, että ”tavalliset kansalaiset” joutuvat tekemään kovaa työtä, josta järjestelmää hyväksikäyttävät vapaamatkustajat hyötyvät.[5] [12]

Puolueet menestyvät aiempaa vahvemmin keskittymällä tiettyihin arvosidonnaisiin kysymyksiin, kuten maahanmuuttoon. Sosiaalisesta mediasta on tullut aiempaa paljon tärkeämpi ympäristö ja sitä kautta voidaan tavoittaa uusia kannattajia. Sosiaalista mediaa voidaan käyttää työkaluna luomalla ja rakentamalla tarinoita, joihin kriittiset tahot eivät pääse tulemaan väliin. Sosiaalisen median tuomat mahdollisuudet ja vaihtoehtomediat ovat tärkeitä erityisesti silloin, kun mahdollisten kannattajien luottamus valtamediaan on alhaisella tasolla. Esimerkiksi kolmannes perussuomalaisten jäsenistä, jotka tuntevat MV-lehden, pitävät sitä luotettavana. Tämä kertoo nykyisestä poliittisesta ilmapiiristä sen, että ihmiset ovat sekä reaalimaailmassa että sosiaalisessa mediassa tekemisissä lähinnä samankaltaisten ihmisten kanssa, jotka jakavat samantapaisen elämäntavan ja arvomaailman. Tällöin voidaan puhua kuplista, jotka pitävät ryhmät jokseenkin erillään toisistaan ja toisaalta tuottavat yhteiskunnasta omanlaistaan kuvaa.[13]

Ilmeneminen Suomessa muokkaa

Yhteiskunnalliset muutokset ja taloudellinen taantuma vaikuttavat Suomessa samoin kuin muuallakin. Maahanmuuttopolitiikkaan on tehty lukuisia muutoksia kasvavan maahanmuuton myötä ja esimerkiksi turvapaikanhakijoiden asemaa on heikennetty. On myös huomattava, että hyvinvointisovinismi ja -nationalismi erottuvat siinä, miten EU:n ulkopuolista muuttoliikettä käsitellään suomalaisessa politiikassa. Suomen kansalaiset eroavat muista Pohjoismaista tutkimusten mukaan jonkin verran siinä, miten oikeutettuina hyvinvointivaltion etuihin maahanmuuttajat nähdään. Usein nähdään, että maahanmuuttajien tulisi ”ansaita” sosiaaliset ja taloudelliset edut joko työllä tai kansalaisuudella. Suomessa harvempi on halukas jakamaan tukia ehdoitta maahanmuuttajille kuin muissa Pohjoismaissa. [6]

Suomalaisista poliittisista puolueista perussuomalaiset on avoimen populistinen ja nationalistinen puolue, jonka suosio on kasvanut merkittävästi viime vuosina. Perussuomalaisia ei kuitenkaan voi sijoittaa vasemmisto-oikeisto-akselilla selvästi oikealle, vaikka maahanmuuttoon suhtautumisen puolesta he usein vastaavat oikeistopopulistisia puolueita. Puolueen jäseniä yhdistävä tekijä on talousnationalismi, joka ei ole hyvinvointisovinismia, vaan sen ja nativistisen nationalismin välissä. Perussuomalaisia on jokseenkin hankala sijoittaa puoluekartalle tai määritellä puolueen ideologiaa tyhjentävästi, eikä esimerkiksi sen toisinaan väitetystä populistisesta äärioikeistolaisuudesta ole konsensusta. Toisaalta puolueen tapa puhua suomalaisuudesta ja edistää ”suomalaisten” asiaa, viittaa juuri populistisen äärioikeiston suuntaan. Isänmaallisuus ei kuitenkaan ole mitenkään oikeiston tai ääripäiden yksinomaisuutta.[7]

Suomalaiset puolueet ovat samankaltaistuneet monilta osin keskiluokan suhteellisen osuuden kasvaessa, mutta niiden väliset erot intresseissä ovat edelleen nähtävissä. Vanhimmat puolueet ovat selkeimmin yhdistettävissä tiettyihin intressiryhmiin, toisin kuin esimerkiksi perussuomalaiset. Kuitenkin voidaan sanoa, että perussuomalaisten äänestäjistä huomattavan suuri osa kannattaa perinteisiä arvoja verrattuna esimerkiksi vihreiden ja vasemmistoliiton äänestäjiin. Perussuomalaisten vaalimenestys tällä vuosikymmenellä on ollut mittavaa, mikä kertoo poliittisen kentän uudelleen muotoutumisesta ja siitä, että perussuomalaisten äänestäjät kokevat puolueen tarjoavan uuden vaihtoehdon.[13]

Perussuomalaiset ovat aiheuttaneet useampaan otteeseen keskustelua maahanmuutosta ja usein rasismistakin. Esimerkiksi Jussi Halla-ahon tuomio vuodelta 2009 liittyen hänen kirjoituksiinsa islamista ja profeetta Muhammadista on herättänyt paljon huomiota. Vaikka itse puolueen kanta voikin olla monitahoinen, ovat jotkin sen jäsenet aiheuttaneet keskustelua ja skandaaleja selvästi rasistisilla tai muuten tuomittaviksi katsotuilla teoillaan ja puheillaan. Yksittäisten jäsenten toimet vaikuttavat siihen, miten koko puolue nähdään, ja tämän johdosta perussuomalaisia on toisinaan syytetty rasistiseksi ja ksenofobiseksi puolueeksi. Erään kyselyn mukaan neljännes perussuomalaisten kannattajista tunnisti itsessään rasistisia piirteitä.[7]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. a b c d e f Cavaille, Charlotte & Ferwerda, Jeremy. 2016. Understanding the Determinants of Welfare Chauvinism: The Role of Resource Competition. Paper presented at the American Political Science Association Annual Conference, Philadelphia, PA, September 2016. http://scholar.harvard.edu/files/cavaille/files/understanding_the_determinants_of_welfare_chauvinism-_the_role_of_resource_competition_cc_jf_0.pdf[vanhentunut linkki]
  2. a b c d e Keskinen, Suvi, Norocel, Ov Cristian & Jørgensen, Martin Bak. 2016. The politics and policies of welfare chauvinism under the economic crisis. Critical Social Policy. 36(3): 321-329.
  3. Andersen, Jørgen Goul ja Bjørklund, Tor. 1990. Structural changes and new cleavages: The progress parties in Denmark and Norway. Acta Sociologica. (33), 3:195-217.
  4. Reeskens, Tim & van Oorschot Wim. 2012. Disentangling the ‘New Liberal Dilemma’: On the relation between general welfare redistribution preferences and welfare chauvinism. International Journal of Comparative Sociology 53(2): 120–139.
  5. a b c d De Koster, Willem, Peter Achterberg, Jeroen Van Der Waal. 2013. The New Right and the Welfare State: The Electoral Relevance of Welfare Chauvinism and Welfare Populism in the Netherlands. International Political Science Review / Revue Internationale De Science Politique 34, no. 1: 3-20. 
  6. a b c Keskinen, Suvi. 2016. From Welfare Nationalism to Welfare Chauvinism. Economic Rhetoric, Welfare State and the Changing Policies of Asylum in Finland. Critical Social Policy 36(3): 352-370.
  7. a b c d e Kuisma, Mikko. 2013. ”Good” and ”Bad” Immigrants: The Economic Nationalism of the True Finns’ Immigration Discourse teoksessa: The Discourses and Politics of Migration in Europe. Korkut, Umut, Gregg Bucken-Knapp, Aidan McGarry, Jonas Hinnfors & Helen Drake. 2013. New York: Palgrave Macmillan
  8. Kallio, Johanna, Kangas, Olli, Niemelä, Mikko. 2013. Intohimo tasa-arvoon: Tuloero- ja maahanmuuttoasenteet erottavat suomalaiset muista pohjoismaalaisista teoksessa: Politiikan sekahaku / Mitkä asiat yhdistävät ja erottavat puolueita. Apunen, Matti, Haavisto, Ilkka, Kallio, Johanna, Kangas, Olli, Kiljunen, Pentti, Niemelä, Mikko, Pernaa, Ville. 2013. Helsinki: Taloustieto Oy.
  9. Schierup, Carl-Ulrik & Ålund Aleksandra. 2011. The End of Swedish Exceptionalism? Citizenship, Neo-liberalism and Politics of Exclusion. Race and Class 53(1): 45–64.
  10. Andersen, Jørgen Goul ja Bjørklund, Tor. 2006. Scandinavia and the far-right teoksessa: The Far Right in Europe. An Encyclopedia, Peter Davies with Paul Jackson, editors, Oxford: Greenwood World Publishing, 2008, pp. 147 – 163.
  11. Schumacher, Gijs & van Kersbergen Kees. 2014. Do mainstream parties adapt to the welfare chauvinism of populist parties? Party Politics, 22(3), pp. 300-312.
  12. Müller, Jan-Werner. 2016. What Is Populism? LaVergne: University of Pennsylvania Press, Inc.
  13. a b Koiranen, Ilkka, Koivula, Aki, Saarinen, Arttu, Räsänen, Pekka. 2017. Puolueiden rakenteet ja jäsenistön verkostot. Helsinki: KAKS – Kunnallisalan kehittämissäätiö.