H

latinalaisten aakkosten kahdeksas kirjain

H (h) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten kahdeksas kirjain. H-kirjaimen nimi on suomen kielessä hoo ja äännearvo joko soinniton [h] tai soinnillinen [ɦ].[1]

Kyrillisessä kirjaimistossa on myös samannäköisiä kirjaimia: kyrillinen Н (н) sekä Һ (һ). Yhdennäköisyydestään huolimatta nämä kaikki ovat Unicode-merkistössä eri merkkejä. Eeta ja kyrillinen Н eivät myöskään merkitse h:n tapaista äännettä; siihen tarkoitukseen käytetään kirjaimia khii (Χ, χ) ja kyrillinen Х (х).

Historiaa muokkaa

H-kirjain on kehittynyt kreikan kirjaimesta eeta (Η), jonka alkuperä palautuu seemiläisen kirjoituksen ḥēt-merkkiin. Kirjaimen seemiläinen ja myös vanhin kreikkalainen muoto oli  , josta myöhemmin muodostui Η.[2]

Seemiläisen kirjaimen äännearvo merkitään konventionaalisesti ”ḥ” mutta tarkka artikulaatio riippuu siitä, mistä seemiläisestä kielestä on kyse.[3] Kun ḥēt lainattiin foinikiasta kreikkalaiseen kirjaimistoon, siitä tuli eeta (Η, η), joka klassisessa kreikassa edusti pitkää e-vokaalia (nykykreikassa lyhyttä i-vokaalia) mutta varhaisissa läntisissä kreikan muunnelmissa oli h, minä se lainautui etruskiin ja sitä kautta latinaan.[4]

Saman kirjaimen pystyyn jaetuista puolikkaista muodostettiin sananalkuista h:ta tai sen puuttumista osoittavat alkuhenkosmerkit: vasemmasta puolikkaasta dasỳ pneũma, lat. spiritus asper eli vahva alkuhenkonen, kun sanan alussa oli [h-], ja oikeasta puolikkaasta psilòn pneũma, lat. spiritus lenis eli heikko alkuhenkonen, kun sana alkoi vokaalilla.[5]

H suomen kielessä muokkaa

H on suomen kielessä konsonantti, joka ääntyy glottaalifrikatiivina. Äänne voi olla joko soinniton [h] tai soinnillinen (tarkemmin sanottuna henkäyssointinen) [ɦ] riippuen sijainnistaan sanassa.[1] Tavallisimmin h on melko hälytön, puolivokaalimainen äänne, jonka suuartikulaatio on yleensä vahvasti vokaaliympäristön värittämä, ja siksi h:ta voisi kutsua myös (soinnittomana) kuiskatuksi ja (soinnillisena) henkäyssointiseksi vokaaliksi.

Hieman liioitellun tulkinnan mukaan h:lla on suomessa allofonit, palataalinen [ç] ja velaarinen [x] palataalisten tai velaaristen konsonanttien edellä, esim. vihje [viçje] ja tuhka [tuxka].[6]

Kaksoiskonsonanttina hh on suomessa hyvin harvinainen. Poikkeuksia ovat sana hihhuli ja siitä johdettu verbi hihhuloida, muutamat tuoreet lainasanat kuten wahhabismi ja eräät interjektiot ja onomatopoieettiset ilmaukset (hohhoijaa, hahhah, hehheh jne.).[1] Yleisgeminaation vuoksi hh voi esiintyä myös joissakin murteissa kuten savon sanassa rahhoo.

H muissa kielissä muokkaa

H ääntyy glottaalisena frikatiivina suomen lisäksi mm. romaanisista kielistä romaniassa, germaanisissa kielissä yleisesti, slaavilaisista kielistä tšekissä, slovakissa ja sorbissa ja uralilaisissa kielissä kuten unkarissa yleisesti. Alueellisesti [h]- tai [ɦ]-ääntämystä voi tavata puolassa ja vanhastaan latviassa.[2] Fonotaktiset rajoitukset voivat kuitenkin kielittäin estää h:ta esiintymästä muuten kuin tavun alussa, toisin kuin suomessa, missä h voi esiintyä myös tavunloppuisesti (esim. tah.ko).

Monissa kielissä kirjoitetun kielen h- jää kokonaan ääntymättä, koska sitä on kohdannut täydellinen kato. Näin on esimerkiksi espanjassa ja portugalissa.[2] Ranskassa h ei tavallisesti äänny lainkaan, mutta erityistapauksissa se ääntyy glottaaliklusiilina (jolloin sitä harhaanjohtavasti nimitetään aspiroiduksi h-kirjaimeksi). Saksassa h ääntyy tavun alussa kuten suomessa, mutta tavun lopussa se ilmaisee edeltävän vokaalin pidentymistä; esimerkiksi Jahr ’vuosi’ ääntyy [jaːɐ].

Kirjoitetun kielen H ei aina osoita konsonanttia vaan toimii tarkkeenomaisesti osana digrafia tai trigrafia äänteille, joille latinalaisessa kirjaimistossa ei muuten ole merkkiä, esimerkiksi:[7][8][9][10][11]

Muita esitystapoja muokkaa

 

H h
ASCII 72 104
Unicode U+0048 U+0068

H-kirjaimen merkityksiä muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. a b c Savolainen, Erkki: Verkkokielioppi (1.5.3 Frikatiivit s, h, (f, š)) finnlectura.fi. 2001. Arkistoitu 17.7.2013. Viitattu 18.8.2014.
  2. a b c Wichmann, Yrjö ym.: Tietosanakirja. Hakusana H. Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1909–1922. Teoksen verkkoversio.
  3. O’Connor, M.: Epigraphic Semitic scripts. Teoksessa Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 88–119.
  4. Swiggers, Pierre: Transmission of the Phoenician script to the west. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 261–270.
  5. Threatte, Leslie: The Greek alphabet. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 271–280.
  6. Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. § 4, 5. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2. Teoksen verkkoversio.
  7. Tuttle, Edward: Romance languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 633–642.
  8. Senner, Wayne M.: Germanic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 642–651.
  9. McManus, Damian: Celtic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 655–660.
  10. Hamp, Eric P.: Welsh. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 660–663.
  11. Comrie, Bernard: Languages of eastern and southern Europe. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 663–689.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta H.