Italia (1922–1945)
Italia (virallisesti Italian kuningaskunta, ital. Regno d’Italia) vuosina 1922–1945 oli Kansallisen fasistipuolueen hallitsema yksipuoluejärjestelmä, jonka diktaattorina toimi Benito Mussolini. Mussolinin tultua pääministeriksi muut puolueet ja kansalaisvapaudet lakkautettiin muutaman vuoden kuluessa. Fasistit loivat Italiaan myös korporatistisen talousjärjestelmän ja vaaleihin perustunut kansanedustus korvattiin korporaatioihin perustuvalla. Mussolini tähtäsi Italian vallan laajentamiseen sotilaallisilla valloituksilla. Italia valloitti vuosina 1935–1936 Etiopian[1] ja osallistui vuodesta 1940 toiseen maailmansotaan Saksan liittolaisena. Huonon sotamenestyksen seurauksena Mussolini syrjäytettiin vuonna 1943 vallankaappauksella, mutta saksalaiset palauttivat hänet ja fasistipuolueen johtamaan maan pohjoisosissa Italian sosiaalista tasavaltaa, joka kukistui lopulta 1945.[2]
| Italian kuningaskunta Regno d’Italia |
|||
|---|---|---|---|
1922–1945 |
|||
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | fasistinen yksipuoluejärjestelmä | ||
| Kuningas | Viktor Emanuel III (1900–1946) | ||
| Pääministeri ja Duce | Benito Mussolini (1922–1943) | ||
| Pääkaupunki | Rooma | ||
| Historia | |||
| – perustettiin | 31. lokakuuta 1922 | ||
| – Italia hyökkäsi Etiopiaan | 1935–1936 | ||
| – Italia hyökkäsi Albaniaan | 7. huhtikuuta 1939 | ||
| – terässopimus | 22. toukokuuta 1939 | ||
| – Italia hyökkäsi Ranskaan ja liittyi mukaan toiseen maailmansotaan | 10. kesäkuuta 1940 | ||
| – kolmen vallan sopimus | 27. syyskuuta 1940 | ||
| – fasistihallinto sortui | 25. heinäkuuta 1943 | ||
| Viralliset kielet | italia | ||
| Valuutta | Italian liira | ||
| Tunnuslause | FERT | ||
| Kansallislaulu | ”Giovinezza” | ||
| Edeltäjä |
 Italian kuningaskunta |
||
| Seuraaja |
 Italian sosiaalinen tasavalta |
||
_crowned.svg)
.svg)
.svg)
Fasistien valtaannousu muokkaa
Fasistinen aikakausi alkoi Fasci Italiani di Combattimento -järjestön pohjalta 7. marraskuuta 1921 perustetun Kansallisen fasistipuolueen (Partito Nazionale Fascista, PNF) vallankaappauksella. 20 000 puolueen jäsentä marssi 28. lokakuuta 1922 Roomaan ja sai kuningas Viktor Emanuel III:n suostumaan Benito Mussolinin nimittämiseen pääministeriksi.[3] Aluksi PNF oli yhteistyössä myös muiden puolueiden kanssa sosialistista puoluetta lukuun ottamatta, johon suhtauduttiin jyrkän kielteisesti. PNF:n puheenjohtaja Mussolini oli ollut ensimmäisen maailmansodan aikana sosiaalidemokraatti, mutta joutunut syrjään siksi, että oli kannattanut Italian liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan, mikä oli ollut sosiaalidemokraattien rauhanaatteen vastaista.
Vallan vakiinnuttaminen muokkaa
Vallan keskittäminen tapahtui vaalilain muutoksella. Valtiopäiväedustaja Giacomo Acerbon ehdottamalla Legge Acerbolla päätettiin, että puolue, joka sai 1/4 äänistä, sai 2/3 valtiopäiväpaikoista. Laki hyväksyttiin 18. marraskuuta 1923. PNF:n muiden samanhenkisten kanssa muodostama yhteistyövaaliliitto, La Lista Nazionale (”Kansallinen vaalilista”), sai 6. huhtikuuta 1924 61,3 prosenttia äänistä. Sosialistijohtaja Giacomo Matteotti murhattiin 10. kesäkuuta 1924.[3] Mahdollisuus yksipuoluevaltaan muodostui.
Vuonna 1925 Italiasta tehtiin yksipuoluevaltio. Muut kuin PNF tulivat kielletyiksi. Vuonna 1923 perustettu Fasistien suuri neuvosto (Gran Consiglio del Fascismo) koordinoi valtion politiikan 9. joulukuuta 1928 – 25. heinäkuuta 1943.
Talouspolitiikka muokkaa
Fasistihallinto pyrki vakauttamaan maan taloutta ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä tilanteesta. Fasistien kontrolloiman ammattiyhdistysliikkeen, hallituksen ja työnantajien välille pyrittiin muodostamaan neuvottelujärjestelmä, jotka estäisi työläisten lakkoilun.
Ulkopolitiikka muokkaa
Ulkopolitiikassa johtoajatuksena oli Mare Nostrum, ”meidän meremme”. Tarkoituksena oli vahvistaa Italian kuningaskunnan asemaa kaikkialla Välimerellä, mihin liittyi siirtomaiden hankkiminen Välimeren rannoilta. Italia valloitti myös Etiopian keisarikunnan 1935–1936 huolimatta maan keisarin Haile Selassien yrityksistä saada Kansainliiton maat tueksi vastustamaan valtausta.
Italia liittyi myös kolmen vallan sopimukseen ja oli aktiivinen myös pohjoisessa Keski-Euroopan asioissa. Tämä vei Italian mukaan toiseen maailmansotaan, johon se liittyi aluevaatimusten osoittamiseksi Ranskalle vasta sitten, kun Ranska oli jo melkein kukistunut saksalaisten hyökkäyksestä 1940.
Toinen maailmansota muokkaa
Italia kävi sotaa Afrikassa Isoa-Britanniaa vastaan, mutta koska se alkoi jäädä häviölle, joutuivat saksalaiset tulemaan Afrikakorps-nimisenä joukkona tueksi.
Vuonna 1941 Italia ryhtyi hyökkäämään Albanian kautta Kreikkaan, mutta tuli torjutuksi. Tämän vuoksi Saksa joutui hyökkäämään Jugoslaviaan ja Kreikkaan, mistä aiheutui operaatio Barbarossan myöhästyminen ainakin kahdella kuukaudella, mistä puolestaan seurasi se, että hyökkäys joutui osittain aikaisempaa ankarammin Neuvostoliiton talven olosuhteiden vaivaamaksi ja pysähtyi marras–joulukuussa Moskovan taisteluun.
Heinäkuun 1943 Sisilian maihinnoususta alkaen fasistinen Italia joutui uhanalaiseksi liittoutuneiden edetessä Etelä-Italiasta kohti pohjoista. Tämä johti Italian irrottautumiseen sodasta marsalkka Pietro Badoglion tekemän vallankaappauksen avulla. Italian kuningas antoi pidättää Mussolinin. Badoglion hallitus solmi aselevon liittoutuneiden kanssa 3. syyskuuta 1943 ja se julkistettiin viisi päivää myöhemmin.
Saksalaiset pelastivat Mussolinin vankeudesta ja tekivät hänestä tukemansa uuden Italian sosiaalisen tasavallan valtionpäämiehen siksi ajaksi, kun Pohjois-Italia oli Saksan miehittämä ja kävi sotaa Italiaa ja liittoutuneita, pääasiassa yhdysvaltalaisia vastaan.
Lähteet muokkaa
- ↑ Italy - Foreign policy | Britannica Encyclopædia Britannica. Viitattu 23.3.2022. (englanniksi)
- ↑ Italy - World War II | Britannica Encyclopædia Britannica. Viitattu 23.3.2022. (englanniksi)
- ↑ a b Italy - The Fascist era | Britannica Encyclopædia Britannica. Viitattu 23.3.2022. (englanniksi)
