Avaa päävalikko

B

latinalaisten aakkosten toinen kirjain
Tämä artikkeli käsittelee aakkosten merkkiä. Ohjelmointikieltä käsittelee B (ohjelmointikieli).
Bb Bb
 
Suomen kielen aakkoset
Latinalaiset aakkoset
Aa Bb Cc Dd
Ee Ff Gg Hh Ii Jj
Kk Ll Mm Nn Oo Pp
Qq Rr Ss Tt Uu Vv
Ww Xx Yy Zz
Muut suomen aakkoset
Åå Ää Öö
Šš Žž
Luettelo kirjaimista

B (b) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten toinen kirjain. B-kirjaimen nimi on suomen kielessä bee ja äännearvo [b].

Latinalaista B-kirjainta vastaa kreikkalaisten aakkosten toinen kirjain beeta (Β, β) ja kyrillisten aakkosten toinen kirjain Б (б). Ulkomuodoltaan B:tä muistuttava kyrillinen В (в) merkitsee kuitenkin lähinnä v:n tapaista äännettä. Yhdennäköisyydestään huolimatta eri B:t ovat Unicode-merkistössä eri merkkejä.

B-kirjaimella merkitään useissa kielissä, myös suomessa, äännettä soinnillinen bilabiaalinen plosiivi eli [b].

Sisällysluettelo

HistoriaMuokkaa

B-kirjain on todennäköisesti saanut alkunsa Egyptin hieroglyfien tai seemiläisten kirjoitusmerkkien taloa (oikeastaan talon pohjapiirrosta) esittävästä kuvamerkistä.

 
Egyptiläinen hieroglyfi
talo
 
Seemiläinen
talo
 
Foinikialainen
bet
 
Kreikkalainen
beeta
 
Etruskilainen
B-kirjain
 
Roomalainen
B-kirjain

Noin vuoteen 1500 eaa mennessä foinikialaiset olivat antaneet kirjaimelle muodon, johon sen seuraavat kehitysvaiheet perustuivat. Foinikialaiset käyttivät kirjaimesta ilmeisesti sekä kulmikasta että pyöristettyä muotoa. He lienevät omaksuneet merkin nimityksen todennäköisesti oman kielensä tai jonkin muun vanhan seemiläisen kielen taloa merkitsevästä sanasta bet.

Antiikin kreikkalaiset ottivat kirjaimen käyttöönsä antaen sille nimityksen beeta ja käänsivät sen toisin päin ikään kuin peilikuvaksi. Samalla kirjain pyöristyi. Myöhemmin kirjaimeen lisättiin toinen kaari alkuperäisen alapuolelle. Varhaisimmissa kreikkalaisissa kirjoituksissa B-kirjain esiintyi foinikialaiseen tapaan kaaret vasemmalle osoittaen. Siitä kuitenkin esiintyi muunnoksia, joissa kaaret olivat kolmiomaisen kulmikkaat.

Etruskit toivat kreikkalaiset kirjoitusmerkit asuinsijoilleen nykyisen Italian alueelle ja ottivat B-kirjaimen käyttöön sellaisenaan, tosin mahdollisesti siitä käytettiin kulmikasta, vasemmalle käännettyä muunnosta. Myöhemmin roomalaiset alkoivat käyttää etruskien kirjaimia latinankielisissä kirjoituksissaan, jolloin B-kirjain pyöristyi jälleen kaaret osoittaen taas oikealle. Tämän kehityksen tuloksena B-kirjaimesta tuli osa latinalaisia aakkosia.

B suomen kielessäMuokkaa

B-kirjainta vastaava äänne on suomessa soinnillinen bilabiaalinen plosiivi eli [b]. Vaikka b kuuluisi ääntää soinnillisena, sen ääntämyksessä on vaihtelua ja se saattaa ääntyä puolisoinnillisena tai soinnittomana (b ~ ʙ ~ p).[1] Yleiskielessä äänteet pyritään pitämään erilaisina, koska vaihtuminen voi muuttaa sanan merkityksen (bussi vs. pussi).[2]

Suomessa b esiintyy vain uudehkoissa lainasanoissa sekä slangisanoissa.[1]

B-kirjainta käytettiin vanhassa kirjasuomessa p-äänteen merkkinä nasaalin ja likvidan jäljessä kuten sanassa ombi (ompi). Tästä luovuttiin 1700-luvun lopulta alkaen.[3][4]

Muita esitystapojaMuokkaa

 

B b
ASCII 66 98
Unicode U+0042 U+0062

B-kirjaimen merkityksiäMuokkaa

  • Musiikissa
    • B tai b on alennettu H-sävel (saksalaisella kielialueella ja pohjoismaissa).
    • B on H-sävel (anglosaksisella kielialueella; alennettu H merkitään siellä B ).
    • b-merkki ( ) eli b on nuottikirjoituksen alennusmerkki, joka alentaa sitä seuraavan sävelen puoli sävelaskelta. Kaksois-b (  ) alentaa vastaavasti kokosävelaskeleen verran.
    • B on H-duurikolmisointua tarkoittava sointumerkki (H-sointumerkkiä ei yleensä enää käytetä). B-duurikolmisoinnun merkki on B .
  • Paperin kokoluokitusstandardissa (ISO 216)
    • B yhdistettynä numeroon 0–10 määrittelee paperin koon B-sarjassa, esimerkiksi B0, B1, B2, B3, B4 jne.

LähteetMuokkaa

  1. a b Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. § 6, 7. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2. Teoksen verkkoversio.
  2. Savolainen, Erkki: Verkkokielioppi (1.5.1 Klusiilit p, t, k, d, (b, g)) finnlectura.fi. 2001. Viitattu 18.8.2014.
  3. Häkkinen, Kaisa: ”Äänteistön ja oikeinkirjoituksen kehitys”, Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19028-4.
  4. Lehikoinen Laila, Kiuru Silva: ”Ortografian kehitys”, Kirjasuomen kehitys, s. 61–73. 4. painos. Helsinki: , 1998. ISBN 951-45-8117-2.