Vuoden kellokas
suomalainen palkinto
Vuoden kellokas on Naistoimittajat ry:n vuodesta 1973 jakama palkinto henkilölle, työryhmälle tai organisaatiolle, joka on merkittävällä tavalla kiinnittänyt huomiota ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen kysymykseen.[1]
Palkinnon 50-vuotisen historian aikana sen saajat ovat useimmiten olleet naisia tai naisryhmiä. Kerran palkinto on myönnetty yhdistykselle (Nuorisotutkimusseura 2008) ja viidesti miehelle tai miesryhmälle.
Vuoden kellokkaina palkitut muokkaa
| Vuosi | Nimi[1] | Peruste[1] |
|---|---|---|
| 1973 | Matti Joensuu | nuorten perheiden asema |
| 1974 | Kerstin Hanf | Argentiinan suomalaissiirtolaisten ongelmat[2] |
| 1975 | Riitta Auvinen | tasa-arvokysymykset |
| 1976 | Leila Kalliala | sosiaaliset kysymykset naistenlehdissä |
| 1977 | Kaius Hedenström | saariston- ja maisemansuojelu |
| 1978 | Liisa Kulhia | yksityisen henkilön vaikutusmahdollisuudet ja kunnallinen byrokratia |
| 1979 | Ulla-Maija Aaltonen | murrosikäiset nuoret |
| 1980 | Gisela Gästrin | rintasyövän omatoiminen havaitseminen |
| 1981 | Mirja Pyykkö | syöpälasten ongelmat |
| 1982 | Terttu Arajärvi | lapset ja mielenterveys |
| 1983 | Pirkko K. Koskinen | sukupuolten tasa-arvo lainsäädännössä |
| 1984 | Ritva Kinnunen | ydinfysiikka, hiukkastutkimus |
| 1985 | Aira Heinänen | vanhuksiin kohdistuva väkivalta |
| 1986 | Kari Lähteenmäki Kai Tapani Hannu Savolainen Risto Kuosa |
rattijuopumus |
| 1987 | Timo Nuutinen | lasten kasvatus ja väkivalta |
| 1988 | Maija-Liisa Marton | kulttuuri |
| 1989 | Johanna Suurpää | pakolaiskysymykset |
| 1990 | Tuovi Allén | taloudellinen tasa-arvo |
| 1991 | Pirjo H. Mäkelä | vastuu ihmisestä |
| 1992 | Raija Julkunen | hyvinvointivaltio ja sukupuolimallit |
| 1993 | Jaana Venkula | mediakritiikki |
| 1994 | Eija Koski | kierrätys |
| 1995 | Theresita Ruutu | turvaverkko filippiiniläisnaisille |
| 1996 | Liisa Mariapori | yritysverotuksen epäkohdat |
| 1997 | Anja Eerikäinen | eläinten oikeudet |
| 1998 | Taru Jaakonkari Brita Heikkilä Eeva Jokinen Marjatta Laitila Irmeli Pokela |
ihmisarvoinen vanhuus |
| 1999 | Mari Uusitalo ja Setlementtinuorten liitto ry | Upea Minä -tyttöprojekti |
| 2000 | Saana Sandholm Päivi Korkeala Sanna Rytkönen |
vauvakassien kerääminen ja toimittaminen Karjalan äideille |
| 2001 | Seija Järvinen | skitsofreenikkojen avohoidon kehittäminen |
| 2002 | Elina Grundström | halpatuonnin etiikka |
| 2003 | Leena Ruusuvuori | naisiin kohdistuva väkivalta |
| 2004 | Yahya Djalali | vastuu lähimmäisestä |
| 2005 | Juha Siltala | työntekijöiden ihmisarvoinen elämä |
| 2006 | Maija Töyry | aikakauslehtijournalismin koulutus |
| 2007 | Sirkka-Liisa Kivelä | vanhusten hoito |
| 2008 | Nuorisotutkimusseura | |
| 2009 | valokuvaaja Leena Louhivaara | rintasyöpään liittyvä häpeä |
| 2010 | Iiris Ruoho Sinikka Torkkola |
Journalismin sukupuoli -kirja |
| 2011 | Tarja Halonen | julkiset kannanotot mm. naisten ja vähemmistöjen asemasta, kestävästä kehityksestä ja rauhanprosessista |
| 2012 | Anna-Lena Laurén | nyky-Venäjä ja sen historia |
| 2013 | Susanna Kuparinen | teatterin ja tutkivan tiedonvälityksen yhdistäminen |
| 2014 | Tahdon2013-kampanja ja sen vetäjä Senni Moilanen | sukupuolineutraali avioliitto[3] |
| 2015 | Helsingin Kallion seurakunnan pappi Marjaana Toiviainen | turvapaikanhakijoiden sekä muiden köyhien ja asunnottomien tukeminen[4] |
| 2016 | Salla Vuorikoski | ”peloton journalisti, joka ei toimi ego edellä vaan tähtäimessä totuus yhteiskunnasta”[5] |
| 2017 | Eeva-Liisa Hynynen | Kittilä-uutisointi ja sen yhteiskunnalliset vaikutukset[6][7] |
| 2018 | Saara Särmä | tekee töitä sukupuolittuneen nettivihan kitkemiseksi taiteen, tieteen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinoin.[8] |
| 2019 | Jessikka Aro | ”jatkaa sinnikkäästi työtään journalistina ja vastustaa julkisesti maalittamista ja häiritsemistä. Hän myös auttaa muita journalisteja häirintätilanteissa.” |
| 2020 | Turvakamu – Ensi- ja turvakotien liiton lasten ja nuorten turvaksi luoto sovellus | |
| 2021 | Eva Biaudet | vaikuttavasta työstä tasa-arvon hyväksi |
| 2022 | Outi Salovaara[9] | tutkivasta journalismista erityisesti Venäjään liittyen[10] |
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c Vuoden kellokas Naistoimittajat ry. Viitattu 7.8.2022.
- ↑ Argentiinan aarniometsissä mureni jopa suomalainen sisu, Kerstin Hanfin tv-dokumentti Pettymysten paratiisi (1973) Ylen Elävässä arkistossa. Viitattu 3.5.2015.
- ↑ Vuoden 2014 Kellokas-palkinto Tahdon2013-kampanjalle ja sen vetäjä Senni Moilaselle 21.1.2015. Naistoimittajat ry. Viitattu 17.9.2015.
- ↑ Marjaana Toiviaisesta vuoden Kellokas, Yle Uutiset 23.2.2016.
- ↑ Vuoden Kellokas on Salla Vuorikoski Turun Sanomat. 21.2.2017. Viitattu 22.2.2017.
- ↑ Naistoimittajat ry: Toimittaja Eeva-Liisa Hynynen on Naistoimittajat ry:n Vuoden Kellokas 2017 tiedote. 17.3.2018. Naistoimittajat. Viitattu 2.8.2019.
- ↑ Saarlotta Virri: Tunnustus Suomen Kuvalehden Kittilä-uutisoinnista – Eeva-Liisa Hynynen on Vuoden Kellokas Suomen Kuvalehti. 19.3.2019. Suomen Kuvalehti. Viitattu 2.8.2019.
- ↑ Naistoimittajat ry: Saara Särmä Vuoden kellokas 2018 Naistoimittajat ry. 20.3.2019. Naistoimittajat ry. Viitattu 2.8.2019.
- ↑ Toijonen, Ville: Palkittu toimittaja Outi Salovaara ei saa enää viisumia Venäjälle: ”Sanoivat, että syytä voit kysyä FSB:ltä” Yle Uutiset. 1.4.2023. Viitattu 3.4.2023.
- ↑ Outi Salovaara 50. Kellokas Naistoimittajat.fi. 22.3.2023. Viitattu 7.4.2023.
Aiheesta muualla muokkaa
- Vuoden kellokas Naistoimittajat ry
- Kauppinen, Maija (toim.): Vaikuttavat kellokkaat: Kellokkaat 1973-1999. Naistoimittajat ry, 2000. ISBN 951-98582-0-2.
- Lehdistötiedote Vaikuttavat kellokkaat -kirjasta vuodelta 2000