Apologeticum

Apologeticum (lat. Apologeticum pro Christianis, joskus Apologeticus) eli Kristinuskon puolustus on Tertullianuksen vuonna 197 kirjoittama apologeettinen teos, joka on tarkoitettu kristinuskon puolustukseksi. Sitä voidaan pitää Tertullianuksen pääteoksena.

Apologeticum Kristinuskon puolustus
Apologeticum pro Christianis
Tertullianuksen Apologeticumin alku. Käsikirjoitus 79, Balliol College, Oxford.
Alkuperäisteos
Kirjailija	Tertullianus
Kieli	latina
Genre	teologia
Julkaistu	197
Suomennos
Suomentaja	Juha Pihkala
Kustantaja	Kirjapaja
Julkaistu	2010
Ulkoasu	nidottu
Sivumäärä	199
ISBN	978-952-247-073-7
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Tertullianus vaatii teoksessa kristinuskolle laillista asemaa Rooman valtakunnassa ja kristityille samanlaista kohtelua kuin minkä valtakunnan muidenkin uskontojen kannattajat saivat. Teos sisältää Tertullianuksen tunnetun lausahduksen ”marttyyrien veri on kirkon siemen”.

Historia

Tertullianus kirjoitti teoksen Karthagossa keisari Septimius Severuksen aikana, vuoden 197 kesällä tai syksyllä, toisin sanoen vain muutamia vuosia kristityksi kääntymisensä jälkeen. Teoksen sisällössä on yhtäläisyyksiä kahteen Tertullianuksen aiemmin samana vuonna kirjoittamaan teokseen, joiden kummankin nimi oli Ad nationes (Pakanoita vastaan). Nämä teokset ovat ilmeisesti olleet Apologeticumin luonnostelmia. Tämä osoittaa, että teoksen synty on ollut pidempikestoinen projekti.

Teos esittää olevansa osoitettu Rooman valtakunnan provinssien käskynhaltijoille ja tarkemmin Karthagon hallintovirkamiehille. Laajemmin se on tarkoitettu todennäköisesti kaikille oppineille ei-kristityille, joihin on voinut kuulua sekä kristinuskon syyttäjiä että uskonnosta kiinnostuneita ihmisiä. Teoksen lukijakunta lienee koostunut kuitenkin ennen kaikkea kristityistä, jotka ovat saaneet teoksesta uskonvahvistusta. Koska teos oli kirjoitettu ennen Septimius Severuksen vuoden 202 ediktejä, joiden on tulkittu kieltäneen kristinuskoon kääntymisen, Tertullianus käsittelee teoksessa tätä edeltäneitä lakeja, joiden nojalla ensimmäisen ja toisen vuosisadan kristittyjä oli tuomittu.

Tertullianus oli selvästi tutustunut varhaisempiin kreikkalaisiin apologioihin ennen teoksensa kirjoittamista. Hänen teoksensa esikuviksi on voitu tunnistaa muun muassa Justinos Marttyyrin Ensimmäinen ja Toinen apologia, Tatianoksen Puheita kreikkalaisille sekä Athenagoraan Vetoomus kristittyjen puolesta. Lisäksi Tertullianuksen teoksessa on yhtäläisyyksiä ja jopa yhteisiä tekstikohtia Marcus Minucius Felixin teoksen Octavius kanssa. Tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, kumpi näistä kahdesta teoksesta on kirjoitettu aiemmin.

Apologeticum on Tertullianuksen tunnetuin teos, sillä se on hänen teostensa käsikirjoitusten joukossa ainoa, jota on säilynyt laajemmin ja vielä useampina kappaleina. Tertullianuksen lyhyt teos De testimonio animae ("Sielun todistuksesta") on lisäys Apologeticumiin. Se pyrkii selventämään luvussa 17 esiintyvää lausetta testimonium animae naturaliter christianae (”todistus: sielu on luonnoltaan kristitty”).

Sisältö

»Rooman valtakunnan käskynhaltijat! [...] Yhteisömme ei anele mitään omasta puolestaan, koska se ei asemaansa hämmästele. Se näet tietää elävänsä maan päällä muukalaisena ja kohtaavansa ulkopuolisissa helposti vihamiehiä, mutta myös omistavansa kotimaan, kotipaikan, toivon, kiitoksen ja arvostuksen taivaassa. Yhtä se kuitenkin kaipaa: ettei tulisi tuntemattomana tuomituksi.»

Tertullianuksen teos käsittää 50 lukua. Hän aloittaa kristittyjen kohtaamasta epäoikeudenmukaisesta kohtelusta ja Rooman lakien epäoikeudenmukaisuudesta. Tämän jälkeen hän vastaa kristittyjä kohtaan esitettyihin syytöksiin: ensin erilaisiin huhupuheisiin ja sitten suoranaisempiin rikossyytteisiin. Lopuksi hän kuvaa kristillistä ajattelumaailmaa, kuten kristittyjen näkemyksiä yhteiskunnasta, sekä kristinuskon ja filosofian välistä suhdetta. Tertullianus katsoo, ettei mitään sotaa voiteta pelkästään puolustautumalla, ja käy myös hyökkäykseen kristinuskon puolesta. Hän esittää kristinuskon ylivertaisena kreikkalais-roomalaiseen uskontoon verrattuna.

Tertullianuksen tyyli vaihtelee filosofisen, retorisen ja oikeuspuheen välillä. Verrattuna moniin muihin aikansa kristillisiin apologioihin, lainopillisen koulutuksen saanut Tertullianus vetoaa laajemmin juuri lakeihin ja oikeudenmukaisuuteen, siinä missä aiemmat apologeetit olivat vedonneet enemmän järkeen ja yleiseen inhimillisyyteen tai teologisiin seikkoihin. Tertullianus ei vetoa teoksessaan sellaisiin seikkoihin, joilla on merkitystä ainoastaan kristityille; hän ei esimerkiksi lainaa Raamattua kertaakaan, vaikka vetoaakin sen vanhan alkuperän tuomaan auktoriteettiin.

Johdanto ja kristittyjen epäoikeudenmukainen kohtelu (luvut 1–6)

Teoksen alkuosa käsittelee kristittyjen epäoikeudenmukaista kohtelua heitä syytettäessä. Tertullianus katsoo tämän johtuvan pakanoiden tietämättömyydestä. Hän esittää, että ihmiset kiittävät yleensä sitä, minkä tuntevat, ja vihaavat sitä, mitä eivät tunne. Tämä tulee ilmi niiden ihmisten käyttäytymisestä, jotka kerran vihasivat, koska olivat tietämättömiä, mutta kun heidän tietämättömyytensä poistui, samalla poistui myös heidän vihansa. Heidän vihansa estää heitä tutustumasta asiaan syvällisemmin ja tunnustamaan kristinuskoon oleellisesti kuuluvan hyvyyden. Tämä tulee ilmi muun muassa siinä, että silloinkin kun kristittyjä syytetään, he eivät vapise pelosta ja kiellä uskoaan. Viranomaiset sen sijaan toimivat väärin, koska kieltävät kristityiltä asianmukaisen oikeudellisen käsittelyn. Tertullianus sanoo, että jos kristittyjä kerran syytetään rikollisina, heidän tulisi saada samanlainen kohtelu kuin muiden rikollisten, jotka ovat vapaita vastaamaan syytteisiin ja puolustautumaan. Kristittyjen ei kuitenkaan ole mahdollista sanoa mitään sellaista, joka puhdistaisi heidän nimensä tai saisi aikaan reilun oikeudenkäynnin. Jos joku kieltää olevansa kristitty, häntä kidutetaan kunnes hän myöntää olevansa; ja kun hän myöntää olevansa kristitty, häntä kidutetaan kunnes hän kieltää uskonsa.

Kristittyjä vastaan suunnattuja syytteitä käsitellessään Tertullianus pyrkii osoittamaan syytteiden tekopyhyyden: pakanalliset syyttäjät syyllistyvät aivan samoihin tekoihin. Tämän jälkeen hän käsittelee lakeja ja sanoo, että on epäilyttävää, jos jonkin lain oikeellisuutta tai virheellisyyttä ei voida tarkastella; jos lain osoitetaan olevan virheellinen ja epäoikeudenmukainen, se tulisi korjata tai poistaa käytöstä. Tertullianus mainitsee Neron ja Domitianuksen esimerkkeinä keisareista, jotka vainosivat kristittyjä epäoikeudenmukaisten lakien avulla. Tämän jälkeen Tertullianus nostaa esille hyviä lakeja, jotka rajoittivat ylellisyyttä ja lahjontaa, suojelivat naisten säädyllisyyttä ja edistivät aviollista onnea niin, ettei lähes kuutensataan vuoteen Rooman perustamisesta käsitelty oikeudessa yhtäkään avioeroa. Samaan aikaan kun tällaiset lait ovat unohdettuina ja laiminlyötyinä, kristittyjä syytetään heidän "rikoksistaan".

Vastaus huhuihin perustuviin syytöksiin (luvut 7–9)

Tertullianus alkaa käsitellä huhuihin perustuvia syytöksiä kristittyjä vastaan. Tällaisiin kuuluu muun muassa syytteitä murhista, pikkulasten syömisestä, insestisistä teoista ja aviorikoksista. Tertullianus sanoo näiden olevan pelkkiä huhuja, sillä koskaan ei ole osoitettu yhtäkään todistetta tällaisesta. Kaiken tavoitteena on vain kristinuskon panettelu. Tämän jälkeen Tertullianus väittää, että roomalaiset ovat itse syyllisiä samanlaisiin rikoksiin, joista he syyttävät kristittyjä. Kaikenikäisiä ihmisiä uhrataan Saturnukselle ja Juppiterille kautta valtakunnan. Areenat täyttyvät kilpataistelijoiden verestä, ja roomalaiset jopa syövät niitä eläimiä jotka syövät kuolleiden verisiä ruumiita. Kristityille murhan tekeminen on tiukasti kiellettyä; ihmisverta ei tule vuodattaa, ja tämä koskee myös kohdussa olevien lasten surmaamista, sillä kyseessä olisi lapsen sielun surmaaminen. Kristityt eivät myöskään saa syödä lihaa, jossa on vielä verta.

Insestiä ja aviorikosta koskeviin syytteisiin Tertullianus vastaa, etteivät kristityt ole syyllisiä sellaiseen, sillä he pidättäytyvät sukupuolisesta kanssakäymisestä ennen avioliittoa. Tämä eroaa roomalaisista, jotka syyllistyvät insestiin siittäessään ensin lapsia eri puolille valtakuntaa ja lopulta yhtyessään tämän seurauksena tietämättään omiin sukulaisiinsa.

Vastaus suoranaisiin rikossyytteisiin (luvut 10–45)

Suoranaisia rikossyytteitä käsitellessään Tertullianus käsittelee ensin syytteitä pyhäinhäväistyksestä. Hän sanoo, etteivät kristityt palvo pakanallisia jumalia, koska ne eivät ole todellisia eivätkä ole olemassa, eikä niillä näin ole voimaa eikä kykyä hallita mitään. Saturnus oli kerran pelkkä ihminen, kuten roomalainen tarusto osoittaa. Tertullianus kumoaa myös väitteet, että jumalat olisivat saaneet asemansa kuoleman kautta. Tämänkaltaiset voimattomat olennot eivät myöskään voi olla vastuussa Rooman valtakunnan noususta ja menestyksestä. Lisäksi jumalten luonne jättää paljon toivomisen varaa: jumalat ovat täynnä raivoa, insestisiä ajatuksia, kateutta ja mustankipeyttä. Miksi tällaiset häijyt olennot olisivat ylistämisen arvoisia? Tertullianus viittaa pakanallisiin jumaliin demoneina, joiden ainoana päämääränä on ihmiskunnan tuhoaminen. Ne turmelevat ihmisten sielut himoilla ja estävät ihmisiä kääntymästä todellisen Jumalan puoleen. Kuitenkin myös demonit tunnustavat Jumalan voiman.

Tertullianuksen mukaan roomalaiset syyllistyvät siis väärän uskonnon noudattamiseen todellisen Jumalan uskonnon sijasta. Mutta jos jumalat ovat todellisia ja kristityt syyllistyvät pyhäinhäväistykseen, mitä tämä kertoo Roomasta? Ihmiset palvelevat erilaisia jumalia ja kohtelevat näiden kuvia usein epäkunnioittavasti. Tertullianus arvostelee myös pakanallista kirjallisuutta, käytäntöjä ja uskonnollisia menoja, sekä filosofien toimintaa: Sokrates vannoi koirien kautta, Diogenes ja Varro tekivät jumalista epäkunnioittavia huomautuksia. Myös näytelmät pilkkaavat usein jumalia. Näin roomalaiset itse ovat syyllisiä pyhäinhäväistyksiin.

Kristityt sen sijaan eivät palvo näitä vääriä ja kuolleita jumalia, mutta eivät myöskään suhtaudu niihin niin huolettomasti. He palvovat yhtä Jumalaa, maailmankaikkeuden luojaa. Päin vastoin kuin pakanajumalat, hän on todellinen ja hänen olemassaolonsa todistaa jo sielukin, joka huutaa Jumalan puoleen heikkoudestaan ja langenneesta tilastaan huolimatta. Hänen profeettojensa teokset ovat säilyneet Mooseksesta saakka, joka eli tuhat vuotta ennen Troijan sotaa ja ennen Saturnusta ja roomalaista kirjallista perinnettä.

Tämän jälkeen Tertullianus käsittelee Jumalan ilmestymistä Kristuksessa ja kuvaa Kristuksen luontoa ja jumaluutta. Hän aloittaa juutalaisen kansan ja Jumalan välisestä suhteesta; juutalaiset olivat kerran Jumalan suosiossa, mutta he sortuivat niin julkeaan luottamukseen omiin esi-isiinsä, että eksyivät heidän opetuksistaan maailmalliseen elämään. Kristus on tullut palauttamaan oikean opin. Hän on lihaksi tullut Sana ja Järki (Logos), joka on saanut alkunsa Jumalasta ja joka siksi kantaa nimeä Jumalan Poika. Jumala tuli lihaksi erään neitsyen kohdussa ja syntyi ihmiseksi, joka oli yhdistynyt Jumalan kanssa.

Tämän jälkeen Tertullianus siirtyy käsittelemään syytteitä maanpetoksesta. Syytteisiin siitä, etteivät kristityt uhraa keisarille, Tertullianus vastaa, että tämä olisi hyödytöntä, koska heidän vallassaan ei ole antaa keisarille terveyttä, vaurautta ja valtaa. Sen minkä he voivat tarjota hänelle he tekevät rukouksissaan, koska vain Jumalalla on täydellinen valta. Vain hän nostaa ja laskee valtakunnat ja antaa keisarille vallan. Kristityt rukoilevat keisarille pitkää elämää, häiriötöntä valtaa, rohkeaa armeijaa, uskollista senaattia ja kaikkea muuta mitä keisari haluaa. Tertullianus sanoo, että näin tehdessään kristityt antavat Rooman asian ja keisarin Jumalan haltuun. Heidän kokoontumisensa eivät millään tavalla vaaranna valtiota eivätkä he juonittele keisaria, senaattia tai valtakuntaa vastaan. Kristittyjen suhtautuminen valtakuntaa kohtaan on yhtä kunnioittava ja hyväntahtoinen kuin heidän suhtautumisensa omia naapureitaan kohtaan. Minkäänlainen muu käytös ei olisi kristillistä.

Näin Tertullianus katsoo osoittaneensa, että kristittyjä vastaan esitetyt syytökset perustuvat valheeseen ja huhuihin, eikä mitään syytetyn kaltaista ole tapahtunut. Siitä huolimatta pakanalliset syyttäjät väittävät, että kristittynä oleminen on rikos valtakuntaa vastaan. Kristinusko ei kuitenkaan muodosta uhkaa yleiselle järjestykselle ja siksi kristittyjen tulisi olla vapaita kokoontumaan ja elämään rauhassa.

Kristillisen yhteiskunnan ja filosofian esitys (luvut 39–47)

Tertullianus jatkaa antamalla esityksen kristillisestä elämästä. Hän kuvaa tapaa, jolla kristityt käyvät yhteen ylistämään ja palvomaan Jumalaa. He rukoilevat toistensa ja keisarin puolesta, tutkivat pyhiä kirjoituksia ja jakavat yhteisen aterian, mutta vasta kun ovat rukoilleet ja kiittäneet Jumalaa. Tämän jälkeen jokainen voi mielensä mukaan esittää ylistykseksi laulun tai jotain, minkä on oppinut kirjoituksista. Tertullianus selittää kymmenysten antamisen käytännön, kristittyjen välillä vallitsevan keskinäisen veljellisen ja sisarellisen rakkauden käytännön, sekä kristittyjen yhteenkuuluvuuden Kristuksessa. Koska kristityt ovat osa tätä maailmaa, he ovat vuorovaikutuksessa sen kanssa, käyvät ostoksilla ja kylpylöissä aivan kuten muutkin, tosin kaikessa kiittäen Jumalaa, joka on heidät luonut.

Tästä huolimatta kristittyjä vainoavat eivät tunnista syyttömyyttä sitä nähdessään vaan vainoavat kristittyjä ja kohtelevat heitä epäoikeudenmukaisesti. Kristityt tuntevat todellisen viattomuuden, koska ovat oppineet ja perineet sen Jumalalta; he ymmärtävät ikuisen rangaistuksen, joka vallitsee erossa Jumalasta; ja tunnustavat ja pelkäävät sitä, joka antaa iankaikkisen tuomion. Kristityt pelkäävät Jumalaa, eivät prokonsulia. Tertullianus käsittelee myös väitettä, jonka mukaan kristinusko on enemmän kuin filosofia, nostaen esille filosofeja, jotka ovat sanoneet kristinuskon opettavan hyveitä ja moraalia, oikeudenmukaisuutta, kärsivällisyyttä, kohtuullisuutta ja siveyttä. Hän sanoo, että jos kristinusko on vain filosofia muiden joukossa, sitä tulisi kohdella samalla tavalla, niin että kristityt olisivat vapaita opettamaan ja levittämään uskomuksiaan ja tapojaan.

Päättäviä huomioita (luvut 48–50)

Tertullianus päättää puolustuspuheensa vertaamalla kristittyjen taistelua mieheen, joka taistelee sodassa. Kristityt eivät nauti siitä, että heitä vainotaan ja he joutuvat kestämään oikeudenkäyntejä, mutta Kristuksen sotilaina heidän tulee taistella totuuden puolesta Jumalan kunniaksi.

»Mutta siitä vain, hyvät käskynhaltijat, joita kansa pitää vieläkin parempina, jos uhraatte näitä kristittyjä! Kiduttakaa meitä, vääntäkää, tuomitkaa, repikää meitä: se näet todistaa viattomuutemme ja teidän syyllisyytenne. Siksi Jumala sallii meidän kärsivän. [...] Jumalallisen ja maallisen välillä on kiista: kun te tuomitsette meidät, Jumala julistaa meidät vapaiksi.»

Kirjallisuutta

Suomennos

• Tertullianus: Apologeticum: Kristinuskon puolustus. (Apologeticum/Apologeticus pro Christianis, 197.) Suomentanut Juha Pihkala. Helsinki: Kirjapaja, 2010. ISBN 978-952-247-073-7.

Alkutekstien laitoksia

• Tertullianus: Apologeticum. Verteidigung des Christentums. Lateinisch und Deutsch. Herausgegeben, übersetzt und erläutert von Carl Becker. Zweiter, durchgesehene Auflage. München: Kösel-Verlag, 1961.

Muuta kirjallisuutta

• Tertullian & Sider, Robert D.: ”Apology”, Christian and Pagan in the Roman Empire: The Witness of Tertullian, s. 8-70. Washington, D.C.: Catholic University of America, 2001.

Aiheesta muualla

Teos

• Tertullianus: Apologeticus. The Tertullian Project. (latinaksi)
• Tertullian: Defence of the Christians against the Heathen. The Tertullian Project. (englanniksi)

Muuta

• Tertullian: Apologeticum (The Apology). Teoksen kuvaus, useita käännöksiä ja bibliografia. (englanniksi)
• Antin, Katri: Ensimmäinen Tertullianuksen teos suomennettu (Arkistoitu – Internet Archive). Teologia.fi 1.11.2010.
• Kinnari, Inkeri: Suvaitsevaisuuden puolustus. Agricola 16.12.2010.
• Vuolteenaho, Tomi: Huomautuksia Juha Pihkalan laatimaan suomennokseen Tertullianuksen teoksesta Apologeticum. Theologica Collectanea. 2011.