Wikipedia

Grand-Popon historia

Grand-Popon historia liittyy Benininlahteen laskevan Mono-joen suistoon ja sen lähellä oleviin alueisiin. Grand-Popon nykyinen piirikunta ulottuu lännessä meren ja joen välisenä kaistana Togon rajalle. Heti rajan takana on myös historiallinen Togon Anéhon kaupunki, jota kutsuttiin ennen nimillä Little Popo, Klein Popo tai Petit-Popo, puhujan kielestä riippuen. Paikkaa itään Grand-Poposta, jossa Mono-joki yhtyy Beninin lahteen kutsutaan "Bouche du Roiksi" (”kuninkaan suu”). Benininlahden rannalla oleva kapea niemimaa erottaa Mono-joesta virtaavien sivujokien ja laguunien ketjun, joka ulottuu lännen suuntaan Petit-Poposta historialliseen Ouidahin kaupunkiin. Veden määrästä riippuen se oli seudun tärkeä liikenneväylä. "Bouche du Roista" koilliseen on soiden, jokien ja järvien muodostama, vaikeakulkuinen alue, joka toimi alueen suojana ulkoisia vihollisia vastaan.

Grand-Popon kuningaskunta ei ollut alun perin yhtenäinen valtakunta, vaan se oli useiden kylien kokoelma hiekkaisella kynnäällä, joka erotti laguunin merestä. Grand-Popon keskusta Gbebcon sijaitsi aikoinaan noin 6,4 kilometriä Bouche du Roista länteen. Carrefour eli valtatien risteys, jossa kylän keskusta nykyisin sijaitsee, on 17 noin kilometrin päässä jokisuusta. Toisella puolen laguunia oli Hevé, jossa oli alun perin alueen satama. Agbanaken oli kuninkaan asuinsija ja pääkaupunki. Se oli Mono-joen länsirannalla paikassa, jossa joki laajenee laguuniksi. Agbanaken sijaitsee nykyisen Togon puolella rajaa.

Alueen kartta vuodelta 1892. Vasemmalla Little Popo ja silloinen Saksan ja Ranskan alueiden välinen raja, joka kulki aluksi täysin meridiaania eli pituuspiiriä pitkin. Keskellä Grand-Popo, jossa oli posti, tehtaita ja tulli. Siitä itään Ouidah ja Cotonou, jonka satamalaituri rakennettiin 1891–1899.[1]

Nimen alkuperä muokkaa

Orjarannikon länsiosa on alkujaan Hula-kansan kulttuurinen ja etninen alue. Eurooppalaiset kauppiaat käyttivät heidän kuningaskunnastaan nimeä ”Popo”, ja 1600-luvulta alkaen sitä alettiin kutsua Grand-Popoksi.

Tutkijat ovat keskustelleet paljon Grand-Popon nimen alkuperästä. Silke Strickrodt (2015) arvelee, että kyseessä ei ole alkuperäiskansan tai portugalin kielen johdannainen. Myös seudun historiaa tutkineen Robert Lawn mukaan ensimmäiset eurooppalaiset kauppiaat, portugalilaiset lainasivat sanan jorubaa puhuvilta kansoilta, jotka asuivat Orjarannikon itäpäässä. Jorubat viittasivat sanalla gbetä puhuviin länsinaapureihinsa. Lawn mukaan jorubojen sana saattaa olla peräisin Tadon kuninkaan nimestä ja tittelistä, valtakunnasta, joka sijaitsi noin 62 kilometriä sisämaahan päin ja jota hulat ja gbetä puhuvat kansat yleensä pitävät esi-isiensä kotiseutuna ja jotka hallitsivat aikoinaan aluetta.[2]

Law arvelee nimien ‘Fulao’ ja ‘Foulaen’ luultavasti tarkoittavan "Hulaa", tai sanan "Pla" vaihtoehtoa, joka on etnisen ryhmän nimi (jonka kieli kuuluu kuten fon ja hueda, Gbe-kieliperheeseen), jotka perinteen mukaan olivat peräisin Grand-Poposta (jonka oikea, kotoperäinen nimi on itse asiassa Hula) ja jotka muuttivat itään eri paikoille pitkin rannikkoa.[3]

Espanjalainen lähetyssaarnaaja Alonso de Sandoval käytti vuonna 1627 sanaa ”el Popo” (Popo) sekä kuninkaasta, kuten myös hänen hallitsemastaan alueesta. Vahvalla sisämaan kuningaskunnalla oli myös rantakaupunki Aguato-joen varrella, joka luultavasti oli Grand Popo Mono-joen varrella ja Bouche du Roi.

 
Bouche du Roi on paikka, missä Mono-joki yhtyy Atlanttiin.

Portugalilaisten dokumentit viittasivat 1500-luvun lopulla Monoon ja Bouche du Roihin ”Popojen jokena”. 1700-luvulla rannikolla vierailleet eurooppalaiset totesivat kuitenkin, että Popo ei ollut se, joksi alkuasukkaat kutsuivat paikkaa tai itseään, vaan he kutsuivat niitä sanoilla ”Pla” tai ”Fla”. Kultarannikon tanskalainen kuvernööri viittasi siihen 1720-luvulla: ”Afra, tai Popo, kuten valkoiset sitä kutsuvat”. 1780-luvulla Isert huomautti, että Great Popoa … kutsutaan nykyisin näillä alueilla Aflaksi. 1800-luvun alussa englantilainen kauppias kutsui sitä Grand Popoksi tai Ifflaksi. Nimi Pla (myös Plah tai Phla) vakiintui ja suullista traditiota keränneen paikallisen papin mukaan Pla johtuu sanasta ”pou”, joka tarkoittaa merta. Tutkimuksissa alueella asuvista on käytetty yleisesti sanaa ”Hula” (joskus myös Xwla), jota heidän itäpuolellaan asuvat fonit käyttävät. Tämäkin sana viittaa mereen.[4]

Jonesin ja Sebaldin mukaan nimi Popo (Papoues, Poupous) mainitaan portugalilaisissa dokumenteissa 1500-luvun puolessa välissä, ja sitä käytettiin sekä paikannimenä, että yleisnimityksenä ihmisryhmälle.[5]

Sana "popo" ei aluksi merkinnyt paikkakuntia, kuten Grand-Popo tai Petit-Popo, koska niitä ei oltu vielä perustettu Volta-joen ja Ahémejärven väliselle alueelle. Eräs olettamus on, että seudulle ensimmäisinä tulleet portugalilaiset lainasivat sanan "popo" alkuperäisasukkaiden käyttämästä sanonnasta "kpo-kpo" (katso, katso). Sanonta kiinnitti portugalilaisten huomion ja antoi nimen heidän valitsemalleen seudulle.[6]

Tadosta rannikolle muokkaa

 
Viljelysmaita nykyisen Grand-Popon keskustasta länteen. Tarinan mukaan näille Agoueen seuduille istutettiin aikoinaan eurooppalaisten kauppiaiden tuomat siemenet.

Hulat ja rannikolla asuvat gbe-kansat olivat lähtöisin vanhasta Tadon kaupungista. Erään tarinan mukaan Hula-kansan esi-isä oli vanhin kuninkaallisen perheen kolmesta veljeksestä. Veljekset pakenivat kaupungistaan, kun yksi heistä oli surmannut kruununtavoittelijan, joka oli hänen kilpailijansa. He perustivat asutuksen nimeltä Adja-honoue, joka sijaitsee nykyisin noin 25 kilometriä Tadosta kaakkoon. Hankkeen paljastuttua pakolaisten täytyi muuttaa uudestaan. Veljekset päättivät erota, ja Avlekpon, Hulan esi-isä pakeni Mono-joen varrella olevaan Adaméhen ja hänen veljensä pakenivat Dodomehen ja Alladaan. Heistä tuli fonien esi-isiä.

Tadon takaa-ajajat seurasivat veljeksiä, ja Avlekpon väen täytyi paeta jälleen joen varrella olevaan Agbanakeen.[7]. Sinne saavuttuaan Avlekponin kerrotaan kuulleen oudon, kovan äänen. Hän kysyi ennustajaltaan syytä siihen ja sai vastauksen, että ääni on peräisin nesteestä, vedestä, eikä sitä tarvitse pelätä. Avlekpon meni paikkaan, mistä ääni tuli voimakkaiden maininkien vyöryessä rantaan. Hän näki ensimmäistä kertaa meren, ja siihen paikkaan perustettiin Grand-Popo. Ohjeen mukaisesti kuningas pesi itsensä merivedessä, jonka ennustaja sanoi tuovan paljon vaurautta. Näistä ajoista alkaen hulat ovat palvoneet merta.

Avlekpon odotti turhaan hänelle luvattua vaurautta. Hänen pojanpoikansa Kpossin hallintoaikana saapuivat eurooppalaiset kauppiaat, jotka otettiin hyvin vastaan, ja he lupasivat palata. Palatessaan he toivat paljon lahjoja, kankaita, viljelysvälineitä ja siemeniä, jotka he vaativat istutettavaksi. Kpassi istutti siemenet Agoueen, joka oli Agnabakenista noin 12 kilometrin päässä, ja perustettu tätä varten. Eurooppalaiset kauppiaat palasivat tuoden helmisimpukoita (joka oli rahaa) ja keittosuolaa maksuksi viljelystuotteista.[8]

Esikoloniaalinen aika muokkaa

Asutuksen leviäminen muokkaa

 
Grand-Popon asutus levisi laguunin ja joen rannoille.

Portugalilaisten liiketoimet Orja- ja Kultarannikoilla alkoivat noin vuoden 1470 tienoilla. Ensimmäinen kauppasopimus Grand-Popon ja Portugalin välillä oli tehty jo vuonna 1533, vaikka vasta vuonna 1553 uutisoitiin heidän yhteyksistään Gbe-kieltä puhuvien kanssa Papouéiden eli Popon alueella. Tämän jälkeen portugalilaiset olivat myös yhteydessä Grand-Poposta pohjoiseen sijaitsevan Akkadan (Ardra) kuningaskuntaan, jolla oli alueen hegemoninen valta-asema. Tuolta alueelta peräisin olevia Aradasin tai Aratasin nimellä kutsuttuja orjia oli dokumenttien mukaan Perussa noin vuoden 1565 tienoilla.[9]

Portugalilaiset ostivat Grand ja Small Popon seuduilta ajoittain orjia, kuten myös hollantilaiset, jotka saavuttivat johtavan eurooppalaisen kauppamahdin alueella 1630-luvulta alkaen. Eurooppalaisissa dokumenteissa aletaan erottaa vuodesta 1659 alkaen toisistaan Grand Popo ja Little Popo, vaikka aina ei ole selvää kumpaa tarkoitetaan. Robin Lawn mukaan kahden sataman ilmestyminen 1600-luvun puolessa välissä johtui pääasiassa niiden avainasemasta laguunikaupassa, jota afrikkalaiset kanoottisoutajat kävivät, pikemminkin kuin suorasta kaupasta eurooppalaisten laivojen kanssa. Kauppa kasvoi samaan aikaan, kun väestöä siirtyi seudulle Kultarannikolta itään. Toinen ryhmistä tuli Ga-Adangmen alueelta Glidjiin, joka liittyy Akwamuiden Accran valloituksen kanssa. Toinen ryhmä tuli Elminasta Little Popon rannikolle.[5]

Grand-Poposta käsin Hulat levittäytyivät itään ja länteen laguunin seudulla perustaen uusia kyliä. Lopulta heidän asutuksiaan oli rannikolla yli 152 kilometrin pituudelta. 1600-luvun puoleen väliin mennessä alue oli kuitenkin poliittisesti hajanainen, kun idän asutukset eivät enää olleet Tadin ja Grand-Popon kuninkaiden alaisia, ja Alladasta tuli Orjarannikon voimakkain valtio. Vuoteen 1670 mennessä myös Grand Popo jäi Alladan vallan alaisuuteen, mutta se saavutti uudestaan itsenäisyyden 1680-luvulle tultaessa.[10]

Epävakaita aikoja muokkaa

 
Nainen ylittämässä Grand-Popon laguunia sauvomalla afrikkalaista ruuhta. Joki ja laguuni ovat tarjonneet seudulle elinkeinon, kuljetusväylän ja suojan vihollisilta.

Grand-Popon poliittinen asema oli epävakaa 1600-luvun lopulla. Lännestä Volta-joen länsirannalta tuli ryöstelijöitä, jotka polttivat siellä olleen hollantilaisten tukikohdan, jolloin Grand-Popo oli pakotettu liittoutumaan Huedan (Ouidah) kuningaskunnan kanssa. Ouidah nimitti hallitsijan Grand-Popoon alistaen sen kuninkaan nukkehallitsijaksi. Uusi kuningas kuitenkin kapinoi Huedan ylipäällikköä vastaan, joka järjesti rangaistusretkiä seudulle, joihin myös ranskalaiset osallistuivat. Hyökkäys epäonnistui johtuen osittain Grand-Popon laguuni- ja jokiympäristöstä, joka tarjosi tukea seudun puolustukselle. Ranskalaiset tukivat Huedaa, koska englantilaiset, joiden kanssa Ranska oli silloin sodassa Euroopassa, liittoutuivat puolestaan ranskalaisten vihollisten, Ga-heimon kanssa lännessä Little Popossa. Huedan kuningas yritti vielä värvätä palkkasotureita Grand-Popoa vastaan ilman menestystä. Tilanne aiheutti kuitenkin saarron ja elintarvikkeiden pulan Grand-Popossa, vaikka myös huedalaiset välittivät grandpopolaisille elintarvikkeita suurten voittojen kannustamana.[11]

Ouidahilaiset hakivat turvaa Grand-Popon seudulta myös 1720-luvun lopulla Dahomeyn kuningaskunnan voimistuessa ja valloitettua kaupungin, sekä Alladan. Dahomeylaisten sotajoukot seurasivat ouidahilaisia, mutta eivät saaneet Grand-Popon alueita täysin alistukseensa. Hula-kuningaskunnan keskellä oli dahomeylaisten asujaimisto, joka sijaitsi laguunin pohjoispuolella noin 400 metriä Aho-joesta itään. Tämä oli tulliasema Ahodenu, jossa kerättiin Ouidahiin menevien tulli.[12]

Grand-Popo joutui jatkuvasti vastaamaan tunkeutujien paineisiin varsinkin alueen itäosissa. Vesitiet olivat luonnollinen puolustuskeino vahvistuvan Dahomeyn joukkoja vastaan, jotka pyrkivät saamaan hallintaansa koko rannikon.

Uskonnot muokkaa

 
"Kylä, jossa mustilla on valkoinen lippu"

Eräs varhaisista eurooppalaisten kuvauksista totesi Grand-Popon seudun asutuksesta: ”Kylä, jossa mustilla on valkoinen lippu”.[13]

Grand-Popossa vieraili vuosina 1660-61 kolme espanjalaista kapusiinilähetyssaarnaajaa. 1800-luvulla metodistien lähetystoiminta aktivoitui orjarannikolla, ja 1840- ja 50-luvuilla perustettiin lähetysasemat Little Popoon, Glidjiin, Agouéen ja Grand-Popoon. Samoihin aikoihin tulivat myös katoliset lähetyssaarnaajat seudulle. Yllätyksekseen he huomasivat, että rannikkoalueella oli jo merkittävä katolinen yhteisö. Heidät tunnettiin nimellä "brasilalaiset" eli agudat, jotka olivat Brasiliassa asuneita afrikkalaisia, usein entisiä orjia. Noin 4 000 heistä oli emigroitunut Benininlahden rannikkoseudulle 1800-luvun puoleen väliin mennessä. He puhuivat portugalia, harjoittivat katolista uskontoa ja käyttivät brasilialaisia nimiä.[14]

Rannikkoseudun elinkeinot muokkaa

Orjakauppa muokkaa

Grand-Popo osallistui afrikkalaiseurooppalaiseen orjakauppaan 1500-luvun lopulta alkaen. Orjia kuljetettiin laguunien ja jokien kautta kanooteilla Ouidahiin ja sieltä orjalaivoilla Amerikkoihin. Seutu tarjosi myös elintarvikkeet sekä eurooppalaisille kauppiaille, että orjuutetuille afrikkalaisille heidän ollessa rannikolla ja välivaiheen kuljetuksessa. Kauppiaille seutu tarjosi 1800-luvulla vaihtoehtoisen toimipisteen, kun vakiintuneemmat kauppapaikat joutuivat vaikeuksiin laittoman orjakaupan pesäkkeinä. Orjakauppa hyödytti eurooppalaisten lisäksi rannikon yhteisöjä, jotka osallistuivat kaupankäyntiin välittäjinä, jotka myivät orjuutettuja afrikkalaisia sisämaasta Euroopan kauppiaille, mutta myös toimivat orjien kiinniottajina. Joskus eurooppalaisille myytävät orjat valittiin itse yhteisöistä, varsinkin jos oli saavutettu sotilaallinen voitto naapuriryhmistä.

1680-luvulta alkaen Mono- ja Volta-jokien välinen alue oli suoraan tekemisissä orjakaupan kanssa, jonka aloittivat seudulle muuttaneet Gat Little Popossa ja Adangmet Ketossa. Epävakaat olot 1600-luvun lopulla vaikeuttivat, mutta eivät lopettaneet kaupankäyntiä. Englantilaisen Royal African Companyn lisäksi orjamarkkinoille tuli saksalainen Brandenburg African Company, jolla oli tehdas Little Popossa. Hollannin Länsi-Intian kauppakomppania perusti tukikohdan uudelleen Grand Popoon vuonna 1688.[15]

1600-luvun lopulla rannikolla oli lähes 50 eurooppalaista kauppapaikkaa. Saksalaisella Brandenburg African Companylla oli tukikohdat Calabarissa, Ouidahissa, Anéhossa (Little Popo) ja Grand-Popossa orjarahtia varten.[16]

Orjien saanti oli epävarmaa ja sitä vaikeutti hollantilaisten ja englantilaisten yhtiöiden kilpailu. Ouidah oli suurin orjasatama, ja arvioitiin, että vuonna 1688 Grand ja Little Popo pystyivät toimittamaan vain 300 orjaa vuodessa. Orjia saatiin otettua enemmän paikallisten sotien yhteydessä. Portugalilaiset menestyivät heikosti orjakaupassa, mutta heidän asemansa muuttui 1700-luvun alussa, kun Brasilasta löytyi kultaa ja tupakan kysyntä lisääntyi. Vuonna 1698 rannikolle ilmesty tanskalainen alus Københavns Børs, joka vei mukanaan 506 orjaa. Seutu houkutteli ennen vuotta 1690 vain pieniä pelureita orjakaupassa, kuten portugalilaisia, brandenburgerilaisia ja tanskalaisia, jotka eivät pystyneet kilpailemaan englantilaisten, ranskalaisten ja hollantilaisten kanssa keskeisillä orjakaupan markkinapaikoilla, joita olivat Offra ja Ouidah. Orjien saanti oli satunnaista, koska alueella ei ollut suurta Dahomeyn kaltaista ekspansionistista valtiota, joka olisi voinut laajentaa markkinoita sotien seurauksena. Little Popon takamaita Togon Atakora-vuorilla oli mahdotonta yhdistää kaupankäynnillä sisämaahan, toisin kuin idässä Oyossa ja Porto-Novossa.[17]

Vuosina 1702–1772 Akawamu ja Dahomey tunkeutuivat Orjarannikolle, jonka seurauksena yhteisöt muuttivat muualle sodankäynnin ja ryöstelyn levitessä alueelle. Näinä aikoina keskeisiä olivat sotilaskuninkaat, kuten hyvin menestynyt Ashampo (n. 1737–1767). Ashampon ja eurooppalaisten suhde oli kuitenkin ongelmallinen ja monimutkainen.[18]

Kalastus muokkaa

Hula-yhteisön talous perustui kalastukseen ja suolan valmistukseen. Kalojen lisäksi saatiin rapuja, katkarapuja ja ostereita. Kalat kuivattiin ja lähetettiin sisämaahan. Vaikka hula-sana merkitsee merta, heillä ei ollut kiinnostusta tai teknologiaa merikalastukseen. Laguunissa ja joessa oli runsaasti erilaisia kaloja. Merikalastus otettiin käyttöön vasta 1800-luvulla. Joinakin vuodenaikoina myös merivesi ulottui laguuneihin, jolloin vesi tuli suolaiseksi tarjoten myös meren kaloja. Kalastusvälineitä olivat kanooteista käsin heitettävät verkot, puuvillanarusta ja koripunoksista tehdyt kalapadot, sekä myöhemmin erilaiset keihäät, trooliverkot ja vavat, sekä käsinkalastus.[19]

Kalastus ja kalojen käsittely muokkaa

Kuvattu Grand-Popon Avlohissa joulukuussa 2017.

  •  
    Kalastaja Bouche du Roin alueella.
  •  
    Kalojen lajittelu paistamista varten.
  •  
    Kalat savustetaan ja paistetaan kuiviksi.
  •  
    Kalan kuivaus- ja savustusvälineitä.
  •  
    Kalan savustusuuneja.
  •  
    Merikalastusvene ja kalastajien rakennuksia Grand-Popon rannalla. Meriveneet ja merikalastus tuli seudulle 1800-luvulla.

Suolan valmistus muokkaa

Suolan valmistus oli huomattava elinkeino ja sitä myytiin sisämaahan. Suola saatiin laguunin kuivuessa raapimalla sen pohjasta maata, joka koottiin kasoihin. Veden noustessa ne siirrettiin kyliin ja varastoihin. Kerätty aines koottiin noin 1,2 metriä halkaisijaltaan oleviin astioihin, joissa se kasteltiin ja siivilöitiin koripunoksilla. Vesi keitettiin uunien päällä, joita kuumennettiin polttamalla mangroven oksia ja palmunsiemenen kuoria.[20]

Suolan valmistusta muokkaa

Kuvattu Grand-Popon "Suolasaarella" joulukuussa 2017.

  •  
    Astia, jossa on suolan raaka-ainetta.
  •  
    Suolan raaka-aineen varastointialue.
  •  
    Polttoainetta
  •  
    Neste, jota kiehuttamalla suola syntyy.
  •  
    Suolan keittäminen.

Maanviljelys ja karjanhoito muokkaa

Maanviljelykseen Grand-Popon luonto sopi huonosti ja työvälineitä oli vähän. 1840-luvulla seudulla kasvatettiin jamssia tai maniokkia, sekä puuvillaa ja indigoa. Maissi oli grandpopolaisten pääruoka kalan ohella. Alueella kasvatettiin lisäksi bataattia, ruokabanaania, banaania, lablab-papua (Lablab purpureus) ja linssejä, okraa, salottisipulia, cashew-pähkinää, maapähkinää, kurpitsaa, ananasta, limettiä ja inkivääriä. Alueella kasvoi pippuria ja öljypalmuja ja 1800-luvulle tultaessa niitä viljeltiin. Useimmat viljelykasvit tulivat Afrikan ulkopuolelta ja saivat alkunsa transatlanttisen orjakaupan aikana. Suurin osa niistä tuli Amerikoista.

 
Karjalauma Heven kylän rannalla.

Hirssiä kasvatettiin, mutta 1900-luvun alkuun mennessä sitä käytettiin vain rituaalitarkoituksiin, kunnes maissi syrjäytti sen. Maissi tuli tärkeäksi viljelyskasviksi 1780-luvulta alkaen ja siitä saatiin kahtena sadekautena ainakin kaksi satoa.

1700-luvun lopulta 1800-luvulle Little Popon ja sen naapurin Ewe-alueella oli kanoja, ankkoja, kalkkunoita, vuohia, lampaita, sikoja ja karjaa. Karjankasvatusta oli Little Popossa 1840-luvulla Francisco Felix de Souzan suvun korttelissa. Eurooppalaisten myötä lihan kysyntä kasvoi, mutta vain rikkaimmilla afrikkalaisilla oli varaa pitää lehmiä.[21]

Käsityöt muokkaa

Vierailijat huomasivat 1800-luvulla saviastioiden, laukkujen, korien, mattojen, puuvillakankaan ja riippumattojen valmistuksen, sekä sepät, nahkurit ja puunveistäjät. Eurooppalaiset arvioivat puuvillakankaan kehräämisen ja kudonnan tasokkaaksi. Sitä valmistettiin paikallisesta puuvillasta, jota värjättiin eri värisiksi ja kudottiin sitten 20-25 sentin levyisiksi nauhoiksi. Euroopasta tuotuja värjättyjä kankaita, joita oli saatavana, erityisesti punaisia ommeltiin niihin myös mukaan.

Erään vierailijan mukaan tällainen kangas oli hyvin kallista, mutta paljon vahvempaa ja kestävämpää kuin Englannissa valmistetut. Niitä kutsuttiin Popon kankaiksi ja niihin viitattiin, kun esimerkiksi Little Popon hallitsija Ashampo lähetti osana vaihtolahjoja "neekerihousut" Accran tanskalaiselle kuvernöörille.[22]

Kauppareitit, markkinat ja tavarat muokkaa

 
Grand-Popon tori vuonna 1895 julkaistussa ranskalaisessa kuvituksessa.

Alue oli kahteen suuntaan menevien kauppareittien varrella. Pohjois-eteläsuunnan kuljetusreitti alkoi Grand-Poposta ja suuntautui Djougouhun, joka on nykyisessä Luoteis-Beninissä. Itä-länsisuunnan kanoottireitti suuntautui Lagosista Ketaan (Voltan alueella Ghanassa). Reittien strateginen asema oli merkittävä, koska itä-länsisuunnan kauppareitti yhdisti kaikki rannikon merkittävät asutuskeskukset Accran ja Nigerin välillä, ja pohjois-eteläsuuntainen reitti yhdisti rannikon suurempaan sisämaan reittiin Kanan (Pohjois-Ghanassa) ja Salagan (keskisessä Pohjois-Nigeriassa) välillä.[23]

Hula-kansan valmistamat suola ja kuivattu kala vaihdettiin naapurissa asuvien kansojen, kuten Ewejen ja Ajojen kanssa maataloustuotteisiin ja muihin välttämättömyystarvikkeisiin.

Toreja oli 1800-luvulla kolmenlaisia: suuria toreja, kylätoreja ja maantietoreja. Suuret torit olivat tärkeitä alueiden väliseen kauppaan. Niitä organisoivat naapurikylät muodostamalla toripäivien kierron, jossa aina seuraavana päivänä lähellä olevalla torilla pidettiin myyntipäivä. Tällaisia torien kierrätysjärjestelmiä oli alueella useita, esimerkiksi Little Popo osallistui viiden torin kierrätykseen, jotka olivat Agbanaken, Beta, Anyogboe, Vogan ja Eklen.[24]

Kauppa pohjois-eteläsuuntaan muokkaa

Aguesta ja Grand-Poposta Djougouun suuntautuva kauppa keskittyi suolan kujetukseen Niger-laaksoon (nykyisin Malissa Timbuktun ja Bamakon välillä). Palatessa etelään kuljetettiin ruokatavaroita. Lähes 90 prosenttia pohjoiseen kuljetetusta tavarasta koostui suolasta. 1900-luvun alussa Dahomeyhin vietiin vuosittain noin 1 000–3 000 tonnia suolaa ja noin kaksi kolmasosaa siitä oli peräisin Grand-Poposta. Pohjoiseen vietiin myös tekstiilejä, joka oli tärkein vientituote suolan ohessa, värjäysaineita, helmiä, alkoholijuomia, ruutia, aseita, mattoja ja koreja. Myös pieniä määriä tupakkaa, tulitikkuja ja kuparitankoja.[25]

Vuonna 1905-1906 12 kuukauden aikana Kambolesta kulki pohjoisen suuntaan 6 565 henkilöä, 218 000 kiloa suolaa, 3 217 kappaletta tekstiilejä, 2 096 pakkausta värjäysaineita, ruutia 1 179 kiloa, aseita 140, helmiä 1 839.

Kambolesta kuljetettiin etelään samana aikana 7 421 henkilöä, makaria [26] 58 700 kg, papuja 31 100 kg, sheavoita 30 650 kg, pippuria 250 kg, kolaa 825 kg, potaskaa 1 000 kg, lisäksi kalkkunoita, lampaita, karjaa ja hevosia. Sheavoita käytettiin ruuanlaittoon ja etelään kuljetetusta sheavoista tehtiin myös saippuaa.[27]

Suolan ja muiden tavaroiden kuljetus tehtiin ihmisvoimin. Kantaja kantoi suolaa 40–50 kiloa. Taakkaa kannettiin 800–1 000 metriä kerrallaan, jonka jälkeen levättiin puunharaan nojaten, käyttäen tukena mukana kuljetettavaa sauvaa. Kauppakaravaanin päivämatka oli keskimäärin 25 kilometriä, 400 kilometrin matkaan Djougousta rannikolle Grand-Popoon kului arviolta kuukausi.[28]

Kanootit muokkaa

 
Suurehkö ruuhi Mono-joen rannalla.

Kanootit olivat tavallisesti kahden hengen kanootteja, 4–5 metriä pitkiä, 50–60 senttiä leveitä ruuhia, joilla pystyttiin kuljettamaan sekä lyhyitä kauppamatkoja, ja niitä voitiin käyttää kalakaupassa.

Nokouéjärvellä käytettiin naisten kauppakanootteja ”moskiittokanootteja”, joka olivat usein pienempiä kuin miesten kalastuskanootit.[29] Suuremmat, jopa 12 metriä pitkät ja 140 senttiä leveät saattoivat kuljettaa 20–30 henkilöä tai 2–3 tonnia rahtia.[30] Niillä voitiin kulkea pitkiä matkoja ja kuljettaa erilaisia tavaroita. Niissä oli 4–6 hengen miehistö, ja niitä liikutettiin joko sauvoimella tai meloilla, mutta niissä saattoi olla myös masto ja purje. Suurimmat laguuniveneet olivat tasapohjaisia, jopa 20 metriä pitkiä ja 4–5 metriä leveitä. Kuljettajia oli 4–6 ja rahti saattoi olla viisi tonnia, tai jopa 70 henkilöä. Niitä käytettiin suurimpien kylien ja satamien välillä.

Itä - länsisuunnan kauppareitit muokkaa

Rannikon laguunijärjestelmä jakoi kuljetusjärjestelmän kahteen osaan. Idässä Godomey ja Abomey-Calami yhdistyi Porto-Novoon, Badgaryyn ja Lagosin, jolloin käytettiin suuria kanootteja. Nämä menivät myös Ouéme-jokea myöten Sagoniin asti ja 1880-luvulla ne menivät Cotonouhun.[31] Lännessä isot kanootit kulkivat laguunia pitkin Avrékétestä ja Ouidahista Grand-Popoon, Agouéen ja Ketaan asti. Mono-jokea pitkin mentiin Tokpliin ja joskus Couffoa pitkin Long Agomeyhin.

30 kilometrin matka Porto-Novosta Cotonouhun kesti kuusi tuntia ja Ouidahin ja Grand-Popon välinen 35 kilometrin matka kesti 6-8 tuntia. Tällä matkalla kanoottimiesten oli neuvoteltava tiestä lukuisten kalastajien ylläpitämien esteiden läpi.

Strategisesti sijoitetuilla tulliporteilla viranomaiset keräsivät maksuja matkustajilta ja tavaroilta. Aho-joen suulla ohi kulkevien eurooppalaisten oli maksettava 1880-luvulla yksi osa helmisimpukoita sekä pullo tafiaa (rommia),[31] paikalliset kauppiaat maksoivat kymmeneksen lastinsa arvosta, sekä jonkin verran tafiaa.[32]

Palmuöljy korvaa orjakaupan muokkaa

Palmuöjyä vietiin Länsi-Afrikasta jo jonkin verran ennen 1800-lukua. Palmuöljyn laajemman viennin 1830-luvulla aloitti englantilainen yritys Messrs W.B. Hutton & Sons Lontoosta. Kapteeni John Marman perusti yrityksen tehtaan vuonna 1836 Little Popoon, joka välitti palmuöljyä, sekä maissia ja norsunluuta. Huttonin tehdas laajeni 1838 Ouidahiin ja 1842 Badgaryyn (rannikkokaupunki nykyisessä Nigerian Lagosin valtiossa). Ouidahin tehdas perustui edellisenä vuonna sovittuun järjestelyyn, jossa Francisco Félix de Souza lupasi toimittaa Marmannille palmuöljyä, koska orjakaupan tila oli heikko. Ouidahin tehdas tuhoutui vuonna 1841 brittiläisen ristelijän hävitettyä sen.[33]

Little Popossa palmuöljyn vienti nousi orjakaupan edelle. Grand-Poposta Messers Huttonin yhtiön laivaan hankittiin palmuöljyä ensimmäisen kerran vuonna 1845. 1840-luvun lopulla Grand-Popon päätulo ei kuitenkaan koostunut palmuöljystä, vaan tullimaksuista, joita perittiin kauppiailta, tavaroista ja eniten maksuja saatiin orjista, jotka kulkivat laguunissa alueen läpi. Grand-Popon päällikkö tiedusteli, miten hänen odotettiin toimivan, jos hän näki orjien ohittavan kaupunkinsa. T.G.Forbes, joka raportoi orjakaupan kieltävän sopimuksen toteutumisesta vastasi, viitaten viljelystuotteiden viljelyn ja kaupan lisäämiseen, että päälliköllä oli satoja ja tuhansia eekkereitä maata, joka vähäisellä viljelyllä tuottaisi suuren määrän palmuöljyä ja puuvillaa, ja joka pienelläkin tullimaksulla tuottaisi suuremman tulon kuin orjakaupasta saatavan. Forbes kertoi päällikön olleen hyvin tyytyväinen tähän asiaan, mutta myöhemmin, vuonna 1860 Britannian laivasto katsoi kuitenkin tarpeelliseksi huomauttaa päällikköä tehdystä orjakaupan kieltävästä sopimuksesta.[34]

 
Heven kylä sijaitsee vanhan Grand-Popon vastapuolella laguunia.

Suurin osa rannikolta viedystä palmuöljystä tuli sisämaasta maakuljetuksina ja osittain kanooteilla laguunia ja jokia myöten. Erään brittiläisen laivan kapteenin mukaan palmuöljy tuotiin kantamalla alkuasukkaiden päiden päällä pitkien etäisyyksien päästä, jokainen kantoi kalebassiastiaa, jossa öljyä on ehkä pari gallonaa (yhdeksän litraa). Palmuöljyä tuottavia palmumetsiä kasvoi myös rannikolla. Simpukankuorirahat (cowry) olivat tärkeitä palmuöljyn välittämisessä, koska ne mahdollistivat maksuvälineen jakamisen pieninä erinä.[35]

Palmuöljykaupan edelläkävijä muokkaa

Orjarannikon länsiosat olivat edelläkävijöitä palmuöljykaupassa useilla tavoin. Maanviljelystuotteita oli viety alueelta aikaisemminkin, ja sen hedelmällisiä takamaita käytettiin viljelyyn, joten voitiin käyttää olemassaolevaa kuljetusverkostoa. Palmuöljyn kuljetus oli vaikeaa sen raskauden takia. Tehtaasta tullut tynnyri painoi yli 300 kiloa. Laguuni oli tärkeä kuljetusväylä. Idässä päin olevat satamat[36] Ouidah ja Lagos olivat vielä 1800-luvun puolessa välissä omistautuneet orjakaupalle ja siellä laillisen kaupan vastustus oli suurinta. Lännempänä siirtyminen molempien kauppaan oli sujuvaa. Rannikon paikkakunnista Agouéssa poliittinen tilanne oli poikkeava, mutta tilanne oli hallussa, koska brittiläiset risteilijät partioivat rannikolla. Johtavilla palmuöljykauppiailla oli lisäksi hyvät henkilösuhteet orjakauppiaisiin.[37]

Siirtyminen orjakaupasta palmuöljyyn ei tuottanut aluksi ongelmia alueelle. Orjakauppa jatkui suuren mittakaavan palmuöljytuotannon alkaessa 1830-luvulta 1860-luvulle. Kun laiton orjakauppa vihdoin lopetettiin 1870-luvulla, myös Aguén ja Little Popon välillä vallinnut sodankäynti päättyi, vaikka uuteen tilanteeseen oli näillä paikkakunnilla vaikea sopeutua. Grand-Popon kauppa alkoi kukoistaa hyvien vesitieyhteyksien takia, ja siellä oli kolme tai jopa neljä tärkeää kauppapaikkaa 1870-luvun lopulla. Eräs niistä oli Agbanaken, jolla hyvä asema Mono-joen varrella palmunytimien ja öljyn kaupassa. Silloin Grand-Popossa oli neljä eurooppalaisten ja neljä paikallisten tehdasta. Postihöyrylaivat kävivät kolmena viikkona neljästä Hévén satamassa ja Grand-Popon laguunin vastarannalla oli hieno tiilirakenteinen talo, joka on Ranskan kauppalaitoksen rakentama. Grand-Popon keskustasta itään oli Byllin kylä, joka oli etelään Agnabakenista ja heti Grand-Popon rannalla olevasta kylästä itään. Se mahtaili kolmella eurooppalaisten rakentamalla talolla ja kolmella kauppainstituutiolla.[38]

Palmuöljyn perinteistä valmistusta muokkaa

Kuvattu Grand-Popon Hevessa tammikuussa 2018.

  •  
    Jauhinkivi
  •  
    Palmunytimiä
  •  
    Palmunölyä eri muodoissaan.
  •  
    Palmuöljyn keittämistä.
  •  
    Valmista palmuöljyä.

Siirtomaajaon toteutus muokkaa

Ennen kolonialismia Afrikan ja afrikkalaisten kansainväliset suhteet varsinkin Eurooppaan olivat lähinnä kauppasuhteita. 1900-luvun alkuun tultaessa suhteet muuttuivat kauppa- ja vaihtosuhteista kontrolliin ja alistamiseen. Euroopan eturistiriidat Afrikan territorioista, ja sen seurauksina Euroopan valtojen yhteenotot niissä johtivat Berliinin konferenssiin vuosina 1884 ja 1885. Konferenssissa ei ollut yhtään delegaatiota Afrikasta, mutta siinä jaettiin Afrikka Euroopan valtojen kesken. Osallistujien pyrkimyksinä oli ekspansionismi ja Euroopan ulkopuolisten territorioiden tuottamat taloudelliset edut .[39]

Orjarannikon alueen taloudelliseen ja poliittiseen asemaan vaikutti 1870-luvulla kehittynyt tilanne. Afrikan jaossa alueesta kilpailivat kolme siirtomaavaltaa, Englanti, Ranska ja Saksa. Britannia laajensi vaikutusvaltaansa läntisellä Orjarannikolla 1800-luvun puolenvälin jälkeen. Orjakaupan vastaisten toimien varjolla toteutettiin muun muassa Lagosin pommitus vuonna 1851 ja sen liittäminen Englannin protektoraatiksi kymmenen vuotta myöhemmin. Britannia toteutti Orjarannikon satamien sulun vuonna 1852. Britit liittivät Kultarannikon Anlon alueen (nykyinen Etelä-Togo) siirtomaaksi vuonna 1872. Dahomeyn kuninkaan painostamiseksi Britit toteuttivat koko Orjarannikon sulun 1876-1877. Anlon alueella toteutettu väkijuomien ja muiden tuontitavaroiden raskaan tullin takia kauppiaat siirtyivät idemmäksi. Salakuljetus brittiläiselle alueelle yleistyi. Sen lopettamiseksi britit ulottivat territorionsa rajoja idemmäksi.[40]

Scramble for Africa muokkaa

Britannian vaikutusvallan laajentumisen seurauksena alkoi Scramble for Africa, Euroopan kilpajuoksu Orjarannikon asutuksiin. Saksalaiset kauppiaat pyysivät hallitukseltaan Littele Popon suojelua brittien tunkeutumista vastaan. Bismarck ei ollut aluksi kiinnostunut, mutta Ranska vastasi kauppiaidensa valituksiin. Se pelkäsi, että Britannia valtaisi koko Dahomeyn hallintaansa ranskalaisilta. Ranska neuvotteli Cotonoun luovutussopimuksen vuonna 1879 ja sai Porto-Novon protektoriaatiksi vuonna 1883.[41]

Brittien laajentumispolitiikka aiheutti epävarmuutta Little Popossa. Ranskalaiset kauppiaat ja alueen virkamiehet anoivat uusia suojelualueita, mutta Ranskan hallitus viivytteli ja hyväksyi suojelun vain Grand-Popolle vuonna 1883. Tilanne Little Popossa oli sekava ja saksalaiset kauppiaat pyysivät Saksan ulkoministeriöstä sotalaivaa vierailemaan alueella. Saksan hallitus reagoi nimittämällä keisarillisen asiamiehen Gustav Nachtigalin tutkimaan valituksia ja lähetti laivaston korvetin Little-Popoon. Siihen otettiin vangiksi paikallisia johtajia Saksan vaatiessa kansalaistensa suojelua. Saksa ei vielä tässä vaiheessa pyrkinyt saamaan Small-Popoa protektoraatiksi. Saksa käytti hyväkseen sekavaa tilannetta ja ystävyyssuhdetta Ranskan kanssa Euroopassa ja sai neuvoteltua Small-Popon itselleen. Saksa ja Ranska sopivat Euroopassa etupiirinsä siten, että nykyisen Togon itäosasta tuli Saksan keisarikunnan protektoraatti Togoland (1884–1914). Siirtomaan pääkaupunki oli Anéhon eli Little-Popon lähellä oleva pieni paikkakunta Sebe vuosina 1887–1897.[42]

Kolonialismin aika 1904–1958 muokkaa

Protektoriaatista siirtomaaksi muokkaa

Vanha Grand-Popo muokkaa

 
Grand-Popon miehet osallistuivat sekä ensimmäiseen (1914-1918), että toiseen maailmansotaan (1939-1945). Kuva muistomerkistä Grand-Popossa.

Itsenäisyys 1960 alkaen muokkaa

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Strickrodt, Silke: Afro-European Trade in the Atlantic World, The Western Slave coast c 1550 – c 1885. James Currey, 2015. ISBN 978-1-84701-110-7. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Law, Robin: Ouidah, The Social History of a West African Slaving ‘Port’ 1727–1892. Ohio University Press/James Currey, 2004. ISBN 0-8214-1572-7. Teoksen verkkoversio (viitattu 1.4.2019). (englanniksi)
  • Manning, Patrick: ”3”, Merchants, Porters and Canoemen in the Bight of Benin, Links in the West African Trade Network, s. 51–74. kirjassa Coquery-Vidrovitch, Catherine ja Lovejoy, Paul (toim.) The Workers of the African Trade. Beverly Hills, 1985. Teoksen verkkoversio (viitattu 1.4.2019). (englanniksi)
  1. ↑ Gibb, H. A. R.: Kotonou The Encyclopaedia of Islam. 1954. Viitattu 9.3.2019. (englanniksi)
  2. ↑ Kylä on nykyisin Togossa, sen itärajan tuntumassa.
  3. ↑ Law, s. 39
  4. ↑ Strickrodt, s. 40–42
  5. ↑ a b Jones, Adam ja Sebald Peter: An African Family Archive: The Lawsons of Little Popo/Aneho (Togo) 1841–1938, s. 2. OUP/British Academy, 2005. Teoksen verkkoversio (viitattu 9.3.2019). (englanniksi)
  6. ↑ L'Histoire - grandpopo.net. Viitattu 24.3.2023. (ranskaksi)
  7. ↑ Agbanake oli lähellä nykyistä Mono-joen ylittävää siltaa kohdassa, jossa joki muuttuu laguuniksi
  8. ↑ Strickrodt, s. 43–44
  9. ↑ Parés, Luis, Nicolau: The Formation of Candomblé, Vodun History and Ritual in Brazil, s. 20. The University of North Carolina Press, 2013. ISBN 978-1-4696-1092-4. Teoksen verkkoversio (viitattu 9.3.2019). (englanniksi)
  10. ↑ Strickrodt, s. 89
  11. ↑ Strickrodt, s. 90
  12. ↑ Strickrodt, s. 48
  13. ↑ Valkoinen lippu oli merkki vodoun-uskonnon harjoittamisesta, ja sellainen näkyy useissa seudun taloissa vieläkin.
  14. ↑ Manning, Patrick: Slavery, Colonialism and Economic Growth in Dahomey, 1640–1960, s. 14. Cambridge University Press, 2004. Teoksen verkkoversio (viitattu 2.4.2019). (englanniksi)
  15. ↑ Strickrodt, s. 65–68
  16. ↑ Konadu, Kwasi: The Akan Diaspora in the Americas. Oxford University Press, 2010. Teoksen verkkoversio (viitattu 9.3.2019). (englanniksi)
  17. ↑ Strickrodt, s. 96–101
  18. ↑ Strickrodt, s. 102
  19. ↑ Strickrodt, s. 52–53
  20. ↑ Strickrodt, s. 53–55
  21. ↑ Strickrodt, s. 55–59
  22. ↑ Strickrodt, s. 59–60
  23. ↑ Manning, s. 51
  24. ↑ Strickrodt, s. 60–64
  25. ↑ Manning, s. 53
  26. ↑ makari oli vihreää tahnaa, joka tehtiin nété hedelmästä tai African locust bean tree
  27. ↑ Manning, s. 57
  28. ↑ Manning, s. 56
  29. ↑ Manning, s. 58
  30. ↑ Manning, s. 59
  31. ↑ a b Manning, s. 60
  32. ↑ Manning, s. 61
  33. ↑ Strickrodt, s. 210–212
  34. ↑ Strickrodt, s. 213–215
  35. ↑ Strickrodt, s. 215–206
  36. ↑ Kirjallisuudessa mainitaan rannikon paikkakuntien satamista, vaikka ensimmäinen varsinainen satama, jossa oli laiturirakenteita rakennettiin Cotonouhun vasta 1891–1899 ja se on myös nykyisin Beninin ainoa satama. Ennen orjat ja tavarat kuljetettiin afrikkalaisveneillä laivoihin, jotka olivat redillä noin 3-4 kilometrin päässä rannasta.
  37. ↑ Strickrodt, s. 216–217
  38. ↑ Strickrodt, s. 222–224
  39. ↑ Shanguhyia, Martin S. ja Falola, Toyin (toim.): The Palgrave Handbook of African Colonial and Postcolonial History, s. 81. Palgrave, Macmillan, 2018. ISBN 978-1-137-59425-9. Teoksen verkkoversio (viitattu 2.4.2019).
  40. ↑ Strickrodt, s. 225–227
  41. ↑ Strickrodt, s. 227
  42. ↑ Strickrodt, s. 230–232

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Grand-Popon_historia&oldid=21367576”