Gammasäteily

Gammasäteily on ionisoivaa sähkömagneettista säteilyä, joka on peräisin atomiydinten viritystilojen purkautumisesta radioaktiivisessa hajoamisessa, fissiosta tai elektroni-positroniparien annihilaatiosta. Gammasäteilyä vapautuu suuria määriä gammapurkauksissa.

Gammasäteilyä syntyy maailmankaikkeudessa monissa rajuissa ilmiöissä kuten kaasun kuumentuessa mustaa aukkoa ympäröivässä kertymäkiekossa. Gammatähtitiede on erityisesti satelliiteilla tehtävän avaruustutkimuksen uudempia aloja. Myös maassa luonnollisissa ilmiössä, kuten ukkosissa, syntyy salamoiden aiheuttamaa gammasäteilyä.

Ominaisuuksia

Gammasäteily on kaikkein suurienergisintä sähkömagneettista säteilyä. Yksittäisen gammakvantin energia on tyypillisesti yli 100 keV, taajuus luokkaa 10²⁰ Hz ja aallonpituus alle 10 pm. Pienen aallonpituutensa vuoksi gammakvantin keskimääräinen vapaa matka väliaineessa on suuri ja siksi se on hyvin läpitunkevaa. Gammasäteilyn tehon vähentämiseksi 50 %:iin vaaditaan 1 cm lyijyä, 4,6 cm graniittia tai 6 cm betonia.

Suuren energiansa vuoksi gammasäteily on vaarallista eläville soluille ja sitä käytetään lääketieteessä muun muassa syöpäsolujen tuhoamiseen ja lääketieteellisten instrumenttien sterilointiin. Gammasäteilyä käytetään myös isotooppi- eli gammakuvauksessa esimerkiksi teollisuudessa. Tavallisin gammasäteilyn lähde on koboltti-60 tai iridium-192.

Vuorovaikutus materiaalin kanssa

Gammasäteilyllä on pääasiassa kolme tapaa vuorovaikuttaa materiaalin kanssa: valosähköinen ilmiö, Compton-sironta ja parinmuodostus.

Gammasäteilyn synty

Gammasäteily

Gammasäteilyä syntyy tavallisesti yhdessä muunlaisen säteilyn kanssa. Monessa tapauksessa radioaktiivisen hajoamisen tuloksena syntyy virittynyt ydin. Kun ytimen viritystila laukeaa, ydin emittoi osan energiastaan gammafotonina. Emittoituneen gammahiukkasen energia vastaa ytimen alkutilan energian ja lopputilan energian erotusta.

Esimerkiksi koboltti-60 hajoaa ensin virittyneeksi nikkeli-60:ksi beetahajoamisella:

${}^{60}{\hbox{Co}}\;\to \;^{60}{\hbox{Ni*}}\;+\;e^{-}\;+\;{\overline {\nu }}_{e}.$

Sitten nikkeli-60:n viritystila purkautuu ja viritystilaa vastaava energiamäärä purkautuu gammasäteilynä:

${}^{60}{\hbox{Ni*}}\;\to \;^{60}{\hbox{Ni}}\;+\;\gamma .$

Historia

Gammasäteilyn havaitsi ranskalainen kemisti Paul Ulrich Villard vuonna 1900 tutkiessaan Curien pariskunnalta saamiaan radiumnäytteitä. Hän toimi silloin École Normale -korkeakoulussa Pariisissa. Tiedettiin radiumin lähettävän kahdenlaista säteilyä, joista toinen beta-säteilyksi ristitty reagoi magneettikenttään ja toinen alfa-säteilyksi ajateltu ei. Villard ensimmäisenä havaitsi, ettei kaikki radiumin lähettämä, magneettikentässä kääntymätön säteily ollut alfa-säteilyä, vaan jotain kolmatta, siihen asti tuntematonta lajia. Vaikka se olikin määrältään vähäisempää kuin beta-säteily, sillä oli suuri tunkeutumiskyky ja heikostakin radiumnäytteestä lähtevä säteily pystyi läpäisemään 0,2 mm paksun lyijyfolion siinä missä betasäteily ei läpäissyt edes yhtä valokuvauslevyä. Villard pystyi erottamaan radiumin säteilystä kolme eri säteilylajia, mutta hänen löytönsä ei ensin saanut laajempaa huomiota.

Nimien alfa-, beta- ja gammasäteily uskotaan olevan Ernest Rutherfordilta vuodelta 1903.

Toisin kuin moni aikalaisensa Marie Curie tarkasteli myös gammasäteilyä väitöskirjassaan 1904, mutta piti sen hyödyntämismahdollisuuksia radiografiassa vähäisinä verrattuna röntgensäteilyyn. Ihmisen luiden ja kudosten erottuminen oli heikkoa ja vaadittava valotusaika paljon pidempi, kuin röntgensäteillä. Gammasäteilyn uskottiin kuitenkin olevan massallisia hiukkasia. Röntgensäteilyn aaltoluonteen osoittivat ensimmäisenä 1912 Max von Laue, Walther Friedrich ja Paul Knipping käyttämällä kidehilaa sen sirottamiseen. Kaksi vuotta myöhemmin 1914 Rutheford ja Edward Andrade pystyivät määrittämään samankaltaisella tekniikalla gammasäteilyn aallonpituuden.

Vuoteen 1924 mennessä oli todistettu gamma- ja röntgensäteilyn sähkömagneettinen aaltoluonne (Rutherford & Andrade), lyhytaaltoisimman (energisimmän) röntgensäteilyn ja pitkäaaltoisimman gammasäteilyn samanlaisuus, röntgensäteilyn samanaikainen hiukkasluonne (Compton) sekä sironneiden röntgensäteiden polarisaatio (Compton).

Heliumytimistä koostuvan alfasäteilyn pysäyttää paperiarkki, elektroneista koostuvan beetasäteilyn alumiinilevy ja gammasäteily vaimenee väliaineessa.

Altistus- ja mittayksiköt

Gammasäteilyn ionisoivaa vaikutusta kutsutaan altistumiseksi:

• coulombi per kilogramma (C/kg) on SI-yksikkö, jolla mitataan ionisoivalle säteilylle altistumista. Yksikkö mittaa sen säteilyn määrää, joka aiheuttaa yhden coulombin varauksen yhdessä kilogrammassa materiaa.
• Röntgen (yksikkö) (R), vanhentunut yksikkö. 1 röntgen tarkoittaa energiaa, jonka gamma- tai röntgensäteily aiheuttaa kuutiosenttimetrissä ilmaa. 1 röntgen = 2,58×10⁻⁴ C/kg

Ionisoivan säteilyn, kuten gammasäteilyn, vaikutus elävään kehoon liittyy enemmänkin siihen, kuinka suuren energiamäärän säteily on jättänyt kohdeaineeseen massayksikköä kohden. Tätä ilmaistaan absorboituneella annoksella:

• Gray (Gy), ilmoittaa sen säteilyn määrän, jolla välitetään 1 joule energiaa 1 kilogrammaan mitä tahansa materiaa.
• Rad, vanhentunut absorboituneen säteilyannoksen yksikkö, 1/100 graytä

Ekvivalenttiannos kuvaa ionisoivan säteilyn aiheuttamaa säteilyannosta ja nimenomaan sen biologista vaikutusta. Gammasäteillä se on yhtä suuri kuin absorboitunut säteilyannos.

• Sievert (Sv) SI-yksikkö, joka gammasäteillä vastaa Gray:ta
• Rem (Röntgen equivalent man), vanhentunut säteilyn ekvivalenttiannoksen yksikkö, 1/100 sievertiä

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Gammasäteily Wikimedia Commonsissa

 

Sähkömagneettinen säteily

Sähkömagneettinen spektri: gammasäteily • röntgensäteily • ultraviolettisäteily • valo • infrapunasäteily • alimillimetrisäteily • mikroaallot • radioaallot

---

Radiotaajuusalueet: THF • EHF • SHF • UHF • VHF • HF • MF • LF • VLF • ULF • SLF • ELF

---

Valo: violetti • sininen • syaani • vihreä • keltainen • oranssi • punainen